KKO:2024:68

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli työskennellyt vuodesta 2012 tuotantotyöntekijänä B Oy:ssä. Työsuhteessa noudatettiin yleissitovuuden perusteella mekaanisen metsäteollisuuden työehtosopimusta, jonka mukaan työaikaa lyhennettiin enintään 100 tuntia vuodessa niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika oli 40 tuntia viikossa. Työehtosopimukseen sisältyi määräys, jonka mukaan paikallisesti voitiin sopia siitä, ettei työehtosopimuksen mukaista työajan lyhennysvapaata pidetä. A oli tehnyt vuosittain B Oy:n kanssa kirjallisesti työehtosopimuksen mukaisen paikallisen sopimuksen, jonka mukaan A oli voinut valita, pitääkö hän kaikki työajan lyhennysvapaapäivät tai osan niistä taikka jättääkö hän kaikki pitämättä. Sopimuksissa ei ollut ollut palkan määrää koskevaa sopimusehtoa taikka mainintaa siitä, että palkka maksettaisiin korottamattomana. B Oy oli maksanut A:lle vuosittain pitämätöntä työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta peruspalkan ilman työehtosopimuksen mukaisia korotusosia.

Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa

A vaati, että B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta maksamatta jääneet palkan korotusosat vuosilta 2015–2019 yhteensä 2 097,15 euroa korkoineen.

B Oy vaati kanteen hylkäämistä ja vetosi siihen, että A:n vaatimukset vuosilta 2015–2017 olivat vanhentuneet, koska saataviin sovellettiin työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaista kahden vuoden kanneaikaa ja kanne oli tullut vireille 9.10.2020.

Käräjäoikeuden tuomio 22.10.2021 nro 21/1979

Käräjäoikeus katsoi, että A:n vaatimukset työajan lyhennyskorvausten korotusosien maksamisesta olivat perustuneet työehtosopimuksen työaikaa koskeviin määräyksiin, joten sovellettavaksi tuli työaikalaissa säädetty kahden vuoden kanneaika. Vuosien 2015–2017 saatavien osalta kannetta ei ollut nostettu säädetyssä ajassa, minkä vuoksi niitä koskevat vaatimukset olivat rauenneet.

Käräjäoikeus hyväksyi kanteen vuosien 2018 ja 2019 saatavien osalta ja velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle palkan korotusosina 627,30 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Johanna Kantanen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 20.1.2023 nro 18

Hovioikeus totesi A:n valituksesta, ettei kanneajasta ollut olemassa vakiintunutta oikeuskäytäntöä tai -tilaa. A:n vaatimukset olivat kuitenkin perustuneet työehtosopimuksen työaikaa koskeviin määräyksiin, jotka eivät olleet olleet ilmeisen tulkinnanvaraisia. Sen vuoksi niiden raukeamista oli arvioitava työaikalaissa säädetyn kanneajan mukaisesti. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus päätyi katsomaan, että vuosien 2015–2017 osalta vaatimukset olivat rauenneet.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Soininen, Seppo Isometsä ja Päivi Törmänen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin hänen vaatimuksensa oli hylätty ja B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta palkan korotusosina 412,05 euroa vuodelta 2015, 676,50 euroa vuodelta 2016 ja 381,30 euroa vuodelta 2017 korkoineen.

B Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Asiassa on riidatonta, että sovellettavaan mekaanisen metsäteollisuuden työehtosopimukseen on sisältynyt määräys, jonka mukaan paikallisesti on voitu sopia siitä, ettei työehtosopimuksen mukaista työajan lyhennysvapaata pidetä työehtosopimuksen mahdollistamalla tavalla. B Oy ja A ovat vuosittain sopineet paikallisesti työajan lyhennysvapaan käyttämisestä. Näissä kirjallisissa sopimuksissa ei ole ollut palkan määrää koskevaa sopimusehtoa eikä mainintaa, että palkka maksettaisiin korottamattomana. B Oy on maksanut vuosittain A:lle pitämätöntä työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta peruspalkan korottamattomana.

2. A on kanteessaan vaatinut työajan lyhennyskorvausten korotusosia vuosilta 2015–2019. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että oikeus korotusosiin vuosilta 2015–2017 on rauennut, koska kannetta ei ole nostettu työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaisessa kahden vuoden määräajassa.

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana olevat kysymykset

3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on ensin kysymys siitä, sovelletaanko kysymyksessä oleviin saataviin työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin kanneaikasäännöstä ja ovatko saatavat vuosilta 2015–2017 siten rauenneet sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu säännöksen mukaisessa määräajassa.

Kanneaikaa koskeva sääntely ja sen esityöt

4. Kanteessa tarkoitettuna aikana syntyneisiin saataviin sovellettavan vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen” raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.

5. Mainitussa laissa säädetään työajaksi luettavasta ajasta, säännöllisestä työajasta, säännöllisen työajan ylittämisestä, yö- ja vuorotyöstä sekä lepoajoista ja sunnuntaityöstä. Lain 6 §:n 1 momentin yleissäännöksen mukaan säännöllinen työaika on enintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Työaikaan liittyvien korvausten osalta laissa on säännökset lisä- ja ylityöstä sekä sunnuntaityöstä maksettavista korvauksista samoin kuin varallaolosta maksettavasta korvauksesta sopimisesta. Sen sijaan työaikalaissa ei ole säännöksiä työajan lyhennysvapaista tai tällaisten vapaiden asemesta maksettavista korvauksista.

6. Mainitulla vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin kanneaikaa koskevalla säännöksellä on yhtenäistetty aikaisemmin eri työaikalaeissa olleita kanneaikaa koskeneita säännöksiä. Lyhyttä kanneaikaa on lain esitöissä perusteltu näyttöön liittyvillä vaikeuksilla ja näiden vaikeuksien lisääntymisellä ajan myötä (HE 34/1996 vp s. 67–68). Esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä kanneaikasäännöksessä tarkoitetaan oikeudella ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen”.

Oikeuskäytäntö

7. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:120 soveltanut silloin voimassa olleen vuosilomalain (272/1973) 15 §:n kahden vuoden kanneaikasäännöstä, kun työntekijän kanteessa vaadittiin lomarahaa, joka ei perustunut vuosilomalakiin vaan työsopimukseen, ja kun sovelletun säännöksen sanamuodossa mainittiin vuosilomapalkka ja lomakorvaus. Korkein oikeus otti arvioinnissaan huomioon, että sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha oli vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka määräytymisperuste on yleensä vuosilomapalkan tietty osa, ja että tällaisena vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen oli ilmeinen.

8. Ratkaisussaan KKO 2018:10 Korkein oikeus on katsonut, että työaikalain (605/1996) kanneaikasäännöksen sanamuoto mahdollisti tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Toisaalta sanamuoto mahdollisti myös suppeamman tulkinnan, jonka mukaan säännös koskisi ainoastaan sellaisia korvauksia, jotka perustuvat yksinomaan työaikalain säännöksiin. Korkein oikeus katsoi ratkaisussa KKO 1997:120 esitettyjen näkökohtien puoltavan vastaavasti myös työaikalain kanneaikasäännöksen tulkitsemista siten, että se koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa (kohdat 55–56). Kantajien vaatimukset ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksista olivat perustuneet työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn, jolloin niiden vanhentumista oli arvioitava työaikalain kanneaikasäännöksen pohjalta (kohta 59).

9. Ratkaisussa KKO 2023:92 työaikalaissa (605/1996) säädettyä kanneaikaa ei sovellettu vaatimuksiin, jotka perustuivat siihen, että työntekijälle ei ollut annettu hänelle kertyneitä työajan lyhennysvapaita työehtosopimuksen edellyttämällä tavalla. Työehtosopimuksessa oli määrätty lyhennysvapaiden kertymisestä ja siitä, miten vapaa oli annettava. Sen sijaan työehtosopimukseen ei sisältynyt määräystä siitä, että työnantaja ja työntekijä olisivat voineet sopia vapaan asemesta maksettavasta korvauksesta. Korkein oikeus totesi, että työntekijän vaatimukset perustuivat työsuhteen ehtojen vastaiseen menettelyyn. Vaikka työntekijän työaika oli tämän seurauksena muodostunut suuremmaksi kuin sen olisi työsuhteen ehtojen mukaan kuulunut olla ja vaatimuksia siten voitiin tässä mielessä pitää työaikaliitännäisinä, vaatimukset eivät kuitenkaan niiden syntyperuste huomioon ottaen rinnastuneet työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin samalla tavalla kuin työehtosopimuksen mukaisten ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvausten oli ratkaisussa KKO 2018:10 katsottu rinnastuvan.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

10. Kanteessa tarkoitetuista työajan lyhennysvapaista tai tällaisten vapaiden asemesta maksettavista korvauksista ei säädetä työaikalaissa, vaan ne perustuvat mekaanisen metsäteollisuuden työehtosopimuksen määräyksiin sekä työnantajan ja työntekijän välillä tehtyyn paikalliseen sopimukseen. Työehtosopimuksen mukaan työajan lyhentämisen piiriin kuuluvien työntekijöiden työaikaa lyhennetään enintään 100 tuntia vuodessa. Vapaa annetaan vapaapäivinä tai lyhentämällä työvuoron pituutta. Työehtosopimuksen mukaan paikallisesti voidaan myös sopia vapaiden ansaitsemisvuoden loppuun mennessä, ettei vapaata pidetä. Pitämättä jääneeltä lyhennysvapaalta maksetaan palkka korottamattomana, mikäli tästä on erikseen kirjallisesti sovittu samassa yhteydessä, kun on sovittu, että vapaita ei pidetä.

11. A:n vaatimukset perustuvat siihen, että hänelle ei ole maksettu palkan korotusosia työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta. Vaatimuksissa ei ole kysymys korvauksesta, josta säädetään työaikalaissa. Kuten edeltä ilmenee, Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:10 työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi eli niin sanotuiksi työaikasaataviksi on kuitenkin katsottu muitakin kuin sellaisia korvauksia, joista työaikalaissa säädetään. Näiden muiden korvausten on luonnehdittu perustuvan tai pohjautuvan työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn. Vastaavasti ratkaisussa KKO 1997:120 on työsopimukseen perustuvan lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen katsottu ilmeiseksi vuosilomaoikeuteen liittyvänä etuna.

12. Korkein oikeus toteaa, että A:n vaatimat palkan korotusosat ovat liittyneet työehtosopimukseen perustuvaan vuotuiseen lisävapaaseen, joka korvataan rahana, jos sitä ei ole pidetty vapaapäivinä tai lyhentämällä työvuoron pituutta. Vaikka vaatimuksia voidaan pitää työaikaliitännäisinä, niillä ei ole samanlaista yhteyttä työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn kuin ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantai-työ- ja sunnuntaityökorvauksilla on ollut ratkaisussa KKO 2018:10 tai lomarahalla vuosilomaan tai vuosilomakorvaukseen ratkaisussa KKO 1997:120.

13. Kun lisäksi lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto, Korkein oikeus katsoo, ettei ole perusteltua tulkinnalla edelleen laajentaa työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaa siten, että nyt arvioitavissa vaatimuksissa katsottaisiin olevan kysymys työaikalaissa tarkoitetuista korvauksista.

14. Näin ollen A:n oikeus maksamatta jääneisiin palkan korotusosiin työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta vuosilta 2015–2017 ei ole rauennut sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

B Oy velvoitetaan hovioikeuden määräämän suoritusvelvollisuuden lisäksi suorittamaan A:lle työajan lyhennysvapaata vastaavalta ajalta palkan korotusosat 412,05 euroa vuodelta 2015 (eräpäivä 31.1.2016), 676,50 euroa vuodelta 2016 (eräpäivä 31.1.2017) ja 381,30 euroa vuodelta 2017 (eräpäivä 31.1.2018) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen saatavien eräpäivistä lukien.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen sekä oikeusneuvokset Mika Huovila, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Pekka Pulkkinen (eri mieltä). Esittelijä Paula Klami-Wetterstein.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Pulkkinen: Olen samaa mieltä kuin enemmistö perustelujen kohdista 1–9 sekä asian lopputuloksesta. Kohtien 10–14 asemesta lausun seuraavan.

Asiassa sovellettavan mekaanisen metsäteollisuuden työehtosopimuksen mukaan työaikaa lyhennetään niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Lisäksi edellytetään, että työntekijällä on työehtosopimuksen mukaan enintään 30 arkipäivän vuosiloma ja vuotuista työaikaa muutoin lyhentävät ainoastaan kirkolliset juhlapyhät, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä, uudenvuodenpäivä ja vapunpäivä. Työajan lyhennyksen piiriin kuuluvien työntekijöiden työaikaa lyhennetään enintään 100 tuntia vuodessa. Työntekijälle annetaan neljäsosa vuotuisesta työajan lyhennyksestä vuosineljännestä kohden edellyttäen, että työntekijä työskentelee asianomaisen vuosineljänneksen mahdollisista työpäivistä yli puolet. Vapaa annetaan vapaapäivinä tai lyhentämällä työvuoron pituutta.

Työehtosopimuksen mukaan paikallisesti voidaan myös sopia vapaiden ansaitsemisvuoden loppuun mennessä, ettei vapaata pidetä. Pitämättä jääneeltä lyhennysvapaalta maksetaan palkka korottamattomana, mikäli tästä on erikseen kirjallisesti sovittu samassa yhteydessä, kun on sovittu, ettei vapaita pidetä. Työehtosopimuksen ylityö- ynnä muita korvauksia koskevissa kohdissa puolestaan määrätään muun muassa säännöllisen työajan ylittävästä työstä maksettavasta korotetusta palkasta.

A:n vaatimukset perustuvat työehtosopimuksen edellä selostettuihin työajan lyhentämistä koskeviin määräyksiin ja siihen, että A:lla, joka työehtosopimuksen mukaiseen paikalliseen sopimiseen perustuen ei ole pitänyt työehtosopimuksen mukaisia työajan lyhennysvapaita, on työehtosopimuksen mukaan oikeus korotettuun palkkaan eli työehtosopimuksen mukaiseen ylityökorvaukseen pitämättömien lyhennysvapaiden ajalta. Vaatimuksissa ei ole kysymys korvauksesta, josta säädetään työaikalaissa. Kuten edeltä ilmenee, Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:10 työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi eli niin sanotuiksi työaikasaataviksi on kuitenkin katsottu muitakin kuin sellaisia korvauksia, joista työaikalaissa säädetään. Näiden muiden korvausten on luonnehdittu perustuvan tai pohjautuvan työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn.

Kanneaikasäännöstä on ratkaisussa KKO 2018:10 sovellettu huomattavan laajasti erilaisiin työehtosopimukseen perustuneisiin korvauksiin, vaikka säännös sanamuotonsa mukaan koskee oikeutta työaikalaissa tarkoitettuun korvaukseen. Lisäksi säännöksen soveltamisalaa on ratkaisun perusteluissa kuvattu hyvin yleisluontoisin, laajaan soveltamisalaan viittaavin käsittein. Tästä huolimatta ratkaisusta ei voida päätellä, että kanneaikasäännöstä olisi sovellettava mihin tahansa korvauksiin, joista ei säädetä työaikalaissa, jos niillä on jonkinlainen yhteys työaikaan ja sitä kautta työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn. Ainakin äärimmilleen vietynä sellainen johtopäätös tarkoittaisi kanneaikasäännöksen soveltamisalan tulkinnallista laajentamista tavalla, jota ei voida hyväksyä, kun lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto.

Sanotun perusteella kysymys siitä, sovelletaanko työaikalain kanneaikasäännöstä vai ei, saatetaan erilaisten työsopimuksessa tai työehtosopimuksessa määriteltyjen – muiden kuin ratkaisussa KKO 2018:10 arvioitavana olleiden mutta tavalla tai toisella työaikaan liittyvien – korvausten kohdalla joutua ratkaisemaan arvioimalla, onko korvauksen ja työaikalain työaikaa koskevalla sääntelyllä katsottava olevan samanlainen yhteys kuin ratkaisussa KKO 2018:10. Mainitusta ennakkopäätöksestä ei ilmene, millaisilla perusteilla tämä rajanveto – toisin sanoen se, kuinka laaja kanneaikasäännöksen soveltamisala loppujen lopuksi on – on tehtävä. Kysymys joudutaan siten ratkaisemaan korvaus korvaukselta tapauskohtaisella harkinnalla, johon liittyy suurta oikeudellista epävarmuutta työsuhteen osapuolten näkökulmasta.

Edellä lausutun huomioon ottaen katson, että niiden perusteiden painoarvo, jotka ratkaisussa KKO 2018:10 (erityisesti kohdat 56–58) on esitetty sellaisen tulkinnan tueksi, että kanneaikasäännös koskee muitakin kuin yksinomaan työaikalain säännöksiin perustuvia korvauksia, on huomattavan vähäinen verrattuna kyseisestä tulkinnasta aiheutuvaan oikeudelliseen epävarmuuteen. Katson tämän vuoksi Korkeimman oikeuden mainitussa ennakkopäätöksessään omaksuman tulkinnan niin ongelmalliseksi, että siitä on poikettava ja kanneaikasäännöstä sen sijaan tulkittava niin, että säännös koskee ainoastaan sellaisia korvauksia, jotka perustuvat yksinomaan työaikalain säännöksiin.

Näillä perusteilla katson, että kun A:n vaatimuksissa tarkoitettu oikeus palkan korotusosiin perustuu työehtosopimuksen määräyksiin, oikeus ei ole rauennut sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa.