KKO:2019:58

VanhL 19 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 28.11.2013 nro 13/64952 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 20.10.2016 nro 1455 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Jouko Räsänen, Jussi Sippola ja Riikka Rask sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Ari Siltama.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan sitä, onko yhtiön vastuu vähentynyt siksi, että Y Oy:n tai muiden kartelliin osallistuneiden vastuu erään kaupungin kanssa vuonna 2000 tehdystä sopimuksesta aiheutuneesta vahingosta on vanhentunut. Sittemmin valituslupaa laajennettiin koskemaan myös kysymystä siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa siltä osin kuin sen vahingonkorvausvaatimus perustuu urakkahintaan sisältyneeseen arvonlisäveroon.

Valituksessaan X Oy vaati, että sen maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan yhteen kahdeksasosaan hovioikeuden tuomitsemasta korvauksen pääomamäärästä vähennettynä arvonlisäveron osuudella.

Kaupunki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Kaupunki on kanteessaan vaatinut, että X Oy ja Y Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan sille korvausta kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta viivästyskorkoineen.

2. Kaupunki on kanteensa perusteena lausunut, että Korkein hallinto-oikeus oli 29.9.2009 antamassaan päätöksessä katsonut, että X Oy ja Y Oy olivat yhdessä muiden kartelliyhtiöiden kanssa osallistuneet kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) 5 ja 6 §:n ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan vastaiseen kartelliin. Valtakunnallinen kartelli oli toiminut asfalttimarkkinoilla vuosina 1994–2002. Kaupunki ja maalaiskunta olivat tehneet Y Oy:n kanssa sopimuksen asfalttiurakoista muun muassa vuonna 2000. Sopimuksen perusteella maksettuihin urakkahintoihin oli sisältynyt lainvastaisesta kartellista aiheutunutta ylihintaa. Kaupungille ja maalaiskunnalle aiheutuneen vahingon määrä vastasi kartelliylihinnan osuutta urakkahinnoista. Maalaiskunta oli yhdistynyt kaupunkiin 1.1.2006. Kaupungin vaatimus on koskenut sekä kaupungin että maalaiskunnan maksamiin urakkahintoihin sisältynyttä ylihintaa.

3. Kaupunki on vaatinut, että kartelliylihinnan osuus lasketaan urakkahintojen arvonlisäverollisesta määrästä, koska arvonlisävero oli jäänyt kuntien lopulliseksi kustannukseksi.

4. X Oy on kiistänyt kanteen. Yhtiö on lisäksi katsonut, että yhteisvastuu mahdollisesta korvausvelasta oli hajaantunut ja yhtiön korvausvastuu oli supistunut yhteen kahdeksasosaan sen vuoksi, että kaupungin mahdollinen saatava oli vanhentunut muita kartelliyhtiöitä kohtaan.

5. Arvonlisäveron osalta yhtiö on lausunut, että kaupungin korvausvaatimuksesta tuli joka tapauksessa vähentää arvonlisäveron osuus. Yhtiö on perustellut kantaansa sillä, että arvonlisävero ei ollut jäänyt kuntien vahingoksi, koska niille oli palautettu niiden maksama vero arvonlisäverolain 130 §:n nojalla.

6. Käräjäoikeus on todennut korvausvastuun hajaantumista koskevasta väitteestä, että kaupungin omien urakoiden osalta korvaussaatava oli pidetty voimassa kaikkia kilpailunrajoitukseen osallistuneita yhtiöitä kohtaan. Vastuun hajaantumista koskeva velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 19 §:n 2 momentin säännös ei siten tullut tältä osin sovellettavaksi.

7. Maalaiskunnan urakoiden osalta käräjäoikeus on katsonut, että kaupungin korvaussaatava muita kartelliyhtiöitä kuin X Oy:tä ja Y Oy:tä kohtaan oli vanhentunut. Korvausvastuu oli siten hajaantunut, minkä seurauksena Y Oy vastasi tältä osin vahingosta maalaiskunnan sopimuskumppanina yksin kokonaisuudessaan. Käräjäoikeus on todennut, että X Oy ei ollut saanut maalaiskunnan Y Oy:n kanssa tekemästä sopimuksesta etua, joten vastuun hajaantumisen seurauksena X Oy ei vastannut siitä aiheutuneesta vahingosta.

8. Käräjäoikeus on katsonut kuntien maksaman arvonlisäveron jääneen niiden lopulliseksi kustannukseksi, minkä vuoksi vastaajien oli korvattava kaupungille myös ylihintaan sisältynyt arvonlisävero. Käräjäoikeus on velvoittanut X Oy:n yhteisvastuullisesti Y Oy:n kanssa suorittamaan kaupungille korvausta kartellilla aiheutetusta vahingosta korkoineen siltä osin kuin vaatimus perustui kaupungin omista urakoista perittyyn ylihintaan.

9. X Oy:n, Y Oy:n ja kaupungin haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus on katsonut vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltuvan vain tilanteisiin, joissa useat korvausvelvolliset ovat sitoutuneet tai heidät on tuomiolla velvoitettu yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen. Hovioikeus on katsonut, että velkoja saa kohdistaa vaatimuksensa vahingosta, josta usea taho voisi olla yhteisvastuullisesti korvausvastuussa, valitsemaansa korvausvelvolliseen.

10. Hovioikeus on todennut, että kaupunki ja maalaiskunta olivat katkaisseet saataviensa vanhentumisen sopimusosapuoltaan Y Oy:tä kohtaan, mutta vanhentumista ei ollut sittemmin katkaistu uudelleen säädetyssä määräajassa. Kaupungin korvaussaatava Y Oy:tä kohtaan oli siten vanhentunut. Hovioikeuden mukaan vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti ei kuitenkaan aiheuttanut korvausvastuun hajaantumista eikä supistumista eikä siten vaikuttanut X Oy:n korvausvelvollisuuteen. Hovioikeus on näin ollen katsonut X Oy:n vastaavan vuoden 2000 sopimuksesta kaupungille ja maalaiskunnalle aiheutuneen vahingon korvaamisesta kokonaisuudessaan.

11. Hovioikeus on katsonut, että arvonlisäverolain 130 §:n mukainen palautus ei ole jäänyt lopullisesti kuntien hyväksi. Valtio oli vuoteen 2001 saakka perinyt kunnille maksamiaan palautuksia takaisin valtiolle. Näin ollen palautuksia ei voitu ottaa huomioon vahingon määrää arvioitaessa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota korvaukseen sisältyneen arvonlisäveron osalta. Hovioikeus on velvoittanut X Oy:n maksamaan kaupungille korvausta vuonna 2000 tehdyn urakkasopimuksen perusteella 87 394 euroa viivästyskorkoineen.

2. Kysymyksenasettelu

12. X Oy on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnäkin siitä, supistaako X Oy:n korvausvastuuta kaupunkia kohtaan se, että kaupungin korvaussaatava kaupungin sopimuskumppanilta Y Oy:ltä tai muilta kartelliyhtiöiltä on vanhentunut. Asiassa on lisäksi kysymys siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa siltä osin kuin kaupungin vaatimus perustuu urakkahintoihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

3. Korvausvastuun hajaantuminen

3.1 Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

13. Velan vanhentumisesta ja vanhentumisen oikeusvaikutuksista säädetään 1.1.2004 voimaan tulleessa vanhentumislaissa. Lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan eräin poikkeuksin myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Poikkeuksilla ei ole merkitystä tässä asiassa.

14. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa säädetään, että jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

15. Laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista on tullut voimaan 26.12.2016. Lain 13 §:n 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa tuomioistuimissa vireillä olevat asiat käsitellään loppuun noudattaen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Jos kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut ennen lain voimaantuloa, voimaantulosäännöksen 3 momentin mukaan yhteisvastuuta ja korvausvelvollisuuden jakautumista koskevien 4 ja 5 §:n samoin kuin eräiden muidenkin aineellisoikeudellisten säännösten asemesta sovelletaan kuitenkin vireilletuloajasta riippumatta aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Voimaantulosäännöksen 3 momentilla on pantu täytäntöön kilpailurikkomuksiin perustuvista vahingonkorvauskanteista annetun direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin) 22 artiklan 1 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjä aineellisia säännöksiä sovelleta taannehtivasti. Koska nyt käsiteltävänä oleva asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, sen säännökset eivät tule miltään osin sovellettaviksi tässä asiassa.

16. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 katsonut, että vanhentumislain 19 §:n 2 momenttia on perusteltua tulkita soveltamisalaltaan laajasti ja että kartelliyhtiöiden yhteisvastuun hajaantumista ja yksittäisen yhtiön korvausvastuun supistumista voidaan arvioida kyseisen säännöksen nojalla (kohta 21).

3.2 Arviointi tässä asiassa

17. Asiassa on myönnetty valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti rajoitettuna. Korkein oikeus voi siten saman pykälän 3 momentin nojalla perustaa ratkaisunsa hovioikeuden tuomiossa todettuihin seikkoihin siltä osin kuin asiassa on vastuun hajaantumista koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi arvioitava, mitkä kartelliyhtiöt olisivat olleet yhteisvastuullisesti velvollisia suorittamaan nyt kysymyksessä olevan korvausvelan, jollei minkään yhtiön vastuu velasta olisi vanhentunut.

18. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu, että vahingon aiheuttamisesta olisivat olleet vastuussa vuoden 2000 urakoita koskeneeseen tarjouskilpailuun osallistuneet kartelliyhtiöt eli X Oy, Y Oy ja Z Oy. Sen sijaan hovioikeuden tuomiossa ei ole todettu, että muut kartelliyhtiöt olisivat olleet vastuussa kyseisestä vahingosta. Näin ollen voidaan vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisedellytyksiä arvioitaessa lähteä siitä, että X Oy, Y Oy ja Z Oy ovat olleet vastuussa samasta korvausvelasta kaupungille.

19. Asiassa on riidatonta, että kaupunki ei ole uudistanut korvaussaatavansa vanhentumisen katkaisemista Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei ole myöskään katkaissut korvaussaatavansa vanhentumista Z Oy:tä kohtaan. Kaupungin korvaussaatava on siten vanhentunut Y Oy:n ja Z Oy:n osalta.

20. Edellä esitetystä seuraa, että yhteisvastuu korvausvelasta on vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla hajaantunut ja X Oy vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta.

3.3 X Oy:n vastuuosuus

21. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan vanhentumisen jälkeen jäljelle jääneiden velallisten osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

22. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 24) katsonut perustelluksi, että velallisten vastuuosuudet määrätään sen mukaan, millaisiksi velallisten keskinäiset vastuuosuudet muodostuisivat loppuselvityksessä, jos velallisten keskinäiset takautumisoikeudet toteutettaisiin täysimääräisinä. Edelleen Korkein oikeus on katsonut, että kartelliyhtiöiden keskinäistä vastuunjakoa voidaan nyt käsillä olevan asian kaltaisissa tapauksissa, joihin ei sovelleta kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annettua lakia, arvioida vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:stä ilmenevän periaatteen mukaan (kohta 25). Kartellin osapuolten keskinäistä vastuunjakoa harkittaessa on perusteltua kiinnittää huomiota paitsi siihen, mikä kartellin osapuolista on saanut välittömän hyödyn yksittäisestä ylihintaisesta sopimuksesta, myös siihen, mikä on ollut kunkin osapuolen viaksi jäävä syyllisyyden määrä (kohta 26).

23. Edellä todettujen lähtökohtien mukaisesti X Oy:n vastuuosuutta arvioitaessa on otettava huomioon ensinnäkin, että Y Oy on kaupungin sopimuskumppanina saanut välittömästi hyödykseen sen kartelliylihinnan, joka on sisältynyt kanteessa tarkoitetun sopimuksen perusteella maksettuihin urakkahintoihin. Toisaalta on otettava huomioon, että Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä on katsottu (kohta 1118), että X Oy oli ollut asfalttikartellin keskeisin toimija, koordinaattori ja johtaja. Muu tässä asiassa esitetty, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa selostettu selvitys ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Kuvatun johtavan aseman perusteella X Oy:n viaksi jäävää syyllisyyden määrää voidaan pitää selvästi suurempana kuin muiden kartelliyhtiöiden syyllisyyden määrää.

24. Näitä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että kartelliyhtiöiden keskinäisen vastuunjaon kannalta X Oy vastaisi yhdestä kolmasosasta kysymyksessä olevasta sopimuksesta kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Tätä määrää on siten pidettävä vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettuna X Oy:n omana osuutena velasta. X Oy:n korvausvastuuta on tällä perusteella alennettava yhteen kolmasosaan hovioikeuden tuomitsemasta määrästä.

3.4 Euroopan unionin oikeus ja tehokkuusperiaate

25. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, johtaako edellä esitetyn kaltainen vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltaminen ristiriitaan unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten kanssa. Kaupunki on tältä osin esittänyt, että vahingonkorvauksen saaminen tulee unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen vastaisesti mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, jos korvaussaatavan vanhentumisen muita kartelliyhtiöitä kohtaan katsotaan johtavan yhteisvastuun hajaantumiseen ja X Oy:n vastuun supistumiseen.

26. Korkein oikeus toteaa, että unionin oikeuteen ei sisälly kartellivahingon vanhentumista tai vanhentumisen oikeusvaikutuksia koskevia normeja, jotka tulisivat sovellettavaksi tässä asiassa. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asiaa koskevien unionin säännösten puuttuessa kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään täysin turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Nämä menettelysäännöt eivät saa olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa.

27. Unionin tuomioistuimen mukaan unionin oikeuden mukaista on sinänsä asettaa korvausvaatimuksen esittämiselle kohtuulliset preklusiiviset määräajat, joilla edistetään oikeusvarmuutta. Tällaisilla määräajoilla ei nimittäin ole sellaista vaikutusta, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen tulisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, vaikka näiden määräaikojen päättyminen luonnollisesti johtaakin esitetyn vaatimuksen täysimääräiseen tai osittaiseen hylkäämiseen. Unionin tuomioistuimen käytännössä on vakiintuneesti katsottu, että kansallisen oikeuden mukaista kolmen vuoden määräaikaa voidaan pitää kohtuullisena (ks. esim. tuomio 14.6.2017, Compass Contract Services, C-38/16, EU:C:2017:454, 42 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

28. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen vaatimiseen liittyen unionin tuomioistuin on todennut, että sellainen kansallinen säännös, jonka nojalla korvausvaatimusta koskeva vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona kilpailunrajoitus otettiin käyttöön, saattaa tehdä vahingonkorvauksen vaatimista koskevan oikeuden käyttämisen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Näin on erityisesti siinä tapauksessa, että kansallisessa säännöksessä säädetään myös lyhyestä vanhentumisajasta, jota ei voida katkaista (tuomio 13.7.2006, Manfredi ym., C-295/04-C-298/04, EU:C:2006:461, 78 kohta). Unionin tuomioistuin on katsonut myös, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 102 artikla ja tehokkuusperiaate ovat esteenä sellaiselle kansalliselle säännöstölle, jossa yhtäältä säädetään, että vahingonkorvauskanteita koskeva vanhentumisaika on kolme vuotta ja alkaa kulua siitä päivästä, jona vahingon kärsinyt on tullut tietoiseksi oikeudestaan korvaukseen, vaikkei rikkomiseen syyllistynyt ole tiedossa, ja jossa toisaalta ei säädetä minkäänlaisesta mahdollisuudesta vanhentumisajan keskeyttämiseen tai katkaisemiseen kansallisessa kilpailuviranomaisessa vireillä olevan asian käsittelyn ajaksi (tuomio 28.3.2019, Cogeco Communications, C-637/17, EU:C:2019:263).

29. Tässä tapauksessa Kilpailuvirasto on tehnyt 31.3.2004 markkinaoikeudelle esityksen kilpailunrikkomismaksun määräämisestä muun ohella X Oy:lle, Y Oy:lle ja Z Oy:lle. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, että velkojataho oli saanut tämän laajasti uutisoidun esityksen perusteella riittävät tiedot kilpailunrajoitusta koskevista tosiasioista ja velan vanhentumisaika oli siten alkanut kulua viimeistään huhtikuun alussa 2004. Hovioikeus on myös todennut, että kaupungin saatava Y Oy:ltä oli vanhentunut, koska kaupunki oli sen ja maalaiskunnan toimitettua 18.5.2005 Y Oy:lle vanhentumisen katkaisemisilmoitukset uudistanut vanhentumisen katkaisemisen vasta 4.8.2008 eli myöhemmin kuin laissa säädetyssä kolmen vuoden määräajassa. Kaupunki oli lisäksi tehnyt ensimmäisen vanhentumisen katkaisemisilmoituksen Z Oy:lle vasta vuonna 2010 eli myöhemmin kuin laissa säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

30. Korkein oikeus toteaa, että yhteisvastuun hajaantuminen ja X Oy:n korvausvastuun supistuminen johtuu tässä asiassa ensinnäkin siitä, että kaupunki ei ole uudistanut vanhentumisen katkaisua sopimusosapuoltaan Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei ole myöskään katkaissut määräajassa vanhentumista vuoden 2000 urakoita koskeneeseen tarjouskilpailuun osallistunutta Z Oy:tä kohtaan. Vanhentumisaika on edellä todetuin tavoin alkanut kulua vasta siitä, kun velkoja on tullut tietoiseksi kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja siihen osallistuneista tahoista. Vanhentuminen on tämän jälkeen ollut vanhentumislain mukaan mahdollista katkaista ja katkaiseminen määräajoin uudistaa varsin helposti vapaamuotoisella katkaisutoimella. Kolmen vuoden pituista vanhentumisaikaa on unionin tuomioistuimen käytännössä pidetty kohtuullisena.

31. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden voimassa pysymisen edellytyksenä ollutta korvaussaatavan ylläpitämistä myös suhteessa Y Oy:öön ja Z Oy:öön ei voida pitää käytännössä mahdottomana tai suhteettoman vaikeana. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentista johtuvaa yhteisvastuun hajaantumista ja X Oy:n korvausvastuun supistumista ei siten voida nyt esillä olevan asian olosuhteissa pitää tehokkuusperiaatteen vastaisena.

4. Arvonlisäveron osuus

32. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta vuonna 2000 tehdystä sopimuksesta, joka koskee kyseisenä vuonna tehtyjä asfalttitöitä. Korkeimman oikeuden arvioitavana on yhtiön korvausvelvollisuus kyseisiin urakkahintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta.

33. Asiassa on riidatonta, että kaupungille ja maalaiskunnalle on arvonlisäverolain 130 §:n perusteella palautettu niiden vuonna 2000 maksamiin urakkahintoihin sisältynyt arvonlisävero. Toisaalta kaupunki on osoittanut, että siltä ja maalaiskunnalta on peritty arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain (79/1994; takaisinperintälaki) nojalla kyseiseltä vuodelta rahamäärät, jotka ylittävät niiden samalta vuodelta saamat arvonlisäveron palautukset.

34. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 katsonut, että jos vahingonkorvauksen määrää laskettaessa otettaisiin huomioon pelkästään kunnan maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero ja kunnan arvonlisäverolain 130 §:n nojalla saamat palautukset, kunnalle ei voitaisi katsoa aiheutuneen ylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta korvattavaa vahinkoa (kohta 39). Ratkaisussa on edelleen katsottu, että kunnalta takaisinperintälain nojalla peritty määrä voidaan ottaa huomioon korvattavan vahingon määrää laskettaessa vain siltä osin kuin kunnan maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, joka on palautettu kunnalle arvonlisäverolain 130 §:n nojalla, on tosiasiassa jäänyt kunnan vahingoksi sen vuoksi, että se on suurentanut kunnalta takaisin perittyä määrää (kohta 40). Ratkaisussa on päädytty siihen, että kunnalle aiheutuneena vahinkona on pidettävä myös kunnan asukasluvun perusteella määräytyvää suhteellista osuutta sen maksamiin kartelliylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron määrästä (kohta 41).

35. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, mikä on vuonna 2000 ollut kaupungin ja maalaiskunnan osuus kaikilta kunnilta takaisinperintälain nojalla perityistä määristä. Tämä osuus joudutaan siten arvioimaan julkisesti saatavilla olevien tietojen pohjalta. Kuntaliiton kuntien väestölukuja koskevien tilastojen mukaan kaupungin ja maalaiskunnan yhteenlaskettu asukasluku on ollut noin yksi prosentti kaikkien kuntien asukasluvusta. Näin ollen kunnille aiheutuneena vahinkona on pidettävä noin yhtä prosenttia maksettuun urakkaylihintaan sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

36. X Oy on edellä esitetyin perustein velvollinen suorittamaan kaupungille kartellin aiheuttamaan ylihintaan sisältyneestä arvonlisäverosta yhden prosentin osuutta vastaavan määrän. X Oy:n maksettavaksi tuomittua korvauksen määrää on siten alennettava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

X Oy:n kaupungille maksettavaksi tuomittu määrä alennetaan 23 931 euroon, jolle on maksettava viivästyskorkoa hovioikeuden tuomiossa mainituin tavoin.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Lena Engstrand. Esittelijä Minna Heikinsalmi.