KKO:2019:83

Yksityishenkilön velkajärjestely - Velkajärjestelyn este

Diaarinumero: S2017/343
Taltionumero: 1634
Antopäivä: 30.9.2019 ECLI:FI:KKO:2019:83

B:llä oli velkajärjestelyyn hakeutuneelta entiseltä puolisoltaan A:lta lähes 40 000 euron suuruinen regressisaatava, joka oli syntynyt, kun B:n omistama kiinteistö oli myyty ja kauppahinnalla oli lyhennetty puolisoiden yhteistä velkaa, jonka vakuutena kiinteistö oli ollut. Korkeimman oikeuden päätöksestä tarkemmin ilmenevin tavoin katsottiin, ettei kyseinen velka ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettu vahingonkorvaukseen ja kauppahinnan palauttamiseen rinnastuva "muu vastaava velka". Korkein oikeus katsoi, ettei A:n velkajärjestelylle ollut estettä.

VJL 10 § 11 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden päätökset 14.9.2015 nro 15/15108 ja 24.2.2016 nro 16/2798 sekä Vaasan hovioikeuden päätös 28.2.2017 nro 78 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ritva Hiltunen ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Eija-Liisa Helin ja Ulla Maija Hakomäki sekä hovioikeuslain 9 §:n (383/2003) mukainen esittelijä Sanja Raunio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen varaan.

Vastauksessaan B vaati, että valitus hylätään.

B antoi Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman siitä, vetoaako hän Korkeimmassa oikeudessa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 10 §:n 11 kohdan esteperusteen ohella pykälän 7 ja 8 kohdan esteperusteisiin. A antoi Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman B:n lausuman johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus salli B:n vedota myös velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohtien esteperusteisiin Korkeimmassa oikeudessa sekä uutena kirjallisena todisteena A:n ulosottovalitusta koskevaan käräjäoikeuden päätökseen.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. A oli velkaantunut niin, että hänen velkojensa yhteismäärä oli noin 170 000 euroa. Ilmoituksensa mukaan velkaantuminen oli liittynyt avioeroon ja sen jälkeen muuttuneisiin olosuhteisiin. Hänellä oli yli 80 eri velkaa, joissa suurimmassa osassa oli velkojana rahoituslaitos tai kaupunki.

2. Suurimman yksittäisen saatavan velkojana oli A:n entinen puoliso B. Saatava oli vahvistettu avioeron johdosta toimitetussa osituksessa. Pesänjakajan laatiman osituskirjan mukaan B:llä oli noin 40 000 euron regressisaatava, joka oli syntynyt, kun B oli maksanut puolisoiden yhteistä lainaa avio-oikeudesta vapaalla omaisuudellaan yli oman osuutensa. B oli omistanut vapaa-ajan kiinteistön, jonka hän oli aikaisemmin saanut lahjana määräyksin, ettei A:lla ollut avio-oikeutta kiinteistöön. Avioliiton aikana kiinteistölle tilattiin niin sanottu mökkipaketti, jonka rakentamista varten puolisot ottivat yhteistä lainaa ja jonka lainan vakuudeksi B panttasi kyseisen omistamansa avio-oikeudesta vapaan kiinteistön. Avioeron yhteydessä ennen omaisuuden ositusta mainittu kiinteistö ja sillä rakenteilla olleet yhteisomistuksessa olleet rakennukset myytiin ulkopuoliselle. Kauppahinnalla lyhennettiin A:n ja B:n yhteistä rakennusprojektiin kohdistunutta velkaa.

3. Käräjäoikeus on lainvoimaisesti katsonut, että velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset yleiset edellytykset täyttyivät. Käräjäoikeuden mukaan A oli maksukyvytön, velkajärjestelyyn oli painavat perusteet eikä A kohtuudella kyennyt parantamaan maksukykyään niin, että hän voisi selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista.

4. Käräjäoikeus on velkajärjestelyn aloittamispäätöksessään katsonut myös, ettei velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 5, 7, 8, 9 eikä 11 kohdan mukaisia esteitä. Käräjäoikeus on katsonut muun ohella, että A:n velkaantuminen ei ollut kevytmielistä, vaan A oli velkaantunut lähinnä vanhemmilleen luottotietojensa menettämisen jälkeen. Lisäksi hän oli ulosoton kautta maksanut merkittäviä summia velkojaan. A:n yhdessä talous- ja velkaneuvonnan asiantuntijan kanssa täyttämä velkajärjestelyhakemus oli riittävän tarkka, ja A oli suullisesti istuntokäsittelyssä täydentänyt ja selostanut hakemuksensa tietoja. B:n saatava A:lta kuului aviovarallisuusoikeuden piiriin eikä se siten ollut verrattavissa vahingonkorvaukseen eikä kauppahinnan palautukseen. Velka puolisolle käsitellään velkajärjestelyssä kuten mikä tahansa velka, eikä velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaista estettä.

5. Käräjäoikeus on aloittanut velkajärjestelyn ja vahvistanut A:n noudatettavaksi 5 vuotta 3 kuukautta kestävän maksuohjelman ajalle 1.3.2016–31.5.2021. Maksuohjelman kestoa on jatkettu kolmella kuukaudella selvittäjän saatavan maksamiseksi ja kahdella vuodella yksityisvelkojien hyväksi.

6. B:n valitettua käräjäoikeuden maksuohjelman vahvistamista koskevasta päätöksestä hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden päätöksen siltä osin, ettei velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdan mukaisia esteitä. B:n saatavan osalta hovioikeus on kuitenkin katsonut, että myös tasinkosaatavaa aviovarallisuuden jakamiseen liittyvänä velkana voitiin pitää velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettuna velkajärjestelylle esteen aiheuttavana velkana. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan osalta ja palauttanut asian käräjäoikeuteen mainitun esteperusteen mukaisen kohtuullisuusarvioinnin suorittamiseksi ja lain 10 a §:n tarkoittamien painavien syiden arvioimiseksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n velkajärjestelylle velkajärjestelylain 10 §:n 7, 8 tai 11 kohdasta ilmeneviä esteitä ja mikäli velkajärjestelylle katsottaisiin olevan este, onko asiassa velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiseksi esteestä huolimatta.

Piittaamaton velkaantuminen ja velallisen velvollisuuksien vastainen menettely esteperusteena

8. B on vedonnut velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdan mukaisiin velkajärjestelyn esteperusteisiin. Hän on esittänyt, ettei A:n velkaantumisen syynä ollut avioeron ja sen jälkeisen elämäntilanteen aiheuttamat kulut vaan sen sijaan avioliiton aikaiset merkittävät kulutusluotot, joiden käyttötarkoitusta ei ole selvitetty. Lisäksi B on esittänyt, että A oli velkajärjestelyasiassa antanut virheellistä tai harhaanjohtavaa tietoa yhden velan takausvastuusta ja harjoittamastaan liiketoiminnasta, laiminlyönyt antaa selvitystä usean velan käyttötarkoituksesta ja ilmoittanut epämääräisen velan vanhemmilleen.

9. Hovioikeus on mainittujen esteperusteiden osalta hyväksynyt sellaisenaan edellä kohdassa 4 selostetun käräjäoikeuden päätöksen. Ratkaisunsa perusteluista tarkemmin ilmenevin tavoin Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perustelut tältä osin ja katsoo, ettei A:n velkajärjestelylle ole velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdassa tarkoitettuja esteitä.

Yksityishenkilöiden välisen velan järjesteleminen esteperusteena

10. Jollei velkajärjestelylain 10 a §:stä muuta johdu, lain 10 §:n 11 kohdan mukaan velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos yksityishenkilöiden välisen merkittävän vahingonkorvauksen, kauppahinnanpalautuksen tai muun vastaavan velan järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

11. Kyseinen esteperuste on tullut sovellettavaksi 1.1.2015 lukien. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että esteperuste soveltuisi vain yksityishenkilöiden välisiin velkoihin. Säännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi, kun asunnon myyjä on joutunut tavaranvirhettä, esimerkiksi hometaloa, koskevan tuomion perusteella palautus- tai korvausvelvolliseksi ja kyseessä on ostajan kannalta merkittävä rahamäärä. Tällöin on arvioitava sekä velallisen että velkojan kannalta, onko myyjän hakeutuminen velkajärjestelyyn kohtuullista. Tällaiset tilanteet ovat harvinaisia, mutta saattavat johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, että myyjä saa säilyttää velkajärjestelyssä omistusasunnon, jonka on hankkinut varoilla, jotka tulee tuomion mukaan palauttaa ostajalle. Sen sijaan takaaja ei voisi vedota säännökseen päävelallisen velkajärjestelyn estämiseksi (HE 83/2014 vp s. 55).

12. Pesänjakajan laatimassa osituskirjassa on todettu, että B:llä on A:lta lähes 40 000 euron suuruinen regressisaatava, jonka perusteena on se, että B oli maksanut osapuolten yhteistä lainaa avio-oikeudesta vapaalla omaisuudella yli oman osuutensa. Korkein oikeus toteaa, että saatava on säännöksessä tarkoitetuin tavoin yksityishenkilöiden välinen ja lisäksi niin sinällään kuin osapuolten taloudelliset olosuhteetkin huomioon ottaen määrältään merkittävä. Näin ollen näiltä osin velka täyttää velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan esteperusteessa tarkoitetut edellytykset.

13. Esteperusteen soveltuminen edellyttää lisäksi, että saatava perustuu vahingonkorvaukseen, kauppahinnanpalautukseen tai muutoin velkana rinnastuu näihin ja että velan järjesteleminen on kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

14. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdasta 11 ilmenevällä tavalla lainkohtaa koskeva hallituksen esitys viittaa siihen, että säännös on poikkeusluonteinen. Säännöksen säätämisen tarkoituksena on ollut estää hometalokauppojen tapaisissa olosuhteissa mahdollisesti syntyvän korvaus- tai kauppahinnan palautusvelan järjestelemisen aiheuttama tapauskohtainen kohtuuttomuus. Myös hallituksen esityksessä oleva maininta säännöksen soveltamisalaan kuuluvien tapausten harvinaisuudesta tukee sitä, ettei esteperustetta tule tulkita laajentavasti.

15. Korkein oikeus toteaa, ettei B:n saatava ole hovioikeuden katsomin tavoin tasinkosaatava. Osituskirjassa ei ole vahvistettu tasinkoa kummankaan entisen puolison suoritettavaksi. Saatava ei ole myöskään B:n väittämin tavoin avioliittolain 92 §:n mukaista vastiketta, kun osituksessa ei ole laskennallisena korjauseränä huomioitu saatavaa avio-osien määrittämisessä.

16. Sen sijaan B:n saatavassa on jo edellä todetuin tavoin kysymys osituksessa vahvistetusta regressisaatavasta, joka on syntynyt hänen maksettuaan A:n kanssa yhteisestä velasta enemmän kuin oman osuutensa, kun hänen omistamansa ja yhteisen velan vakuudeksi panttaama kiinteistö oli myyty ja siitä saatua kauppahintaa oli käytetty yhteisen velan maksuun. Saatava ei siten perustu vahingonkorvaukseen tai kauppahinnanpalautukseen eikä sen peruste ole muutoinkaan luonteeltaan sellainen, että sen järjesteleminen johtaisi vastaavanlaiseen kohtuuttomuuteen kuin sanottujen velkojen järjesteleminen. Saatava pikemminkin rinnastuu esitöissä esteperusteen soveltamisalan ulkopuolelle rajattuun takaajan vastuuseen, kun kummassakin tapauksessa lähtökohtana on ollut vapaaehtoinen sitoumus asettaa ainakin osaksi muulle kuin omalle velalle vakuus. Korkein oikeus katsookin, ettei kysymys tältä osin ole velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan tarkoittamalla tavalla vahingonkorvaukseen tai kauppahinnanpalautukseen rinnastuvasta velasta. Näin ollen A:n velkajärjestelylle ei ole myöskään viimeksi mainitun kohdan mukaista estettä.

Johtopäätökset

17. Asiassa on lainvoimaisesti katsottu, että velkajärjestelyn edellytykset täyttyvät. Koska esteitä velkajärjestelylle ei ole, A:lle on myönnettävä velkajärjestely.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi ja sen vahvistama maksuohjelma noudatettavaksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Ari Kantor, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Vanhanen:

Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen muutoin paitsi kohtien 14–17 osalta, joiden sijasta Korkein oikeus lausunee perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavasti:

Velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan säännöksen tarkoituksena on estää tilanteet, joissa velan järjesteleminen johtaa kokonaisuutena arvioiden kohtuuttomaan lopputulokseen. Tämä kohtuullisuusarviointi vaikuttaa myös säännöksen sisällä sekä velan merkittävyyden että sen laadullisen edellytyksen tulkintaan. Kynnystä esteperusteen täyttymisestä ei voida asettaa kovin korkealle ottaen huomioon, ettei tässä esteperusteessa, toisin kuin kohtien 1–9 esteperusteissa, edellytetä velallisen toimineen jollakin tapaa moitittavasti. Samanlaista suhtautumista puoltaa myös se, etteivät velkajärjestelyn esteperusteet ole ehdottomia, vaan velkajärjestely voidaan myöntää esteestä huolimatta, jos edellytykset siihen täyttyvät.

B:n saatava ei ole tasinkosaatava, kuten hovioikeus on katsonut, vaan osituksessa vahvistettu regressisaatava. Se, millä perusteella B on ositusmenettelyssä saatavaansa vaatinut ja mikä oikeudellinen muoto saatavalle on osituksen jakokirjassa annettu, ei kuitenkaan voi olla ratkaisevaa arvioitaessa, täyttyykö velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukainen esteperuste. B:n takautumis- eli regressisaatava on syntynyt tilanteessa, jossa toinen aviopuoliso on käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan puolisoiden yhteiseksi hyväksi. Lopputulokseltaan samanlaiseen aviovarallisuustilanteen ennallistamiseen voidaan osituksessa päästä myös määräämällä puoliso maksamaan toiselle puolisolle avioliittolain 92 §:n mukaista vastiketta. Tällainen vastike vuorostaan luonteeltaan rinnastuisi kyseisen esteperusteen mukaiseen vahingonkorvaukseen tai kauppahinnan palauttamiseen. Saatavan oikeudellinen muoto on voinut syntyä melko sattumanvaraisestikin. Yksin saatavan oikeudellinen muoto ei siten voi oikeuttaa velan erilaiseen käsittelyyn velkajärjestelylain nojalla.

Velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan avointa käsitettä ˮmuu vastaava velkaˮ ei tule tulkita siten, että vain ulkoisen seikan aiheuttama ennakoimaton häiriö voisi olla esteperusteena huomioon otettavan velan taustalla. Ositusperusteen synnyttyä yhteistalouden purkamiseen liittyvät käytännön syyt voivat johtaa siihen, että puolisoiden kannalta on joskus järkevääkin tietoisesti käyttää avio-oikeudesta vapaata omaisuutta yhteiseksi hyväksi. Tällaista päätöstä ei voida ainakaan kaikissa tapauksissa pitää sellaisena tietoisena riskinottona, jota esimerkiksi esteperusteen poissulkevassa takausvastuussa tarkoitetaan. Sitä, että A on hakeutunut velkajärjestelyyn vasta noin 7 vuoden kuluttua regressisaatavan synnyttäneen oikeustoimen tekemisen jälkeen, minkä seurauksena on syntynyt mahdollisuus siitä, ettei B saakaan odottamaansa suoritusta saatavalleen, ei voida pitää B:n näkökulmasta missään määrin ennakoitavana.

Korkein oikeus katsonee, että velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa mainitut yksityishenkilöiden välinen vahingonkorvausvastuu ja kauppahinnanpalautus ovat vain esimerkkejä tyypillisistä velkaperusteista, jotka voivat johtaa ansaitsemattomaan hyötyyn, jos velallisen tällaista velkaa järjestellään. Näin ollen B:n regressisaatavaa on luonteeltaan pidettävä lain kohdassa tarkoitettuna muuna vastaavana velkana, joka voi muodostaa esteperusteen, jos sen järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

Mietinnöstä tarkemmin ilmenevillä perusteilla esittelijä lisäksi katsoi, että B:n regressisaatavan järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta ja että A:n velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdasta ilmenevä este. Asiassa ei ollut velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä myöntää A:lle velkajärjestelyä esteestä huolimatta. Näin ollen esittelijä esitti, että A:n velkajärjestelyhakemus hylätään ja että käräjäoikeuden A:lle vahvistamaa maksuohjelmaa ei ole enää noudatettava.

 
Julkaistu 30.9.2019