KKO:2025:14

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta pahoinpitelystä (tekoaika 17.6.–4.10.2020), koska A oli käyttänyt raskausaikana amfetamiinia ja buprenorfiinia siten, että hänen sittemmin syntyneen lapsensa virtsassa oli todettu buprenorfiinia ja mekoniumissa lisäksi amfetamiinia. Lapsella oli ollut erittäin voimakkaita hoitoa edellyttäneitä vieroitusoireita. Vieroitusoireiden hoitoon käytetty lääkitys oli jatkunut 4.10.2020 saakka. Menettelyllään A oli ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoittanut lapsensa terveyttä, aiheuttanut kipua ja/tai saattanut tämän tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan.

Toissijaisesti syyttäjä vaati A:lle rangaistusta vammantuottamuksesta, kun A oli huolimattomuudellaan aiheuttanut lapselleen ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ollut vähäinen.

A tunnusti käyttäneensä raskausaikana huumausaineita, mutta kiisti syytteen katsoen, että menettely ei täyttänyt syyttäjän esittämien rikosten tunnusmerkistöjä.

Käräjäoikeuden tuomio 17.1.2023 nro 23/101909

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli käyttänyt raskausaikana huumausaineita, mistä oli aiheutunut lapselle hoitoa edellyttäneitä vieroitusoireita. Huumausaineiden käyttö oli vahingoittanut sittemmin syntyneen asianomistajana olevan lapsen terveyttä ja aiheuttanut tälle kipua.

Pahoinpitelyn tai vammantuottamuksen kohteena saattoi olla vain toinen ihminen. Ihmishengen rikosoikeudellisen suojan voitiin katsoa alkavan syntymästä, eikä sikiötä pidetty odottavasta äidistä erillisenä oikeussubjektina. Oman terveyden vahingoittamista ei ollut säädetty rangaistavaksi.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n raskausaikana tapahtuneen huumausaineiden käytön aikana ei ollut ollut olemassa A:sta erillistä oikeussubjektia, jonka pahoinpitelyyn A olisi voinut syyllistyä tai jolle tämä olisi menettelyllään voinut aiheuttaa ruumiinvamman tai sairauden.

Syyte pahoinpitelystä ja vammantuottamuksesta hylättiin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Markus Möttönen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 11.5.2023 nro 23/119028

Syyttäjä ja asianomistaja valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Sirpa Pulkkinen, Tanja Makkonen ja Tero Vauhkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja asianomistajalle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna kysymykseen siitä, oliko A syyllistynyt pahoinpitelyyn tai vammantuottamukseen käytettyään raskausaikana huumausaineita niin, että käyttö oli vahingoittanut hänen sittemmin syntyneen lapsensa terveyttä ja aiheuttanut tälle kipua.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan pahoinpitelystä tai toissijaisesti vammantuottamuksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen tai sakkorangaistukseen.

Asianomistaja vaati valituksessaan, että A tuomitaan pahoinpitelystä tai toissijaisesti vammantuottamuksesta.

A vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Asiassa on riidatonta, että A oli käyttänyt raskausaikana huumausaineita ja että huumausaineiden käyttö oli vahingoittanut hänen sittemmin syntyneen lapsensa terveyttä ja aiheuttanut tälle kipua. Hovioikeus on käräjäoikeuden ratkaisun perustelut hyväksyen hylännyt syytteen, koska huumausaineiden käytön tapahtuessa ei ollut ollut olemassa erillistä oikeussubjektia, jonka pahoinpitelyyn A olisi voinut syyllistyä tai jolle tämä olisi menettelyllään voinut aiheuttaa ruumiinvamman tai sairauden.

2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A menettelyllään syyllistynyt pahoinpitelyyn tai vammantuottamukseen.

Pahoinpitelyä ja vammantuottamusta koskevat säännökset ja tulkinnan lähtökohdat

3. Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan pahoinpitelystä tuomitaan se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Luvun 10 §:n mukaan vammantuottamuksesta tuomitaan se, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen.

4. Tunnusmerkistöt edellyttävät muun ohella sitä, että rikoksen kohteena on toinen. Tekotavoiltaan pahoinpitely ja vammantuottamus ovat avoimia, eivätkä tunnusmerkistöt edellytä, että rangaistussäännöksissä tarkoitettu seuraus syntyy heti. Riittävää on, että teon ja seurauksen välillä on todennettavissa syy-seuraussuhde.

5. Rikoslain 21 luvussa tai sen perusteluissa (HE 94/1993 vp) ei ole määritelty, kuka voi olla tunnusmerkistöissä tarkoitettu toinen eli rikoksen kohde. Rikosasian asianomistajaksi mielletään vakiintuneesti sen oikeushyvän haltija, jonka suojaksi teko on säädetty rangaistavaksi ja jota on ensi kädessä rikoksella loukattu.

6. Oikeushyvä, jota pahoinpitelyä ja vammantuottamusta koskevilla rangaistussäännöksillä suojellaan, palautuu Suomen perustuslain 7 §:ssä suojattuun henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Näin ollen asiassa on tarkasteltava myös sitä, keitä perusoikeussäännöksillä on tarkoitettu suojella.

Sikiön suojan oikeudelliset lähtökohdat

7. Perustuslain 1 §:n 2 momentin mukaan Suomen valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet. Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

8. Perusoikeussäännösten uudistamista koskevien perusteluiden mukaan perusoikeussäännöksissä ”jokaisella” tarkoitetaan luonnollista henkilöä, siis ihmisyksilöä. Perusoikeudet kuuluvat luonnollisille henkilöille heidän elinaikanaan. Ihminen tulee perusoikeuksien haltijaksi täysimääräisesti syntymänsä hetkellä ja on niiden suojan piirissä kuolemaansa asti. (HE 309/1993 vp s. 23 ja 24.) Perustuslain 7 §:n perustelujen mukaan säännöksellä ei ole tarkoitus muuttaa esimerkiksi elämän alkamis- ja päättymishetken määräytymistä (HE 1/1998 vp s. 79 ja HE 309/1993 vp s. 46).

9. Oikeusjärjestys antaa eri tavoin suojaa myös ennen syntymää, mikä toteutuu osittain äidille annettavan perusoikeusturvan välityksellä. Myös perustuslain 1 §:n ihmisarvon loukkaamattomuuden turvaaminen antaa suojaa ihmisen sikiöön ja alkioon kohdistuvia loukkauksia vastaan. (HE 309/1993 vp s. 24.)

10. Ihmisen sikiötä suojataan myös rikosoikeudellisilla säännöksillä. Sikiön, alkion ja perimän loukkaamista koskevat rangaistussäännökset sisältyvät rikoslain 22 lukuun, jonka 1 §:n mukaisesta laittomasta raskauden keskeyttämisestä ei rangaista raskaana olevaa, vaan hänen osaltaan sovellettavaksi voi tulla raskauden keskeyttämisestä annetun lain 13 §:ssä säädetty lievempi sakonuhkainen rangaistussäännös. Valittua sääntelyratkaisua on perusteltu sillä, että rikosoikeutta ei tule käyttää ihmisten suojaamiseen heidän itsensä taholta uhkaavia loukkauksia vastaan. Säilyttämällä naisen itsensä tekemä raskauden keskeytys rangaistusuhan piirissä on toisaalta painotettu laillisten raskauden keskeytyskeinojen käyttöä. (HE 156/2008 vp s. 18–19 ja LaVM 2/2009 vp s. 2–3.) Jos ulkopuolinen pahoinpitelee naisen tarkoituksin saada raskaus keskeytymään, tekijä voidaan tuomita laittoman raskauden keskeytyksen lisäksi myös raskaana olleeseen naiseen kohdistuneesta pahoinpitelyrikoksesta. Tekotapana on naisen pahoinpitely, vaikka teon välittömänä kohteena on naisen kohdussa oleva sikiö. (HE 156/2008 vp s. 19–20.)

11. Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklassa turvataan elämän suoja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole ratkaisukäytännössään ottanut kantaa alkion tai sikiön asemaan tämän artiklan tarkoitusta varten. Kysymys elämän alkamisesta on jätetty sopimusvaltioiden harkintamarginaalin puitteisiin, koska asiasta ei vallitse Euroopassa yhtenäistä tieteellistä tai oikeudellista määritelmää (ks. esim. ratkaisu Vo v. Ranska 8.7.2004, kohta 82).

Korkeimman oikeuden arviointi sikiön suojasta

12. Korkein oikeus toteaa yhteenvetonaan, että ihminen tulee perusoikeuksien haltijaksi täysimääräisesti syntymänsä hetkellä ja on niiden piirissä kuolemaansa asti. Sikiötä suojataan eri tavoin ennen syntymää. Välittömästi sikiötä suojataan rikoslain 22 luvun sikiön, alkion ja perimän loukkaamista koskevilla rangaistussäännöksillä. Välillisesti sikiön suoja toteutuu raskaana olevan henkilön, jonka hyvinvoinnin osaksi sikiön hyvinvointi mielletään, terveyttä suojaavien säännösten kautta.

13. Yksilön itsemääräämisoikeuteen kuuluu toisaalta se, että itsensä vahingoittaminen ja vaarantaminen vapaaehtoisesti on lähtökohtaisesti sallittua. Rikoslainsäädännössä ei ole säädetty poikkeusta tästä lähtökohdasta myöskään raskaana olevan osalta. Tällaisen toiminnan rangaistavuudelle ei ole saatavissa tukea myöskään nykyisten rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia tai rikoslain 22 luvun rangaistussäännöksiä koskevista esitöistä taikka aikaisemmasta oikeuskäytännöstä. Pahoinpitelyä ja vammantuottamusta koskevia säännöksiä ei edellä lausutun perusteella ole johdonmukaista tulkita siten, että niillä suojattaisiin sikiötä tai sittemmin syntyvää lasta vanhemman raskauden aikaiselta huumausaineen käytöltä. Näin ollen rikoksen kohteen arvioinnissa ratkaisevana on tällaisessa tilanteessa pidettävä huumausaineiden käyttöhetkeä.

Korkeimman oikeuden arviointi pahoinpitelyn ja vammantuottamuksen osalta

14. A on käyttänyt huumausaineita raskauden aikana. Päihteiden käytön seurauksena lapsella on ollut syntymänsä jälkeen syytteessä kuvattuja vieroitusoireita.

15. Koska A ei ole voinut syyllistyä itseensä kohdistuvaan pahoinpitelyyn tai vammantuottamukseen, merkitystä ei ole edellä mainituin perustein sillä, että huumausaineiden käytön seurauksia on ilmennyt lapsen syntymän jälkeen. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että pahoinpitelyä tai vammantuottamusta koskevat rangaistussäännökset eivät tule asiassa sovellettaviksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mika Huovila, Mika Ilveskero, Eva Tammi-Salminen, Timo Ojala ja Kaarlo Hakamies (eri mieltä). Esittelijä Silja Leino.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Hakamies: Olen eri mieltä ratkaisun perusteluista, mikä merkitys yksilön itsemääräämisoikeudella on asiassa ja onko rikoksen kohteen arvioinnissa ratkaisevana pidettävä huumausaineiden käyttöhetkeä. Lausun kohdan 12 jälkeen seuraavaa.

Pahoinpitelyä ja vammantuottamusta koskevilla rangaistussäännöksillä suojataan ihmisen henkilökohtaista koskemattomuutta. Ne ovat tekotavoiltaan avoimia seurausrikoksia. Tunnusmerkistöjen täyttymisen kannalta ratkaisevaa on, onko elävänä syntyneelle lapselle syntymän jälkeen aiheutunut jokin tunnusmerkistöissä edellytetty seuraus kuten terveyden vahingoittuminen, kipu tai ruumiinvamma, joka ei ole vähäinen. Jos tämä edellytys täyttyy, teko on kohdistunut tunnusmerkistön tarkoittamalla tavalla toiseen henkilöön. Mikäli tällainen seuraus on aiheutettu ennen syntymää tehdyllä teolla, rangaistusvastuun kannalta keskeistä on syy-yhteyden ja toisaalta tekijän tahallisuuden taikka tuottamuksen arviointi. Jos syy-yhteyttä ja tekijän tahallisuutta taikka tuottamusta koskevat edellytykset täyttyvät, en katso näiden tunnusmerkistöjen täyttymisen kannalta lähtökohtaisesti olevan merkitystä sillä, ovatko tekijän toimet tehty ennen lapsen syntymää. Tätä johtopäätöstä tukee jossain määrin myös aikaisemmat henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevan rikoslain 21 luvun esityöt, jolloin esillä on ollut rikoslain 21 luvun ja sikiön suojaa koskevan rikoslain 22 luvun keskinäinen suhde (HE 68/1966 vp s. 11–12).

Arvioitaessa tilannetta, jossa lapselle aiheutunut terveyden vahingoittuminen, kipu, ruumiinvamma tai muu tunnusmerkistöissä tarkoitettu seuraus johtuu äidin raskauden aikaisesta huumausaineiden käytöstä, katson, ettei rangaistusvastuusta vapautumista voida perustella yksilön itsemääräämisoikeudella. Tällaisessa tilanteessa rikosoikeudellisen suojan kohteena on elävänä syntynyt lapsi, siis toinen ihminen, eikä itse tekijä. Lisäksi huumausaineiden käytön rangaistavuutta säädettäessä on nimenomaisesti katsottu, että kriminalisointia puoltavat syyt ovat olleet painavampia kuin sitä vastaan esitetty peruste, ettei rikosoikeutta tulisi yleensä käyttää ihmisten suojaamiseksi omia toimiaan vastaan (HE 180/1992 vp s. 12–13). Kun huumausaineiden oma käyttö on säädetty yleisestikin rangaistavaksi, estettä rangaistuksen tuomitsemiselle tästäkään syystä ei lähtökohtaisesti olisi. Sitä vastoin asiassa on merkitystä lapsen edulla eli sillä, että rikosprosessin ja rangaistuksen uhka voisi kasvattaa riskiä siitä, etteivät raskaana olevat päihderiippuvaiset naiset uskaltaisi hakeutua terveydenhuollon palveluiden piiriin (ks. myös LaVM 2/2009 vp s. 2). Tämä voi aiheuttaa huomattavaa vaaraa sikiön ja myöhemmin syntyvän lapsen terveydelle.

Suhtautuminen raskaana olevan äidin sikiötä vahingoittaviin toimiin on muuttunut viime vuosikymmeninä aikaisempaa lievemmäksi, mikä ilmenee muun ohella rikoslain 22 luvun 1 §:n 3 momentin säännöksestä. Oikeuskäytännössä pahoinpitelyn ja vammantuottamuksen tunnusmerkistöjä ei ole sovellettu tekoihin, joissa lapselle on äidin raskauden aikana tapahtuneen huumausaineiden väärinkäytön seurauksena aiheutunut terveyden vahingoittumista taikka muu pahoinpitelyn tai vammantuottamuksen tunnusmerkistöissä tarkoitettu seuraus. Tämän vuoksi katson tällaisen menettelyn jäävän rikosvastuun ulkopuolelle, ja menettelyn lukeminen syyksi pahoinpitelynä tai vammantuottamuksena merkitsisi siten muutosta nykyisin tosiasiassa vallitsevaan oikeustilaan. Mikäli tällainen periaatteellisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävä muutos katsottaisiin aiheelliseksi, kuuluisi se lainsäätäjän tehtäviin.