A oli lokakuussa 2013 allekirjoitetun työsopimuksen perusteella työskennellyt B Oy:n palveluksessa provisiopalkkaisena kiinteistönvälittäjänä toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Työsopimuksen ehdon mukaan A oli velvollinen korvaamaan B Oy:lle sellaiset LKV-tutkintoon ja muuhun erikoistumiseen tähtäävistä koulutuksista aiheutuneet kustannukset, jotka olivat syntyneet 24 kuukauden aikana ennen työsuhteen päättymistä, jos hän aloitti kuuden kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä kilpailevan välitystoiminnan. A oli irtisanonut työsopimuksen päättymään tammikuussa 2015 ja siirtynyt kilpailevan yhtiön palvelukseen. B Oy oli tämän jälkeen vaatinut A:lta sopimusehdon perusteella korvausta koulutuskustannuksista.

Korkein oikeus katsoi, että asiassa ei ollut sovellettava kilpailukieltosopimusta koskevaa työsopimuslain 3 luvun 5 §:ää. Työsopimukseen sisältyvän ehdon soveltaminen oli kuitenkin kohtuutonta, kun huomioon otettiin muun muassa koulutuksen laatu, sovitun korvauksen määrä, korvausvelvollisuuden ajallinen kesto ja A:n palkkaus. (Ään.)

A oli vuonna 1980 tehnyt B:n hyväksi yleistestamentin. Siihen sisältyi myös määräys, jonka mukaan A:n omaisuus menee kahdelle yleishyödylliselle yhdistykselle, jos B on kuollut ennen A:ta. A oli vuonna 2004 tehnyt B:n kanssa keskinäisen yleistestamentin muistamatta aikaisemmin tekemäänsä testamenttia. Vuonna 2004 tehdyssä testamentissa ei ollut määräyksiä muista testamentinsaajista eikä aikaisemmin tehdyn testamentin voimassaolosta. B kuoli ensin. A:n kuoltua yhdistykset vaativat vahvistettavaksi, että A:n niiden hyväksi vuonna 1980 antama testamenttimääräys oli edelleen voimassa.

Korkein oikeus katsoi, että A:n testamenttaustahto ilmeni vuonna 2004 tehdystä, hänen koko omaisuuttansa koskevasta yleistestamentista. Kyseisestä testamentista ei ilmennyt A:n tahdon olleen, että hänen omaisuutensa menisi yhdistyksille. Aikaisempi testamentti oli siten tullut peruutetuksi uudella testamentilla, minkä takia yhdistysten vaatimus hylättiin. (Ään.)

Liettuan kansalainen A oli tuomittu Turkissa vankeusrangaistukseen siellä tekemästään rikoksesta. Turkki pyysi Suomea luovuttamaan hänet rangaistuksen täytäntöönpanoa varten.

Kun A ei asunut pysyvästi Suomessa, unionin kansalaisuus ei estänyt hänen luovuttamistaan eikä myöskään edellyttänyt sen selvittämistä, voisiko hän suorittaa rangaistuksen Liettuassa. (Ks. KKO 2019:12)

A vastusti luovuttamista muun ohella sillä perusteella, että hän joutuisi epäinhimillisesti kohdelluksi Turkin vankilaolosuhteiden vuoksi. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltion on tarkistettava, ettei unionin kansalaisen luovuttamisella loukata Euroopan unionin perusoikeuskirjan 19 artiklassa taattuja oikeuksia. Todettuaan, että kansainvälisen selvityksen mukaan olosuhteet Turkin vankiloissa voivat olla epäinhimilliset, Korkein oikeus pyysi Turkilta lisäselvitystä vankilaolosuhteista siinä vankilassa, johon A oli tarkoitus sijoittaa. Pyydettyä lisäselvitystä ei annettu.

Korkein oikeus katsoi, että A:lla oli luotettavasti todennettu ja todellinen vaara epäinhimillisestä kohtelusta, jos hänet luovutetaan Turkkiin. Oikeusministeriölle antamassaan lausunnossa Korkein oikeus katsoi, ettei luovutuspyyntöön voitu suostua.