KKO:2025:87

Rikosasian vastaajat A ja B olivat vapautuneet tutkintavankeudesta oikeudenkäynnin pääkäsittelyn aikana. Vapauduttuaan he olivat syyllistyneet uusiin rikoksiin, joiden tekeminen jatkui pääkäsittelyn jälkeen mutta päättyi ennen kuin käräjäoikeus oli antanut asiassa tuomion, jolla heidät oli tuomittu ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Korkein oikeus katsoi, että kyseiset rangaistukset tuli ottaa rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla rangaistusta alentavana huomioon, kun A:ta ja B:tä myöhemmin syytettiin mainituista uusista rikoksista.

RL 7 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.7.2021 nro 21/130517

Käräjäoikeus luki A:n ja B:n syyksi 26.8.–13.11.2020 (kohta 1) ja 5.–22.11.2020 (kohta 3) tehdyt törkeät huumausainerikokset. Lisäksi käräjäoikeus luki B:n syyksi 17.12–18.12.2020 tehdyn törkeän huumausainerikoksen (kohta 12), 31.12.2020–12.01.2021 tehdyn törkeän huumausainerikoksen (kohta 16) ja 12.1.2021 tehdyn ampuma-aserikoksen (kohta 19).

Aikaisemmin 8.4.2021 annetulla tuomiolla A oli tuomittu 11 vuoden vankeusrangaistukseen ja B 6 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Nyt kysymyksessä olevat rikokset oli tehty ennen mainitun tuomion antamista mutta sen jälkeen, kun A ja B olivat vapautuneet tuosta oikeudenkäynnistä johtuneesta tutkintavankeudesta. Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut perusteita poiketa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, ja otti aikaisemman tuomion rangaistuksia kohtuullistavana huomioon. Edelleen käräjäoikeus katsoi, että rikoslain 7 luvun 2 §:ssä tarkoitettu enimmäisrangaistus tuli sovellettavaksi myös rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetussa tilanteessa ja että aikaisempi tuomio tuli ottaa rangaistuksia kohtuullistavana huomioon siten, ettei sen ja nyt kysymyksessä olevista rikoksista tuomittavan rangaistuksen muodostama kokonaisuus ylittänyt 13 vuoden vankeusrangaistusta.

Aiemmin tuomittu rangaistus huomioon ottaen käräjäoikeus tuomitsi A:n nyt syyksi luetuista rikoksista yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja B:n yhteiseen 6 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Petra Spring, Matti Pyöriä ja Laura Heiman.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.12.2023 nro 23/151419

Hovioikeus luki käräjäoikeuden syyksi lukemien rikosten lisäksi A:n syyksi 11.12.2020–12.1.2021 tehdyn törkeän huumausainerikoksen (kohta 10.1) ja B:n syyksi 10.12.2020–12.1.2021 tehdyn törkeän ampuma-aserikoksen yrityksen (kohta 9).

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset siitä, että käräjäoikeuden tuomio 8.4.2021 tuli ottaa huomioon A:lle ja B:lle tuomittavia rangaistuksia mitattaessa ja että heille tuomittava rangaistus ei saanut ylittää säädettyä enimmäisrangaistusta 13 vuotta. Hovioikeus lausui, että A:lle tuomittavaa rangaistusta ei voitu korottaa, vaikka syyksilukemista oli hänen osaltaan muutettu. B:n osalta hovioikeus korotti syyksilukemisen muuttumisen perusteella tuomittavan rangaistuksen 6 vuoden 5 kuukauden vankeusrangaistukseksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heli Sankari, Eero Nikkarinen ja Jenny Wacklin.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:lle ja B:lle tuomittuja rangaistuksia korotetaan.

A ja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on aikaisemmin tuomittu 1.1.2017–24.3.2020 tehdyistä rikoksista Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antamalla tuomiolla (Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.4.2021) yhteiseen 11 vuoden vankeusrangaistukseen.

2. B on aikaisemmin tuomittu 5.7.2018–2.12.2019 tehdyistä rikoksista sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antamalla tuomiolla (Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.4.2021) yhteiseen 6 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

3. Käräjäoikeus on tässä asiassa lukenut A:n syyksi 26.8.–13.11.2020 ja 5.–22.11.2020 tehdyt törkeät huumausainerikokset ja B:n syyksi 26.8.–13.11.2020, 5.–22.11.2020, 17.–18.12.2020 ja 31.12.2020–12.1.2021 tehdyt törkeät huumausainerikokset sekä 12.1.2021 tehdyn ampuma-aserikoksen. Käräjäoikeus on ottanut rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla rangaistusta alentavana huomioon Helsingin käräjäoikeuden 8.4.2021 A:lle ja B:lle tuomitsemat vankeusrangaistukset ja tuominnut A:n nyt syyksi luetuista rikoksista 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja B:n 6 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen.

4. Hovioikeus on lukenut käräjäoikeuden syyksi lukemien tekojen lisäksi A:n syyksi 11.12.2020–12.1.2021 tehdyn törkeän huumausainerikoksen ja B:n syyksi 10.12.2020–12.1.2021 tehdyn törkeän ampuma-aserikoksen yrityksen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen osalta. B:n vankeusrangaistuksen hovioikeus on korottanut 6 vuodeksi 5 kuukaudeksi.

5. Syyttäjä on vaatinut, että A:lle ja B:lle tuomittuja rangaistuksia korotetaan. Syyttäjä on katsonut, ettei A:lle ja B:lle rangaistusta määrättäessä tule ottaa rangaistusta alentavana huomioon aikaisempaa Helsingin hovioikeuden tuomiota 13.4.2023 (Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.4.2021). Syyttäjän mukaan kysymys ei ole sattumanvaraisesti jälkikäteen ilmi tulleista rikoksista vaan rikollisen toiminnan jatkamisesta aiemmin käsiteltyjen rikosten jälkeen, eikä rikoksia olisi voitu käsitellä yhdessä aikaisempien tekojen kanssa. Rikokset on tehty sen jälkeen, kun A ja B olivat vapautuneet tutkintavankeudesta aikaisemman oikeudenkäynnin pääkäsittelyn aikana, ja rikosten tekoajat päättyivät pääkäsittelyn jälkeen, mutta ennen kyseisen tuomion antamista (8.4.2021).

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, tuleeko aikaisempi vankeusrangaistus ottaa rangaistusta A:lle ja B:lle määrättäessä huomioon rangaistusta alentavana rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla. Mikäli tulee, sen jälkeen kysymys on rangaistuksen määräämisestä ottaen muun ohella huomioon, mitä rikoslain 7 luvun 2 §:ssä säädetään yhteisen vankeusrangaistuksen enimmäispituudesta.

Rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisen lähtökohdat

7. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

8. Rikoslain 7 luvun 6 § on saanut tässä asiassa merkityksellisiltä osin nykyisen muotonsa 1.10.1997 voimaan tulleella lailla rikoslain 7 luvun muuttamisesta (751/1997). Lainmuutoksella luovuttiin aikaisemman lain (697/1991) mukaisesta niin sanotusta jälkikonkurrenssia koskevasta järjestelmästä, jossa tuomioistuimen tuli jälkikäteen määrätä yhteinen vankeusrangaistus aikaisemmin tuomituista rikoksista ja ennen tämän aikaisemman tuomion antamista tehdyistä muista rikoksista. Lainmuutoksella järjestelmää yksinkertaistettiin ja tuomioistuimelle säädettiin mahdollisuus ottaa uutta rangaistusta määrätessään kohtuuden mukaan huo­mioon rangaistusta lieventävänä seikkana aikaisemmin tuomittu ehdoton vankeusrangaistus, jos uusi rikos on tehty ennen sen tuomitsemista. (HE 48/1997 vp s. 1 ja 5.)

9. Ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemishetki on voimassa olevassa laissa aikaisemman lain tavoin se ajankohta, jota ennen tehtyihin rikoksiin rikoslain 7 luvun 6 §:ää sanamuotonsa mukaan sovelletaan. Vuoden 1991 lain esitöistä ilmenevin tavoin niin sanottu konkurrenssin katkeaminen tuomioon on perustunut siihen ajatukseen, että tuomio on yhteiskunnan vakava moite lainvastaisesta käyttäytymisestä ja rikoksentekijän odotetaan ojentuvan tästä moitteesta. Vuoden 1991 lainmuutoksen yhteydessä rangaistuksen tuomitsemishetki päädyttiin säilyttämään säännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevana ajankohtana sekä käytännöllisistä että kriminaalipoliittisista syistä. (HE 40/1990 vp s. 7, 17 ja 33.)

10. Rikoslain 7 luvun 6 §:n tavoitteena on, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus olisi sama siitä riippumatta, onko eri aikoina tehdyt rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne periaatteessa olisi voitu käsitellä kaikki yhdessä. Esitöistä ilmenevin tavoin vuoden 1997 muutoksella ei ollut tarkoitus ankaroittaa rangaistusjärjestelmää, minkä vuoksi tuomioistuimelle säädettiin harkinnanvarainen mahdollisuus jälkimmäisen tuomion yhteydessä kohtuullistaa rangaistusta pitäen lähinnä silmällä sitä, että aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ei olisi ankarampi kuin jos rikokset olisi tuomittu samalla kertaa. Edelleen lakia säädettäessä tärkeänä pidettiin sitä, että rikoksentekijöitä kohdellaan yhdenvertaisesti ja että sattumanvaraisten seikkojen vaikutus rangaistuksen mittaamiseen pyritään eliminoimaan. (HE 48/1997 vp s. 5.)

11. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä rikoslain 7 luvun 6 §:ää on tulkittu niin, että rangaistusta voidaan säännöksen nojalla kohtuullistaa niiden tuomittujen ehdottomien vankeusrangaistusten perusteella, joihin johtaneet rikokset olisi voitu käsitellä yhdessä (KKO 2004:130, kohta 6; ks. myös KKO 2018:72, kohta 12).

12. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2009:77 (kohta 8) lausutun mukaisesti rikoslain 7 luvun 6 §:n mukainen tuomioistuimen harkintavalta ei tarkoita sitä, että tuomioistuin voisi harkintansa mukaan joko kohtuullistaa tai olla kohtuullistamatta lainkohdassa tarkoitettua uutta rangaistusta. Tuomioistuimen on sen sijaan kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Tuomioistuimella on kuitenkin katsottu edellä mainitun lainmuutoksen jälkeen olevan aikaisempaa laajempi harkintavalta uutta rangaistusta määrättäessä. Ratkaisussa (kohta 11) on edelleen todettu, että joissakin tilanteissa voi olla perusteltua, ettei aikaisempaa ehdotonta vankeusrangaistusta oteta huomioon uutta ehdotonta vankeusrangaistusta alentavana seikkana, vaikka rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisen edellytykset olisivat muutoin käsillä. Tästä on kyseisessä ratkaisussa esimerkkeinä mainittu tilanteita, jollaisista nyt ei ole kysymys.

Korkeimman oikeuden arviointi

13. A ja B ovat syyllistyneet nyt kysymyksessä oleviin rikoksiin sen jälkeen, kun he ovat vapautuneet tutkintavankeudesta aikaisemman oikeudenkäynnin pääkäsittelyn aikana. Rikosten tekeminen on jatkunut pääkäsittelyn jälkeen, mutta päättynyt ennen kuin Helsingin käräjäoikeus on 8.4.2021 antamallaan tuomiolla tuominnut heidät ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Syyttäjä on vedonnut siihen, etteivät rikokset olisi tosiasiassa voineet tulla käsitellyksi aikaisempaan tuomioon johtaneessa pääkäsittelyssä, ja katsonut, ettei aiempia tuomioita ole sen vuoksi otettava huomioon rangaistusta alentavina.

14. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 7 luvun 6 §:n sanamuoto on yksiselitteinen ja sen mukaan aikaisemmin tuomittu ehdoton vankeusrangaistus voidaan ottaa uutta rangaistusta määrättäessä rangaistusta alentavana huomioon, jos rikos on tehty ennen aikaisemman rangaistuksen tuomitsemista. Kun nyt kysymyksessä olevat rikokset on tehty ennen Helsingin käräjäoikeuden 8.4.2021 antamaa tuomiota, tuomio voidaan lähtökohtaisesti ottaa säännöksen nojalla huomioon rangaistusta määrättäessä.

15. Rikoslain 7 luvun 6 §:llä pyritään siihen, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus olisi sama siitä riippumatta, onko eri aikoina tehdyt rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne periaatteessa olisi voitu kaikki käsitellä yhdessä. Tämä tarkoitus huomioon ottaen säännöstä on kohdasta 11 ilmenevin tavoin tulkittu niin, että rangaistusta voidaan sen nojalla kohtuullistaa niiden tuomittujen ehdottomien vankeusrangaistusten perusteella, joihin johtaneet rikokset olisi voitu käsitellä yhdessä.

16. Lain perusteluissa säännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevana on pidetty aikaisemman tuomion antamishetkeä. Korkein oikeus toteaa, että lain perusteluissa ei ole kiinnitetty huomiota aikaisemman pääkäsittelyn ajankohtaan eikä edellytetty, että rikokset olisi tosiasiassa voitu käsitellä samassa oikeudenkäynnissä. Sitä vastoin säännöksellä on lain perusteluista ilmenevin tavoin pyritty estämään sattumanvaraisten kuten oikeuskäsittelyn järjestämiseen ja rikosten ilmitulojärjestykseen liittyvien seikkojen vaikutus rangaistuksen mittaamiseen. Nämä seikat puoltavat tulkintaa, jonka mukaan säännöksen soveltamisessa ei anneta merkitystä sille, olisiko rikokset voitu tosiasiassa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä.

17. Rikoksentekijän syyllistyessä uusiin rikoksiin aikaisemman oikeudenkäynnin tuomioharkinnan aikana kysymys ei suoranaisesti ole siitä, että rikokset olisivat rikoksentekijän kannalta sattumanvaraisista syistä päätyneet käsiteltäviksi eri oikeudenkäynneissä. Lakia säädettäessä rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltaminen on kuitenkin sidottu nimenomaan tuomion antamisajankohtaan muun ohella käytännöllisistä syistä. Jälkimmäistä rikosta käsittelevä tuomioistuin tarkistaa rikoksentekijän aikaisemmat tuomiot rikosrekisteriotteesta, eikä tuomioistuimella lähtökohtaisesti ole käytettävissään tietoa aikaisemman oikeudenkäynnin pääkäsittelyn ajankohdasta tai muistakaan seikoista, joiden perusteella se voisi arvioida, olisiko rikokset tosiasiassa voitu käsitellä aikaisemmassa pääkäsittelyssä. Nämä käytännön syyt ja voimassa olevan sääntelyn taustalla vaikuttanut pyrkimys järjestelmän yksinkertaistamiseen puoltavat sitä, että säännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevaa on sen sanamuodon mukaisesti aikaisemman tuomion antamishetki ja että kohtuullistamisharkinnassa ei anneta merkitystä sille, olisiko teot voitu tosiasiassa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä.

18. Lain perusteluista ilmenevin tavoin säännöksen taustalla on osaltaan vaikuttanut ajatus siitä, että ennen tuomion antamista rikoksentekijään ei ole kohdistettu sellaista rikosoikeudellista moitetta, joka antaisi aiheen arvostella hänen menettelyään ankarammin ja rajata se rangaistuksen kohtuullistamisen ulkopuolelle. Säännöksen soveltaminen myös nyt esillä olevassa tilanteessa on sopusoinnussa kyseisen kriminaalipoliittisen ajatuksen kanssa.

19. Korkein oikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että säännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevana on pidettävä sen sanamuodon mukaisesti aikaisemman tuomion antamishetkeä. Arvioitaessa sitä, olisiko rikokset voitu käsitellä yhdessä, riittävää on, että rikos olisi tekoajankohtansa perusteella voinut periaatteessa tulla tuomittavaksi yhdessä aikaisemmalla tuomiolla tuomittujen rikosten kanssa. Se, että rikos on tehty aikaisemman oikeudenkäynnin pääkäsittelyn jälkeen, ei edellä lausuttu rikoslain 7 luvun 6 §:n tarkoitus ja säännöksen taustalla vaikuttavat tavoitteet huomioon ottaen anna aihetta poiketa siitä pääsäännöstä, että aikaisempi tuomio otetaan uutta rangaistusta määrättäessä kohtuullistavana huomioon. Näin ollen Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antama tuomio (Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.4.2021) on otettava tässä asiassa rangaistusta alentavana huomioon.

Rikoslain 7 luvun 2 §:n mukaisen enimmäisrangaistuksen huomioon ottaminen

20. Rikoslain 7 luvun 1 §:ssä säädetään yhteisen rangaistuksen määräämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan jos joku on tuomittava samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta vankeusrangaistukseen, hänet tuomitaan rikoksista yhteiseen vankeusrangaistukseen, jollei muualla laissa toisin säädetä.

21. Rikoslain 7 luvun 2 §:ssä säädetään määräaikaisen vankeusrangaistuksen enimmäis- ja vähimmäisajasta. Pykälän 1 momentin mukaan yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan ankarimman enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. Momentin 3 kohdan mukaan ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin kolmella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta määräajaksi vähintään neljä vuotta.

22. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2025:5 (kohta 23) katsonut, että rikoslain 7 luvun 6 §:ää sovellettaessa on pidettävä silmällä sitä, että sen nojalla huomioon otettavien aikaisempien vankeusrangaistusten ja myöhemmin käsiteltäviksi tulevista rikoksista määrättävän uuden vankeusrangaistuksen yhteenlaskettu pituus ei ylitä sitä rangaistusta, joka vastaajalle olisi voitu rikoslain 7 luvun 2 §:n mukaan enintään tuomita, jos kaikki rikokset olisi käsitelty samassa oikeudenkäynnissä ja niistä olisi tuomittu yhteinen rangaistus.

Rangaistuksen määrääminen tässä asiassa

23. A:n ja B:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin rangaistava on törkeä huumausainerikos, josta tuomitaan rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Rikoslain 7 luvun 2 §:n nojalla mainittua enimmäisrangaistusta ei yhteistä rangaistusta määrättäessä saa ylittää enempää kuin kolmella vuodella.

24. A on Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antamalla tuomiolla tuomittu 11 vuoden vankeusrangaistukseen. Tässä asiassa A on tuomittu aikaisempi vankeusrangaistus huomioon ottaen 2 vuoden vankeusrangaistukseen eli yhteensä 13 vuoden vankeusrangaistukseen. A:lle tuomittua rangaistusta ei voida siten korottaa.

25. B on Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antamalla tuomiolla tuomittu 6 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi B on tuomittu 30.9.–31.12.2020 tehdyistä rikoksista 30 päivän vankeusrangaistukseen Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden 28.5.2025 antamalla tuomiolla, jossa on otettu huomioon sekä edellä mainittu että tässä asiassa annettu tuomio. Tässä asiassa B on tuomittu aikaisempi vankeusrangaistus huomioon ottaen 6 vuoden 5 kuukauden vankeusrangaistukseen. Näin ollen B on tuomittu yhteensä 13 vuoden vankeusrangaistukseen, eikä hänelle tuomittua rangaistusta voida siten korottaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Kirsti Uusitalo, Eva Tammi-Salminen, Jussi Tapani ja Pekka Pulkkinen. Esittelijä Laura Stenberg.