KKO:2019:30

VJL 3 § 1 mom 3 kohta
VJL 40 §
VeroTpL 21 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden päätös 30.8.2016 nro 16/10382, muutoksenhaku Vaasan hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 3.11.2016 nro 493 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Valtteri Kartio ja hovioikeudessa presidentti Tapani Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen ja Pasi Vihla.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

Verohallinto vaati valituksessaan, että hovioikeuden, käräjäoikeuden ja ulosottoviraston päätökset kumotaan.

A ei vastannut valitukseen.

Välitoimet

Ennen asian ratkaisemista Korkein oikeus pyysi ulosottovirastolta lausuman verohallinnon muutoksenhakemuksen johdosta. Korkein oikeus myös varasi verohallinnolle, A:lle ja ulosottovirastolle mahdollisuuden lausua Korkeimman oikeuden 28.4.2017 antaman ennakkopäätöksen KKO 2017:21 merkityksestä käsillä olevassa asiassa.

Ulosottovirasto ja verohallinto toimittivat pyydetyn lausuman. Sen sijaan A ei toimittanut pyydettyä lausumaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Verohallinnolla on vuoden 2008 jäännösveron toiseen erään perustuva julkinen saatava A:lta. Ulosottomies on 30.12.2014 saatavan suorittamiseksi ulosmitannut A:n omistusosuuden 1/4 kiinteistöstä, jolla sijaitsee A:n vakituinen asunto. Kyseinen saatava on vanhentunut verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (verotäytäntöönpanolaki) perusteella 31.12.2014 eli toimitetun ulosmittauksen jälkeen.

2. Käräjäoikeus on 22.9.2015 antamallaan päätöksellä aloittanut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) nojalla A:n velkajärjestelyn ja 20.1.2016 vahvistanut hänelle maksuohjelman. Käräjäoikeuden päätös maksuohjelman vahvistamisesta on lainvoimainen. Vahvistetun maksuohjelman mukaan ulosmitatulla kiinteistöllä sijaitsevan omistusasunnon säilyttämisen edellytykset täyttyvät. Ulosottomies on 3.2.2016 antamallaan päätöksellä peruuttanut ulosmittauksen velkajärjestelylain 40 §:n perusteella.

3. Verohallinto on valittanut ulosottomiehen päätöksestä käräjäoikeuteen, joka on hylännyt ulosottovalituksen. Käräjäoikeus on katsonut ratkaisussaan, että verohallinnon saatava oli vanhentunut ja ettei se ennakkoratkaisun KKO 2014:88 mukaan kuulu velallisen velkajärjestelyn piiriin. Käräjäoikeus on todennut edelleen, että velalliselle oli lainvoimaisesti vahvistettu velkajärjestelylaissa tarkoitettu maksuohjelma, jossa oli muun ohella määrätty, että velallinen saa säilyttää oman vakituisen asuntonsa. Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan, kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Asiaa kokonaisuutena arvioituaan käräjäoikeus on päätynyt siihen, että ulosottovirasto on menetellyt oikein peruuttaessaan ulosmittauksen.

4. Verohallinto on valittanut hovioikeuteen, joka on hylännyt valituksen ja pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen. Hovioikeus on katsonut, että velkajärjestelyn oli tarkoitettu koskevan kaikkia ennen velkajärjestelyn aloittamista syntyneitä velkoja ja ettei velkojalla siten voinut olla verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin nojalla oikeutta saada ulosmitatuista varoista maksua, joka oli jäänyt maksuohjelman ulkopuolelle aineellisesti tapahtuneen vanhentumisen seurauksena.

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko verohallinnolla verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla oikeus maksun saantiin ulosmitatuista varoista ja onko ulosottomies menetellyt oikein peruuttaessaan ulosmittauksen velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin perusteella.

Lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja arvioinnin lähtökohdat

6. Velkajärjestelylain 1 §:n 3 momentin mukaan lain säännöksiä sovelletaan sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään velkojan oikeudesta maksuun, velan perimistoimiin tai toimiin velan maksun turvaamiseksi. Säännöksen esitöistä (HE 183/1992 vp s. 39) ilmenevin tavoin velkajärjestelyssä kaikkien velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojien asema määräytyy velkajärjestelylain mukaisesti.

7. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvat velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan kaikki velallisen velat, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista, mukaan luettuina vakuusvelat ja velat, joiden peruste tai määrä on ehdollinen tai riitainen taikka muusta syystä epäselvä, sekä edellä tarkoitetuille veloille velkajärjestelyn alkamisen ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyvä korko ja velallisen maksettavaksi määrätyt tällaisten velkojen perimis- ja täytäntöönpanokulut. Vaikka se ei nimenomaisesti lainkohdasta ilmene, on kuitenkin vakiintuneesti katsottu, että velkajärjestelyn piiriin eivät kuulu ennen velkajärjestelyn aloittamista vanhentuneet velat, jotka siis ovat tosin syntyneet mutta myös lakanneet ennen velkajärjestelyn alkamista (ks. KKO 2014:88, kohta 6).

8. Velkajärjestelyn suhteesta ulosmittaukseen säädetään ensiksikin velkajärjestelylain 17 §:n 1 momentissa. Sen mukaan on kiellettyä ulosmitata velkajärjestelyn alettua velallisen omaisuutta velkajärjestelyn piiriin kuuluvasta velasta. Jos ulosmittaus on jo toimitettu, täytäntöönpano on mainitun säännöksen mukaan keskeytettävä sekä ulosottomiehen säilytettävä haltuun ottamansa omaisuus taikka siitä kertyneet tai kertyvät varat. Toiseksi maksuohjelman oikeusvaikutuksia koskevan velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Velallisen omaisuuteen kohdistuva, velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva ulosmittaus raukeaa, kun maksuohjelma on lainvoimaisesti vahvistettu.

9. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan verot, julkiset maksut ja muut rahasaamiset, jotka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä, eivät kuulu vanhentumislain soveltamisalaan. Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskevilla säännöksillä ei myöskään ole vaikutusta verojen ja julkisten maksujen perintään, koska verohallinnon maksuunpanoasiakirjat eivät ole ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä mainittuja ulosottoperusteita.

10. Veroulosotosta säädetään verotäytäntöönpanolaissa. Ulosottokaaren ja verotäytäntöönpanolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 83/2006 vp s. 18) ilmenevällä tavalla oli harkittu veroulosottoa koskevien säännösten ottamista ulosottokaaren yhdeksi luvuksi. Erillistä verotäytäntöönpanolakia pidettiin kuitenkin edelleen tarpeellisena lähinnä perustevalitusta, keskeyttämistä ja saatavan vanhentumista koskevan sääntelyn johdosta.

11. Verotäytäntöönpanolain 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu, ja muussa tapauksessa sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on erääntynyt. Lain 21 §:n 1 momentin mukaan vanhentunutta julkista saatavaa ei saa periä. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan jos ennen vanhentumisajan päättymistä julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista taikka niistä varoista, joista julkisessa haasteessa ilmoitetut saatavat on suoritettava. Yksityishenkilön velkajärjestelyn ja yrityssaneerauksen vaikutuksesta säädetään erikseen.

12. Verotäytäntöönpanolain esitöissä (HE 83/2006 vp s. 94–95) on todettu, että 21 §:n 2 momentin viimeisellä virkkeellä tarkoitettaisiin lähinnä velkajärjestelylain 79 §:n 2 momenttia. Viimeksi mainitun pykälän mukaan julkisen saatavan vanhentuminen perintäkiellon aikana ei estä maksun saamista maksuohjelman nojalla. Vanhentumissäännös ja siihen liittyvät ulosottoa, konkurssia ja julkista haastetta koskevat säännösehdotukset vastasivat asiallisesti aikaisemman niin sanotun veroulosottolain 11 §:n säännöksiä.

13. Korkein oikeus on verosaatavaa konkurssissa koskeneessa ratkaisussaan KKO 2017:21 muun ohella todennut, että verojen ja eräiden muiden julkisten saatavien perintää ja vanhentumista on vakiintuneesti säännelty erikseen ja yksityisoikeudellisista saatavista poikkeavalla tavalla. Verotäytäntöönpanolain, kuten myös aikaisemman veroulosottolain, mukaan verot on lähtökohtaisesti perittävä viiden vuoden määräajassa, jota ei voida velkojan katkaisutoimilla pidentää. Sääntelykokonaisuuteen kuuluu, että vanhentumisesta huolimatta täytäntöönpanon piirissä säilyy se omaisuus, joka on määräajan puitteissa ulosmitattu. Myöskään konkurssin, yrityssaneerauksen tai yksityishenkilön velkajärjestelyn aikana tapahtuvalla verojen vanhentumisella ei ole vaikutusta verohallinnon maksunsaantioikeuteen (kohta 7).

14. Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on myös todennut lainsäätäjän pyrkineen siihen, että eri maksukyvyttömyysmenettelyt ja realisointiin kuluva aika eivät muodostu verosaatavien perinnän esteeksi. Tämän tavoitteen vastaista olisi, jos verosaatava vanhentuisikin vain sen johdosta, että ulosottomenettelystä siirrytään toiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn joko velallisen tai kilpailevan velkojan hakemuksesta (kohta 10). Edelleen Korkein oikeus on katsonut, ettei verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin sanamuoto edellytä, että vanhentunut verosaatava voidaan periä ulosmitatusta omaisuudesta vain, kun omaisuus muutetaan rahaksi ulosottoteitse (kohta 11).

15. Korkein oikeus on yksityisoikeudellista saatavaa yksityishenkilön velkajärjestelyssä koskeneessa ratkaisussaan KKO 2014:88 katsonut, että ulosottokaaren 2 luvun nojalla vanhentunutta yksityisoikeudellista saatavaa ei voitu pitää yksityishenkilön velkajärjestelyssä huomioon otettavana velkajärjestelyvelkana, vaikka velallisen omaisuutta oli ulosmitattuna saatavan johdosta. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:21 (kohta 12) todennut, että ratkaisulla KKO 2014:88 ei ole tulkinnallista merkitystä arvioitaessa verotäytäntöönpanolain säännöksiä. Verosaatavien vanhentumiseen ei sovelleta ulosottokaaren eikä vanhentumislain säännöksiä vaan ainoastaan omia erityissäännöksiään. Myös velkajärjestelylaissa säädetään verojen vanhentumisesta toisin kuin maksuohjelman aikana ulosottokaaren nojalla vanhentuvista veloista.

Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa

16. Edellä kohdassa 7 selostetulla tavalla velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella kaikki sellaiset velat, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista, kuuluvat velkajärjestelyn piiriin. Korkein oikeus toteaa, että siten säännöksen mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluu myös sellainen velka, jonka täytäntöönpano on jo vireillä tai ulosmittaus toimitettu. Näin ollen, kun tässä tapauksessa on kysymys ennen velkajärjestelyn alkamista syntyneestä verovelasta, kuuluu verohallinnon saatava lähtökohtaisesti velkajärjestelyn piiriin edellyttäen, että se ei ole lakannut ennen velkajärjestelyn alkamista.

17. Verohallinnon julkisen saatavan perimiseksi oli toimitettu ulosmittaus ennen verotäytäntöönpanolain 20 §:n perusteella tapahtuvaa saatavan vanhentumista. Mainitun lain 21 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella vanhentumisajan umpeen kuluminen ei tällöin estä maksun saamista ulosmitatuista varoista. Verotäytäntöönpanolain mukaisen velkojan saatava ei siten lakkaa vaan tällä säilyy maksunsaantioikeus kyseisestä ulosmitatusta omaisuudesta, saamisoikeuden muuttuessa esinekohtaiseksi. Korkein oikeus toteaa, että tällainen esinekohtainen saamisoikeus on vanhentumaton mutta ei yksinomainen. Velkojalla on oikeus saada ulosmitatusta omaisuudesta ja vain siitä yleistäytäntöönpanossa määräytyvä osuutensa. Myös muut velkojat voivat saada osuutensa mainitusta omaisuudesta.

18. Kuten Korkein oikeus edellä kohdissa 13 ja 14 selostetussa ratkaisussaan KKO 2017:21 on todennut, lain tavoitteen vastaista olisi, että verosaatavan vanhentuminen olisi riippuvainen siitä, siirrytäänkö ulosottomenettelystä toiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että lain tavoitteen vastaista olisi myös, jos vanhentuminen olisi riippuvainen siitä, onko yleistäytäntöönpanoksi valikoitunut konkurssimenettely vai yksityishenkilön velkajärjestely. Velkajärjestelylaissa ei ole säännöstä, jonka perusteella verohallinnon esinekohtaista saatavaa tulisi arvioida muutoin kuin muita saatavia velkajärjestelyssä.

19. Edellä kohdassa 17 mainitun perusteella Korkein oikeus toteaakin johtopäätöksenään, että verohallinnon esinekohtainen saatava olisi kuulunut ottaa huomioon A:n velkajärjestelyvelkana ja verohallinnon oikeus saada suoritus ulosmitatusta omaisuudesta olisi tällöin määräytynyt velkajärjestelylain säännösten perusteella. Velkajärjestelyssä olisi tullut myös verohallinnon saatavan kannalta arvioitavaksi sen merkitys, että vahvistetun maksuohjelman mukaan A:lla on katsottava olevan oikeus säilyttää ulosmitatulla kiinteistöllä sijaitseva vakituinen asuntonsa.

20. Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaisesti velallisen omaisuuteen kohdistuva, velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva ulosmittaus raukeaa, kun maksuohjelma on lainvoimaisesti vahvistettu. Edellä todetun perusteella verohallinnolla ei ole verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla oikeutta maksunsaantiin ulosmitatuista varoista A:n velkajärjestelyn ulkopuolella. Näin ollen ulosottomies ei ole menetellyt virheellisesti peruuttaessaan kysymyksessä olevan ulosmittauksen. Tähän arvioon ei vaikuta se, että verohallinnon saatava on käsillä olevassa asiassa virheellisesti jätetty ottamatta huomioon velkajärjestelyssä lainvoimaisesti vahvistetussa maksuohjelmassa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jukka Loiva.