KKO:2024:78
A oli syyllistynyt eläinsuojelurikokseen lyömällä raveissa ohjastamaansa hevosta lukuisia kertoja ajopiiskalla ja ohjilla. A oli toiminut ammattimaisesti hevosten parissa 1980-luvulta lukien, eikä sen osalta ollut tullut esille seikkoja, jotka olisivat osoittaneet A:n kykenemättömäksi tai soveltumattomaksi huolehtimaan hevosten hyvinvoinnista.
Korkein oikeus katsoi, että eläinsuojelurikoksen perusteella eläintenpitokiellon määräämistä harkittaessa keskeinen merkitys oli sillä, osoittiko eläinsuojelurikokseen syyllistyneen henkilön teko tämän kykenemättömäksi tai soveltumattomaksi huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että A:n syyksi luetun eläinsuojelurikoksen tai muunkaan asiassa esille tulleen perusteella häntä ei voitu pitää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan hevosten hyvinvoinnista. Vaatimus eläintenpitokiellon määräämisestä hylättiin. (Ään.)
RL 17 luku 23 § (14/2011)
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 13.7.2022 nro 22/128515
Käräjäoikeus katsoi asiassa selvitetyksi, että A oli raviradalla volttaustilanteessa lyönyt ohjastamaansa hevosta voimakkaasti ajopiiskalla ja ohjilla useita kymmeniä kertoja. Tämän jälkeen, kun hevonen oli määrätty pois lähdöstä, A oli lähtenyt ohjastamaan hevosta ulostuloportille ja lyönyt hevosta ajopiiskalla ja ohjilla lähes joka askeleella. A oli lyönyt voimakkaasti ajopiiskalla hevosta myös varikkoalueella. Yhteensä lyöntejä oli ollut noin sata kappaletta. Hevosen karvoissa lautasilla oli ollut lyöntijälkiä.
Käräjäoikeus katsoi, että A oli tahallaan pahoinpitelemällä kohdellut omistamaansa ravihevosta eläinsuojelulain ja sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti julmasti tai tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa aiheuttaen. Käräjäoikeus tuomitsi A:n eläinsuojelurikoksesta sakkorangaistukseen.
Eläintenpitokiellon osalta käräjäoikeus totesi, että A oli teollaan osoittautunut kykenemättömäksi ja sopimattomaksi huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. A määrättiin kahden vuoden eläintenpitokieltoon siten, että A ei saanut omistaa, pitää tai hoitaa hevosia taikka muuten vastata hevosten hyvinvoinnista. Eläintenpitokiellossa tarkoitetut eläimet, joita A omistaa tai pitää, tuomittiin valtiolle menetetyiksi.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Johanna Savolainen.
Vaasan hovioikeuden tuomio 25.10.2022 nro 22/141910
A valitti hovioikeuteen.
Hovioikeus totesi eläintenpitokiellon osalta, että A:n syyksi luetun vakavana pidettävän eläinsuojelurikoksen perusteella eläintenpitokiellon määräämiselle oli olemassa perusteet.
A ei ollut aikaisemmin syyllistynyt eläinsuojelurikokseen eikä raviurheilusta vastaava toimija ollut tätä ennen määrännyt A:lle kurinpidollista seuraamusta, eikä hänen toiminnastaan eläinten parissa tai hevosten pidosta A:n omistamassa hevostallissa ollut tullut esille mitään kielteistä. Eläintenpitokiellon määräämistä oli siten arvioitava kysymyksessä olevan yksittäisen tapauksen vakavuuden perusteella.
Arvioituaan eläintenpitokiellon puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuudessaan hovioikeus katsoi, ettei ollut odotettavissa, että A tulevaisuudessa syyllistyisi vastaavaan tekoon. A ei siten ollut teollaan osoittautunut kykenemättömäksi ja sopimattomaksi huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista.
Hovioikeus kumosi A:lle määrätyn eläintenpitokiellon ja menettämisseuraamuksen. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio jäi pysyväksi.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Mika Kinnunen ja Anne Saranpää.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.
Syyttäjä vaati valituksessaan, että A määrätään vähintään kahden vuoden pituiseen hevosia koskevaan eläintenpitokieltoon niin, ettei hän saa omistaa, pitää tai hoitaa hevosia eikä muuten vastata hevosten hyvinvoinnista. Lisäksi syyttäjä vaati, että eläintenpitokiellossa tarkoitetut eläimet, joita A ratkaisua annettaessa pitää tai omistaa, on tuomittava valtiolle menetetyiksi.
A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. A oli raviradalla lyönyt hevosta voimakkaasti ajopiiskalla ja ohjilla yhteensä noin sata kertaa. Käräjäoikeus on katsonut A:n tahallaan pahoinpitelemällä kohdelleen omistamaansa ravihevosta eläinsuojelulain ja sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti julmasti tai tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa aiheuttaen. Käräjäoikeus on tuominnut A:n eläinsuojelurikoksesta 80 päiväsakon sakkorangaistukseen. Käräjäoikeus on lisäksi määrännyt A:n kahden vuoden pituiseen hevosia koskevaan eläintenpitokieltoon sekä tuominnut A:n pitämät tai omistamat hevoseläimet valtiolle menetetyiksi.
2. Hovioikeus on kumonnut A:lle määrätyn eläintenpitokiellon ja menettämisseuraamuksen. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi.
3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen perusteella kysymys siitä, onko A määrättävä hevosia koskevaan eläintenpitokieltoon ja onko eläintenpitokiellossa tarkoitetut eläimet siten tuomittava valtiolle menetetyiksi.
Sovellettavat säännökset ja muut oikeusohjeet
4. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin (14/2011) mukaan joka tuomitaan törkeästä eläinsuojelurikoksesta on samalla tuomioistuimessa määrättävä eläintenpitokieltoon. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Joka tuomitaan eläinsuojelurikoksesta tai lievästä eläinsuojelurikoksesta, voidaan samalla määrätä eläintenpitokieltoon. Eläintenpitokielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka tuomitaan eläinsuojelulain 54 §:n 1 momentin nojalla eläinsuojelurikkomuksesta tai eläinten kuljetuksesta annetun lain 39 §:n nojalla eläinkuljetusrikkomuksesta ja jota voidaan pitää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Sittemmin mainittua säännöstä on muutettu lailla 696/2023. Voimassa oleva rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentti vastaa asiallisesti aikaisemmin voimassa ollutta säännöstä.
5. Rikoslain 17 luvun 23 §:n 2 momentin mukaan eläintenpitokieltoon määrätty ei saa omistaa, pitää eikä hoitaa eläimiä eikä muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Kielto voi koskea määrättyjä eläinlajeja tai eläimiä yleensä. Pykälän 3 momentin mukaan eläintenpitokielto voidaan määrätä vähintään yhden vuoden määräajaksi tai pysyväksi.
6. Rikoslain 17 luvun 23 a §:n 1 momentin mukaan eläintenpitokiellossa tarkoitetut eläimet, joita päätöstä annettaessa pitää tai jotka omistaa eläintenpitokieltoon määrättävä, on tuomittava valtiolle menetetyiksi.
7. Eläinsuojelurikoksia ja eläintenpitokieltoa koskevat säännökset siirrettiin eläinsuojelulaista (247/1996) rikoslakiin lailla 563/1998. Tuolloin säädetyn lain esitöissä (HE 6/1997 vp s. 158) on todettu eläintenpitokiellon olevan harkinnanvarainen toimenpide ja että säännöksellä pyritään sitä edeltävien eläinsuojelulain säännösten tavoin parantamaan eläinten hyvinvointia kieltämällä eläintenpito henkilöltä, joka on soveltumaton tai kykenemätön huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Lakivaliokunta (LaVM 3/1998 vp s. 19) on todennut joustavan säännöksen (”voidaan tuomita”) olevan tarpeen, jotta tuomioistuimella on yksittäistapauksessa riittävä harkintavalta turvaamistoimenpiteestä päättäessään. Valiokunta on kuitenkin katsonut, että silloin kun henkilön näytetään syyllistyneen eläinsuojelurikokseen, selkeänä pääsääntönä pitää olla henkilön tuomitseminen menettämään oikeutensa pitää eläintä. Tätä aikaisemmin voimassa olleen eläinsuojelulain (247/1996) eläintenpitokieltoa koskeneen säännöksen perusteluissa (HE 36/1995 vp s. 35) on todettu, että eläintenpitokielto voitaisiin määrätä, jos tuomittu on teollaan osoittautunut kykenemättömäksi, haluttomaksi tai sopimattomaksi huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista.
8. Rikoslain 17 lukuun lisättiin törkeää eläinsuojelurikosta koskeva 14 a §:n rangaistussäännös lailla 14/2011. Törkeästä eläinsuojelurikoksesta tuomittu on rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin mukaan määrättävä samalla eläintenpitokieltoon. Kielto voidaan jättää määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Lain perustelujen (HE 97/2010 vp s. 16, 25 ja 26) mukaan kiellon tarpeellisuutta tulisi arvioida sekä rikoksen kohteena olleiden eläinten turvaamisen että uusien rikosten ennalta ehkäisyn kannalta. Erityisen painavien syiden tulisi liittyä eläintenpitokiellon määräämisen tarkoitusperiin eli tilanteen arviointiin eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta. Kieltoa harkitessaan tuomioistuimen tulisi arvioida rikoksen uusimisen riskiä. Lain esitöissä todetaan myös, ettei eläintenpitokiellon määräämisen perusteita ole muun ohella eläinsuojelurikosta koskevassa tilanteessa ollut tarkoitus muuttaa.
Korkeimman oikeuden arviointi eläintenpitokiellon määräämisen edellytyksistä
9. Korkein oikeus toteaa, että eläintenpitokieltoa koskevalla säännöksellä turvataan eläinten hyvinvointia, ja kysymyksessä onkin tulevaisuuteen ulottuva turvaamistoimi. Eläintenpitokiellon määräämisen edellytyksiä arvioitaessa keskeistä on se, voidaanko henkilöä pitää sopimattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Tätä arvioitaessa merkitystä on eläintenpitokieltoa koskevasta säännöksestä ilmenevällä tavalla syyksi luetun eläinsuojelurikoksen vakavuusasteella ja sen laadulla. Arvioitaessa henkilön kykyä turvata eläinten hyvinvointi vastaisuudessa merkitystä myös on asiassa esitetyn selvityksen perusteella tehtävällä arviolla eläinsuojelurikoksen uusimisriskistä. Tässä arviossa merkitystä voidaan puolestaan antaa esimerkiksi kiellon perusteena olevan menettelyn kestolle ja pitkään moitteettomasti kestäneelle toimimiselle eläinten parissa.
10. Eläintenpitokieltoa koskevista säännöksistä ja niiden esitöistä ilmenee, että eläintenpitokiellon tarvetta arvioidaan eri vakavuusasteen rikoksissa säännöksistä ilmenevien erilaisten lähtökohtaolettamien pohjalta.
11. Lievimmistä rikoksista, kuten eläinsuojelurikkomuksesta, tuomittaessa eläintenpitokiellon määräämistä ei säännöksessä pidetä lähtökohtana. Näissä tilanteissa kielto tulee kuitenkin määrätä, jos teko osoittaa, että henkilöä voidaan pitää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Kaikkia rikkomuksia ei siten ole pidetty sellaisina, että ne tällaista soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä osoittaisivat. Vastaava lähtökohta soveltuu myös lieviin eläinsuojelurikoksiin, kun taas perusmuotoisesta eläinsuojelurikoksesta tuomittaessa lähtökohtana voidaan pitää eläintenpitokiellon määräämistä. Tällöin syyksi luettua rikosta voidaan tyypillisesti pitää sellaisena, että se itsessään osoittaa soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Tästä lähtökohdasta voidaan poiketa, jos syyksi luettu teko ei tällaista soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä kuitenkaan yksittäistapauksessa osoita eivätkä muutkaan huomioon otettavat seikat sellaisen määräämistä edellytä. Törkeässä eläinsuojelurikoksessa eläintenpitokielto tulee määrätä paitsi, jos määräämättä jättämiselle on erityisen painavia syitä.
Arviointi tässä tapauksessa
12. Arvioitavana olevassa tapauksessa A on raviradalla volttaustilanteessa ja hevosta radalta ulos ohjatessaan lyönyt ajopiiskalla ja ohjilla ohjastamaansa hevosta yhteensä noin sata kertaa syyllistyen menettelyllään eläinsuojelurikokseen. Eläinlääkäri on välittömästi tapahtuman jälkeen tarkastanut A:n ohjastaman hevosen ja havainnut hevosen karvoissa lautasilla lyöntijälkiä. Syytteessä ei ole edes väitetty, että hevoselle olisi aiheutunut ulkoisesti havaittavissa olleita vammoja. Hevonen oli tilanteessa kuitenkin tärissyt ja vetänyt selkäänsä kyyryyn.
13. Eläinsuojelurikoksena A:n syyksi luettu menettely on liittynyt raviurheilun kilpailutilanteeseen, jossa hevonen ei ollut toiminut tilanteen ja ohjastajansa edellyttämällä tavalla. A:n ohjastamaansa hevoseen kohdistamaa ajopiiskan käyttöä ja ohjilla lyömistä on ollut lukumääräisesti paljon, mutta menettely ei ole ollut kestoltaan erityisen pitkä.
14. A:n menettelystä on aiheutunut hevoselle tarpeetonta kärsimystä ja kipua sekä tuskaa. Tästä yksittäisestä kilpailutilanteessa tapahtuneesta menettelystä ei ole kuitenkaan pääteltävissä, miten A kohtelee hevosia muutoin. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettu eläinsuojelurikos ei siten käsillä olevissa olosuhteissa itsessään osoita, että häntä tulisi pitää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista.
15. Korkein oikeus toteaa, että A on esitetyn selvityksen perusteella toiminut ammattimaisesti hevosten parissa eri tehtävissä jo 1980-luvun alkupuolelta alkaen. Asiassa esitetyn perusteella hänen aikaisempaan toimintaansa hevosten kanssa ei ole kohdistunut huomautettavaa. Nämä seikat puhuvat sitä vastaan, että A:ta olisi pidettävää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan hevosten hyvinvoinnista.
16. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole aihetta eläintenpitokiellon määräämiseen. Asiassa ei ole siten syytä hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Kirsti Uusitalo, Timo Ojala, Alice Guimaraes-Purokoski (eri mieltä) ja Pasi Pölönen (eri mieltä). Esittelijä Silja Leino (mietintö).
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Vanhempi oikeussihteeri Leino: Esittelijän mietintö oli perustelujen kohtien 1–11 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa.
Eläintenpitokielto on turvaamistoimi, jonka tarkoitus on edistää eläinten hyvinvointia estämällä tulevat eläimiin kohdistuvat rikokset kieltämällä eläintenpito henkilöltä, jonka syyksi on luettu rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu eläimiin kohdistunut rikos. Eläintenpitokiellon määräämistä koskevan harkinnan lähtökohtana tulee siten olla sanotussa lainkohdassa tarkoitettu syyksiluettu rikollinen teko.
Eläintenpitokieltoon määrääminen riippuu törkeää eläinsuojelurikosta koskevia tilanteita lukuun ottamatta tuomioistuimen harkinnasta. Laissa tai sen esitöissä ei ole esitetty tarkempia harkintakriteerejä kiellon määräämisestä eikä siitä, minkä sisältöisenä kielto määrätään. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että eläintenpitokieltoon määräämisen tulee olla selkeä pääsääntö henkilön syyllistyttyä eläinsuojelurikokseen (LaVM 3/1998 vp s. 19). Eläinsuojelurikokseen syyllistyminen eli eläimen kohteleminen julmasti tai tarpeetonta kärsimystä tai kipua aiheuttaen osoittaakin jo sellaisenaan tekijän soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä huolehtia eläimen hyvinvoinnista. Eläintenpitokiellon määräämisen perusteita eläinsuojelurikosta koskevilta osin ei ole ollut tarkoitus muuttaa säädettäessä eläinsuojelurikoksen törkeästä tekomuodosta (HE 97/2010 vp s. 26).
Mahdollisuus määrätä eläintenpitokielto myös törkeää eläinsuojelurikosta ja eläinsuojelurikosta lievemmistä eläimiin kohdistuneista rikoksista ilmentää lainsäätäjällä jo pitkään ollutta tarkoitusta madaltaa kiellon määräämisen kynnystä aikaisempaan oikeustilaan nähden (HE 36/1995 vp s. 35 ja HE 6/1997 vp s. 158). Eläintenpitokiellon määrääminen voikin seurata myös lievästä eläinsuojelurikoksesta ja tätäkin lievemmin rangaistavista sellaisista eläinsuojelu- ja eläintenkuljetusrikkomuksista, jotka osoittavat tekijässään soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Toisin kuin eläinsuojelu- ja eläinkuljetusrikkomusten osalta ei tekijän soveltumattomuutta tai kykenemättömyyttä eläintenpitoon edellytetä arvioitavan erikseen määrättäessä eläintenpitokielto eläinsuojelurikoksesta tai sen törkeästä taikka lievästä tekomuodosta.
Kynnyksen eläintenpitokiellon määräämiselle voidaan katsoa entisestään madaltuneen myös eläinsuojelun merkitystä korostaneen kansallisen ja yleisemmin eurooppaoikeudellisen kehityksen myötä. Eläintenpitokiellon määräämistä harkittaessa on perusteltua ottaa huomioon eläintensuojelun peruslähtökohtana oleva ihmisen velvollisuus kunnioittaa eläimiä ja ottaa huomioon niiden kyky muistaa ja tuntea kärsimystä (ks. eläinten hyvinvointilakia koskeva HE 186/2022 vp s. 25–26). Eläinten hyvinvoinnin huomioon ottamisen tärkeys on tunnustettu myös SEUT 13 artiklassa sekä unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä (ks. tuomio 17.12.2020, Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym., C-336/19, EU:C:2020:1031, suuri jaosto, 77 kohta ja tuomio 13.2.2024 Executief van de Moslims van België ja muut v. Belgia, kohdat 93–101).
Edellä lausuttuun nähden Korkein oikeus katsonee olevan johdonmukaista tulkita rikoslain 17 luvun 23 §:ää siten, että eläinsuojelurikoksesta tuomitulle tulee lähtökohtaisesti määrätä eläintenpitokielto. Tästä pääsäännöstä voidaan poiketa vain, jos voidaan vakuuttua siitä, että syyksiluetun eläimiin kohdistuneen rikoksen osoittama henkilön sopimattomuus tai kykenemättömyys huolehtia eläinten hyvinvoinnista on rajoittunut kyseiseen yksittäistapaukseen, eikä syyksiluettu rikos anna aihetta arvioida henkilön toiminnasta tulevaisuudessa olevan nähtävissä riskiä eläinten hyvinvoinnille. Koska eläinsuojelurikosten ja -rikkomusten tekotavoissa voi olla merkittäviä eroja, tuomioistuimen harkintavalta on eläintenpitokiellon määräämistä laajempaa kiellon lähemmästä sisällöstä määrättäessä. Tältä osin kysymys on muun ohella eläintenpitokiellon keston sekä sen määräämisestä, onko kielto yleinen vai koskeeko se vain tiettyä eläinlajia.
Eläintenpitokiellon tarkoitus huomioon ottaen kielto onkin sen edellytysten täyttyessä perusteltua jättää määräämättä ainoastaan tilanteissa, joissa ei voida katsoa olevan käsillä vaaraa siitä, että tekijä syyllistyisi enää vastaisuudessa eläinten hyvinvointia koskevien säännösten vastaiseen menettelyyn. Tällainen olosuhde voi olla käsillä lähinnä tilanteessa, jossa henkilö ei enää ole tekemisissä eläintenpitokiellossa tarkoitettujen eläinten kanssa tai jossa tekoon johtaneiden seikkojen tai olosuhteiden osoitettaisiin sittemmin korjautuneen.
Toisin kuin törkeästä eläinsuojelurikoksesta tuomitun osalta eläinsuojelurikoksesta tuomitun kohdalla eläintenpitokiellon määräämättä jättäminen ei edellytä erityisen painavia syitä. Kiellon määräämistä tulee tästä huolimatta pitää selkeänä pääsääntönä, vaikka kiellon määräämättä jättämistä koskeva kynnys onkin eläinsuojelurikoksen kohdalla teon kvalifioitua muotoa matalammalla. Tämä lainsäätäjän ilmaisema tarkoitus kattaa myös tilanteet, jossa tuomio eläinsuojelurikoksesta on annettu yksittäisestä teosta.
A:n syyksi luetussa teossa on kysymys yksittäisestä tapauksesta. Teko on kuitenkin käsittänyt tämän ravihevoseen kohdistettuna yhteensä noin sata, osin voimakasta lyöntiä raviradalla ja sieltä poistuttaessa, vielä hevosen ollessa ulkopuolisen henkilön talutuksessa, sekä edelleen varikkoalueella. Käräjäoikeus on kuultuaan todistajina kokeneita hevos- ja ravialan asiantuntijoita ja tilannetta havainnoinutta eläinlääkäriä, sekä perehdyttyään videotallenteisiin tapahtuneesta todennut menettelyssä olleen havaittavissa raakuuteen ja julmuuteen viittaavia piirteitä. Käräjäoikeuden mukaan A:n on pitkän hevosalan kokemuksen omaavana henkilönä täytynyt tietää miten hevosta olisi tullut käskyttää aiheuttamatta sille kärsimystä, kipua tai tuskaa. Myös hovioikeus on eläintenpitokiellon määräämisen edellytyksiä arvioidessaan katsonut syyksi luetun eläinsuojelurikoksen olevan lajissaan vakava.
Edellä lausutuin perustein Korkein oikeus katsonee, että tekoon tai sen olosuhteisiin ei ole selvitetty liittyneen seikkoja, joiden vuoksi olisi pääteltävissä eläintenpitokiellon olevan tarpeeton.
Eläintenpitokieltoon määrääminen ei edellytä henkilön syyllistyneen aikaisemmin eläinsuojelurikokseen. Näin ollen ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa sille A:n vetoamalle seikalle, ettei hänen toiminnassaan hevosten parissa ole aikaisemmin todettu kielteisiä seikkoja.
A on vedonnut myös siihen, ettei hän voisi enää eläintenpitokiellon myötä harjoittaa elinkeinotoimintaansa. A on ilmoittanut omistavansa hevostallin ja kengittävänsä hevosia työkseen. Lain esitöiden mukaan eläintenpitokiellolla ei pyritä puuttumaan yrittämisen vapauteen sinänsä, vaan estämään sellainen elinkeinonvapauden väärinkäyttö, joka perustuu lainvastaisuuksiin ja eläinten vahingoittamiseen (HE 97/2010 vp s. 39). Näin ollen yksin se seikka, että seuraamus voi vaikuttaa kielteisesti henkilön ammatin- tai elinkeinonharjoittamiseen, ei muodosta estettä määrätä eläintenpitokieltoa. Eläintenpitokiellossa ja siihen liittyvässä menettämisseuraamuksessa on kyse eläinten hyvinvoinnin turvaamisesta, ja tätä tarkoittavan turvaamistoimenpiteen on säännöksen esitöissä todettu syrjäyttävän omaisuuden ja elinkeinovapauden suojan (HE 97/2010 vp s. 38 ja 39). Perustuslakivaliokunta on koe-eläintoimintaa koskevan lakiesityksen yhteydessä todennut, että velvollisuus pyrkiä parhaalla mahdollisella tavalla välttämään eläinten kipua, tuskaa ja kärsimystä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ja erittäin painava peruste rajoittaa muun muassa elinkeinovapautta ja omaisuuden suojaa (PeVL 2/2013 vp s. 2).
Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella eläintenpitokielto voitaisiin jättää määräämättä. Näin ollen A määrättäneen eläintenpitokieltoon. Teon laatu huomioon ottaen eläinpitokiellon pituudeksi määrättäneen kaksi vuotta.
Eläintenpitokiellon vuoksi A tuomittaneen menettämään valtiolle hevoset, joita hän päätöstä annettaessa pitää tai omistaa.
Oikeusneuvos Pölönen: Hyväksyn esittelijän mietinnön.
Oikeusneuvos Guimaraes-Purokoski: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pölönen.