KKO:2019:44

Maksuvälinepetos
Laillisuusperiaate – Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

Diaarinumero: R2017/728
Taltionumero: 793
Antopäivä: 15.5.2019 ECLI:FI:KKO:2019:44

A oli hankkinut vääriä lounasseteleitä ja käyttänyt niistä osan itse sekä luovuttanut osan niistä edelleen. Käräjäoikeus luki menettelyn syyksi maksuvälinepetoksena, kun taas hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen väärennykseen.

Ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että A:n menettelyä oli pidettävä maksuvälinepetoksena. (Ään.)

RL 37 luku 8 §
RL 3 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.7.2017 nro 17/127108 ja Helsingin käräjäoikeuden tuomio 22.4.2016 nro 16/117476 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Satu Seppänen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Jarmo Kilpelä ja Jaakko Rautio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan hovioikeuden tuomitseman väärennyksen asemesta maksuvälinepetoksesta.

A vastasi valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen 1.5.–30.8.2011 tehdystä törkeästä maksuvälinepetoksesta. Haastehakemuksen mukaan A oli hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä käyttänyt maksuvälinettä ilman laillista oikeutta ja luovuttanut maksuvälineen toiselle saattaakseen sen ilman laillista oikeutta käytettäväksi.

2. A oli ostanut neljän euron kappalehintaan yhteensä vähintään 1 385 kappaletta vääriä 8,40 euron arvoisia X Oy:n lounasseteleitä. A oli myynyt seteleitä eteenpäin noin viiden euron kappalehintaan vähintään 800 kappaletta ja luovuttanut seteleitä yhdelle henkilölle edelleenmyyntitarkoituksessa vähintään 140 kappaletta. A oli lisäksi käyttänyt vääriä lounasseteleitä eri ravintoloissa maksuvälineenä. A:n hankkimista lounasseteleistä 238 kappaletta oli jäänyt käyttämättä ja ne olivat löytyneet hänen kotoaan.

3. Syytteen mukaan maksuvälinepetoksella oli aiheutettu huomattavaa vahinkoa ja tekoa oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

4. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli hankkinut vähintään 1 385 lounasseteliä tuntemattomalta henkilöltä, joka oli myynyt niitä autonsa tavaratilasta parkkipaikalla. A oli myynyt niistä asiassa niin ikään vastaajina olleille B:lle 550 kappaletta, C:lle 140 kappaletta, D:lle 228 kappaletta sekä osittain myynyt ja osittain antanut velan hyvityksenä vastaaja E:lle 235 kappaletta. Lounasseteleistä 238 kappaletta oli jäänyt käyttämättä.

5. Käräjäoikeus on 22.4.2016 antamassaan tuomiossa lukenut A:n syyksi maksuvälinepetoksen.

6. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus on ottanut huomioon rangaistusta alentavana tekijänä oikeudenkäynnin keston ja tuominnut A:n 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

7. Hovioikeus on 4.7.2017 antamassaan tuomiossa todennut, että A oli myöntänyt menetelleensä syytteen teonkuvauksessa mainituin tavoin. Hovioikeus on tuomiossaan viitannut laillisuusperiaatteen merkitykseen ja päätynyt siihen, ettei maksuvälinepetoksen tunnusmerkistö kattanut väärennetyn maksuvälineen käyttöä. Hovioikeus on tämän johdosta hylännyt maksuvälinepetosta koskevan syytteen. Sen sijaan hovioikeus on katsonut A:n menettelyn täyttävän väärennyksen tunnusmerkistön ja tuominnut A:n väärennyksestä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota rangaistuksen osalta.

Kysymyksenasettelu

8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, kattaako maksuvälinepetoksen tunnusmerkistö myös väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttämisen tai luovuttamisen.

Maksuvälinepetosta ja maksuvälinettä koskevat säännökset

9. Rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä käyttää maksuvälinettä ilman sen laillisen haltijan lupaa, lupaan perustuvan oikeutensa ylittäen tai muuten ilman laillista oikeutta taikka luovuttaa maksuvälineen tai maksuvälinelomakkeen toiselle saattaakseen sen ilman laillista oikeutta käytettäväksi, on tuomittava maksuvälinepetoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

10. Rikoslain 37 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan maksuvälineellä tarkoitetaan pankki-, maksu- tai luottokorttia, shekkiä tai muuta välinettä taikka tallennetta, jolla voidaan suorittaa maksuja, tilinostoja tai tilisiirtoja tai jonka käyttäminen on välttämätön edellytys mainittujen suoritusten tekemiseksi.

11. Korkein oikeus toteaa, että mainituilla säännöksillä on pantu täytäntöön Neuvoston puitepäätös 2001/413/YOS muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvien petosten ja väärennysten torjunnasta (puitepäätös). Puitepäätös velvoittaa sen 2 artiklan perusteella jäsenvaltiot toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet muun ohella sen varmistamiseksi, että luottokorttien ja muiden rahoituslaitosten antamien korttien osalta väärän tai väärennetyn maksuvälineen hankkiminen, kuljettaminen, myyminen ja siirtäminen toiselle tai hallussapito petostarkoituksessa ovat tahallisina rikoksina rangaistavia.

12. Puitepäätös kattaa sen johdannon ja 1 artiklan mukaan muut maksuvälineet kuin käteisen rahan. Muihin kuin edellä kohdassa 11 mainittuihin maksuvälineisiin kohdistuvien tekojen kriminalisointi on jätetty jäsenvaltioiden harkintaan.

Laillisuusperiaate lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä

13. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Vastaava periaate sisältyy perustuslain 8 §:ään sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan ja Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklaan.

14. Rikoslain 3 luvun 1 §:n esitöiden mukaan rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tuomioistuin rangaistussäännöstä soveltaessaan saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34).

15. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2018:36, KKO 2014:7 ja KKO 2013:12).

16. Unionin tuomioistuin on todennut lain täsmällisyyden vaatimuksen täyttyvän rikosten ja niistä määrättävien seuraamusten osalta, kun kyseinen henkilö voi tietää kyseessä olevan säännöksen sanamuodon ja tarvittaessa tuomioistuinten antaman tulkinnan perusteella, mitkä toimet tai laiminlyönnit synnyttävät rikosoikeudellisen vastuun (tuomio 5.12.2017, M.A.S. ja M.B., C-42/17, EU:C:2017:936, 56 kohta).

17. Vastaavalla tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkeä koskevan ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Britannia 22.11.1995, kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007, kohta 101).

Laillisuusperiaatteen soveltaminen tässä asiassa

18. Hovioikeus on pitänyt laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena sitä, että maksuvälinepetoksen tunnusmerkistössä ei ole mainittu nimenomaisesti väärän maksuvälineen käyttämistä. Kysymys on toisin sanoen siitä, onko kielletty menettely kuvattu säännöksessä rangaistusvastuun syntymisen kannalta riittävän selkeästi ja täsmällisesti, kun säännöksessä on kielletty maksuvälineen käyttö ilman sen laillisen haltijan lupaa tai lupaan perustuvan oikeuden ylittäen sekä sen lisäksi maksuvälineen muu käyttö ilman laillista oikeutta.

19. Rikoslain 37 luvun 8 §:ssä ei ole tarkemmin kuvattu sitä, mitä tarkoitetaan maksuvälineen käyttämisellä tai luovuttamisella ilman laillista oikeutta.

20. Rikoslain 37 luvun 8 §:n säännöksen (769/1990) säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan maksuvälinerikoksia koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan maksuliikenteen varmuutta ja turvallisuutta yleensä (HE 66/1988 vp s. 143).

21. Hallituksen esityksessä on säännöksen 1 momentin 1 kohdan osalta myös todettu, että ˮilman laillista oikeuttaˮ käsitteellä tarkoitettaisiin ensisijaisesti sellaisia tilanteita, joissa laillista haltijaa ei ole edes olemassa. Maksuväline saattaisi olla esimerkiksi väärä tai luvattomasti valmistetuista maksuvälinelomakkeista tehty (HE 66/1988 vp s. 149).

22. Puitepäätöksen täytäntöönpanoa Suomessa koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttäminen petostarkoituksessa on rangaistava maksuvälinepetoksena rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla ja että varastetun tai väärennetyn maksuvälineen myymiseen tai siirtämiseen käytettäväksi petostarkoituksessa soveltuu rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdan säännös maksuvälinepetoksesta (HE 2/2003 vp s. 6).

23. Korkein oikeus toteaa, että laissa käytetty ilmaisu ˮilman laillista oikeuttaˮ viittaa kattavasti erilaisiin maksuvälineisiin liittyviin väärinkäytön muotoihin, ja väärän tai väärennetyn maksuvälineen käyttö ja luovutus sopivat tämän sanamuodon alaisuuteen.

24. Lain esitöistä ilmenevät säännöksen tarkoitus ja säännöstä kuvaavat tyyppitapaukset puoltavat sitä, että myös väärät ja väärennetyt maksuvälineet kuuluvat maksuvälinepetoksen tunnusmerkistöön.

25. Korkein oikeus katsoo, että väärän tai väärennetyn maksuvälineen käytön ja luovutuksen rangaistavuus käy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi kysymyksessä olevasta säännöksestä ja että teon rangaistavuus on ollut kohtuudella tekijän ennakoitavissa, minkä vuoksi maksuvälinepetoksesta rangaistukseen tuomitsemiselle ei siten ole laillisuusperiaatteesta aiheutuvaa estettä.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset tässä asiassa

26. A on myöntänyt menetelleensä syytteen teonkuvauksesta ilmenevällä tavalla. Korkein oikeus toteaa olevan riidatonta, että teossa käytetyt lounassetelit ovat ominaisuuksiltaan maksuvälineitä rikoslain 37 luvun tarkoittamassa merkityksessä. Menettely täyttää näin ollen maksuvälinepetoksen tunnusmerkistön niiden lounassetelien osalta, jotka A on itse käyttänyt tai luovuttanut toisille henkilöille maksua vastaan tai velan hyvityksenä. A:n syyksi luetaan käräjäoikeuden selvitetyksi katsoma menettely A:n hankkimien ja edelleen myymien tai velan hyvityksenä luovuttamien 1 153 lounassetelin osalta.

27. A:n hallusta hänen kotoaan on löydetty yhteensä 238 väärää lounasseteliä, joita hän ei ole käyttänyt maksuvälineenä. Edellä kohdassa 11 mainittu puitepäätös edellyttää sanotussa perustelukohdassa todetuin tavoin jäsenvaltioilta toimenpiteitä sen varmistamiseksi, että väärän maksuvälineen hankkiminen ja hallussapito ovat rikoksena rangaistavia. Hallituksen esityksessä 2/2003 vp s. 6 lausutun mukaisesti väärennysaineiston hallussapitoa koskevan rangaistussäännöksen on katsottu täyttävän tämän vaatimuksen. Tässä asiassa rangaistusta on vaadittu kaikkien lounasseteleiden osalta maksuvälineen käyttämisen tai luovuttamisen käsittävästä tekotavasta. Näin ollen A:ta vastaan ei ole esitetty sellaiseen teonkuvaukseen perustuvaa syytettä, jonka nojalla hänen olisi katsottava syyllistyneen rikokseen hänen hallustaan tavattujen 238 lounassetelin osalta. Syyte on tämän vuoksi näiltä osin hylättävä.

28. Rangaistusseuraamuksen osalta Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta arvioida asiaa toisin kuin hovioikeus.

Tuomiolauselma

Muutos hovioikeuden tuomioon:

Syyksi luettu rikos

1. Maksuvälinepetos

1.5.2011–30.8.2011

Rikoslaki 37 luku 8 § 1 momentti 1 ja 2 kohdat

A on 1.5.2011–30.8.2011 Helsingissä, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, käyttänyt maksuvälinettä ilman laillista oikeutta tai luovuttanut maksuvälineen toiselle saattaakseen sen ilman laillista oikeutta käytettäväksi. A on hankkinut ainakin 1 153 vääräksi tietämäänsä X Oy:n 8,40 euron arvoista lounasseteliä ja myynyt taikka velan hyvityksenä luovuttanut ne edelleen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Tuula Pynnä (eri mieltä), Päivi Hirvelä ja Mika Ilveskero. Esittelijä Jenny Öberg.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Pynnä: Kohtien 12–17 asemesta lausun seuraavaa:

Totean ensin, että asiassa on riidatonta, että lounassetelit ovat olleet maksuvälineitä rikoslain 37 luvun 12 §:n tarkoittamassa merkityksessä. Tältä osin myöskään puitepäätöksen tulkinta ei ole epäselvä.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate sisältyy niin kansalliseen rikosoikeussääntelyyn, unionin oikeuteen kuin myös eräisiin kansainvälisen oikeuden säännöksiin. Laillisuusperiaatetta koskevan rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.

Korkein oikeus on lukuisissa ennakkopäätöksissään lausunut laillisuusperiaatteen merkityksestä rikosoikeudellisessa menettelyssä (KKO 2018:36, KKO 2015:30, KKO 2015:22, KKO 2014:7 ja KKO 2013:12). Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa.

Unionin perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta. Unionin oikeuden sovellettavuus merkitsee unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistetulla tavalla perusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien sovellettavuutta (esim. tuomio 26.2.2013, Åkerberg Fransson, C-617/10, EU:C:2013:105, 21 kohta).

Unionin tuomioistuin on myös vahvistanut, että jäsenvaltioiden on noudatettava rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta, sellaisena kuin siitä määrätään perusoikeuskirjan 49 artiklassa, silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Esillä olevassa asiassa on kysymys neuvoston puitepäätöksen kansallisesta täytäntöönpanosta, joten kysymys on unionin oikeuden soveltamisesta (tuomio 5.12.2017, M.A.S ja M.B, C-42/17, EU:C:2017:936, 52 kohta).

Unionin tuomioistuin on edelleen todennut, että perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaisesti sen 49 artiklassa vahvistetulla rikosoikeudellisella laillisuusperiaatteella on sama merkitys ja kattavuus kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan 1 kappaleessa vahvistetulla oikeudella on (em. tuomio, 54 kohta).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitaten unionin tuomioistuin on todennut, että rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rikosoikeudellisten säännösten on oltava tiettyjen saatavuutta ja ennustettavuutta koskevien vaatimusten mukaisia sekä rikoksen että seuraamuksen määrittelemisen osalta. Unionin tuomioistuin on myös korostanut sovellettavan lain täsmällisyyden vaatimusta, joka edellyttää sitä, että laissa määritellään selkeästi rikokset ja niistä määrättävät rangaistukset. Tämä edellytys täyttyy, kun kyseinen henkilö voi tietää kyseessä olevan säännöksen tai määräyksen sanamuodon ja tarvittaessa tuomioistuinten siitä antaman tulkinnan perusteella, mitkä toimet tai laiminlyönnit synnyttävät sen rikosoikeudellisen vastuun (em. tuomio, 55–56 kohta sekä kyseisissä kohdissa mainitut viittaukset unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin).

Tässä tapauksessa kysymys on siitä, onko kielletty menettely kuvattu rikoslain säännöksissä rangaistusvastuun syntymisen kannalta edellä todettu huomioon ottaen riittävän selkeästi ja täsmällisesti, kun säännöksessä on toisaalta mainittu maksuvälineen käyttö ilman sen laillisen haltijan lupaa tai lupaan perustuvan oikeutensa ylittäen sekä sen lisäksi mainittu tunnusmerkistön toteuttavana tekona maksuvälineen muu käyttö ilman laillista oikeutta. Katson, että mainittu kysymys on ratkaistavissa unionin oikeuden edellä kuvatussa oikeuskäytännössä laillisuusperiaatteen sisällöstä lausuman perusteella, eikä Korkeimmalla oikeudella tämän johdosta ole tarvetta esittää ennakkoratkaisupyyntöä unionin tuomioistuimelle (ks. tuomio 4.10.2018, Euroopan komissio v. Ranskan tasavalta, C-416/17, EU:C:2018:811, 110 kohta).

Muilta osin olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

 
Julkaistu 15.5.2019  Päivitetty 17.5.2019