KKO:2019:57

Kilpailu - Kielletty kilpailunrajoitus
Vahingonkorvaus - Korvausvastuun jakaantuminen - Korvattava vahinko
Velan vanhentuminen - Vanhentumisen vaikutukset
Oikeudenkäyntikulut - Arvonlisävero

Diaarinumero: S2016/960
Taltionumero: 1113
Antopäivä: 18.6.2019 ECLI:FI:KKO:2019:57

X Oy oli osallistunut asfalttialan kartelliin ja tehnyt kaupungin kanssa ylihintaisen sopimuksen. Kaupunki oli vaatinut korvausta kartellin aiheuttamasta vahingosta vain X Oy:ltä, ja kaupungin korvaussaatava muilta kartelliyhtiöiltä oli vanhentunut. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että X Oy olisi kartelliyhtiöiden keskinäisessä vastuunjaossa vastannut vahingosta kokonaisuudessaan. X Oy:n korvausvastuuta ei siksi alennettu sillä perusteella, että muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuu velasta oli vanhentunut. Ks. KKO:2019:58

Kysymys myös siitä, oliko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa niiltä osin kuin sen vaatimukset perustuivat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon. (Ään.)

VanhL 19 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 28.11.2013 nro 13/64946 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 20.10.2016 nro 1463 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Jouko Räsänen, Jussi Sippola ja Riikka Rask sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Ari Siltama.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan sitä, onko yhtiön vastuu vähentynyt siksi, että muiden kartelliin osallistuneiden vastuu erään kaupungin kanssa vuosina 2000 ja 2001 tehdyistä sopimuksista aiheutuneesta vahingosta on vanhentunut. Sittemmin valituslupaa laajennettiin koskemaan myös kysymystä siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa ja korvattavia oikeudenkäyntikuluja niiltä osin kuin sen vahingonkorvaus- ja oikeudenkäyntikuluvaatimukset perustuvat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

Valituksessaan X Oy vaati, että sen maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan yhteen kahdeksasosaan hovioikeuden tuomitsemasta korvauksen pääomamäärästä vähennettynä arvonlisäveron osuudella. Lisäksi yhtiö vaati, että se vapautetaan korvaamasta kaupungin oikeudenkäyntikuluja käräjä- ja hovioikeudessa tai että kulukorvausta ainakin alennetaan arvonlisäveron osuutta vastaavalla määrällä.

Kaupunki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Kaupunki on kanteessaan vaatinut, että X Oy velvoitetaan suorittamaan sille korvausta kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta tuotto- ja viivästyskorkoineen sekä korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

2. Kaupunki on kanteensa perusteena lausunut, että Korkein hallinto-oikeus oli 29.9.2009 antamassaan päätöksessä katsonut, että X Oy oli yhdessä muiden kartelliyhtiöiden kanssa osallistunut kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) 5 ja 6 §:n ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan vastaiseen kartelliin. Valtakunnallinen kartelli oli toiminut asfalttimarkkinoilla vuosina 1994–2002. Kaupunki oli tehnyt X Oy:n kanssa sopimukset asfalttiurakoista muun muassa vuosina 2000 ja 2001. Kaupungin X Oy:lle maksamiin urakkahintoihin oli sisältynyt lainvastaisesta kartellista aiheutunutta ylihintaa. Kaupungille aiheutuneen vahingon määrä vastasi kartelliylihinnan osuutta urakkahinnoista.

3. Kaupunki on vaatinut, että kartelliylihinnan osuus lasketaan urakkahintojen arvonlisäverollisesta määrästä, koska arvonlisävero oli jäänyt kaupungin lopulliseksi kustannukseksi. X Oy:n tuli myös korvata kaupungin oikeudenkäyntikulut määrällä, johon sisältyi arvonlisäveron osuus.

4. X Oy on kiistänyt kanteen. Yhtiö on lisäksi katsonut, että yhteisvastuu mahdollisesta korvausvelasta oli hajaantunut ja yhtiön korvausvastuu oli supistunut yhteen kahdeksasosaan sen vuoksi, että kaupunki ei ollut vaatinut korvausta muilta kartelliyhtiöiltä ja kaupungin mahdollinen saatava oli siten vanhentunut niitä kohtaan.

5. Arvonlisäveron osalta yhtiö on lausunut, että kaupungin korvausvaatimuksesta ja oikeudenkäyntikuluista tuli joka tapauksessa vähentää arvonlisäveron osuus. Yhtiö on perustellut kantaansa sillä, että arvonlisävero ei ollut jäänyt kaupungin vahingoksi, koska kaupungille oli palautettu sen maksama vero arvonlisäverolain 130 §:n nojalla.

6. Käräjäoikeus on lausunut korvausvastuun hajaantumista koskevasta väitteestä, että kaupungin esitettyä vaatimuksia vain sopimuskumppaniaan X Oy:tä kohtaan asiassa ei ollut yhteisvastuullisia vastaajia. Vastuun hajaantuminen ei siten tullut harkittavaksi. Lisäksi käräjäoikeus on todennut, että X Oy vastaisi velasta sopimuskumppanina joka tapauksessa kokonaan siinäkin tapauksessa, että vastuun hajaantumiselle annettaisiin asiassa merkitystä.

7. Käräjäoikeus on katsonut kaupungin maksaman arvonlisäveron jääneen kaupungin lopulliseksi kustannukseksi, minkä vuoksi X Oy:n oli korvattava kaupungille myös ylihintaan ja oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero. Käräjäoikeus on velvoittanut X Oy:n suorittamaan kaupungille korvausta kartellilla aiheutetusta vahingosta sekä oikeudenkäyntikuluista korkoineen.

8. Hovioikeus on X Oy:n valituksen johdosta katsonut velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 19 §:n 2 momentin soveltuvan vain tilanteisiin, joissa useat korvausvelvolliset ovat sitoutuneet tai heidät on tuomiolla velvoitettu yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen. Hovioikeus on katsonut, että velkoja saa kohdistaa vaatimuksensa vahingosta, josta usea taho voisi olla yhteisvastuullisesti korvausvastuussa, valitsemaansa korvausvelvolliseen. Hovioikeuden mukaan vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti muiden mahdollisesti korvausvastuussa olevien tahojen osalta ei aiheuta vastuun hajaantumista eikä supistumista eikä siten ole vaikuttanut X Oy:n korvausvelvollisuuteen.

9. Hovioikeus on katsonut, että arvonlisäverolain 130 §:n mukainen palautus ei ole jäänyt lopullisesti kaupungin hyväksi. Valtio oli vuoteen 2001 saakka perinyt kunnille maksamiaan palautuksia takaisin valtiolle. Vuodesta 2002 lähtien arvonlisäveron palautukset oli muulla tavoin kompensoitu valtiolle sen ja kuntien välisissä suhteissa. Näin ollen kaupungin saamia palautuksia ei voitu ottaa huomioon vahingon määrää arvioitaessa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota korvaukseen ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneen arvonlisäveron osalta. Hovioikeus on velvoittanut X Oy:n maksamaan kaupungille korvausta vuosina 2000 ja 2001 tehtyjen urakkasopimusten perusteella 340 790 euroa tuotto- ja viivästyskorkoineen sekä suorittamaan kaupungille korvausta oikeudenkäyntikuluista myös hovioikeudessa korkoineen.

2. Kysymyksenasettelu

10. X Oy on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnäkin siitä, supistaako X Oy:n korvausvastuuta kaupunkia kohtaan se, että kaupungin korvaussaatava muilta kartelliyhtiöiltä on vanhentunut. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta kysymys myös siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa niiltä osin kuin kaupungin vaatimukset perustuvat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

3. Korvausvastuun hajaantuminen

3.1 Sovellettavat säännökset

11. Velan vanhentumisesta ja vanhentumisen oikeusvaikutuksista säädetään 1.1.2004 voimaan tulleessa vanhentumislaissa. Lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan eräin poikkeuksin myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Poikkeuksilla ei ole merkitystä tässä asiassa.

12. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa säädetään, että jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

13. Laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista on tullut voimaan 26.12.2016. Lain 13 §:n 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa tuomioistuimissa vireillä olevat asiat käsitellään loppuun noudattaen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Jos kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut ennen lain voimaantuloa, voimaantulosäännöksen 3 momentin mukaan yhteisvastuuta ja korvausvelvollisuuden jakautumista koskevien 4 ja 5 §:n samoin kuin eräiden muidenkin aineellisoikeudellisten säännösten asemesta sovelletaan kuitenkin vireilletuloajasta riippumatta aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Voimaantulosäännöksen 3 momentilla on pantu täytäntöön kilpailurikkomuksiin perustuvista vahingonkorvauskanteista annetun direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin) 22 artiklan 1 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjä aineellisia säännöksiä sovelleta taannehtivasti. Koska nyt käsiteltävänä oleva asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, sen säännökset eivät tule miltään osin sovellettaviksi tässä asiassa.

3.2 Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisala

14. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisen ensisijainen edellytys on, että vähintään kaksi velallista on vastannut yhteisvastuullisesti samasta velasta. Selvää on, että korvausvastuun edellytyksiä ja määrää tuomioistuimessa arvioitaessa säännöksessä tarkoitettuun vastuun hajaantumiseen ei johda pelkkä mahdollisuus, että jokin muukin taho on saattanut olla oikeudenkäyntiin vastaajaksi haastetun velallisen ohella yhteisvastuussa samasta velasta. Jos kysymys muiden yhteisvastuullisten velallisten olemassaolosta on riitainen, korvausvastuunsa supistumiseen vetoavan vastaajan on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti näytettävä, mitkä muut tahot ovat olleet yhteisvastuussa samasta velasta.

15. Tässä asiassa jo kaupungin kanne on perustunut siihen, että X Oy ja muut Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä mainitut kartelliyhtiöt olivat kartelliin osallistumalla yhdessä aiheuttaneet kaupungille vahinkoa. Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessakin kaupunki on nimenomaisesti katsonut, että kaikki kartellin jäsenet ovat olleet vastuussa kaupungille aiheutetusta vahingosta. Asianosaisten kannanottojen perusteella voidaan siten vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisedellytyksiä arvioitaessa lähteä siitä, että X Oy:n ohella myös muut kartelliyhtiöt ovat olleet kaupunkiin nähden vastuussa samasta korvausvelasta.

16. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta urakkahintoihin sisältyneestä kartelliylihinnasta sopimusoikeudellisella vastuuperusteella. Muut kartelliyhtiöt eivät ole olleet sopimussuhteessa kaupungin kanssa tarkasteltavana ajanjaksona. Muiden kartelliyhtiöiden mahdollinen korvausvastuu olisi siten tullut arvioitavaksi sopimuksen ulkoista vastuuta koskevien säännösten ja periaatteiden perusteella. Asiassa on siten vielä tarkasteltava, täyttyykö vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettu yhteisvastuuta koskeva edellytys tilanteessa, jossa samasta velasta vastuussa olevien tahojen korvausvastuu perustuu yhden osalta sopimukseen ja muiden osalta sopimuksen ulkoiseen vastuuperusteeseen.

17. Yhteisvastuusta sopimuksen ulkoisessa vahingonkorvausvastuussa säädetään vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:ssä. Sen mukaan milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon, vastaavat he yhteisvastuullisesti.

18. Myös sopimukseen perustuvan korvausvastuun osalta voidaan lähtökohtana pitää usean velallisen yhteisvastuuta velasta. Tätä yleistä periaatetta ilmentää muun muassa velkakirjalain 2 §:n 1 momentti.

19. Edellä selostetut säännökset eivät suoraan sovellu tilanteeseen, jossa yhden velallisen vastuu perustuu sopimukseen ja muiden velallisten vastuu vahingonkorvauslakiin. Tällaisen tilanteen varalta ei laissa ole muitakaan säännöksiä. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetuista säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaisesti tällöinkin lähtökohtana on velallisten yhteisvastuu. Kartelliin osallistuneiden tahojen korvausvastuu kartellilla aiheutetusta vahingosta on siten vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla yhteisvastuullista siitä riippumatta, että korvausvastuu johdetaan eri oikeudellisista perusteista.

20. Asiassa on riidatonta, että kaupunki ei ole perinyt korvaussaatavaansa muilta kartelliyhtiöiltä ja että korvausvelka on vanhentunut niiden osalta.

21. Kaupungin mukaan vanhentumislain 19 §:n 2 momentin säännös ei kuitenkaan tule sovellettavaksi, koska lainkohta edellyttää yhteisvastuun perustuvan sopimukseen tai tuomioistuimen tuomioon. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislaki on yleislaki, jota sovelletaan velan vanhentumiseen, jollei muualla laissa säädetä toisin. Lain soveltamisalaan kuuluvat lähtökohtaisesti myös velat, jotka eivät perustu sopimukseen tai muuhun velallisen antamaan sitoumukseen. Vanhentumislain 19 §:ssä ei ole rajoitettu sen soveltamisalaa. Pykälän 2 momentin toisen virkkeen säännöksessä tosin osoitetaan velallisten osuuksien laskemisen lähtökohdaksi se määrä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Tämä yksinomaan velallisten osuuksien laskemistapaa koskeva säännös ei kuitenkaan merkitse sitä, että se, mitä momentissa muutoin säädetään, koskisi vain sitoumukseen perustuvaa tai tuomiolla vahvistettua yhteisvastuuta. Nämä seikat huomioon ottaen vanhentumislain 19 §:n 2 momenttia on perusteltua tulkita soveltamisalaltaan laajasti. X Oy:n korvausvastuun supistumista voidaan siten arvioida kyseisen säännöksen nojalla.

22. Edellä esitetystä seuraa, että X Oy:n ja muiden kartelliyhtiöiden yhteisvastuu korvausvelasta on vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla hajaantunut ja X Oy vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta.

3.3. Vastuuosuuksien määräytyminen

23. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan vanhentumisen jälkeen jäljelle jääneiden velallisten osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

24. Velallisten keskinäistä vastuunjakoa arvioitaessa on otettava huomioon vanhentumislain 19 §:n 2 momentin tarkoitus. Säännöksen tavoitteena on turvata se, että velkoja kantaa vastuun menettelynsä seurauksista, jos hänen laiminlyönnistään katkaista vanhentuminen yhtä velallista kohtaan on seurannut, että jäljelle jääneen velallisen mahdollisuus periä velasta maksamansa määrä takautumisoikeuden nojalla tuolta velalliselta on heikentynyt. Vanhentumislakia koskevassa talousvaliokunnan mietinnössä onkin todettu, että velallisten vastuuosuudet määrätään sen mukaan, millaisiksi velallisten keskinäiset vastuuosuudet muodostuisivat loppuselvityksessä, jos velallisten keskinäiset takautumisoikeudet toteutettaisiin täysimääräisinä (TaVM 28/2002 vp s. 3). Ottaen huomioon säännöksen edellä todetun tavoitteen Korkein oikeus pitää tätä vastuuosuuksien määrittämistapaa perusteltuna.

25. Ennen kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain säätämistä laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten on arvioitava kartellin jäsenten keskinäistä vastuuta kartellilla aiheutetusta vahingosta. Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n ja muiden kartelliyhtiöiden keskinäistä vastuunjakoa voidaan arvioida vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:stä ilmenevän periaatteen mukaan riippumatta siitä, että X Oy:n korvausvelvollisuuden on katsottu perustuvan sopimusvastuuseen. Mainitun lainkohdan mukaan korvausvelvollisten kesken korvausmäärä on jaettava sen mukaan kuin harkitaan kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat.

26. Vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ssä säädetyt korvausmäärän jakamisen arviointiperusteet voivat erilaisissa tilanteissa saada erilaisen painoarvon. Silloin, kun joku korvausvelvollisista on yksin saanut aiheutetun vahingon määrää vastaavan edun, voidaan yleensä pitää kohtuullisena, että korvausvelvollisten keskinäisessä vastuunjaossa hän vastaa yksin korvausvelan suorittamisesta (ks. esim. KKO 1965 II 20 ja KKO 1968 II 64). Kun kysymys on kartellilla aiheutetusta vahingosta, on kuitenkin usein vaikea arvioida sitä, miten kartellin osapuolten kartellista saama hyöty on viime kädessä jakaantunut kartellin osapuolten kesken. Tämä puoltaa sitä, että kartellin osapuolten keskinäistä vastuunjakoa harkittaessa kiinnitetään huomiota paitsi siihen, mikä kartellin osapuolista on saanut välittömän hyödyn yksittäisestä ylihintaisesta sopimuksesta, myös siihen, mikä on ollut kunkin osapuolen viaksi jäävä syyllisyyden määrä.

27. Edellä todettujen lähtökohtien mukaisesti X Oy:n vastuuosuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että X Oy on kaupungin sopimuskumppanina saanut välittömästi hyödykseen sen kartelliylihinnan, joka on sisältynyt kanteessa tarkoitetuista sopimuksista maksettuun urakkahintaan. Lisäksi on otettava huomioon, että Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä on katsottu (kohta 1118), että X Oy oli ollut asfalttikartellin keskeisin toimija, koordinaattori ja johtaja. Muu tässä asiassa esitetty, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa selostettu selvitys ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Kuvatun johtavan aseman perusteella X Oy:n viaksi jäävää syyllisyyden määrää voidaan pitää selvästi suurempana kuin muiden kartelliyhtiöiden syyllisyyden määrää.

28. Näiden seikkojen johdosta Korkein oikeus katsoo, että kartelliyhtiöiden keskinäisen vastuunjaon kannalta X Oy vastaisi kokonaisuudessaan kysymyksessä olevista sopimuksista kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuun vanhentuminen ei siten ole heikentänyt X Oy:n asemaa, koska X Oy:llä ei olisi ollut takautumisoikeutta suhteessa muihin kartelliyhtiöihin, vaikka niiden korvausvastuu ei olisikaan vanhentunut. X Oy:n vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettuna omana osuutena on näin ollen pidettävä hovioikeuden tuomitseman korvauksen määrää kokonaisuudessaan.

3.4 Johtopäätös

29. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n korvausvastuuta ei ole syytä alentaa sillä perusteella, että muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuu samasta velasta on vanhentunut.

4. Onko arvonlisäveron osuus korvattavaa vahinkoa

4.1 Arvioinnin lähtökohdat

30. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta vuosina 2000 ja 2001 tehdyistä sopimuksista, jotka koskevat asfalttiurakoita vuosina 2000–2003. Korkeimman oikeuden arvioitavana on yhtiön korvausvelvollisuus kyseisiin urakkahintoihin ja tässä asiassa syntyneisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältyneen arvonlisäveron osalta.

31. Mainittua kysymystä arvioitaessa on lähtökohtana yleinen vahingonkorvauksen määräämistä koskeva periaate, jonka mukaan korvaus on pyrittävä määräämään sen suuruiseksi, että vahinkoa kärsinyt sen avulla pääsee siihen taloudelliseen asemaan, jossa hän olisi ollut, jollei vahinkotapahtumaa olisi sattunut.

4.2 Sovellettavat verosäännökset ja niiden esityöt

32. Arvonlisäverolain 130 §:n 1 momentin mukaan kunnalla on oikeus saada palautuksena hankintaan sisältyvä vero, josta ei saa tehdä vähennystä. Vuoden 2001 loppuun saakka oli voimassa arvonlisäverolain 130 §:n 3 momentti, jonka mukaan palautus peritään kunnilta takaisin siten kuin siitä erikseen säädetään. Tämä lainkohta on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella lailla 1457/2001.

33. Kunnille maksettujen palautusten takaisinperinnästä on säädetty arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetussa laissa (79/1994; takaisinperintälaki). Lain 2 §:n mukaan kunnalta takaisinperittävä määrä vahvistetaan vuosittain kunnan edellisen kalenterivuoden ensimmäisen päivän asukasluvun perusteella määräytyvänä osuutena samalta kalenterivuodelta arvonlisäverolain 130 §:n nojalla palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Takaisinperintälaki on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella lailla 1456/2001. Kumoamislain 2 §:n 2 momentin mukaan vuonna 2001 vahvistettuihin maksuosuuksiin, jotka on suoritettava vuoden 2002 aikana, sovelletaan kuitenkin edelleen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.

34. Arvonlisäverolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 88/1993 vp s. 26–27 ja 110) ilmenee, että arvonlisäverolain 130 §:n mukaisen palautusoikeuden avulla on pyritty ratkaisemaan kunnan itse tuottamien ja sen ostamien palvelujen välinen kilpailuneutraalisuusongelma. Kuntapalautuksista ei kuitenkaan tarkoitettu muodostuvan valtiolle lopullista menoa. Kunnilta oli tarkoitus periä yhteisesti valtiolle määrä, joka vastaa valtion kunnille yhteensä palauttaman arvonlisäveron määrää.

35. Takaisinperintälain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 244/1993 vp s. 2) on todettu, että takaisinmaksut eivät saa olla sidoksissa kunnalle palautettavien verojen määrään, jotta tavoiteltu kilpailuneutraalisuus yksittäisen kunnan tasolla toteutui. Kunnilta takaisinperittävän summan tuli määräytyä laskennallisesti, ilman sidonnaisuutta yksittäisen kunnan toimintaan. Tämän vuoksi esityksessä ehdotettiin, että kunnalta takaisinperittävän arvonlisäveron palautuksen määrä vahvistetaan vuosittain kunnan asukasluvun perusteella määräytyvänä osuutena palautusten koko määrästä.

36. Takaisinperintälain kumoamiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 130/2001 vp) mukaan tarkoituksena oli pyrkiä siihen, että valtion ja kuntien välinen kustannustenjako säilyisi muuttumattomana. Takaisinperinnästä luopumisen aiheuttama valtion tulonmenetys suunniteltiin otettavaksi huomioon muissa valtion ja kuntien välisissä rahavirroissa siten, että kuntien yhteisöveron jako-osuutta alennetaan ja valtionosuuksien perusteena olevista kustannuspohjista vähennetään arvonlisäveron osuus. Takaisinperintälain kumoamisen yhteydessä verontilityslakiin ja tuloverolakiin on tehty yhteisöveron jako-osuusmuutoksia vastaavat muutokset.

4.3 Korkeimman oikeuden arviointi takaisinperintälain voimassaoloaikana maksettujen suoritusten osalta

37. Asiassa on riidatonta, että kaupungille on arvonlisäverolain 130 §:n perusteella palautettu sen vuosina 2000 ja 2001 maksamiin urakkahintoihin sisältynyt arvonlisävero. Toisaalta kaupunki on osoittanut, että siltä on peritty takaisinperintälain nojalla vuosilta 2000 ja 2001 rahamäärät, jotka suuruusluokaltaan vastaavat kaupungin samoina vuosina saamia arvonlisäveron palautuksia.

38. Korkeimman oikeuden aikaisemmasta ratkaisukäytännöstä ilmenee, että kun korvausvaatimuksen määrä perustuu arvonlisäverolliseen suoritukseen, arvonlisäveron osuus ei ole korvattavaa vahinkoa, jos vahinkoa kärsinyt on arvonlisäverolain säännösten mukaisesti vähentänyt tai voinut vähentää maksamansa arvonlisäveron määrän valtiolle suoritettavasta verosta (ks. KKO 1999:6 ja KKO 2008:9). Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2018:26 vastaavasti todennut, että kun kunnalla oli ollut oikeus saada siltä laskutettuihin määriin sisältynyt arvonlisävero takaisin arvonlisäverolain 130 §:n perusteella, kunnan kärsimän vahingon määräksi, jonka kunta olisi ollut oikeutettu vaatimaan vahingonkorvauksena, oli jäänyt liikalaskutuksen määrä ilman arvonlisäveron osuutta.

39. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että jos vahingonkorvauksen määrää laskettaessa otettaisiin huomioon pelkästään kaupungin maksamiin ylihintoihin sisältynyt arvonlisävero ja kaupungin arvonlisäverolain 130 §:n nojalla saamat palautukset, kaupungille ei voitaisi katsoa aiheutuneen ylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta korvattavaa vahinkoa.

40. Tämän jälkeen on kuitenkin vielä arvioitava, miten korvattavan vahingon määrään vaikuttaa se kaupungin vaatimuksensa tueksi esittämä seikka, että kaupunki on joutunut tekemään valtiolle suorituksia takaisinperintälain nojalla. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että kaupungin takaisinperintälain nojalla tekemät suoritukset ovat pääosin olleet riippumattomia kaupungille itselleen palautettujen arvonlisäverojen määrästä, koska kaupungilta perittyjen määrien laskentaperusteena ovat olleet yhtäältä kaikille kunnille tiettynä vuonna maksettujen arvonlisäveron palautusten kokonaismäärä ja toisaalta kaupungin asukasluku suhteessa kaikkien kuntien asukaslukuun. Sen vuoksi kaupungille aiheutuneen vahingon määrää arvioitaessa kaupungin arvonlisäverolain 130 §:n perusteella saamista palautuksista ei voida vähentää kaupungin takaisinperintälain perusteella maksamia suorituksia kokonaisuudessaan. Edellä kohdassa 31 todetun lähtökohdan mukaisesti kaupungilta takaisinperintälain nojalla perityt määrät voidaan ottaa huomioon korvattavan vahingon määrää laskettaessa vain siltä osin kuin kaupungin maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, joka on palautettu kaupungille arvonlisäverolain 130 §:n nojalla, on tosiasiassa jäänyt kaupungin vahingoksi sen vuoksi, että se on suurentanut kaupungilta kyseisten vuosien osalta takaisin perittyjä määriä.

41. Se, että kaupungille on arvonlisäverolain 130 §:n nojalla palautettu nyt kysymyksessä oleviin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, on korottanut kaikilta kunnilta yhteisesti vuosilta 2000 ja 2001 takaisinperintälain nojalla perittyjä rahamääriä. Edellä kohdassa 33 selostetun säännöksen perusteella kaupunki on joutunut maksamaan valtiolle asukaslukuaan vastaavan osuuden kunnille palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä ja näin ollen myös sille itselleen maksetuista palautuksista. Tästä seuraa, että kaupungille aiheutuneena vahinkona on pidettävä myös kaupungin asukasluvun perusteella määräytyvää suhteellista osuutta sen maksamiin kartelliylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

42. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, mikä on kysymyksessä olevina vuosina ollut kaupungin osuus kaikilta kunnilta takaisinperintälain nojalla perityistä määristä. Tämä osuus joudutaan siten arvioimaan julkisesti saatavilla olevien tietojen pohjalta. Kuntien väestölukuja koskevien Kuntaliiton tilastojen mukaan kaupungin ja siihen sittemmin liitettyjen kuntien asukasluku on ollut noin yksi prosentti kaikkien kuntien asukasluvusta. Näin ollen kaupungille aiheutuneena vahinkona on pidettävä noin yhtä prosenttia kaupungin X Oy:lle vuosina 2000 ja 2001 maksamaan urakkaylihintaan sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

4.4 Korkeimman oikeuden arviointi takaisinperintälain kumoamisen jälkeen maksettujen suoritusten osalta

43. Myös vuosilta 2002 ja 2003 maksettuihin urakkahintoihin ja tässä oikeudenkäynnissä aiheutuneisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero on palautettu kaupungille arvonlisäverolain 130 §:n nojalla. Edellä kohdassa 39 todetun mukaisesti lähtökohtana on siten, että arvonlisäveron määrä ei ole kaupungille aiheutunutta korvattavaa vahinkoa.

44. Erona vuosien 2000 ja 2001 tilanteeseen on se, että arvonlisäveron palautusten takaisinperintää koskevasta sääntelystä on luovuttu. Takaisinperinnästä luopumisen jälkeen palautukset on ollut tarkoitus huomioida muulla tavoin kuntien rahoituksessa. Vaikka tarkoituksena on ollut pyrkiä siihen, että valtion ja kuntien välinen kustannustenjako säilyisi muuttumattomana, takaisinperinnän korvanneet kuntien ja valtion väliset rahoitusjärjestelyt poikkeavat kuitenkin luonteeltaan takaisinperintälaista eivätkä sisällä selkeää perustetta, jonka mukaisesti voitaisiin määrittää, miten kunnille maksettujen arvonlisäveropalautusten yhteismäärän kasvaminen tietyllä summalla on vaikuttanut yksittäisen kunnan taloudelliseen asemaan. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei nyt kysymyksessä olevista arvonlisäveron osuuksista ole osoitettu aiheutuneen kaupungille sellaista taloudellista tappiota, joka yhtiö voitaisiin velvoittaa korvaamaan.

45. Hovioikeus on tuominnut X Oy:n korvaamaan osan kaupungin oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa. Edellä todetun mukaisesti myöskään oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero ei ole kaupungin saamien palautusten vuoksi jäänyt kaupungin vahingoksi. Yhtiön maksettavaksi tuomituista oikeudenkäyntikuluista on siten vähennettävä arvonlisäveron osuus.

46. Arvonlisäveron verokanta on muuttunut kahdesti käräjäoikeuskäsittelyn aikana, eikä ole mahdollista täsmällisesti määrittää, miten hovioikeuden yhtiön korvattavaksi tuomitsema, harkinnanvaraiseen arvioon perustunut kulujen määrä jakautuu eri verokannoille. Vähennettävän arvonlisäveron määrä on siten käräjäoikeuskulujen osalta perustettava arvioon.

4.5 Johtopäätös arvonlisäveron osalta

47. X Oy on velvollinen suorittamaan kaupungille kartellin aiheuttamaan ylihintaan sisältyneestä arvonlisäverosta vuosien 2000 ja 2001 urakkahintojen osalta yhden prosentin osuutta vastaavan määrän. Vuosien 2002 ja 2003 urakkahintojen ylihinnan ja tästä oikeudenkäynnistä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen osalta X Oy ei ole velvollinen korvaamaan arvonlisäveron osuutta. X Oy:n maksettavaksi tuomittua korvauksen ja oikeudenkäyntikulujen määrää on siten alennettava.

5. Oikeudenkäyntikulut

48. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta käräjä- ja hovioikeuden osalta on määrättävä samalla tavoin kuin kyseisten tuomioistuimien olisi pitänyt määrätä, jos ne olisivat päätyneet asiassa samaan lopputulokseen kuin Korkein oikeus.

49. X Oy häviää muutoksenhaun korvausvastuun hajaantumista koskevan vaatimuksen osalta, mutta voittaa pääosin muutoksenhaun arvonlisäveroa koskevan vaatimuksen osalta. Korkein oikeus toteaa, että alemmissa oikeuksissa on ollut ratkaistavana lukuisia näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja asiassa on esitetty laajasti todistelua. Suhteessa oikeudenkäynnin kokonaisuuteen arvonlisäveroa koskeva kysymys on ollut asianosaisille alemmissa oikeuksissa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen kannalta merkitykseltään vähäinen yksityiskohta. Näin ollen käräjä- ja hovioikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ei ole syytä muuttaa muutoin kuin edellä todetuin tavoin arvonlisäveron osalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

X Oy:n kaupungille korvaukseksi kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta maksettavaksi tuomittu määrä alennetaan 279 598 euroon, jolle on maksettava viivästyskorkoa käräjäoikeuden tuomiossa mainituin tavoin. X Oy:n velvollisuutta maksaa kaupungille tuottokorkoa alennetaan siten, että tuottokorkoa on maksettava käräjäoikeuden tuomiossa mainitun korkokannan mukaan 52 468 eurolle 31.12.2000 lukien, 67 497 eurolle 31.12.2001 lukien, 66 234 eurolle 31.12.2002 lukien ja 93 399 eurolle 31.12.2003 lukien, kullekin määrälle 15.12.2010 saakka käräjäoikeuden tuomiossa mainittuine viivästyskorkoineen.

X Oy:n kaupungille maksettavaksi tuomittu korvaus oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa alennetaan 81 000 euroon ja hovioikeudessa 56 452 euroon. Näille määrille on maksettava viivästyskorkoa alempien oikeuksien tuomioissa määrätyin tavoin.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Lena Engstrand. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Jokela: Eriävä mielipiteeni koskee vain sitä, tuleeko aikanaan suoritettu ja kunnalle palautettu arvonlisävero ottaa huomioon kunnalle suoritettavaa vahingonkorvausta määrättäessä. Mielestäni ei ole riittäviä perusteita sille, että vuoteen 2002 voimassa ollutta takaisinperintäjärjestelmää ja nykyistä järjestelmää tulisi arvioida eri tavoin.

Molemmissa järjestelmissä keskeistä on se, että arvonlisäverolain 130 §:n 1 momentin nojalla kunnalla on oikeus eräin rajoituksin saada palautuksena viranomaistoimintaan liittyneiden hyödykkeiden hankintaan sisältyvä arvonlisävero. Tällöin valtio suorittaa kunnalle täsmälleen sen rahamäärän, joka on sisältynyt kunnan hankintaan.

Sama rahamäärä, vuoden 2002 tasolla 925 000 000 euroa (HE 130/2001 vp s. 11), kerätään kummassakin järjestelmässä takaisin kuntasektorilta. Ennen vuotta 2002 takaisinperinnän perusteena oli yksinomaan kunnan asukasluvun suhde koko Suomen väestömäärään. Nykyään palautettujen arvonlisäverojen rahamäärä otetaan huomioon yhteisövero-osuuksia ja valtionosuuksia määritettäessä. Kumpikin järjestelmä toteuttaa samaa perusajatusta: kunnalta lopulta perittävä määrä ei ole mitenkään riippuvainen kyseisen kunnan tosiasiallisesti saamien palautusten määrästä (HE 244/1993 vp s. 3).

Yhteyden puuttuminen merkitsee sitä, että takaisinperintävaiheessa kunnan kannalta on ollut samantekevää, onko arvonlisävero alun perin sisältynyt sen omaan vai jonkin muun kunnan tai kuntayhtymän hankintaan. Vastaavasti kunta on joutunut suorittamaan takaisinperinnän yhteydessä laskennallisestikin vain marginaalisen osan – suurimmalla osalla Suomen kunnista alle 0,2 % – jokaiseen hankintaansa sisältyneestä ja kunnalle palautetusta arvonlisäverosta.

Takaisinperintäjärjestelmän aikana palautusten ja takaisinperinnän määrät eivät ole yksittäisten kuntien tasolla tarkasteltuina kohdanneet toisiaan. Useimmissa tapauksissa kunnalta takaisinperitty määrä on ylittänyt huomattavasti kyseisen kunnan saaman palautuksen määrän, mutta on myös kuntia, jotka ovat saaneet palautusta takaisinperittyä määrää enemmän. Suurta takaisinperittävää määrää on puolestaan vaadittu kompensoitavaksi harkinnanvaraisissa valtionavustuksissa (HE 130/2001 vp s. 5).

Edellä kuvatulla tavalla lainsäädännön tarkoituksena on jo alun perin ollut katkaista arvonlisäveron kuntapalautusten ja takaisinperinnän välinen yhteys. Näin on myös käytännössä tapahtunut. Myöskään vahingonkorvausoikeudellista syy-yhteyttä arvioitaessa ei ole perusteltua päätyä toisenlaiseen arvioon. Takaisinperintäjärjestelmä ja nykyjärjestelmä ovat toisiaan vastaavia osia siinä varsin monimutkaisessa kokonaisuudessa, jonka kuntien ja valtion väliset rahavirrat ja rahoitusjärjestelyt muodostavat.

Näillä perusteilla katson, ettei kaupungilla ole oikeutta saada korvausta myöskään siitä arvonlisäveron määrästä, joka on sisältynyt vahingonkorvauksena hyvitettäväksi määrättyyn ylihintaan vuosia 2000 ja 2001 koskeneissa hankinnoissa. Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

 
Julkaistu 18.6.2019  Päivitetty 20.6.2019