Valtion virasto oli antanut henkilöstön edustajille neuvotteluesityksen yhteistoimintaneuvotteluiden käynnistämiseksi. Esityksen mukaan neuvottelut koskivat koko viraston henkilöstöä ja irtisanottavien sekä osa-aikaistettavien määrä oli enintään 60 henkilöä. Mahdollisten toimenpiteiden kohteena olevat virkamiehet määräytyivät esityksen viitteessä mainittujen normien mukaisesti. Esityksen liitteessä oli lisäksi mainittu, että irtisanomisjärjestys oli lainsäädännön mukainen ja että perusteet eivät saaneet olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia.

Korkein oikeus katsoi, että virasto oli laiminlyönyt antaa virkamiesten edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat riittävät tiedot periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. Valtio velvoitettiin maksamaan irtisanotulle virkamiehelle hyvitystä.

A ja B Oy olivat tehneet rakennuttamissopimuksen, jonka ehdon mukaan tilaajan on ilmoitettava korvausvaatimuksensa viipymättä ja viimeistään yhden vuoden kuluessa sopimusrikkomuksen ilmenemisestä. Sopimusosapuolet olivat sittemmin sopineet rakennuttamissopimuksen irtisanomisesta ja tässä sopimuksessa sitoutuneet siihen, ettei osapuolilla ollut tämän jälkeen sopimuksen ulkopuolisia muita vaatimuksia toisiaan kohtaan. A oli tämän jälkeen ilmoittanut B Oy:lle vaativansa tältä korvausta rakennuttamissopimusta koskevan sopimusrikkomuksen perusteella. B Oy oli noin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, A:n vireille panemaa korvauskannetta käräjäoikeudessa käsiteltäessä antamassaan lausumassa ensimmäistä kertaa vedonnut siihen, ettei A ollut ilmoittanut korvausvaatimuksiaan sopimusehtojen mukaisessa yhden vuoden määräajassa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että B Oy ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota ilmoituksen myöhästymiseen.

B:n konkurssipesä vaati A Oy:n asettamista konkurssiin maksamattoman osinkosaatavan perusteella. A Oy vastusti vaatimusta vedoten muun ohella siihen, että saatava oli vanhentunut ja että sen oikeellisuutta voitiin siksi perustellusti epäillä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että B:n konkurssipesän saatavaa ei voitu pitää selvänä ja että B:n konkurssipesällä ei siten ollut oikeutta vaatia A Oy:n asettamista konkurssiin.