KKO:2024:39

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Lapin käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta salakuljetuksesta (syytekohta 1) ja törkeästä veropetoksesta (syytekohta 2).

Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli kohdassa 1 yhdessä kahden muun henkilön kanssa tupakkalain vastaisesti tuonut maahan nuuskaa 53 882 grammaa yli sallitun tuontirajan, joka oli ollut 1 000 grammaa henkilöä kohti kalenterivuorokaudessa. A ja kaksi muuta henkilöä olivat ostaneet nuuskat Ruotsista Haaparannalta ja tuoneet ne Suomeen henkilöautolla, jonka tulliviranomainen oli pysäyttänyt Torniossa ja takavarikoinut nuuskat tuontirajoituksen ylittävältä osalta.

Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli kohdassa 2 yhdessä kahden muun henkilön kanssa veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli merkitystä veron määräämiselle. A ja kaksi muuta henkilöä olivat jättäneet ilmoittamatta maahantuonnin yhteydessä Ruotsista hankkimansa 53 882 grammaa nuuskaa. A ja kaksi muuta henkilöä olivat menettelyllään välttäneet kyseisistä tuotteista maahantuonnin yhteydessä aiheutuneiden valmisteverotuslain ja tupakkaverosta annetun lain mukaisten määrältään noin 20 044,10 euron verojen maksun. Teolla oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja sitä oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

A kiisti syytteen siltä osin kuin siinä oli väitetty hänen toimineen yhdessä kahden muun henkilön kanssa. A tunnusti tuoneensa maahan nuuskaa omaa osuuttaan vastaavat 12 236 grammaa, josta vältetyn veron määrä oli 4 551 euroa. A tunnusti tältä osin syyllistyneensä salakuljetukseen ja veropetokseen.

Käräjäoikeuden tuomio 20.11.2019 nro 19/151130

Käräjäoikeus katsoi A:n toimineen itsenäisesti, joten hän oli vastuussa tunnustamansa mukaisesti ainoastaan omasta osastaan maahantuotua nuuskaa. A oli tuonut siten nuuskaa maahan tupakkalain vastaisesti 12 236 grammaa yli tuontirajan.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi salakuljetuksen A:n omaksi osuudekseen ostamansa nuuskaerän osalta.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n lisäksi veropetoksesta. A oli veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli merkitystä veron määräämiselle. A oli maahantuonnin yhteydessä jättänyt ilmoittamatta 12 236 grammaa Ruotsista hankkimaansa nuuskaa. A oli menettelyllään välttänyt kyseisistä tuotteista maahantuonnin yhteydessä aiheutuneiden valmisteverotuslain ja tupakkaverosta annetun lain mukaisten verojen maksun siten, että vältettyjen verojen määrä oli hänen osaltaan 4 551 euroa.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n salakuljetuksesta ja veropetoksesta sakkorangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Janne Mänty.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 15.2.2021 nro 21/106710

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että A:n ja kahden muun vastaajan katsotaan syytteen mukaisesti toimineen yhdessä ja tuoneen yhdessä maahan nuuskaa 53 882 grammaa yli sallitun tuontirajan. A:n syyksi tuli siten lukea yhdessä tehdyt salakuljetus ja veropetos. Veropetosta koskevan syytteen osalta syyttäjä tarkisti vältettyjen verojen määräksi 17 986,93 euroa ja vaati rangaistusta törkeän veropetoksen asemesta veropetoksesta.

Hovioikeus totesi, että A ja kanssavastaajat olivat matkustaneet yhteisellä ajoneuvolla Haaparannalle tarkoituksin hankkia nuuskaa. Ennen matkalle lähtöä toinen kanssavastaajista oli kertonut muille tarkoituksestaan ostaa nuuskaa huomattavasti yli sallitun määrän ansaintatarkoituksessa. Samassa ajoneuvossa tehty matka oli ollut pitkä ja matkakulut oli jaettu. A ja kanssavastaajat olivat tehneet ostokset nuuskamyymälässä toisistaan erillään, mutta he olivat jo ennen ostotapahtumaa tienneet, että jokainen heistä tulee hankkimaan nuuskaa yli sallitun määrän. Viimeistään autoa lastatessaan he olivat havainneet, että nuuskaa oli ollut huomattavasti yli sallitun määrän.

Hovioikeus katsoi, että A:lla ja kanssavastaajilla oli jo ennen matkaa ollut yhteinen tarkoitus hankkia nuuskaa yli sallitun määrän, tuoda se maahan ja laiminlyödä verovelvollisuus. Vastaajien kesken oli vallinnut yhteisymmärrys siitä, että yhdessä toteutettavat teot täyttävät rikoksen tunnusmerkistön. Jokainen oli myös osallistunut niihin siten, että sillä oli ollut kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Hovioikeus katsoi, että A ja kanssavastaajat olivat toimineet rikoslain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla yhdessä. Yhdessä maahantuodun nuuskan määrä oli 53 882 grammaa yli tuontirajan ja vältetyn veron määrä yhteensä 17 986,93 euroa. Hovioikeus tuomitsi A:n yhdessä kanssavastaajien kanssa tehdyistä salakuljetuksesta ja veropetoksesta 6 kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta tuomittiin yhdyskuntapalvelua 180 tuntia.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Tapio Kamppinen (eri mieltä) ja Suvi Hannula sekä asessori Jimi Sillanpää.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kamppinen hyväksyi käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte yhdessä tekemistä koskevilta osin hylätään ja hänet tuomitaan hänen omaa osuuttaan vastaavista salakuljetuksesta ja veropetoksesta sakkorangaistukseen. Rangaistusta oli joka tapauksessa lievennettävä ja hänet oli tuomittava yhdyskuntapalvelun asemesta ehdolliseen vankeuteen.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

A ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausua syyttäjän vastauksen johdosta.

Välitoimi

Syyttäjä ja A toimittivat Korkeimman oikeuden heiltä pyytämät lausumat siitä, mitä merkitystä veropetosta koskevan syytteen arvioinnissa mahdollisesti on niin sanotulla itsekriminointisuojaa koskevalla periaatteella, jonka mukaan jokaisella on oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä asia on ratkaistu vahvennetussa jaostossa sen kysymyksen osalta, mikä merkitys veropetosta koskevan syytteen arvioinnissa on itsekriminointisuojaa koskevalla periaatteella. Muilta osin asia on ratkaistu Korkeimman oikeuden viisijäsenisessä jaostossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli 5.4.2019 tuonut maahan yhdessä kahden muun vastaajan kanssa tupakkalain vastaisesti nuuskaa yhteensä 53 882 grammaa yli sallitun tuontirajan. Nuuska oli ostettu Ruotsista ja tuotu henkilöautolla Suomeen, ja se oli löydetty Tullin suorittamassa tarkastuksessa vastaajien saavuttua maahan. A ja kaksi muuta vastaajaa olivat jättäneet ilmoittamatta maahantuonnin yhteydessä Ruotsista hankkimansa nuuskan ja välttäneet veroja yhteensä 17 986,93 euroa. Hovioikeus on tuominnut A:n yhdessä kanssavastaajien kanssa tehdystä salakuljetuksesta ja veropetoksesta yhteiseen 6 kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta on tuomittu 180 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Kysymyksenasettelu

2. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on A:n valituksen perusteella ollut kysymys siitä, onko A syyllistynyt syytteessä tarkoitettuun menettelyyn yhdessä kanssavastaajien kanssa ja onko hän rikosoikeudellisessa vastuussa maahan laittomasti tuodusta nuuskamäärästä kokonaisuudessaan vai onko hänen syykseen luettava vain hänen oma osuutensa nuuskasta.

3. Korkein oikeus on lisäksi viran puolesta ottanut ensin arvioitavakseen sen, onko veron määräämistä koskeva ilmoitusvelvollisuus syntynyt jo maahantuonnin yhteydessä ja täyttääkö syytteessä tarkoitettu menettely siten veropetoksen tunnusmerkistön. Mikäli näin katsotaan olevan, arvioitavaksi on tämän jälkeen otettava se, mikä merkitys veropetosta koskevan syytteen arvioinnissa on itsekriminointisuojaa koskevalla periaatteella.

Verotusta koskeva ilmoitusvelvollisuus ja veropetoksen tunnusmerkistön täyttyminen

4. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdan mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi.

5. Nuuska on tupakkaa sisältävä tuote, joka on tupakkaverosta annetussa laissa säädetty veronalaiseksi. Tupakkaverosta annetussa laissa säädettyihin tuotteisiin sovelletaan myös valmisteverotuslakia.

6. Valmisteverotuslakia on muutettu syytteen mukaisen tekoajan jälkeen lailla 766/2020 muun ohella siten, että valmisteverot on säädetty oma-aloitteisiksi veroiksi. Mainitun lainmuutoksen jälkeen valmisteverojen maksamiseen, ilmoittamiseen, määräämiseen, oikaisuun ja muuhun verotusmenettelyyn sekä muutoksenhakuun sovelletaan oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annettua lakia. Lainmuutoksen ei voida katsoa osoittavan muuttunutta suhtautumista rikoslain 29 luvun 1 §:ssä tarkoitetun verotusta varten säädetyn velvollisuuden laiminlyönnin rangaistavuuteen. Näin ollen asiassa on rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentin nojalla sovellettava tekoaikana voimassa ollutta lakia.

7. Valmisteverotuslain 7 §:n mukaan veron suorittamisvelvollisuus syntyy, kun valmisteveron alainen tuote luovutetaan kulutukseen Suomessa. Lain 8 §:n 2 kohdan mukaan kulutukseen luovutuksella tarkoitetaan valmisteveron alaisten tuotteiden hallussapitoa väliaikaisen verottomuuden järjestelmän ulkopuolella, jos valmisteveroa ei ole suoritettu kyseisen lain tai asianomaisen valmisteverolain nojalla.

8. Tekoaikaan voimassa olleen valmisteverotuslain 72 §:n (495/2014) 1 momentin mukaan valmisteveroa ei kanneta toisessa jäsenvaltiossa kulutukseen luovutetuista tuotteista, jotka yksityishenkilö hankkii omaan käyttöönsä ja itse kuljettaa mukanaan Suomeen. Pykälän 4 momentin mukaan kuitenkin, jos yksityishenkilö hankkii tuotteita muutoin kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla, hän on velvollinen suorittamaan tuotteista veron, jonka perusteesta ja määrästä säädetään asianomaisessa valmisteverolaissa. Yksityishenkilön on lisäksi noudatettava kaupalliseen tarkoitukseen toimitettavien tuotteiden verotusta ja valvontaa koskevia valmisteverotuslain säännöksiä.

9. Valmisteverotuslain 75 §:n (182/2010) 1 momentin mukaan, jos toisessa jäsenvaltiossa kulutukseen luovutettuja valmisteveron alaisia tuotteita pidetään hallussa kaupallisessa tarkoituksessa Suomessa niiden täällä tapahtuvaa luovuttamista tai käyttöä varten, niistä on kannettava valmistevero Suomessa. Pykälän 2 momentin mukaan verovelvollinen on se, joka luovuttaa tuotteet tai pitää hallussaan luovutukseen tarkoitettuja tuotteita tai jolle tuotteet luovutetaan Suomessa.

10. Valmisteverotuslain 22 §:n 1 momentin mukaan valmisteveron alaisten tuotteiden, joista valmisteveroa ei ole maksettu, valmistuksen, jalostuksen ja hallussapidon on tapahduttava verottomassa varastossa.

11. Tekoaikaan voimassa olleessa valmisteverotuslain 31 §:ssä (495/2014) säädettiin veroilmoituksen antamisesta. Pykälän 1 momentin (1178/2016) mukaan verokausi-ilmoittajan on annettava Verohallinnolle veroilmoitus kultakin verokaudelta viimeistään verokautta seuraavan kalenterikuukauden 18 päivänä. Pykälän 2 momentin (1178/2016) mukaan muun kuin 1 momentissa tarkoitetun verovelvollisen on annettava Verohallinnolle veroilmoitus neljän arkipäivän kuluessa siitä, kun tuotteet on vastaanotettu tai veron suorittamisvelvollisuus on muutoin syntynyt, tämä päivä mukaan luettuna. Arkipäiväksi ei katsota arkilauantaita. Neljän arkipäivän ilmoitusaikaa ei sovelleta, jos tarkastuksessa tai muutoin havaitaan, että tuotteet on tuotu maahan tai vastaanotettu noudattamatta valmisteverotuslain verotusta ja valvontaa koskevia säännöksiä.

12. Syytteessä tarkoitetun maahantuodun nuuskan kokonaismäärä on ollut 53 882 grammaa yli sallitun tuontirajan. Nuuskan määrä kokonaisuutena ja myös A:n omalta osaltaan myöntämän nuuskan määrä huomioon ottaen sitä on katsottava pidetyn hallussa kaupallisessa tarkoituksessa. A on siten ollut maahantuomastaan ja hallussa pitämästään nuuskasta verovelvollinen valmisteverotuslain 75 §:n (182/2010) nojalla. Maahantuotu ja väliaikaisen verottomuuden järjestelmän ulkopuolella hallussa pidetty nuuska on valmisteverotuslain 7 §:n ja 8 §:n nojalla katsottava luovutetun Suomessa kulutukseen maahantulohetkellä, jolloin on syntynyt veron suorittamisvelvollisuus. A on toiminut valmisteverotuslain verotusta ja valvontaa koskevien säännösten vastaisesti tuodessaan nuuskaa maahan syytteessä tarkoitetuin tavoin. Verovelvollisen ilmoitusvelvollisuus on valmisteverotuslain 31 §:n 2 momentin (1178/2016) mukaan tullut tällöin täyttää neljän päivän ilmoitusaikaa soveltamatta välittömästi maahantuonnin yhteydessä. Jättäessään ilmoittamatta tuomansa nuuskan A on laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Itsekriminointisuoja ja oman rikoksen ilmiantaminen aiemmassa oikeuskäytännössä

13. Oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin kuuluu rikoksesta epäillyn oikeus oikeudenkäynnissä, esitutkinnassa ja eräissä hallinnollisissa menettelyissä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Viranomaiset eivät saa tällaiseen myötävaikuttamiseen pakottaa. Tämän itsekriminointisuojan tarkemman sisällön on katsottu määräytyvän lähinnä sen nojalla, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tulkinnut tätä suojaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten ja 6 artiklan 2 kohdan syyttömyysolettaman perusteella. (KKO 2015:1, kohta 11 ja siinä viitatut ratkaisut.)

14. Korkein oikeus on katsonut, että kun syytetyllä on itsekriminointisuojan tarkoittama oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, jo johdonmukaisuus edellyttää, ettei kenelläkään ole velvollisuutta ilmiantaa itseään tekemästään rikoksesta. Oikeutta olla ilmiantamatta itseään rikoksesta on pidettävä niin keskeisesti oikeusjärjestykseemme kuuluvana periaatteena, että sen on katsottava sisältyvän itsekriminointisuojan osana myös perustuslain 21 §:ssä taatun oikeusturvan piiriin. (KKO 2014:67, kohta 9.)

15. Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että veroilmoituksiin ja muihin hallinnollisiin ilmoitusvelvollisuuksiin liittyvä velvollisuus tietojen antamiseen ei itsessään loukkaa itsekriminointisuojaa (ks. Allen v. Yhdistynyt kuningaskunta 10.9.2002 ja King v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.4.2003). Myös Korkein oikeus on todennut, ettei verotusmenettely itsessään kuulu ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisalaan, eikä ilmoitusvelvollisuuden täyttäminen säännönmukaisessa verotuksessa lähtökohtaisesti sisällä itsekriminointisuojan tarkoittamaa pakkoa (KKO 2015:1, kohta 19).

16. Ihmisoikeustuomioistuin on toisaalta katsonut, että 6 artikla voi tulla sovellettavaksi, kun hallinnollisen ilmoitusvelvollisuuden kanssa samanaikaisesti on vireillä samoja seikkoja koskeva rikostutkinta tai kun ilmoitusvelvollinen ei ole voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että annettavat tiedot voisivat johtaa rikosprosessiin tai tulla käytettäviksi rikosprosessissa. Tällöin ilmoitusvelvollisella on katsottu olevan oikeus vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä rangaistukseen tuomitsemisen on katsottu loukkaavan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. (Ks. Funke v. Ranska 25.2.1993, kohta 44, J.B. v. Sveitsi 3.5.2001, kohdat 47 ja 66 ja Shannon v. Yhdistynyt kuningaskunta 4.10.2005, kohta 38.)

17. Itsekriminointisuojaa ei kuitenkaan ole ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä pidetty ehdottomana silloinkaan, kun ilmoitusvelvollisuus on voinut johtaa siihen, että annettavat tiedot voisivat tulla käytettäviksi rikosprosessissa. Ilmoitusvelvollisuuden ei ole katsottu merkinneen itsekriminointisuojan loukkausta liikennevalvontaa koskevissa asioissa, joissa on ollut kysymys ajoneuvon haltijan velvollisuudesta rangaistuksen uhalla ilmoittaa poliisille omistamansa tai hallitsemansa auton kuljettajasta tiettyjen vähäisten liikennevalvonnassa havaittujen ajorikkeiden aikana (esim. Weh v. Itävalta 8.4.2004, kohta 54, O´Halloran ja Francis v. Yhdistynyt kuningaskunta 29.6.2007, kohdat 57 ja 58 sekä Lückhof ja Spanner v. Itävalta 10.1.2008, kohta 55). Ratkaisuja on perusteltu sillä, että näissä tapauksissa kuljettajan henkilöllisyyttä koskevan tiedon antamisessa on ollut kysymys vain rajatun seikan ilmoittamisesta ja liikenteeseen osallistuneiden moottoriajoneuvojen kuljettajien ja haltijoiden oli katsottu hyväksyneen tietynlaisia tähän toimintaan kuuluvia velvollisuuksia.

18. Korkein oikeus on katsonut, että oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta voi kaventua tai väistyä silloin, kun rikosta koskevien tietojen antaminen on välttämätöntä hengen tai terveyden vaaran torjumiseksi, jolloin ratkaisu on perustettava kyseessä olevien perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen punnintaan asianomaisessa tapauksessa (KKO 2014:67, kohta 13).

19. Korkein oikeus on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuen katsonut törkeää veropetosta koskevassa ratkaisussaan KKO 2011:46, ettei syytetyn menettelyä hänen annettuaan verotarkastuksessa vääriä tietoja voitu pitää itsekriminointisuojaan liittyvistä syistä rangaistavana, kun häntä vastaan oli samanaikaisesti ollut vireillä veropetosta koskeva esitutkinta.

20. Nuuskan maahantuontia Suomen ja Ruotsin välillä Ahvenanmaan kautta kulkeneilta laivoilta koskevassa ratkaisussaan KKO 2013:2 Korkein oikeus on katsonut, ettei veroilmoituksen täyttäminen merkinnyt syytettyjen joutuneen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen rikosasiassa, koska ilmoitusvelvollisuuden aikana ei ollut vireillä nuuskan maahantuontia koskevaa rikostutkintaa (kohta 24).

21. Ratkaisussa KKO 2014:67 on katsottu, ettei tieliikennelaissa edellytetyn liikenneonnettomuuteen osallisen ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiä voitu lukea henkilön syyksi rikoksena, koska ilmoittaminen olisi edellyttänyt sellaisten tietojen antamista, että syytetty olisi joutunut samalla ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta, johon hän oli onnettomuudessa syyllistynyt. Hän olisi siten saattanut itsensä syytteen vaaraan, eikä hän myöskään ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ilmoituksen perusteella saatuja tietoja olisi voitu käyttää häntä vastaan mahdollisesti nostettavassa rikosoikeudenkäynnissä, kun laissa ei ollut sellaisen menettelyn estävää säännöstä (kohta 17). Käsillä ei ollut sellaisia seikkoja tai olosuhteita kuten hengen tai terveyden vaaraa, joiden johdosta itsekriminointisuojan voitaisiin perustellusti katsoa kaventuneen tai väistyneen jonkin sitä tärkeämpänä pidettävän oikeuden turvaamiseksi (kohta 18).

22. Törkeää veropetosta koskevassa ratkaisussa KKO 2015:1 on puolestaan katsottu, ettei syytetty ollut ollut rikoksesta epäiltynä eikä siten itsekriminointisuojan tarkoittamassa asemassa täyttäessään virheellisesti ilmoitusvelvollisuutensa henkilökohtaisessa verotuksessaan ja ettei oikeiden tulotietojen ilmoittaminen veroilmoituksessa myöskään yleensä voi tosiasiallisesti johtaa välittömään itsensä ilmiantamiseen rikoksesta (kohdat 18 ja 19). Syytetyllä ei siten ollut oikeutta jättää ilmoittamatta osakeyhtiöstä perusteettomasti nostamiaan varoja henkilökohtaisessa verotuksessaan.

23. Korkein oikeus on edellä todetun mukaisesti antanut ratkaisuissaan KKO 2011:46 ja KKO 2013:2 itsekriminointisuojan loukkaamista koskevassa arvioinnissaan merkitystä erityisesti sille, onko verovelvollinen ollut ilmoitusvelvollisuuden ajankohtana rikoksesta epäiltynä ja onko häntä kohtaan ollut samanaikaisesti vireillä esitutkinta asiassa, joka koskee samoja tosiseikkoja kuin ilmoitusvelvollisuus. Ratkaisussaan KKO 2013:2 Korkein oikeus on katsonut, että kun verovelvolliseen ei ole kohdistunut nuuskan maahantuontia koskevaa rikostutkintaa, veroilmoitusvelvollisuuden täyttäminen ei ole merkinnyt sitä, että syytetyt olisivat joutuneet myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen rikosasiassa. Toisaalta ratkaisussa KKO 2014:67, jossa rikostutkintaa ei myöskään ollut vireillä, Korkein oikeus on katsonut, että aiheuttamastaan liikenneonnettomuudesta ilmoittaminen olisi edellyttänyt sellaisten tietojen antamista, että syytetty olisi joutunut samalla ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Tällöin itsekriminointisuojan saamisen edellytykseksi ei asetettu rikosepäilyyn liittyvän prosessin samanaikaisuutta, vaan ratkaisevana on pidetty sitä, olisiko tietojen antaminen johtanut siihen, että syytetty olisi välittömästi tullut ilmiantaneeksi itsensä muusta rikoksesta. Lisäksi ratkaisussa KKO 2015:1 on katsottu, ettei itsekriminointisuojaa ollut loukattu, kun oikeiden tulotietojen ilmoittaminen ei tapauksen olosuhteissa olisi johtanut välittömään itsensä ilmiantamiseen rikoksesta.

24. Korkein oikeus katsoo, että aikaisemmassa nuuskan maahantuontia koskeneessa ratkaisussa KKO 2013:2 omaksuttua kantaa rikosepäilyn ja veroja koskevan ilmoitusvelvollisuuden samanaikaisuusvaatimuksesta itsekriminointisuojan saamisen edellytyksenä on edellä mainitut sittemmin annetut ratkaisut huomioon ottaen perusteltua arvioida nyt uudelleen. Itsekriminointisuojan kannalta merkityksellisenä on tässä soveltamistilanteessa pidettävä sitä, johtaisiko tietojen antaminen verotusmenettelyssä siihen, että ilmoitusvelvollinen tulisi välittömästi ilmiantaneeksi itsensä rikoksesta ja saattaneensa itsensä näin syytteen vaaraan, eikä ilmoitusvelvollinen voisi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ilmoituksen perusteella saatuja tietoja käytettäisiin häntä vastaan myöhemmin mahdollisesti nostettavassa rikosprosessissa.

Itsekriminointisuojan merkitys tässä asiassa

25. Rikoslain 46 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan salakuljetukseen syyllistyy muun muassa se, joka ilman asianmukaista lupaa taikka muuten tuontia tai vientiä koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuo tai yrittää tuoda maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa tai tarkastusta.

26. A on tuonut Suomen rajan ylittäen maahan tupakkalain vastaisesti nuuskaa yli sallitun määrän. Kysymys on salakuljetusta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetusta säännösten vastaisesta tuomisesta maahan. Ratkaisusta KKO 2023:70 ilmenevällä tavalla kysymys olisi ollut salakuljetusta koskevan rangaistussäännöksen tarkoittamasta menettelystä, vaikka Tulli olisi estänyt maahan tuonnin jo nyt kysymyksessä olevaa aikaisemmassa vaiheessa. Edellä kohdassa 12 lausutuin perustein A:n valmisteverotuslain mukainen ilmoitusvelvollisuus veron määräämistä varten on niin ikään tullut täyttää tuotaessa nuuska maahan.

27. Vaikka verotustehtävä on tässä tapauksessa kuulunut valmisteverotuslain 4 §:n (1178/2016) nojalla Verohallinnolle, Tullin tehtävänä on myös ollut valvoa, että valmisteverovelvolliset noudattavat verotuksen oikeellisuuden varmistamiseksi säädettyjä ja määrättyjä velvollisuuksiaan. Tulli on myös toimittanut asiassa esitutkinnan ja sillä on ollut valmisteverotuslain 4 a §:n (1178/2016) ja tekoaikaan voimassa olleen henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain (639/2015) 13 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla eräät tietojen vaihtoa ja saamista muilta viranomaisilta koskevat oikeudet.

28. A:han ei ole kohdistunut nuuskan maahantuontiin liittyvää, salakuljetusta koskevaa rikostutkintaa hänen laiminlyödessään veroilmoitusvelvollisuuden. Valmisteverotusta koskevassa ilmoituksessa tulee muun ohella ilmoittaa verotettavat tuotteet tuoteryhmittäin. Tähän nähden on selvää, että A olisi veroilmoitusvelvollisuutensa täyttäessään tosiasiallisesti tullut samalla esittäneeksi salakuljetusta koskevaa valvontaa ja esitutkintaa suorittavalle Tullille selvityksen syyllistymisestään nuuskan salakuljetukseen. A ei olisi tällöin voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että annettavat tiedot olisivat voineet johtaa salakuljetusta koskevaan rikosprosessiin ja tulla käytettäviksi tällaisessa rikosprosessissa. Verotusta varten säädetyn ilmoitusvelvollisuuden täyttäminen olisi aikaansaanut välittömän rikosepäilyn ja johtanut siihen, että A olisi joutunut samalla ilmiantamaan itsensä salakuljetusrikoksesta.

29. Kuten edellä on todettu, oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta on osa perustuslain 21 §:ssä taattua oikeusturvaa. Tässä tapauksessa käsillä ei ole ollut sellaisia edellä kohdassa 18 tarkoitettuja seikkoja tai olosuhteita, joiden johdosta itsekriminointisuojan voitaisiin perustellusti edellyttää kaventuvan tai väistyvän jonkin sitä tärkeämpänä pidettävän oikeuden turvaamiseksi. Korkein oikeus katsoo, että verotusta varten säädetyn ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä rangaistukseen tuomitseminen loukkaisi A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. A:n menettelyä ei näin ollen voida lukea hänen syykseen veropetoksena.

Rikoskumppanuus salakuljetusrikoksessa

30. Rikoskumppanuudesta säädetään rikoslain 5 luvun 3 §:ssä. Säännöksen mukaan jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä.

31. Rikoskumppanuuden yhteydessä tekijän vastuun on todettu edellyttävän paitsi yhteisymmärrystä siitä, että toteutettava teko täyttää rikoksen tunnusmerkistön, myös osallisen työnjaon mukaisen osuuden olennaisuutta ja kokonaisuuden kannalta merkityksellistä osuuden täyttämistä rikoksen tekemisessä. Yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden toiminnan kanssa toteuttaa tunnusmerkistön. (HE 44/2002 vp s. 152, ks. myös esim. KKO 2014:46, kohta 46.)

32. Asiassa on selvitetty, että A on matkustanut yhdessä kahden kanssavastaajan kanssa samalla ajoneuvolla Tampereelta Ruotsiin Haaparannalle. Vastaajilla on jo ennen matkaa ollut tarkoitus hankkia nuuskaa yli sallitun määrän ja kaikkien tarkoituksena on ollut tuoda nuuskaa maahan myyntitarkoituksessa. Haaparannalle saapumisen jälkeen vastaajat ovat menneet yhdessä nuuskaa myyvään liikkeeseen mutta tehneet ostohankinnat liikkeessä kukin erikseen. Vastaajat ovat havainneet nuuskan kokonaismäärän viimeistään siinä vaiheessa, kun nuuskaa on lastattu ajoneuvoon. He ovat siten nuuskan maahan tuodessaan tienneet nuuskaa olevan huomattavasti yli sallitun määrän.

33. A on siten yhdessä muiden vastaajien kanssa yhteisen suunnitelman mukaisesti tuonut heidän käytössään olleella ajoneuvolla syytteessä tarkoitetut nuuskaerät maahan. A on myös osallistunut rikoksen toteuttamiseen siten, että hänen osuutensa on ollut olennainen ja kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Edellä kuvatuin tavoin tehtyä salakuljetusta koskevan rikoskumppanuuden arvioinnin kannalta merkitystä ei ole sillä, että kukin on käyttänyt nuuskan hankintaan omia varojaan ja että nuuskaa ei ole ollut enää maahantuonnin jälkeen tarkoitus pitää yhdessä hallussa. A on näin ollen syyllistynyt nuuskan salakuljetukseen yhdessä muiden vastaajien kanssa, ja hän on salakuljetusta koskevan rikoksen osalta rikosoikeudellisessa vastuussa koko nuuskamäärästä.

34. Hovioikeuden tuomiota salakuljetuksen syyksilukemisen osalta ei ole siten aihetta muuttaa.

Rangaistuksen määrääminen

35. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

36. A:n syyksi jää syytekohdassa 1 tarkoitettu salakuljetus. Salakuljetuksesta on tuomittava sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Tuontia koskevien säännösten vastaisesti maahan tuodun nuuskan määrä 53 882 grammaa on ylittänyt huomattavasti sallitun määrän. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta salakuljetuksesta on 3 kuukautta vankeutta.

37. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista.

38. A on tuomittu ennen nyt kysymyksessä olevaa tekoa kaksi kertaa ehdolliseen vankeuteen. Viimeisin tuomio, jossa hänelle oli määrätty 1 vuoden 7 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus, on annettu noin kaksi kuukautta ennen nyt kysymyksessä olevaa rikosta. Hänen aikaisempi rikollisuutensa edellyttää rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Koska rikoslain 6 luvun 11 §:ssä säädetyt yhdyskuntapalvelun tuomitsemisen edellytykset täyttyvät eikä esteitä sen tuomitsemiselle ole, A tuomitaan ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

Syyte veropetoksesta kohdassa 2 hylätään A:n osalta ja hänet vapautetaan tältä osin tuomitusta rangaistuksesta.

A tuomitaan hänen syykseen kohdassa 1 luetusta salakuljetuksesta 3 kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta tuomitaan yhdyskuntapalvelua 90 tuntia.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet viisijäsenisessä jaostossa oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Juha Mäkelä, Timo Ojala ja Tuija Turpeinen. Esittelijä Silja Leino.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa presidentti Tatu Leppänen sekä oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen, Jussi Tapani, Timo Ojala, Tuija Turpeinen ja Pasi Pölönen (eri mieltä). Esittelijä Silja Leino.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Pölönen: Olen samaa mieltä enemmistön kanssa perustelujen kohdista 13–23. Sen jälkeen lausun asiassa seuraavaa.

Lähestyn vahvennetun jaoston käsiteltäväksi saatettua kysymystä itsekriminointisuojan merkityksestä veropetosta koskevan syytteen arvioinnille mainitun periaatteen funktion ja sen soveltamisalan kautta. Itsekriminointisuoja voi tulla sovellettavaksi, jos rikoksesta epäiltyyn on kohdistettu viranomaisten toimesta pakkoa tai painostusta toimimaan aktiivisesti oman rikoksensa paljastamiseksi (De Legé v. Alankomaat 4.10.2022, kohdat 65 ja 74). Painostuksen tai pakon puuttuessa kysymys itsekriminointisuojasta ei aktualisoidu.

Nyt puheena olevan nuuskan laittoman maahantuonnin kohdalla vaadittava pakkoelementti näyttäytyy ensi sijassa sääntelytason kysymyksenä. Nuuskan verotus on poikkeuslaatuista, mikä vaikuttaa myös itsekriminointisuojan soveltumiseen. Itsekriminointisuojaa koskeva oikeuskäytäntö on ratkaisua KKO 2013:2 lukuun ottamatta annettu käsillä olevasta asiasta poikkeavissa asiayhteyksissä, eikä anna suoraa johtoa asiaan. Nyt ei ole kyse itsekriminointisuojaa koskevan oikeuskäytännön ehkä tyypillisimmästä asetelmasta, jossa hallinnollinen menettely edeltää samaa asiaa koskevaa rikosprosessia, tai on vireillä samaan aikaan (samanaikaisuusvaatimus). Kyse ei ole myöskään rikoksesta epäilty -aseman syntyhetken määrittelystä, vaitiolo-oikeudesta suoraan kysymykseen vastaamisessa tai siitä, että hallinnollinen menettely rinnastettaisiin rikosprosessiin. Edelleen, yleensä on niin, että itsekriminointisuojan vaikutukset ilmenevät todisteen hyödyntämiskieltokysymyksenä, eikä, kuten nyt, tosiasialliselta oikeusvaikutukseltaan kokonaisen rikostunnusmerkistön soveltamatta jättämisenä eli oikeastaan dekriminalisointina.

Nuuskan laitonta maahantuontia on vakiintuneesti arvioitu salakuljetuksen ja veropetoksen tunnusmerkistöjen kautta. Oikeustilan muuttaminen oikeuskäytännössä itsekriminointisuojan perusteella niin, että nuuskan laittomalla maahantuonnilla ei katsottaisi voitavan syyllistyä veropetokseen, jättäisi menettelyn rikosoikeudellisesti arvioitavaksi vain salakuljetuksena. Lainsäätäjä ei ole ilmaissut tarkoittavansa poistaa nuuskan laittoman maahantuonnin rangaistavuutta veropetoksena miltään osin. Tähän tosiasiallisesti johtava tuomioistuinratkaisu edellyttäisi tuekseen korostetun yksiselitteisiä ja pakottavia oikeudellisia perusteita. En näe sellaisia olevan käsillä.

Oikeudellisena ratkaisuna veropetoksen syyksi lukematta jättäminen itsekriminointisuojan perusteella rinnastuisi lähelle perustuslain 106 §:n soveltamistilannetta. Siinä tuomioistuin antaa etusijan perustuslain säännökselle katsoessaan, että lain säännöksen soveltaminen käsillä olevassa asiassa olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tässä tapauksessa etusijan saava perusoikeus olisi perustuslain 21 §:ssä säädetty oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

Käsillä olevassa asiassa ne pakko- tai painostuselementit, joiden periaatteessa voitaisiin nähdä tulevan kyseeseen itsekriminointisuojan kannalta, liittyvät yhtäältä auton tarkastamiseen ja toisaalta yleiseen verovelvollisuuteen tilanteessa, johon yhdistyy maahantuontirajoituksen ylittämisen kriminalisointi.

A on jäänyt kiinni tupakkalain vastaisen nuuskamäärän maahantuonnista Suomen puolella viranomaisen oma-aloitteisen toiminnan perusteella (kohta 26 edellä). Asiassa on selvitetty, että noin 50 kilogramman nuuskalasti on ollut havaittavissa ulkopuolelta auton ikkunoista. Tullimies on tämän havainnut, ja lähtenyt selvittämään asiaa. Ennen tätä viranomaishavaintoa A:han ei ole kohdistunut puheena olevaan nuuskaerään liittyvää hallinnollista tai rikosoikeudellista menettelyä tai mielenkiintoa.

On pidettävä selvänä, että viranomaisaloitteinen auton tarkastaminen ei ole tarkoittanut A:n painostusta aktiiviseen toimintaan tai velvoitetta antaa omatoimisesti tietoja, jotka voisivat johtaa sen paremmin salakuljetuksen kuin veropetoksen esilletuloon tai selvittämiseen. Jo rajanylityshetkellä täyttyneiden rikosten paljastumiseksi riittävä tieto on ollut autosta ulkoisen tarkastelijan havaitsema ylisuuri nuuskalasti. Kyse on sellaisen todisteen havaitsemisesta ja hankkimisesta, jonka olemassaolo ei ole riippunut epäillyn tahdosta. Tätä osin itsekriminointisuoja ei ole voinut aktualisoitua.

Veroilmoitusvelvollisuuden arviointi itsekriminointisuojan kannalta on vähemmän yksiselitteistä. Tämä johtuu nuuskaa koskevan verotuksen perusratkaisusta. Nuuskalla ei voi käydä Suomessa laillista kauppaa eikä nuuskaa voi saattaa laillisesti Suomessa vaihdannan piiriin. Lainsäätäjä on silti nimenomaisesti ulottanut nuuskan tupakkaverotuksen ja tätä kautta myös verorikosoikeudellisten seuraamusten piiriin. Veropetoksen kohde määritetään nuuskaa koskevan aineellisen verotuksen kautta. Nuuska poikkeaa tässä suhteessa väärennetystä rahasta ja huumausaineista, joiden osalta verovelvollisuutta maahantuonnista ei ole (KKO 2013:2, kohdat 21–22).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Korkein oikeus eivät tiettävästi ole oikeuskäytännössään todenneet itsekriminointisuojan loukkausta nyt tarkasteltavassa tilanteessa. Ne ovat vahvistaneet itsekriminointisuojan loukkauksia suorien rikosprosessin sisäisten pakottamistilanteiden ohella esimerkiksi tilanteissa, joissa viranomainen on nimenomaisella aktiivisella toimella tai päätöksellä edellyttänyt epäillyn antavan hallinnollisessa prosessissa sanktiouhkaisesti tietoja, jotka voivat olla merkityksellisiä sekä hallinnollisessa menettelyssä että samanaikaisesti vireillä olevassa tai odotettavissa olevassa rikosprosessissa (samanaikaisuusvaatimus). Tällaiseen erikseen asetettuun toimintavelvollisuuteen voikin selvästi liittyä itsekriminointisuojan tarkoittama ja edellyttämä painostuselementti rikoksensa paljastamiseen. Tällaisesta kielletystä tilanteessa olisi nyt voinut olla kyse esimerkiksi, jos verotusta suorittava viranomainen olisi rajanylitystilanteessa tai jälkikäteen edellyttänyt A:n hallinnollisella pakolla ilmoittavan tietoja nuuskaostoksistaan Ruotsissa. Nyt kyse ei kuitenkaan ole tällaisesta.

Yleisen veroilmoitusvelvollisuuden tarkastelussa lähtökohtana on, että A:lla ei olisi ollut mitään laillista keinoa tuoda Suomeen enempää kuin yksi kilogramma nuuskaa. Silti vero-oikeudellisesti laittomasti maahan tuotuun nuuskaan on kohdistunut yksilöity veroilmoitusvelvollisuus. Selvää on, että tämän velvollisuuden täyttäminen olisi aikaansaanut välittömän rikosepäilyn ja johtanut siihen, että A olisi käytännössä ilmiantanut itsensä veropetoksesta ja myös salakuljetuksesta. Tämän voidaan nähdä olevan ristiriidassa suhteessa oikeuteen olla ilmiantamatta itseänsä rikoksesta eli suhteessa itsekriminointisuojaan.

Näen kuitenkin tämän itsekriminointisuojaa koskevan dilemman ilmenevän ja omaavan vaikutuksia vain hypoteettisella ja abstraktilla tasolla. Hypoteettisen tason painostus ei ole sama asia kuin sellainen konkreettinen painostus tai muu tahdonvapauteen epäasianmukainen vaikuttaminen, jota Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt itsekriminointisuojan soveltamisen esiehtona. Nyt asian luonne on sellainen, että verotuksellisesti edellytetään valmistusveron suorittamista tuotteesta myös siltä osin kuin sitä on tuotu maahan kiellonvastaisesti. Tällaisessa tilanteessa salakuljettajan ei voi itsekriminointisuojan takia edellyttää toimivan laillisesti eli jättävän veroilmoitusta. Kuitenkin jos asia paljastuu muuta kautta ja ilman erillistä painostamista tai pakottamista, ei itsekriminointisuoja millään loogisella välttämättömyydellä sovellu, tai soveltuessakaan johda veropetoksen syyksilukemisen estymiseen. Teon syyksiluettavuus ei toisin sanoen poistu yksin sellaisen ajatuksenkulun myötä, että henkilön itsekriminointisuojaa olisi loukattu, jos hän olisi toiminut ilmoitusvelvollisuutensa mukaisesti, jos henkilö yhtä kaikki on jättänyt velvollisuuden noudattamatta, ja jää muuten kiinni veropetoksesta.

Viranomaiselle tehtävän ilmoitusvelvollisuuden suhdetta oikeuteen olla antamatta itseään ilmi rikoksesta on Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä käsitelty käsillä olevalle asialle relevantisti lähinnä liikennerikkomukseen liitettyä erillistä ilmoitusvelvollisuutta koskeneessa ratkaisussa KKO 2014:67. Siinä oikeus olla antamatta itseään ilmi rikoksesta esti erilliseksi rikokseksi säädetyn ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyömisen syyksilukemisen. Itsekriminointisuoja ei toisaalta estänyt syyksilukemista siitä liikennerikkomuksesta, jota ilmoittamisvelvollisuus oli koskenut, ja josta rikoksesta vastaaja oli muuta kautta eli muun muassa todistajanhavainnon myötä jäänyt kiinni.

Tieliikennelakia ja nuuskan maahantuontia koskevien tapausten ilmoitusvelvollisuudet eroavat toisistaan eräissä suhteissa. Nuuskan kohdalla ei ole velvollisuutta ilmoittaa erikseen tapahtuneesta tai tehdystä rikoksesta, vaan yleinen velvollisuus antaa veroilmoitus valmistusverotuksen alaisesta tuotteesta, olkoonkin tilanteessa, jossa ilmoituksen antaminen merkitsisi asiallisesti itsensä ilmiantamista rikoksesta. Tilanteiden vertailussa eroa on itse ilmoitusvelvollisuuksien tarkoitusperissä ja niiden painoarvoissa. Oikeudellisesti eroa on siinä, että liikennerikkomuksen ilmoittamistapauksessa on samanaikaisuusvaatimuksen kaltaisesti erotettavissa kaksi erillistä osa-aluetta; yhtäältä varsinainen rikos ja toisaalta sitä koskeva erillinen ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnin kriminalisointi. Näillä kriminalisoinneilla on toisistaan eroavat suojeluobjektit. Nuuskaa koskevassa valmisteverotusilmoituksessa ei ole erottelua päätekoon ja siitä erilliseen ilmoitusvelvollisuuteen, koska nimenomaan passiivinen menettely eli ilmoituksen tekemättä jättäminen verojen välttämistarkoituksessa täyttää veropetoksen tunnusmerkistön ja on näin myös kriminalisoinnin ainoa suojeluobjekti. Niinpä, sikäli kuin itsekriminointisuojaa sovellettaisiin, estäisi se veropetoksen syyksilukemisen kategorisesti ja muodostaisi olennaisesti merkittävämmän rangaistavan käyttäytymisen alan kavennuksen kuin mistä oli kyse rikoksena muutenkin lievemmin arvosteltavassa tieliikennetapauksessa.

Liikennerikostilanteen erillinen ilmoitusvelvollisuuden kriminalisointi on siis yksittäisenä pistemäisenä toimintavaatimuksena selvästi erotettavissa itsekriminointisuojan kieltämäksi painostuselementiksi. Veroilmoituksen tekemättä jättämisen kohdalla painostuselementti on konstruoitavissa lähinnä veropetoskriminalisoinnin yleis- ja erityisestävän vaikutuksen kautta. Yksin tämä ei tarkoita sellaista painostusta, jota vastaan itsekriminointisuoja on tarkoitettu. Vaikka nuuskan asiayhteydessä itse veroilmoitusvelvollisuuden voidaankin siis abstraktilla tasolla katsoa olevan ristiriidassa itsekriminointisuojan kanssa, on tähän nähden eri asia, jos rikoksentekijä jää kiinni muun kuin oman ilmoituksensa kautta ja maahantuonti ja vältetyn veronmaksun tosiasia voidaan osoittaa todistein, joiden olemassaolo ei riipu epäillyn tahdosta. Tässä ei ole tahallisen rikoksen tehneelle mitään ennakoimatonta, painostavaa tai hänen oikeusturvaansa vaarantavaa. Käsillä olevassa asiassa, kuten epäilemättä muissakin vastaavissa tahallisissa nuuskan salakuljetustapauksissa, kyse on yksinkertaisesti siitä, että rikoksentekijä ei teon tavoitteen saavuttamiseksi tee veroilmoitusta sen enempää kuin muunkaan laisen rikoksen tekijä koe pakotetuksi menemään ilmoittautumaan viranomaisille.

Katsonkin, että käsillä oleva poikkeuslaatuinen sääntely-ympäristö ei itsessään muodosta sellaista rikoksen tehneeseen tosiasiallisesti vaikuttavaa painostuselementtiä, jonka takia itsekriminointisuoja soveltuisi. Totean silti, että siinäkin tapauksessa, että itsekriminointisuojan katsottaisiin soveltuvan, tulisi asiaa arvioida punnintaratkaisuna, enkä näe, että lopputuloksena tällöinkään olisi itsekriminointisuojan loukkaus. Vertailukohtina punnintaratkaisuista esille voidaan nostaa esiin jo edellä käsitelty ratkaisu KKO 2014:67, jossa itsekriminointisuojaa on pidetty intressinä tärkeämpänä kuin laissa tuolloin ollutta velvoitetta antaa itsensä ilmi autolle aiheuttamistaan peltinaarmuista onnettomuuteen liittyvien vastuukysymysten selvittämiseksi. Toisen suuntainen eli itsekriminointisuojan poissulkeva punnintaratkaisu on tehty liikenteen auttamisvelvollisuuden tilanteessa, jolloin toisella puolella vaakakupissa oli hengen ja terveyden suoja (KKO 1996:101). Nyt käsillä olevan asian hypoteettisessa intressipunninnassa sijoitan itsekriminointisuojalle vastakkaiset punninta-argumentit lähemmäksi hengen ja terveyden suojaa kuin peltivahingon selvittämisintressejä.

Viittaan myös edellä perustuslain 106 §:n soveltamisesta sanottuun ja totean, että itsekriminointisuojaa ei tule tulkita laajentavasti tilanteessa, jossa se ei ole oikeusturvasyistä ilmeisen välttämätöntä. Annan merkitystä myös nuuskan verotuksen yhteiskunnallisille tarkoitusperille. Nuuskan maahantuontirajoitukset ja verotus perustuvat yleisten fiskaalisten intressien ohella kansanterveydellisiin syihin eli tupakan terveyshaittoihin ja siihen, että nuuska kilpailee muiden laillisesti markkinoilla olevien ja myös verotettujen tupakkatuotteiden kanssa. Maahantuontirajoitukset on mahdollista hahmottaa saman kaltaisena erityisluonteisena toimintaympäristönä kuin tieliikenteen valvonta, jonka puitteissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut itsekriminointisuojaa jossain määrin normaalista poikkeavasti.

Yhteenvetona katson, että asiassa ei ilmene itsekriminointisuojan kieltämää suoraa painostamista, ja että myöskään veroilmoitusvelvollisuuden olemassaolo nuuskaerästä, jonka maahantuonti on ollut lainvastaista, ei merkitse sellaista konkreettista rikoksen tehneen tahdonvapauteen epäasiallista vaikuttamista, että itsekriminointisuoja soveltuisi asiaan. A:n menettely voidaan lukea hänen syykseen veropetoksena.