KKO:2020:49

Oikeudenkäyntimenettely - Jatkokäsittelylupa - Muutosperuste - Ennakkoratkaisuperuste
Perintökaari - Perintö - Perinnöstä luopuminen
Ulosottokaari - Ulosottovalitus - Ulosmittauskielto

Diaarinumero: S2019/256
Taltionumero: 996
Antopäivä: 24.6.2020 ECLI:FI:KKO:2020:49

A oli noin 23 vuotta perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen maistraattiin tallettamista varten. A:n osuus kuolinpesästä oli tämän jälkeen ulosmitattu hänen velkojensa suoritukseksi. A:n valitettua ulosmittauksesta käräjäoikeus katsoi A:n ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut voinut enää pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa. Käräjäoikeus hylkäsi A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kysymys siitä, oliko A voinut velkojia sitovasti luopua perinnöstä, oli käsillä olleissa olosuhteissa niin epäselvä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. (Ään.)

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta
OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta
UK 4 luku 81 § 1 mom 3 kohta
PK 17 luku 2 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 10.12.2018 nro 18/43472, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 1.3.2019 nro 183 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ida-Sofia Mäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Mikkonen, Rita Melartin ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan ja hänen ulosottovalituksessaan esittämänsä vaatimus ulosmittauksen kumoamisesta hyväksytään.

Ulosottomies antoi pyydetyn lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Ulosottomies on 20.6.2018 tekemällään päätöksellä ulosmitannut A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesässä A:n velkojen maksamiseksi.

2. A on valittanut ulosmittauspäätöksestä käräjäoikeuteen ja vaatinut, että ulosmittaus kumotaan. A:n mukaan hän oli 2.6.2016 allekirjoittamallaan ilmoituksella luopunut perinnöstä isänsä jälkeen. Luopumisilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten 8.6.2016 eli ennen ulosmittausta. Pesäosuuden ulosmittaamiselle ei ollut ollut laillisia edellytyksiä.

3. Ulosottomies on antanut ulosottovalituksen johdosta käräjäoikeudelle lausunnon, jossa hän on katsonut A:n ryhtyneen kuolinpesään ennen kuin perinnöstä luopumista koskeva ilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten. Siksi luopuminen oli tehoton A:n velkojiin nähden ja hänen osuutensa kuolinpesään oli ulosmitattavissa.

4. Käräjäoikeus on hylännyt ulosottovalituksen. Perusteluissaan käräjäoikeus on todennut, että sinänsä A:n isän kuolinpesä oli edelleen jakamaton ja vainajan ja lesken keskinäisen hallintaoikeustestamentin perusteella lesken hallinnassa. Toisaalta A:n voitiin olettaa maksaneen hänelle aikanaan määrätyn perintöveron ja veron maksaminen oli selkeä osoitus tahdosta ottaa perintö vastaan. Lisäksi A oli toiminut vuosia kuolinpesän asioiden hoitajana ja laatinut kuolinpesän veroilmoitukset lesken toimittamien asiakirjojen perusteella. A:n velkaantuminen oli ajoittunut vuosiin 2013–2017 ja erityisesti vuoteen 2016, jolloin oli 21.6.2016 annettu käräjäoikeuden ratkaisu A:n yli 250 000 euron määräisestä velasta. Tästä oli pääteltävissä, että perinnöstä luopuminen oli mitä ilmeisimmin liittynyt A:n huomattavaan velkaantumiseen. Lisäksi käräjäoikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, että perittävän kuolemasta perinnöstä luopumiseen oli kulunut 23 vuotta, mitä oli pidettävä varsin pitkänä aikana. Kulunut aika on käräjäoikeuden mielestä osoittanut A:n tahtoa sitoutua perinnön synnyttämiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Käräjäoikeus on katsonut asiaa kokonaisuutena tarkastellen A:n menettelyllään ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut enää 2.6.2016 allekirjoittamallaan luopumisilmoituksella voinut pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa. Vielä käräjäoikeus on huomauttanut, että myöhäisen perinnöstä luopumisen vuoksi kysymys A:n sijaantulijasta kuolinpesässä oli epäselvä.

5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien käräjäoikeuden päätöksen kumoamista. A:n mukaan käräjäoikeuden tulkinta perintöveron suorittamisen merkityksestä asettaisi tosiasiallisesti takarajan perinnöstä luopumiselle, mikä ei ollut ollut lainsäätäjän tarkoitus. A:n toiminta kuolinpesän asioiden hoitajana oli rajoittunut vuosittaisen veroilmoituksen laatimiseen lesken antamien tietojen perusteella. Yksinomaan ajan kuluminen perittävän kuoleman jälkeen ei osoittanut perintöön ryhtymistä. Luopumistahdonilmaisun ajallisella yhteydellä A:n velkaantumisen kanssa tai sijaantulijaa koskevilla pohdinnoilla ei ollut merkitystä arvioitaessa sitä, oliko A ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen olisi katsottava ottaneen perinnön vastaan.

6. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu

7. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ulosottovalituksen hylkäämistä koskevaan käräjäoikeuden ratkaisuun. Korkein oikeus katsoo, että jatkokäsittelyluvan edellytyksiä on tässä asiassa perusteltua tarkastella muutosperusteen ja ennakkoratkaisuperusteen kannalta.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

8. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan, jollei kysymys ole saman pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2019:101, kohta 8 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

9. Jatkokäsittelylupa on saman pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Kysymys on tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (esimerkiksi KKO 2019:77, kohta 10).

Perintöön ryhtyminen tehokkaan luopumisen esteenä

10. A:n pesäosuuden ulosmittausajankohtana voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin tallettamista varten. Voimassa oleva säännös (1141/2019) vastaa toimivaltaista viranomaista koskevaa muutosta lukuun ottamatta aiempaa säännöstä.

11. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että velkojiin nähden tehokkaan luopumisen edellytyksenä on, ettei perintöä ole otettu vastaan, ja viitattu tältä osin perintökaaren 17 luvun 2 a §:ään (HE 13/2005 vp s. 106–107).

12. Perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan perillisellä on oikeus luopua oikeudestaan perittävän kuoltua, jollei hän ole jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan. Lainkohdassa ei ole määritelty, mitä perinnön vastaanottamisella siinä tarkoitetaan. Perintöoikeuden vanhentumiseen liittyen perintökaaren 16 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetään, että perillisen on katsottava vanhentumisen estävällä tavalla ottaneen perinnön vastaan, jos hän on yksin tai muiden kanssa ottanut pesän hoitoonsa, osallistunut perunkirjoitukseen tai perinnönjakoon taikka perillisenä muutoin ryhtynyt jäämistöä koskeviin toimiin.

13. Korkein oikeus on arvioinut perintöön ryhtymistä osoittavia seikkoja ratkaisussaan KKO 2003:95. Ratkaisussa perintöön ryhtymisenä ei ole pidetty perunkirjoitukseen osallistumista eikä tavanomaiseksi ja välttämättömäksi vainajan asioiden hoidoksi katsottavaa menettelyä. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä ei ole otettu kantaa perintöveron maksamisen merkitykseen perintöön ryhtymistä arvioitaessa. Ulosottovalitusta koskevan ratkaisun KKO 2005:98 perusteluista ilmenee, että perinnöstä luopumista on pidetty mahdollisena vielä lähes neljä vuotta perittävän kuoleman jälkeen. Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei tehokkaalle perinnöstä luopumiselle voida asettaa mitään aikarajaa ja että luopumistoimi voidaan tehdä vielä vuosienkin kuluttua perittävän kuolemasta, jollei perillinen ole ryhtynyt perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitettuihin toimiin (esimerkiksi Aulis Aarnio – Urpo Kangas: Suomen jäämistö-oikeus I, 6. p., 2016, s. 727—728).

Arviointi tässä asiassa

14. Oikeudenkäynnissä esitettyjen tietojen valossa A:n edesmenneen isän kuolinpesä on perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen jättämisen aikaan ollut edelleen jakamatta ja pesän omaisuus on ollut lesken hallinnassa. Kuolinpesän hoitajan tehtävässään A on huolehtinut ainoastaan kuolinpesän vuosittaisen veroilmoituksen laatimisesta leskeltä saamiensa tietojen perusteella.

15. Korkein oikeus toteaa, että perinnön vastaanottaminen on vapaamuotoinen toimenpide. Perintöön ryhtymistä koskeva arviointi on siten perustettava asiassa esitettyyn selvitykseen niistä toimista, joiden voidaan katsoa osoittavan perintöön ryhtymisen. Ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä, mutta yksinomaan ajan kuluminen perittävän kuoleman jälkeen ei osoita perillisen ottaneen perinnön vastaan.

16. Korkein oikeus katsoo, että kuolinpesän jakamattomuus ja lesken testamenttiin perustuva asema omaisuuden haltijana eivät tue käsitystä siitä, että A olisi ryhtynyt isänsä jäämistöomaisuuteen perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla. Edellä mainittujen oikeusohjeiden perusteella ei ole ollut selvää, mikä merkitys perittävän kuoleman ja perinnöstä luopumisen väliselle huomattavan pitkälle viiveelle tulee antaa perintöön ryhtymistä arvioitaessa. Selvää ei ole ollut myöskään se, voidaanko veroilmoituksen laatimista jakamattoman kuolinpesän puolesta pitää pesään ryhtymistä osoittavana määräämistoimena vai onko kysymys tavanomaisesta ja välttämättömästä asioiden hoitamisesta.

17. Käräjäoikeuden mukaan A oletettavasti on maksanut hänelle aikanaan määrätyn perintöveron. Käräjäoikeus on katsonut veron maksamisen selkeästi osoittavan tahtoa ottaa perintö vastaan. Korkein oikeus toteaa, että perintöveron määrääminen ja maksuunpano tapahtuu melko pian perittävän kuoleman jälkeen ja että veron maksun laiminlyönti voi johtaa perillisen kannalta negatiivisiin taloudellisiin seuraamuksiin. Edellä kuvattujen oikeusohjeiden perusteella ei ole ollut selvää, voidaanko perintöveron maksamiselle antaa merkitystä harkittaessa, onko perillinen ryhtynyt perinnön vastaanottamista tarkoittaviin toimiin.

18. Sovellettavien ulosottokaaren ja perintökaaren säännösten perusteella ratkaisevaa on arvioida perintöön ryhtymistä osoittavia konkreettisia toimia. Toisin kuin käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, arvioinnissa merkitystä ei voida antaa perinnöstä luopumista koskeville perillisen motiiveille, koska perinnöstä luopuminen on lakisääteinen oikeus, joka ei loukkaa perillisen velkojien oikeuksia (ks. KKO 1982 II 54). Luopujan sijaan tulevaa perillistä koskeville mahdollisille epävarmuustekijöille ei voida myöskään antaa merkitystä. Perinnöstä luopuminen tarkoittaa sitä, että perillinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin perintöosuus menee suoraan lain nojalla sijaan tulevalle perilliselle.

19. Edellä todetun perusteella hovioikeudella ei ole jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden johtopäätös on oikea, kun A:n on katsottu ottaneen isänsä jälkeen tulevan perinnön vastaan ennen kuin perinnöstä luopumista koskeva ilmoitus on jätetty maistraattiin tallettamista varten. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on näin ollen ilmennyt aihetta epäillä. Lisäksi kyse on sellaisesta oikeuskysymyksestä, johon laista tai oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää kantaa, ja asian merkityksen takia on tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan viivytyksettä jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen (eri mieltä), Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Koponen: Katson että enemmistön ratkaisussa on annettu selvästi liian vähäinen painoarvo perintötapahtuman ja perinnöstä luopumisilmoituksen välillä kuluneelle poikkeuksellisen pitkälle ajalle. Vaikka perinnöstä luopumiselle ei ole säädetty nimenomaista määräaikaa, kysymyksessä oleva yli kahdenkymmenen vuoden viive on otettava olennaisena seikkana arvioinnissa huomioon. Se vaikuttaa sekä näytön arviointiin muutoksenhakijan tarkoituksista että perintöoikeutta koskevan säännöskokonaisuuden johdonmukaiseen tulkintaan.

Perintökaaren 16 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan perinnönsaajan on saatettava oikeutensa voimaan viimeistään kymmenen vuoden kuluttua perittävän kuolemasta. Tämän määräajan umpeen kuluminen johtaa perintöoikeuden vanhentumiseen eikä sanottua määräaikaa voida millään tavoin jatkaa.

Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan perillisen on otettava perintö vastaan saattaakseen perintöoikeutensa voimaan. Tulkinta pykälän 2 momentin tarkoittamista toimista, jotka merkitsevät perinnön vastaanottamista, ei välttämättä ole täysin yhtenevä perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisten perintöön ryhtymistä koskevien tointen kanssa. Säännösten tavoitteet ja niillä suojattavat intressit ovat erilaiset (Aulis Aarnio – Urpo Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, 6. p. 2016, s. 729–730 ja Urpo Kangas: Oikeustapauskommentaari KKO 2003:95, KKO:n ratkaisut kommentein II 2003, 2004, s. 295–296).

Säännöksissä käytetty samanlainen sanamuoto ja niiden muodostaman kokonaisuuden johdonmukaisuus kuitenkin edellyttävät, ettei niiden tulkintaa ole perusteltua varsin ratkaisevalla tavalla eriyttää.

Myöskään oikeuskäytännöstä ei voida tehdä enemmistön kantaa tukevia johtopäätöksiä. Ratkaisun KKO 2003:95 perusteluissa todetaan kysymyksessä olleen tavanomainen ja välttämätön vainajan asioiden hoito, johon perinnöstä luopuja oli äitinsä lähimpänä omaisena ryhtynyt ja mihin hänellä oli ollut velvollisuuskin ryhtyä. Pelkästään hoitamalla näitä asioita, kuten järjestämällä hautajaiset ja perunkirjoituksen tai hoitamalla välttämättömiä pankkiasioita taikka muita pesän omaisuutta koskevia juoksevia asioita, hän ei ollut Korkeimman oikeuden mukaan menetellyt tavalla, joka olisi osoittanut tahtoa vastaanottaa perintö eikä hän siten ollut ryhtynyt pesään.

Ratkaisussa kysymyksessä olleessa asiassa luopuminen tapahtui noin kahden ja puolen kuukauden kuluttua perittävän kuolemasta. Selvänä voitaneen pitää myös sitä, ettei osallistuminen perunkirjoitukseen merkinnyt pesään ryhtymistä sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö oli jo tuossa samassa perunkirjoitustilaisuudessa ilmoittanut luopumisestaan perinnöstä.

Ratkaisussa KKO 2005:98 on puolestaan Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun kohteena ollut perinnöstä luopumisen jälkeen tapahtuneiden toimenpiteiden mahdollinen luonne keinotekoisena järjestelynä ulosotossa.

Tässä asiassa A on luopunut perinnöstä pitkälti edellä mainitun perintöoikeuden vanhentumista koskevan kymmenen vuoden määräajan jälkeen. Mikäli hänen ei katsota ottaneen perintöä vastaan tuon määräajan kuluessa, hän on tämän vuoksi menettänyt perintöoikeutensa. Oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 1987:99 otetun tulkinnan mukaan sanottu määräaika koskee myös sijaisperillistä eli sitä, jolle perintö menee siinä tapauksessa, että perillinen on laiminlyönyt perinnön vastaanottamisen.

Siten myös sijaisperillisen oikeus perintöön vanhentuu, jos ensisijainen perillinen ei ole kymmenessä vuodessa ottanut perintöä vastaan. Oikeusvarmuuden kannalta olisi epätyydyttävää, jos sijaisperillisen olisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa aina turvauduttava perintökaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentin mukaiseen oikeussuojakeinoon saadakseen määräajan kuluessa selvyyden siitä, onko ensisijainen perillinen ottanut perinnön vastaan vai ei. On perusteltua edellyttää perijältä huomattavasti ripeämmin kannanottoa siihen, ottaako hän perinnön vastaan vai luopuuko siitä.

Enemmistön ratkaisusta poikkeavaa kantaa puoltavat myös asian selvittämismahdollisuuksia koskevat argumentit. Oikeusvarmuuteen liittyvä yleinen tavoite on pyrkimys näytönvaraisten kysymysten ripeään ratkaisemiseen myös sen vuoksi, että ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä ja näytön luotettavaa arviointia. Perustelujen kohdassa 14 lausutusta osin poiketen katson, että asiassa on varsin rajalliset edellytykset ylipäätään arvioida sitä, mitä toimia A on mahdollisesti tehnyt kuolinpesässä kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana.

Arvioitaessa A:n tahdonmuodostusta mikään ei viittaa siihen, ettei hän olisi tarkoittanut ottaa perintöä vastaan. Lesken hallintaoikeus on asiassa ollut luonnollinen peruste pesän jakamattomuudelle. Toimiminen kuolinpesän asioiden hoitamisessa tukee selvästi sitä näkemystä, että A:n tarkoituksena on ollut ottaa perintö vastaan. Toisin kuin ratkaisun KKO 2003:95 tilanteessa tässä asiassa ei ole kysymys välittömästi perittävän kuolemaa seuranneista kiireellisistä toimenpiteistä. Tämän asian olosuhteissa ei ole kysymys kohdassa 16 tarkoitetusta tavanomaisesta ja välttämättömästä asioiden hoitamisesta. Merkityksettömänä ei voida pitää sitäkään, että A on myös perintöverotuksessa hyväksynyt sen, että hän on tullut käsitellyksi perinnön saajana.

Edellä lausutuilla perusteilla katson, että käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen oikeellisuutta ei ole asiassa aihetta epäillä. Ennakkoratkaisuintressiä asiaan saattaa liittyä, mutta hovioikeus on voinut tapauksen olosuhteissa katsoa, ettei myöskään lain soveltamisen kannalta ole tärkeää myöntää jatkokäsittelylupaa. Näin ollen pysytän hovioikeuden päätöksen.

 
Julkaistu 24.6.2020