KKO:2018:72

RL 7 luku 6 § (751/1997)
RL 6 luku 13 §

Alempien oikeuksien ratkaisut

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 13.5.2016 nro 16/120522 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 9.3.2017 nro 17/109720 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tiina Pirinen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen (eri mieltä) sekä hovioikeudenneuvokset Pirjo Soininen ja Sisko Heimonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Päijät-Hämeen käräjäoikeus on 13.5.2016 tuominnut A:n vahingonteosta, törkeästä pahoinpitelystä, kiristyksen yrityksestä ja vahingonteosta yhden vuoden neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. Vapaudenmenetysaika on ollut 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015.

2. A on valittanut hovioikeuteen vaatien muun ohella vankeusrangaistuksen alentamista. Hovioikeus on todennut, että A oli Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamassa tuomiossa tuomittu 25.10.2015 tehdystä rikoksentekijän suojelemisesta kuuden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tuomiossa vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016 oli katsottu rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi. Hovioikeuden mukaan Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 A:n syyksi lukema teko ja nyt kysymyksessä olevat teot olisi voitu tuomita samalla kertaa Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa 13.5.2016. Hovioikeus on katsonut, että teoista tuomitut rangaistukset voidaan rikoslain 7 luvun 6 §:n tarkoittamalla tavalla ottaa huomioon muutoksenhakuasteessa rangaistusta alentavina riippumatta siitä, onko tuomio annettu ennen valituksen kohteena olevaa tuomiota vai sen jälkeen. Hovioikeus on arvioinut, että jos Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 13.5.2016 ja Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 tuomitsemat rikokset olisi käsitelty samassa oikeudenkäynnissä, yhteinen rangaistus olisi ollut noin yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Kohtuullinen seuraamus A:n nyt syyksi luetuista rikoksista osana yhteistä vankeusrangaistusta on ollut yksi vuosi. Hovioikeus on alentanut rangaistuksen rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla yhdeksi vuodeksi vankeutta. Rikoslain 6 luvun 13 §:n mukainen rangaistuksesta vähennettävä vapaudenmenetysaika oli 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015.

3. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen on enemmistön mukaisesti katsonut, että jos rikokset olisi käsitelty yhdessä, yhteisenä rangaistuksena olisi todennäköisesti tuomittu yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Rangaistuksen täytäntöönpanossa rikoslain 6 luvun 13 §:n ja vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla huomioon otettava vapaudenmenetysaika olisi tuolloin ollut 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015 sekä 4.11.2015 – 6.5.2016. Rangaistuksesta vähennettävä vapaudenmenetysaika olisi siten ollut yhteensä 6 kuukautta 11 päivää. Koska A ei ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, hänet olisi päästetty ehdonalaiseen vapauteen hänen suoritettuaan puolet yhteisestä rangaistuksesta. Rangaistuksen suorittamisen laskemisessa sanotut vapaudenmenetysajat olisi otettu huomioon täysimääräisesti. Mikäli 6.6.2016 tuomittua rangaistusta ja tuomiossa olevaa vapaudenmenetystä (4.11.2015 – 6.5.2016) ei oteta huomioon, A:lle nyt tuomittava rangaistus ja 6.6.2016 tuomittu rangaistus muodostuvat ankarammiksi johtuen siitä sattumanvaraisesta seikasta, että rikokset oli käsitelty eri oikeudenkäynnissä verrattuna siihen, että kaikista rikoksista olisi tuomittu yhteinen rangaistus ja siitä olisi tehty vapaudenmenetysaikojen mukainen vähennys. Näin ollen lausunnossa katsottiin, että 6.6.2016 annetussa tuomiossa mainittu vapaudenmenetys oli otettava huomioon nyt tuomittavaa rangaistusta määrättäessä. Kohtuullistaminen huomioon ottaen oikeudenmukainen rangaistus oli siten kuusi kuukautta vankeutta ja siitä vähennettävä vapaudenmenetysaika 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015.

4. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että hänelle tuomittu rangaistus alennetaan kuuteen kuukauteen vankeutta ottaen huomioon tutkintavankeusaika ja ehdonalaisen vapautumisen säännökset.

5. Syyttäjä on vastauksessaan katsonut, että rangaistusta ei voida alentaa enempää kuin hovioikeus on tehnyt eikä rangaistuksen määräämisessä tulisi soveltaa ehdonalaiseen vapauteen pääsemistä koskevia säännöksiä.

6. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on rangaistuksen kohtuullistamisesta aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella ja tutkintavankeus- eli vapaudenmenetysajan vähentämisestä. Valituksessa esitetyn johdosta vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevan kysymyksen yhteydessä on tarkasteltava myös ehdonalaista vapautta koskevien säännösten merkitystä rangaistuksen määräämisessä.

Rangaistuksen kohtuullistaminen aikaisemmin tuomitun rangaistuksen perusteella

7. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin (751/1997) mukaan, jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

8. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2009:77 (kohta 9), KKO 2017:41 (kohta 38) ja KKO 2017:60 (kohta 12) lausutun mukaisesti rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisella pyritään siihen, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus olisi sama riippumatta siitä, onko eri aikoina tehdyt rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne olisi voitu kaikki käsitellä yhdessä. Säännöksen esitöissä (HE 48/1997 vp s. 5) on todettu, että tuomioistuimen tulisi arvioida käytettävissään olevien tietojen perusteella se, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus ei rikosten ilmitulojärjestyksestä johtuen ankaroituisi. Jo yhdenvertaisuusperiaatteen soveltaminenkin edellyttää tätä.

9. Ratkaisussa KKO 2009:77 (kohta 8) on todettu, että rikoslain 7 luvun 6 §:n mukainen tuomioistuimen harkintavalta ei tarkoita sitä, että tuomioistuin voisi harkintansa mukaan joko kohtuullistaa tai olla kohtuullistamatta lainkohdassa tarkoitettua uutta rangaistusta. Tuomioistuimen on sen sijaan kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa.

10. Nyt käsiteltävässä asiassa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio on annettu 13.5.2016 ja Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 6.6.2016 eli hovioikeudessa muutoksenhaun kohteena olevan Päijät-Hämeen käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeen. Kymenlaakson käräjäoikeuden antamassa tuomiossa A oli tuomittu 25.10.2015 tehdystä rikoksesta kuuden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tämä rikos olisi voitu käsitellä samalla kertaa Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa 13.5.2016, jolloin A:lle olisi määrätty kaikista rikoksista yhteinen rangaistus.

11. Hovioikeus on edellä kohdassa 2 kerrotulla tavalla Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomiota koskevaa A:n valitusta ratkaistessaan ottanut huomioon Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomion ja arvioinut, että jos rikokset olisi käsitelty samassa oikeudenkäynnissä, yhteinen vankeusrangaistus olisi ollut noin yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden ratkaisun oikeellisuutta ei ole riitautettu tältä osin. Kohtuullinen seuraamus nyt kyseessä olevista rikoksista osana yhteistä vankeusrangaistusta on hovioikeuden mukaan ollut yksi vuosi vankeutta.

12. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus voidaan siis ottaa uutta rangaistusta määrättäessä huomioon. Korkein oikeus katsoo, että säännöksen tarkoitus, rikosten ilmituloon ja oikeuskäsittelyn ajankohtaan liittyvien sattumanvaraisten seikkojen vaikutuksen estäminen sekä yhdenvertainen kohtelu edellyttävät, että muutoksenhaussa voidaan ottaa huomioon kaikki sellaiset rangaistukset, jotka on tuomittu teoista, jotka olisi voitu käsitellä samalla kertaa riippumatta siitä, onko tuomio annettu ennen valituksen kohteena olevaa tuomiota vai sen jälkeen. Näin ollen ja koska A:n aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa, hovioikeuden on tullut ottaa Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 tuomitsema ehdoton vankeusrangaistus kohtuuden mukaan huomioon.

Vapaudenmenetysajan vähentäminen

Rikoslain 6 luvun 13 §:n sisällöstä

13. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Tuomioon on merkittävä vapaudenmenetysten alkamis- ja päättymispäivät. Pykälän 2 momentin mukaan samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta.

14. Edellä mainitun 6 luvun 13 §:n 2 momentin esitöissä (HE 44/2002 vp s. 214) on todettu, että momentti laventaa tutkintavankeuden vähennysoikeuden koskemaan muita tuomioon johtaneeseen rikokseen tutkinnallisesti läheisesti liittyviä rikoksia. Vähennettäväksi tulee esimerkiksi vapaudenmenetys, joka on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn säilöön ottamisen johdosta. Sillä, tuleeko syyte tästä toisesta rikoksesta hylätyksi, ei ole asiassa merkitystä (KKO 1981 II 82).

15. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:79 (kohta 12) on todettu, että rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentti ei jätä tuomioistuimelle harkintavaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava vapaudenmenetys huomioon rangaistusta määrätessään siten kuin pykälässä säädetään. Myös pykälän 2 momentin sanamuoto ˮsamoin on meneteltäväˮ on ymmärrettävä niin, että momentin soveltamisedellytysten täyttyessä tuomioistuimella on vastaavanlainen velvollisuus ottaa huomioon momentissa tarkoitettu vapaudenmenetys.

16. Korkein oikeus on useissa aikaisemmissa ratkaisuissaan ottanut kantaa siihen, mistä rangaistuksesta tai rangaistuksen osasta vapaudenmenetys on tehtävä.

17. Ratkaisussa KKO 1987:71 on katsottu, että toisesta rikoksesta johtunut vapaudenmenetys voitiin ottaa huomioon tilanteessa, jossa tätä rikosta koskeva syyte hylättiin ja vastaaja tuomittiin rangaistukseen toisesta, tuomioistuimessa samaan aikaan käsiteltävänä olleesta, rikoksesta. Ratkaisussa KKO 2007:90 (kohta 6) katsottiin, ettei aikaisemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta tehty vapaudenmenetysajan vähentäminen ollut esteenä saman vapaudenmenetysajan vähentämiselle sittemmin annetussa tuomiossa, jossa vastaaja tuomittiin samassa yhteydessä tutkituista muista rikoksista yhteiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tätä perusteltiin sillä, että vapaudenmenetysaika jää hyvittämättä, jos se otettaisiin huomioon vain ehdollisessa rangaistuksessa, joka ei tule täytäntöön pantavaksi. Ratkaisussa KKO 2015:102 (kohta 12) Korkein oikeus katsoi, että vapaudenmenetysaika tulee vähentää ehdollisesta vankeusrangaistuksesta eikä oheisseuraamuksena tuomitusta yhdyskuntapalvelusta, jotta tuomittu saisi vapaudenmenetysajan hyväkseen vankeusajan vähennyksenä tilanteessa, jossa ehdollinen vankeus myöhemmin määrättäisiin pantavaksi täytäntöön.

18. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittujen ratkaisujen keskeisenä perusteena on se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta.

Ehdonalaista vapautta koskevien säännösten huomioon ottaminen rangaistuksen määräämisessä

19. Kuten edellä on todettu, tuomioistuin on rikoslain 6 luvun 13 §:n perusteella viran puolesta velvollinen vähentämään rangaistuksesta vapaudenmenetystä koskevan ajan. Vähentäminen tehdään merkitsemällä tuomioon vapaudenmenetysajan alkamis- ja päättymispäivät. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Momentissa säädetään lisäksi, että täytäntöönpanossa samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran.

20. Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika vähennetään pykälässä mainituista ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista. Saman säännöksen mukainen vankilassa suoritettava määräosa vangille, joka ei rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, on puolet tuomitusta rangaistuksesta.

21. Ratkaisussa KKO 2017:79 (kohta 19) on todettu, että rikoslain ja vankeuslain säännökset muodostavat tutkintavankeusajan huomioon ottamisen osalta sääntelykokonaisuuden, jonka tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty.

22. Mainitussa ratkaisussa on vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin lainsäädäntöhistoriaan viitaten todettu myös, että lakia säädettäessä tarkoituksenmukaisimpana menettelynä on pidetty sitä, että tuomioistuimen olisi vähennettävä vapaudenmenetyksen aika täysimääräisenä ja vähennysten yhteensovittaminen annetaan nimenomaan täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi (kohta 14). Ratkaisussa katsottiin edelleen, että sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan (kohta 25). Tätä päätelmää tukee myös ratkaisu KKO 2016:29 (kohta 11), jossa todettiin, että jo täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen velvollisuuksiin eikä se kuulu rangaistuksen määräävän tuomioistuimen toimivaltaan.

Vapaudenmenetysajan vähentäminen tässä asiassa

23. Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 13.5.2016 ja Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamissa tuomioissa mainitut syytteet olisivat edellä kohdassa 10 todetuin tavoin voineet olla samanaikaisesti tuomioistuimen käsiteltävinä. Mikäli A:n rikokset olisivat tulleet tuomittaviksi samalla kertaa, niistä olisi määrätty hovioikeuden toteama yhteinen yhden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Vankeusrangaistuksesta olisi vähennetty A:n Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 13.5.2016 antamassa tuomiossa todettu vapaudenmenetysaika 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015 sekä Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamassa tuomiossa todettu vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016.

24. Kuten edellä on todettu, vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta. Vapaudenmenetys ajalta 4.11.2015 – 6.5.2016 on Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamassa tuomiossa katsottu rangaistuksen täydeksi suoritukseksi, eikä vapaudenmenetysaikaa ole tuolloin voitu ottaa huomioon ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla, että vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016 tulee ottaa huomioon ja vähentää myös tässä asiassa tuomitusta rangaistuksesta, jotta A saisi vapaudenmenetyksensä tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyväkseen.

25. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa vankilassa suoritettavasta määräosasta rikoslain 2 c luvun 5 §:n määräaikasäännöksen perusteella vähennettävä A:n edellä sanottu vapaudenmenetysaika ja ehdonalaista vapautta koskevien säännösten yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella. Näiden säännösten yhteensovittamisessa ei ole kysymys rangaistuksen määräämisestä eikä asiasta, josta yleisen tuomioistuimen olisi lausuttava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomitusta vankeusrangaistuksesta vähennetään rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla hovioikeuden vähentämän 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015 koskevan vapaudenmenetysajan lisäksi myös vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Pia Haga.