KKO:2019:20

A:lle oli vuonna 2014 vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelyssä asunnon säilyttävä maksuohjelma, jossa tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli laskettu kolmen vuoden maksuohjelman mukaisesti. A haki muutosta maksuohjelmaan sen jälkeen, kun yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:ää oli muutettu niin, että vähimmäiskertymä lasketaan aina viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymään oli luettava se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

VJL 32 §
VJL 44 §
L yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1123/2014), voimaantulo- ja siirtymäsäännös

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden päätös 27.10.2016 nro 16119 ja Helsingin hovioikeuden päätös 11.5.2017 nro 580 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tiina Veranen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Jussi Heiskanen ja Terhi Mattila, joka myös esitteli asian.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A on vaatinut hovioikeuden päätöksen muuttamista siten, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan kolme vuotta kestävän maksuohjelman mukaisesti.

X Ab on vaatinut, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus oli 19.8.2014 vahvistanut A:lle asunnon säilyttävän maksuohjelman tavallisten velkojen osalta ajalle 1.6.2014–31.8.2024 ja vakuusvelkojen osalta ajalle 1.6.2014–31.8.2034. A on 11.5.2016 hakenut maksuohjelman muuttamista olennaisesti heikentyneen maksukyvyn ja asunnon myynnin perusteella siten, että vähimmäiskertymän laskennallisesta kolmen vuoden ajasta jäljellä olleille 13 kuukaudelle vahvistetaan 3 002,88 euron vähimmäiskertymä. X Ab on käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa vaatinut, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti ja maksuohjelman kestoksi määrätään viisi vuotta.

2. Käräjäoikeus on vahvistanut A:n muutetun maksuohjelman kestoksi tavallisten velkojen osalta 44 kuukautta siten, että maksuohjelma on alkanut 1.5.2016 ja päättyy 31.12.2019. Käräjäoikeus on katsonut, että yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) muuttamisesta annetun lain (1123/2014) voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen nojalla asiassa on sovellettava 1.1.2015 voimaan tullutta velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa, jonka mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti.

3. A:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko uudessa maksuohjelmassa tullut lukea tavallisten velkojen vähimmäiskertymään 1.1.2015 voimaan tulleen velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, vaikka hänelle 19.8.2014 vahvistetussa maksuohjelmassa vähimmäiskertymä oli silloin voimassa ollutta 2 kohtaa soveltaen määritelty kolme vuotta kestävän maksuohjelman mukaan.

Velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan muutosta koskeneen lain siirtymäsäännös

5. Velkajärjestelylain 32 §:n 1 momentin mukaan velallisen omistaessa asunnon hänen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako hän pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi. Kyseisen 2 momentin nykyään voimassa olevan 2 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, jos velallisen asumiskustannukset arvioidaan sen mukaan, että hänen ja hänen perheensä asuminen järjestetään edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan. Mainittua 2 kohtaa on edellä todetuin tavoin muutettu 1.1.2015 voimaan tulleella lailla 1123/2014. Aiemmin voimassa olleen 2 kohdan mukaan vähimmäiskertymä voitiin laskea viittä vuotta lyhyemmänkin maksuohjelman perusteella.

6. Mainitun lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 4 momentin mukaan eräiden muiden säännösten ohella lain 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa sovelletaan, jos velkajärjestelyä koskeva asia tulee vireille käräjäoikeudessa kyseisen lain tultua voimaan.

7. Korkein oikeus toteaa, että voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 4 momentin sanamuoto on kielellisesti tulkittuna yksiselitteinen. Lain esitöistä (HE 83/2014 vp ja LaVM 12/2014 vp) ei ilmene perusteita tulkinnalle, jonka mukaan siirtymäsäännöksessä tarkoitettuna velkajärjestelyä koskevana asiana pidettäisiin vain velkajärjestelyhakemuksia mutta ei maksuohjelman muuttamista koskevia asioita.

8. Kyseisen 4 momentin sanamuodon mukaista tulkintaa tukee myös siirtymäsäännöksen muiden momenttien muotoilu. Säännöksen 2, 3, 5 ja 6 momentissa käytetään kolmea 4 momentista poikkeavaa ilmaisua määrittämään sitä, mihin vaiheeseen edenneeseen velkajärjestelyyn kussakin momentissa mainittuja velkajärjestelylain uusia säännöksiä on tarkoitettu sovellettavan. Siirtymäsäännöksen 2 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan, jos velkajärjestelyhakemus tai muu velkajärjestelyä koskeva asia on vireillä; 3 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan, jos velkajärjestely on aloitettu, sekä 5 ja 6 momentissa mainittuja, jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus tai maksuohjelma ennen uuden lain voimaantuloa. Siirtymäsäännöksen 4 momentin säännös koskee siten yksilöidysti lain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan soveltamista.

9. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että mainittua voimaantulo- ja siirtymäsäännöstä on tulkittava lähtökohtaisesti sanamuotonsa mukaisesti niin, että 1.1.2015 jälkeen vireille tulleessa maksuohjelman muuttamista koskevassa asiassa on sovellettava velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin voimassa olevaa 2 kohtaa, kun asiassa tulee määrittää uudelleen tavallisten velkojen vähimmäiskertymä.

Maksuohjelman muuttaminen tässä asiassa

10. A:n hakemus velkajärjestelynsä maksuohjelman muuttamiseksi on velkajärjestelyä koskeva asia. Hänen aiemman velkajärjestelyhakemusta koskeneen asiansa vireilläolo on päättynyt, kun käräjäoikeuden päätös 19.8.2014 maksuohjelman vahvistamisesta tuli lainvoimaiseksi. A:n uusi hakemus maksuohjelman muuttamiseksi on tullut käräjäoikeudessa vireille lainmuutoksen tultua voimaan. Tavallisten velkojien vähimmäiskertymä on siten uutta maksuohjelmaa vahvistettaessa lähtökohtaisesti laskettava soveltaen velkajärjestelylain muutettua 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa.

11. A:n hakemus maksuohjelman muuttamiseksi perustuu hänen maksukykynsä heikentymiseen. Velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan maksuohjelmaa voidaan muuttaa, jos velallisen maksukyky on heikentynyt niin olennaisesti, että häneltä ei voida kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä ottaen erityisesti huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika velallisen muuttuneissa olosuhteissa, tai jos muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos.

12. Kun maksuohjelmassa vahvistettua maksuvelvollisuutta muutetaan velallisen olennaisesti heikentyneen maksukyvyn perusteella, muutoksen kohteena on ensisijaisesti velallisen maksuvara. Maksuvaran pienentymisen seurauksena velkojien saamat suoritukset maksuaikatauluineen on määriteltävä uudelleen. Muutettaessa asunnonsäilyttämisohjelmaa on myös tavallisten velkojen vähimmäiskertymä laskettava uudelleen. Se, että asunto maksuohjelman vahvistamisen jälkeen on myyty, ei sellaisenaan vapauta velallista suorittamasta vahvistettua tavallisten velkojen maksukertymää eikä myöskään vaikuta siihen vähentävästi (ks. KKO 2002:49).

13. A:n uudessa maksuohjelmassa hänen suoritettavakseen tuleva tavallisten velkojen vähimmäiskertymä on pienentynyt selvästi alkuperäisen maksuohjelman mukaisesta kokonaismäärästä, ja maksuohjelman kesto on tavallisten velkojen osalta lyhentynyt 10 vuodesta 3 kuukaudesta yhteensä 5 vuoteen 7 kuukauteen. Korkein oikeus toteaa, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymän laskeminen velkajärjestelylain uuden 32 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti ei näin ollen johda A:n valituksessaan esittämällä tavalla hänen etunsa vastaiseen lopputulokseen, kun otetaan huomioon hänen maksuohjelmaansa tehtyjen muutosten kokonaisvaikutus.

14. A on muutoksenhakemuksessaan kiinnittänyt huomiota myös taannehtivuuden kieltoa koskevaan yleiseen periaatteeseen. Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylakia muutettaessa siirtymäsääntely on vaihdellut sen suhteen, miltä osin uudet säännökset vaikuttavat myös ennen lainmuutosta vahvistettuihin maksuohjelmiin.

15. Yleisen periaatteen mukaisesti uuden lain vaikutusten tulisi alkaa vasta lain voimaantulosta. Tästä on kuitenkin käytännössä usein poikettu ottaen huomioon perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Perustuslakivaliokunta on tarkastellut taannehtivuutta muun muassa sellaisen velkajärjestelylain muutoksen yhteydessä, jossa jo vahvistettuihin maksuohjelmiin sisältynyttä lisämaksuvelvollisuutta velallisen eduksi lievennettiin (laki 1273/2002). Perustuslakivaliokunta katsoi, ettei ehdotettu sääntely merkinnyt velkojien oikeuksien ja voimassaolevaan lakiin perustuvien oikeutettujen odotusten kohtuutonta heikentymistä ottaen huomioon muun muassa lain hyväksyttävä tavoite edistää velallisten selviytymismahdollisuuksia ja turvata velallisen ja hänen perheensä ihmisarvoinen elämä (PeVL 33/2002 vp s. 3).

16. Velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin muutos merkitsee sitä, että velkajärjestelyn alkaessa asunnon omistaville velallisille asetetaan ankarampia maksuvelvoitteita kuin aikaisemmassa laissa. Säännöksen soveltaminen myös silloin, kun muutetaan aikaisemman lain aikana vahvistettuja maksuohjelmia, voi joissakin tapauksissa johtaa velallisen tosiasiallisen maksuvelvollisuuden kasvamiseen. Korkein oikeus katsoo, että vahvistettuun maksuohjelmaan liittyviä velallisen perusteltuja odotuksia tulee suojata edellisessä kohdassa kuvatun perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti vastaavalla tavalla kuin velkojienkin. Merkityksellisiä ovat tosiasialliset vaikutukset velallisen suoritusvelvollisuuden rahamäärään ja maksuohjelman kestoon. Kuten kohdasta 13 käy ilmi, tässä tapauksessa maksuohjelman muutos on johtanut sekä velallisen maksuvelvoitteen rahamäärän pienenemiseen että maksuohjelman keston lyhentymiseen, eikä A:n vahvistettuun maksuohjelmaan perustuneita perusteltuja odotuksia siten ole loukattu.

Johtopäätös

17. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n tavallisten velkojen vähimmäiskertymään on hänen uudessa maksuohjelmassaan luettava 1.1.2015 voimaan tulleen velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti viiden vuoden maksuohjelman perusteella laskettu kertymä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.