KKO:2019:12

Rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen
Euroopan unionin oikeus

Diaarinumero: H2017/31
Taltionumero: 220
Antopäivä: 12.2.2019 ECLI:FI:KKO:2019:12

Liettuan ja Venäjän kansalainen oli tuomittu Venäjällä vankeusrangaistukseen siellä tekemästään rikoksesta. Venäjä pyysi Suomea luovuttamaan hänet rangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Unionin oikeuden mukaan jäsenvaltiossa pysyvästi asuvaa unionin kansalaista on tällaisessa luovuttamisasiassa kohdeltava samalla tavalla kuin kyseisen jäsenvaltion omia kansalaisia. Luovuttamislain nojalla Suomen kansalaista ei saa luovuttaa. Korkein oikeus katsoi, että luovutettavaksi pyydetty asui Suomessa pysyvästi ja oli integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan, kun otettiin huomioon hänen perhesiteensä ja pitkäaikainen asumisensa Suomessa. Oikeusministeriölle antamassaan lausunnossa Korkein oikeus katsoi, ettei luovuttamispyyntöön voida suostua.

L rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 2 §
Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva eurooppalainen yleissopimus 6 artikla
SEUT 18 artikla
SEUT 21 artikla

Korkeimman oikeuden lausunto

Lausuntopyyntö ja asian tausta

Oikeusministeriö on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (luovuttamislaki) 16 §:ään viitaten pyytänyt Korkeimman oikeuden lausuntoa Liettuan ja Venäjän kansalaisen A:n luovuttamisesta Venäjän federaatioon vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten.

Venäjän federaation pääsyyttäjänviraston 27.12.2016 päivätty luovuttamispyyntö perustuu Leningradin alueen Kingiseppin kaupunginoikeuden 16.11.2011 antamaan päätökseen aiemman ehdollisen tuomion täytäntöönpanosta ja A:n vangitsemisesta.

Luovuttamispyynnön ja siihen liitettyjen asiakirjojen mukaan A on Leningradin alueen Viipurin kaupunginoikeuden 1.2.2011 antamalla lainvoimaisella ratkaisulla tuomittu Venäjän federaation rikoslain 228 §:n 2 momentissa tarkoitetusta huumausainerikoksesta 4 vuodeksi vankeuteen. Rangaistus on määrätty ehdolliseksi tuomiossa määrättyine velvoitteineen. Tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että A oli 11.8.2010 laittomasti ilman myyntitarkoitusta pitänyt hallussaan 3,040 grammaa heroiinia sisältävää seosta, jota on Venäjän hallituksen 7.2.2006 numerolla 76 antaman asetuksen mukaisesti pidettävä erittäin suurena määränä huumausainetta.

Venäjän federaation rikosseuraamusviranomaisen hakemuksesta Leningradin alueen Kingiseppin kaupunginoikeus on päätöksellään 16.11.2011 kumonnut A:lle Viipurin kaupunginoikeuden tuomiolla 1.2.2011 määrätyn ehdollisen vankeusrangaistuksen ja lähettänyt A:n rangaistuslaitokseen suorittamaan 4 vuoden vankeusrangaistustaan. Päätöksen mukaan A oli vältellyt ehdonalaisvalvontaa hoitavan valtiollisen viranomaisen suorittamaa valvontaa, mikä oli peruste kumota ehdollinen tuomio ja määrätä rangaistus täytäntöönpantavaksi. Koska A vältteli rikosseuraamusviranomaisten valvontaa, hänen saamansa ehdollisen tuomion peruuttaminen on päätöksessä lausutun mukaan voitu käsitellä hänen poissa ollessaan. Varmistaakseen rangaistuksen täytäntöönpanon oikeus on määrännyt A:n vangittavaksi ja hänestä on annettu kansainvälinen etsintäkuulutus.

Luovuttamispyynnössä todetun mukaan oikeus panna tuomittu vankeusrangaistus täytäntöön ei ole Venäjän lain mukaan rauennut.

A:n lausuma

A on oikeusministeriölle toimittamassaan lausumassa katsonut, ettei hänen luovuttamiseensa tule suostua. A on unionin kansalainen, ja hän on asunut Suomessa vakinaisesti jo vuodesta 2011 lähtien. Teosta on kulunut pitkä aika, ja Venäjällä tuomittu 4 vuoden vankeusrangaistus on huomattavan ankara suhteessa samanlaisesta teosta Suomessa tuomittavaan rangaistukseen. A:lla on kaksi lasta, jotka ovat Suomen kansalaisia ja joista nuoremman, vuonna 2014 syntyneen lapsen yksinhuoltaja hän on. Näistä syistä luovuttaminen on A:n mukaan hänen olosuhteisiinsa nähden inhimillisistä syistä kohtuutonta.

Välitoimet

Varattuaan asiaan osallisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä sekä sen sisällöstä Korkein oikeus on päätöksellään 12.5.2017 nro 973 esittänyt Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle.

Unionin tuomioistuin on antanut pyydetyn ratkaisun 13.11.2018 tuomiollaan (suuri jaosto) C-247/17, EU:C:2018:898.

Asiaan osallisille on varattu tilaisuus antaa lausuma ennakkoratkaisun johdosta. A on antanut pyydetyn lausuman.

Korkeimman oikeuden lausunnon perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, voidaanko Liettuan ja Venäjän kansalaista A:ta koskevaan luovuttamispyyntöön suostua. Asiassa on ensin arvioitava, estävätkö SEUT 18 artiklassa määrätty kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kielto ja SEUT 21 artiklassa turvattu unionin kansalaisen liikkumisvapaus A:n luovuttamisen.

Sovellettavat säännökset ja määräykset

2. Luovuttamislain 17 §:n 1 momentin mukaan Korkein oikeus tutkii, huomioon ottaen lain 1–10 §:n säännökset tai Suomea velvoittavan kansainvälisen sopimuksen vastaavat määräykset, voidaanko luovuttamispyyntöön suostua. Mainitun lain 2 §:n mukaan Suomen kansalaista ei saa luovuttaa.

3. Asiassa tulee sovellettavaksi rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva 13.12.1957 tehty eurooppalainen yleissopimus (SopS 32/1971, yleissopimus), johon sekä Suomi että Venäjä ovat liittyneet. Yleissopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat luovuttamaan toisilleen yleissopimuksessa vahvistettujen määräysten ja ehtojen mukaisesti kaikki ne henkilöt, joita vastaan vaatimuksen esittäneen osapuolen asianomaisten oikeusviranomaisten toimesta pannaan vireille oikeudenkäynti rikoksesta tai jotka mainittujen viranomaisten toimesta ovat etsintäkuulutetut rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten.

4. Yleissopimuksen 6 artiklassa määrätään muun ohella, että sopimuspuolella on oikeus kieltäytyä luovuttamasta omia kansalaisiaan ja että sopimuspuoli voi allekirjoittamisensa tai ratifioimis- tai liittymiskirjan tallettamisen yhteydessä antamassaan selityksessä kohdaltaan määrittää, mitä ˮkansalaisillaˮ tässä yleissopimuksessa tarkoitetaan, sekä että kansalaisuus määrätään sen ajankohdan mukaan, jolloin luovuttamista koskeva päätös tehdään.

5. Suomi on liittyessään yleissopimukseen selittänyt, että ˮkansalaisillaˮ tarkoitetaan Suomen osalta Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kansalaisia sekä näissä valtioissa pysyvästi asuvia ulkomaalaisia.

6. SEUT 18 artiklan mukaan kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä perussopimusten soveltamisalalla. Sopimuksen 21 artiklan mukaan jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

7. Korkein oikeus on katsonut olevan tulkinnanvaraista, onko kansallinen luovuttamista koskeva laki ja luovuttamiskäytäntö, joiden mukaan vain omien kansalaisten luovuttaminen unionin ulkopuolelle on kiellettyä, yhteensopiva SEUT 18 artiklan ja 21 artiklan määräysten kanssa. Kysymys on siitä, voidaanko Suomen kansalaisten ja muiden unionin kansalaisten erilaista kohtelua pitää oikeutettuna rikosvastuun toteuttamista koskevien tavoitteiden ja kansainvälisen rikosyhteistyön velvoitteiden perusteella. Korkein oikeus on pitänyt tulkinnanvaraisena, ovatko unionin tuomioistuimen Petruhhin-tuomiossa (6.9.2016, C-182/15, EU:C:2016:630) esittämät linjaukset suoraan sovellettavissa myös nyt puheena olevaan tilanteeseen, jossa unionin kansalaista pyydetään luovutettavaksi kolmanteen valtioon vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa eikä syytetoimia varten. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle.

8. Ennakkoratkaisupyynnössä lähemmin kuvatuilla perusteilla Korkein oikeus on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

8.1. Onko kansallisia sääntöjä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta arvioitava toisen jäsenvaltion kansalaisten liikkumisvapauden kannalta samalla tavalla siitä riippumatta, koskeeko luovuttamissopimukseen perustuva kolmannen valtion luovuttamispyyntö vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa vai syytetoimia, kuten asiassa Petruhhin? Onko sillä merkitystä, että luovutettavaksi pyydetty henkilö on paitsi unionin kansalainen myös sen valtion kansalainen, joka on esittänyt luovuttamispyynnön?

8.2. Asettaako kansallinen laki, jonka mukaan vain omia kansalaisia ei luovuteta unionin ulkopuolelle rangaistuksen täytäntöönpanoa varten, toisen jäsenvaltion kansalaiset epäoikeutetulla tavalla huonompaan asemaan? Onko myös täytäntöönpanotilanteessa sovellettava sellaisia unionin oikeuden mekanismeja, joiden avulla sinänsä hyväksyttävä päämäärä voidaan saavuttaa vähemmän haitallisella tavalla? Miten luovuttamispyyntöön on vastattava tilanteessa, jossa tällaisia mekanismeja soveltaen luovuttamispyynnöstä on ilmoitettu toiselle jäsenvaltiolle, joka ei kuitenkaan esimerkiksi oikeudellisten esteiden vuoksi ryhdy kansalaistaan koskeviin toimenpiteisiin?

Unionin tuomioistuimen vastaus ennakkoratkaisupyyntöön

9. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan 13.11.2018 (suuri jaosto, C-247/17, EU:C:2018:898) tarkastellut Korkeimman oikeuden esittämiä ennakkoratkaisukysymyksiä yhdessä ja ratkaisustaan tarkemmin ilmenevillä perusteilla vastannut niihin seuraavasti:

10. SEUT 18 ja SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, että silloin kun on kyse kolmannen valtion pyynnöstä, joka koskee liikkumisvapauttaan käyttäneen Euroopan unionin kansalaisen luovuttamista vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten eikä syytetoimia varten, luovuttamispyynnön vastaanottanut jäsenvaltio, jonka kansallisessa lainsäädännössä kielletään sen omien kansalaisten luovuttaminen unionin ulkopuolelle rangaistuksen täytäntöönpanoa varten ja säädetään mahdollisuudesta suorittaa tällainen ulkomailla määrätty rangaistus kyseisen jäsenvaltion alueella, on velvollinen varmistamaan sen, että jos kyseinen unionin kansalainen asuu pysyvästi sen alueella, häntä kohdellaan samalla tavalla kuin sen omia kansalaisia luovuttamista koskevissa kysymyksissä.

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisukysymyksiin antaman vastauksen perusteella Korkein oikeus katsoo, että kun kysymys on liikkumisvapauttaan käyttäneen unionin kansalaisen A:n luovuttamisesta vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten unionin ulkopuolelle, häntä on kohdeltava samalla tavalla kuin Suomen kansalaisia, jos hänen katsotaan asuvan pysyvästi Suomessa. A:han on tällöin sovellettava Suomen kansalaisia koskevaa luovuttamislain 2 §:n luovuttamisen kieltävää säännöstä.

12. Unionin kansalaisen toisessa jäsenvaltiossa asumisen vakinaisuutta on arvioitu eurooppalaiseen pidätysmääräykseen perustuvaa luovuttamista unionin sisällä koskevissa unionin tuomioistuimen tuomioissa Wolzenburg (6.10.2009, C-123/08, EU:C:2009:616) ja Kozlowski (17.7.2008, C-66/08, EU:C:2008:437). Ratkaisuissa on todettu harkinnanvaraisen kieltäytymisperusteen tavoitteena olevan etenkin parantaa henkilön mahdollisuuksia sopeutua uudelleen yhteiskuntaan hänen suoritettuaan rangaistuksensa, mikä koskee henkilöitä, jotka ovat osoittaneet selvää integroitumista kyseisen jäsenvaltion yhteiskuntaan. Henkilön tilannetta on arvioitava kokonaisuutena, eikä yksittäisellä seikalla, kuten oleskelun kestolla, ole lähtökohtaisesti yksinään ratkaisevaa merkitystä (Wolzenburg, kohdat 67 ja 76). Korkein oikeus toteaa lisäksi, että unionin kansalaisten oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella annetun direktiivin (2004/38/EY) 16 artiklan 1 kohdan mukaan unionin kansalaiset saavat oikeuden pysyvään oleskeluun jäsenvaltion alueella oleskeltuaan siellä laillisesti yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan.

13. Korkein oikeus on vastaavalla tavalla eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa asioissa ottanut huomioon, miten pysyvästi luovutettavaksi pyydetty henkilö asuu Suomessa, miten kiinteästi hänen perhesuhteensa liittyvät Suomeen sekä miten hän on järjestänyt Suomessa toimeentulonsa ja työskentelynsä. Lisäksi arvioinnissa on otettu huomioon, liittyykö henkilön käyttäytymiseen Suomessa moitittavia piirteitä, kuten rikollisuutta (KKO 2011:8, kohta 19).

14. Korkein oikeus katsoo, kuten myös tässä asiassa annetusta unionin tuomioistuimen ratkaisusta (kohta 46) ilmenee, että unionin kansalaisen Suomessa asumisen pysyvyyttä tulee arvioida edellä kerrottujen periaatteiden mukaisesti myös luovuttamislain tarkoittamissa tilanteissa. Korkein oikeus toteaa edelleen, että yleissopimuksen 6 artiklan mukaan kansalaisuus määritellään sen ajankohdan mukaan, jolloin luovuttamista koskeva päätös tehdään. Vastaavasti luovutettavaksi pyydetyn asumisen pysyvyyttä on arvioitava tämänhetkisen tilanteen mukaisesti.

15. A on ilmoittanut asuneensa Suomessa vuodesta 2011 lähtien, ja hänellä on ollut väestötietojärjestelmään ilmoitettu vakituinen osoite täällä keväästä 2012 lähtien. A:lla on vuosina 2012 ja 2014 syntyneet kaksi lasta, jotka ovat Suomen kansalaisia. Vuodesta 2015 lähtien A on ollut nuoremman lapsensa yksinhuoltaja. A on ilmoittanut oppineensa suomen kielen, ja hän on vuosina 2017–2018 osallistunut suomen kielellä annettuun ammatilliseen koulutukseen. Lausuman mukaan hän ei kuitenkaan ole vielä työllistynyt. Korkeimmalle oikeudelle ilmoitetun mukaan A ei ole syyllistynyt rikoksiin Suomessa.

16. Korkein oikeus katsoo edellä mainittuja seikkoja kokonaisuutena harkittuaan ja erityisesti ottaen huomioon A:n väestötietojärjestelmänkin mukaan lähes seitsemän vuotta kestäneen asumisen Suomessa sekä hänen perhesiteensä, että hän asuu pysyvästi Suomessa ja on integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun häntä näin ollen on unionin kansalaisena kohdeltava tässä asiassa samalla tavalla kuin Suomen kansalaisia, Korkein oikeus katsoo, että luovuttamislain 2 §:n mukaan hänen luovuttamiselleen ei ole edellytyksiä. Näin ollen asiassa ei ole tarpeen lausua niistä muista perusteista, joilla A on luovuttamistaan vastustanut.

Korkeimman oikeuden lausunto

Korkein oikeus esittää lausuntonaan, ettei A:ta koskevaan luovuttamispyyntöön voida suostua.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

 
Julkaistu 12.2.2019