KKO:2024:59

Asian käsittely markkinaoikeudessa

Asian tausta

Yhtiö on tarjonnut kuluttajille 100–10 000 euron suuruisia vakuudettomia kertaluottoja. Laina-aika on ollut 3–60 kuukautta.

Yhtiö on sopinut kuluttajien kanssa lisäpalveluiksi kutsumistaan palveluista B On Track, B Secure ja B Secure+ sekä perinyt niistä kuluttajilta hinnastonsa mukaisia maksuja. Näiden palveluiden käyttöönotto on edellyttänyt, että kuluttaja hyväksyy niitä koskevat käyttöehdot. Palveluiden avulla kuluttajan on muun ohella ollut mahdollista tehdä muutoksia luoton maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikainen takaisinmaksu, saada ensisijaista asiakastukea ja saada luoton hallinnointia koskevia viestejä.

Kuluttaja-asiamiehen hakemus markkinaoikeudessa

Kuluttaja-asiamies vaati, että yhtiötä kielletään 150 000 euron sakon uhalla tarjotessaan kuluttajille kuluttajaluottoja jatkamasta tai uudistamasta menettelyä, jossa kuluttajien kanssa sovittavien tai kuluttajalta perittävien muiden luottokustannusten kuin luoton koron määrä ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä (596/2019) tarkoitetun muiden luottokustannusten enimmäismäärän, johon luetaan myös luotonantajan tiedossa olevat kustannukset palveluista, joihin sisältyy kuluttajalle mahdollisuus tehdä muutoksia maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikainen takaisinmaksu, saada ensisijaista asiakaspalvelua ja saada luoton hallinnointia koskevia viestejä.

Yhtiön lisäpalveluiksi kutsumistaan palveluista kuluttajalle aiheutuvat kustannukset perustuivat luotonantajan ja luotonottajan välillä olemassa olevaan luottosuhteeseen, ja ne olivat kuluttajansuojalaissa tarkoitettuja luottokustannuksia. Niissä ei ollut kysymys luottokustannusten määritelmän ulkopuolelle jäävistä lisäpalveluiden kuluista.

Luottokustannusten laaja määritelmä perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta (kulutusluottodirektiivi), eikä se ollut riippuvainen luotonantajan hinnoittelumallista tai siitä, sovittiinko kuluttajan maksettavaksi tulevasta kustannuksesta varsinaisessa luottosopimuksessa vai siitä erillisessä sopimuksessa.

Ottamalla käyttöön minkä tahansa edellä mainituista yrityksen lisäpalveluiksi kutsumista palveluista muiden luottokustannusten määrä ylitti kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) mukaisen enimmäismäärän.

Yhtiön vastaus

Yhtiö vaati, että hakemus hylätään.

Kuluttajalle lisäpalveluista aiheutuvissa kustannuksissa ei ollut kysymys kuluttajansuojalaissa tai kulutusluottodirektiivissä tarkoitetuista luottokustannuksista.

Varsinaisilta luottokustannuksilta edellytettiin, että maksu on sellainen, joka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja josta luotonantaja on tietoinen. Nyt kysymyksessä olevista palveluista perityt maksut eivät olleet pakollisia luoton saamiseksi tai käyttämiseksi, ja niistä sovittiin luottosopimuksesta erillisessä sopimuksessa. Kysymys oli lisäpalveluiden muista maksuista, jotka olivat kuluttajalle täysin vapaaehtoisia. Yhtiön lisäpalvelusopimukset olivat asiakas- eivätkä luottokohtaisia. Lisäpalvelun jo käyttöönsä ottanut asiakas pystyi hyödyntämään sitä myös uusissa luotoissa, ja toisaalta hän saattoi saada kaikki aiemmat luottonsa lisäpalvelun piiriin tekemällä myöhemmin lisäpalvelua koskevan sopimuksen.

Markkinaoikeuden päätös 18.9.2023 nro 424/2023

Markkinaoikeus totesi, että kulutusluottodirektiivin kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten määritelmän sanamuodosta seurasi, että kuluttajalle aiheutuvissa luoton kokonaiskustannuksissa oli oltava kysymys maksuista, jotka kuluttajan oli maksettava luottosopimuksen yhteydessä. Markkinaoikeus katsoi unionin tuomioistuimen tuomion 16.7.2020, Soho Group, C-686/19, EU:C:2020:582 perusteella, että tämän oli katsottava viittaavan kuluttajalla olevaan velvollisuuteen maksaa luottosopimuksen yhteydessä jokin täsmällisin ja konkreettisin ehdoin sovittu, kyseisessä tapauksessa laina-ajan pidentämistä koskeva, maksu. Toisin kuin yhtiö oli esittänyt, merkitystä ei markkinaoikeuden mukaan kuitenkaan ollut sillä, oliko kyseisen palvelun käyttäminen pakollista vai ei.

Yhtiön luottosopimukset ja ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kulutusluottotiedot” eivät olleet sisältäneet mitään mainintoja yhtiön lisäpalveluiksi kutsumista palveluista, eikä yhtiön kuluttajille tarjoamissa palveluissa ollut siis kysymys sellaisista palveluista, joiden konkreettiset ja täsmälliset ehdot olisivat olleet unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetyn mukaisesti osa luottosopimuksen ehtoja. Näin ollen kustannukset eivät olleet sellaisia kulutusluottodirektiivin 3 artiklan g alakohdan mukaisia maksuja, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä, eivätkä unionin oikeudellinen tulkintavaikutus huomioon ottaen sellaisia kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja maksuja, jotka tulevat kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi.

Markkinaoikeus hylkäsi kuluttaja-asiamiehen vaatimuksen kiellon määräämisestä.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeustuomarit Anne Ekblom-Wörlund, Pasi Yli-Ikkelä ja Pekka Savola.

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

Kuluttaja-asiamiehelle myönnettiin valituslupa.

Kuluttaja-asiamies toisti valituksessaan markkinaoikeudessa esittämänsä vaatimuksen.

Vastauksessaan yhtiö vaati, että kuluttaja-asiamiehen valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Yhtiö on luotonantaja, joka tarjoaa kuluttajille vakuudettomia kertaluottoja. Yhtiö on tarjonnut luottoasiakkailleen lisäpalveluiksi kutsumiaan palveluja B On Track, B Secure ja B Secure+, joista se on perinyt hinnastonsa mukaisia maksuja. Näiden palvelujen avulla kuluttaja on voinut tehdä muutoksia luoton maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikaisen takaisinmaksun, saada ensisijaista asiakastukea ja saada luoton hallinnointia koskevia viestejä. Palveluista sopiminen on edellyttänyt voimassa olevaa luottosopimusta. Palvelut ovat olleet hyödynnettävissä kaikissa sopimusosapuolten välisissä luottosopimuksissa.

2. Kuluttaja-asiamies on katsonut, että kyseisistä palveluista perittävät kustannukset ovat luottokustannuksia, jolloin yhtiö on rikkonut kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) 2 ja 3 momentin mukaista muuna kuin luoton korkona perittävien luottokustannusten enimmäismäärää koskevaa sääntelyä. Kuluttaja-asiamies on tämän johdosta vaatinut markkinaoikeutta määräämään 150 000 euron uhkasakolla tehostetun kiellon. Yhtiö on vastustanut vaatimusta katsoen, että sanotuilta osin kysymys on vapaaehtoisista lisäpalveluista, joista perittävät kustannukset on laissa nimenomaisesti rajattu luottokustannusten määritelmän ulkopuolelle.

3. Riidatonta on, että jos yksikin edellä kohdassa 1 tarkoitetuista palveluista perittävistä maksuista katsotaan luottokustannukseksi, on muuna kuin luoton korkona perittäviä luottokustannuksia koskeva kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) 2 ja 3 momentin mukainen enimmäismäärä ylittynyt. Vaikka sanottu hintasääntely on kansallista, perustuu kuluttajansuojalain luottokustannusten määritelmä kulutusluottodirektiivillä (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) täysin yhdenmukaistettuun kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten määritelmään.

4. Markkinaoikeus on katsonut, että palveluista perittävät maksut eivät olleet luottokustannuksia. Näin ollen yhtiön kuluttajien kanssa sopimien ja kuluttajilta perimien muiden luottokustannusten kuin luoton koron määrän ei ollut näytetty ylittäneen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) 2 momentin mukaista enimmäismäärää. Markkinaoikeus on hylännyt kuluttaja-asiamiehen vaatimuksen kiellon määräämisestä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on kuluttaja-asiamiehen valituksen johdosta kysymys siitä, onko kohdassa 1 tarkoitetuista palveluista perittäviä maksuja pidettävä kuluttajansuojalaissa tarkoitettuina luottokustannuksina ja onko kiellon määräämiselle siten perusteet.

6. Sen sijaan kysymys siitä, onko yhtiöllä kuluttajansuojasääntely huomioon ottaen oikeus ylipäätään periä kohdassa 1 tarkoitetuista palveluista maksuja, ei ole kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimuksen muotoilu ja sen perusteet huomioon ottaen Korkeimman oikeuden arvioitavana.

Luottokustannusten määritelmä

7. Kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevan 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Pykälän 2 momentin mukaan luottokustannuksiin ei lueta luoton hoitamiseen käytettävästä tilistä perittäviä kustannuksia, jos tilin avaaminen on vapaaehtoista ja kustannukset on sopimuksessa eritelty (1 kohta). Luottokustannuksiin ei lueta momentin mukaan myöskään kuluttajan mahdollisen sopimusrikkomuksen johdosta maksettavaksi tulevia maksuja (2 kohta) eikä notaarikuluja (3 kohta).

8. Luottokustannusten määritelmä on siis täysin yhdenmukaistettu kulutusluottodirektiivissä. Direktiivin 3 artiklan g alakohdan mukaan kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, mukaan luettuina korko, palkkiot, verot ja muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, notaarikuluja lukuun ottamatta; näihin kustannuksiin kuuluvat myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin.

9. Unionin tuomioistuin on todennut, että koska kulutusluottodirektiivin 3 artikla ei sisällä siinä määriteltyjen käsitteiden osalta nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen, kutakin niistä on pidettävä unionin oikeuden itsenäisenä käsitteenä, jota on tulkittava yhtenäisesti kaikkien jäsenvaltioiden alueella (ks. tuomio 16.7.2020, Soho Group, C-686/19, EU:C:2020:582, 39 kohta).

10. Mainitussa tuomiossa Soho Group unionin tuomioistuin totesi kulutusluottodirektiivin 3 artiklan g alakohdan sanamuodosta ilmenevän yhtäältä, että ainoastaan notaarikulut on nimenomaisesti jätetty tämän määritelmän ulkopuolelle. Määritelmässä ei toisaalta täsmennetä, rajoittuvatko siinä tarkoitetut kulut luoton saamiseksi välttämättömiin kuluihin (tuomion 29 kohta). Sitä vastoin sanamuodosta ilmenee, että kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsite kattaa ”muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa” ja että nämä kulut sisältävät ”myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset”. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan luoton kokonaiskustannusten käsitteellä tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa mukaan lukien palkkiot, jotka luotonottajan on maksettava luotonantajalle (tuomion 30 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Varmistaakseen laajan kuluttajansuojan unionin lainsäätäjä on siten määritellyt kulutusluottodirektiivin käsitteen ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” laajasti (tuomion 31 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

11. Unionin tuomioistuin katsoi luoton kokonaiskustannusten käsitteellä tarkoitettavan sekä luoton saamiseen liittyviä kustannuksia että luoton käytön kestoon liittyviä kustannuksia (tuomion 33 ja 51 kohta).

12. Luottokustannuksiin luetaan myös kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Kulutusluottodirektiivin 3 artiklan g alakohdan mukaan luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset kuuluvat kuluttajan maksettavaksi tuleviin luoton kokonaiskustannuksiin, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin. Korkein oikeus katsoo, että kulutusluottodirektiivin ja kuluttajansuojalain luottokustannusten lisäpalveluja koskevan sääntelyn sanamuotojen vähäisellä erolla ei ole olennaista merkitystä luoton kokonaiskustannusten tulkinnan kannalta.

13. Lisäpalveluja ei ole kuluttajansuojalaissa eikä kulutusluottodirektiivissä erikseen määritelty, eivätkä sanotuissa säännöksissä tai direktiivin johdanto-osan 22 perustelukappaleessa mainitut esimerkit lisäpalveluista (vakuutukset ja luottosopimuksen yhteydessä kuluttajan avaama pankkitili) koske nyt arvioitavana olevia kysymyksiä.

14. Unionin tuomioistuin on (tuomio 21.3.2024, Profi Credit Bulgaria, C-714/22, EU:C:2024:263) ottanut kantaa siihen, tuliko ja millä edellytyksillä luotonantajan liitännäispalveluiksi kutsumista palveluista perimät maksut ottaa huomioon luottokustannuksina. Asia koski kahta erillistä ja riidattomasti vapaaehtoista palvelua, joista toinen antoi etusijan asiakkaan luottohakemuksen käsittelylle ja varojen käyttöön asettamiselle ja toinen mahdollisuuden muuttaa tietyin edellytyksin alkuperäistä takaisinmaksusuunnitelmaa (tuomion 25, 27 ja 36 kohta).

15. Unionin tuomioistuin viittasi kulutusluottodirektiivin 22 artiklan 3 kohtaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että direktiivin täytäntöön panemiseksi annettuja säännöksiä ei voida kiertää siten, että sopimukselle annetaan erityinen muoto (tuomion 41 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Unionin tuomioistuin katsoi, että arvioitaessa sitä, kuuluivatko liitännäispalvelujen maksut kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsitteen alaan, on tutkittava yhtäältä, onko kyseessä olevien liitännäispalvelujen hankkiminen edellytys luoton saamiselle tai onko niiden hankkiminen sopimusehtojen ja kaupallisten ehtojen mukaan pakollista, ja toisaalta, ovatko palvelut tosiasiallisesti pääasiassa kyseessä olevan luottosopimuksen liitännäispalveluja eivätkä järjestelyjä, joiden tarkoituksena on peittää kyseisen luoton todelliset kustannukset (tuomion 42 kohta).

16. Unionin tuomioistuin totesi edelleen, ettei kansallinen tuomioistuin voinut tukeutua tässä tutkinnassa yksinomaan siihen seikkaan, että liitännäispalveluja pyydettiin vapaaehtoisesti kyseistä luottosopimusta tehtäessä tai että kyseisen sopimuksen perusteella maksettavat määrät ja näihin palveluihin liittyvät kustannukset oli eritelty alkuperäisessä takaisinmaksusuunnitelmassa (tuomion 43 kohta). Kansallisen tuomioistuimen oli lisäksi otettava huomioon kaikki luottosopimuksen määräykset ja yleiset sopimusehdot sekä oikeudellinen asiayhteys ja tosiasialliset olosuhteet, joihin sopimus kuuluu, sen toteamiseksi, oliko sopimuksen tekemisen ehtona kyseessä olevien liitännäispalvelujen hankkiminen tai oliko kyseisten palvelujen hankkiminen pakollista näiden määräysten, yleisten sopimusehtojen tai kaupallisten ehtojen perusteella ja oliko pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen sopimusrakennelman tarkoituksena todellisuudessa ollut se, että lainasummasta maksettava korvaus jätetään näitä liitännäispalveluja koskevien määräysten avulla osittain ulkopuolelle siten, että mainittua korvausta ei esitetä kokonaisuudessaan kyseisessä sopimuksessa, minkä johdosta se ei kuulu direktiivissä 2008/48 tarkoitetun ”kuluttajalle aiheutuvien kokonaiskustannusten” tai ”todellisen vuosikoron käsitteen” alaan (tuomion 44 kohta). Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä oli tarkistaa, pyrittiinkö sillä, että mainittujen liitännäispalvelujen hintaa ei sisällytetty luoton todelliseen vuosikorkoon, todellisuudessa kiertämään todellisen vuosikoron enimmäismäärään perustuvaa kansallista hintasääntelyä (tuomion 45 kohta).

17. Korkein oikeus toteaa, että luottokustannukset on määritelty kuluttajansuojalaissa kulutusluottodirektiivin sääntelyn ja sitä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti laajasti. Luottokustannuksiin sisältyvät lähtökohtaisesti kaikki kustannukset, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa. Koska kuluttajansuojalain 7 luvun sääntely on luvun 5 §:n nojalla kuluttajan hyväksi pakottavaa, luotonantaja ei voi sopimuksella poiketa kuluttajan vahingoksi luottokustannusten laajasta määritelmästä.

Korkeimman oikeuden arviointi maksujen luonteesta tässä asiassa

18. Palveluehtojen mukaan B On Track -nimisen palvelun avulla kuluttaja saa tekstiviesti- ja sähköpostitiedotteita kuukausimaksuista ja luoton ottamisen yhteydessä luotavan asiakastilinsä saldosta. Korkein oikeus katsoo, että B On Track -palvelussa on kyse sellaisten tietojen toimittamisesta, joiden avulla kuluttaja voi varmistua siitä, että luoton takaisinmaksu suoritetaan luottokustannuksineen sopimuksen mukaisesti oikeansuuruisena ja oikea-aikaisesti. Mainittujen tietojen toimittaminen liittyy erottamattomasti luottosuhteeseen ja siihen liittyvien velvoitteiden täyttämiseen. Palvelusta perittävä maksu on siten maksu, joka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja kuluttajaluottosuhteen johdosta.

19. Palveluehtojen mukaan B Secure- ja B Secure+ -nimisten palvelujen avulla kuluttajan on puolestaan mahdollista tehdä muutoksia luoton takaisinmaksuaikatauluun esimerkiksi maksamalla luottoa ennenaikaisesti takaisin tai pidentämällä maksuaikaa. Korkein oikeus katsoo, että näistä palveluista perittävät maksut ovat luoton käytön kestoon liittyviä kustannuksia, joita on unionin tuomioistuimen edellä 11 kohdassa todetun kannanoton mukaisesti pidettävä luonteeltaan luottokustannuksina.

20. B Secure+ -niminen palvelu sisältää lisäksi palveluehtojen mukaan pääsyn ensisijaiseen asiakastukeen, mikä tarkoittaa ehtojen mukaan sitä, että asiakkaan sähköposteihin vastataan ensi tilassa. Korkein oikeus katsoo, että luotonsaajan sähköpostiviesteihin vastaaminen viipymättä on tavanomaista vastuullisen luotonantajan menettelyä, joka liittyy erottamattomasti luottosuhteeseen kuuluviin luotonantajan velvollisuuksiin. Palvelusta perittävä maksu on siten maksu, joka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja kuluttajaluottosuhteen johdosta.

Palveluehtojen erillisyys ja palvelujen asiakaskohtaisuus

21. Unionin tuomioistuin katsoi tuomiossaan Soho Group, että kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsite kattaa laina-ajan mahdollisesta pidentämisestä aiheutuvat kulut, mikäli yhtäältä laina-ajan mahdollista pidentämistä koskevat konkreettiset ja täsmälliset ehdot, laina-ajan pituus mukaan lukien, on otettu luottosopimuksen ehtoihin, jotka luotonantaja ja luotonottaja ovat hyväksyneet, ja mikäli toisaalta nämä kulut ovat luotonantajan tiedossa (tuomion 53 kohta).

22. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa yhtiö on korostanut, että palveluista B On Track, B Secure ja B Secure+ ja niiden maksuista ei ole sovittu luottosopimuksen yhteydessä vaan kaikista luottosopimuksista erillään. Yhtiö on pitänyt merkityksellisenä myös sitä, että palvelut eivät ole olleet lainasopimus- vaan asiakaskohtaisia.

23. Kuluttaja-asiamies on puolestaan katsonut, että luottosopimus voi muodostua useasta eri asiakirjasta. Merkitystä ei tullut antaa sopimusasiakirjan muodolle vaan kustannuksen tosiasialliselle luonteelle. Kuluttaja-asiamies on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että tämänkaltainen tulkinta tekisi sääntelyn kiertämisen sopimusteknisin järjestelyin hyvin helpoksi.

24. Edellä kohdassa 15 esille tuodun mukaisesti unionin tuomioistuimen tuomiossa Profi Credit Bulgaria on todettu, ettei direktiivin täytäntöön panemiseksi annettuja säännöksiä tule voida kiertää siten, että sopimukselle annetaan erityinen muoto. Mainitun tuomion mukaan vapaaehtoisiksi lisäpalveluiksi kutsuttujen palvelujen maksujen luonnetta arvioitaessa tulee huomiota kiinnittää siihen, ovatko palvelut tosiasiallisesti luottosopimuksen liitännäispalveluja eivätkä järjestelyjä, joiden tarkoituksena on peittää kyseisen luoton todelliset kustannukset.

25. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei luottokustannusten määritelmän täyttymisen kannalta ratkaisevana voida pitää sitä, sisältyvätkö palvelujen B On Track, B Secure ja B Secure+ ehdot luottosopimukseksi otsikoituun asiakirjaan vai teknisesti siitä erilliselle asiakirjalle. Korkein oikeus katsoo edelleen, ettei ratkaisevaa merkitystä voida antaa myöskään sille, ovatko samat palvelut hyödynnettävissä yhdessä vai useammassa luottosopimuksessa samanaikaisesti. Merkitystä on sen sijaan sillä, että palvelut ovat osa kuluttajaluottosuhteeseen perustuvaa sopimuskokonaisuutta, ja niistä suoritettavat maksut ovat edellä kohdissa 18–20 todetuin tavoin luonteeltaan maksuja, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja kuluttajaluottosuhteen johdosta.

26. Palveluista B On Track, B Secure ja B Secure+ sopiminen on edellyttänyt sitä, että kuluttajalla on voimassa oleva luottosopimus yhtiön kanssa. Palvelujen ehdot on määritelty luotonantajan laatimissa erillisissä palveluehdoissa, ja palveluista perityt kuukausimaksut on määritelty yhtiön hinnastossa, ja asiassa onkin riidatonta, että kuukausimaksut ovat olleet kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla myös luotonantajan tiedossa. Maksut täyttävät siten myös tältä osin kyseisessä lainkohdassa tarkoitetun luottokustannusten määritelmän (ks. myös KKO 2024:58, kohdat 20 ja 21).

27. Edellä mainituin perustein Korkein oikeus katsoo, että palvelujen B On Track, B Secure ja B Secure+ tarjoamisessa on ollut kyse sopimusjärjestelystä, jonka tarkoituksena on ollut peittää kuluttajaluoton todelliset kustannukset. Palveluista perittäviä maksuja on pidettävä kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuina luotonantajan tiedossa olevina, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevina maksuina. Merkitystä ei tällöin ole sillä, onko maksun taustalla oleva palvelu vapaaehtoinen vai pakollinen.

Kiellon määrääminen

28. Korkein oikeus on edellä katsonut, että yhtiön tarjoamista palveluista, joiden avulla kuluttaja voi tehdä muutoksia kuluttajaluoton maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikaisen takaisinmaksun, saada ensisijaista asiakastukea sekä saada luoton hallinnointia koskevia viestejä, veloitettavia maksuja on pidettävä luottokustannuksina. Näin ollen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) 2 ja 3 momentissa säädetty muuna kuin korkona perittävien luottokustannusten enimmäismäärä on ylittynyt. Yhtiön menettelyä ei ole pidettävä siten vähämerkityksellisenä, että kiellon määrääminen olisi kuluttajansuojan kannalta tarpeetonta.

29. Asiassa ei ole tullut esille sellaista erityistä syytä, jonka perusteella kiellon tehostaminen uhkasakolla olisi kuluttajansuojalain 3 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin tarpeetonta.

30. Korkein oikeus katsoo, että kuluttaja-asiamiehen vaatima 150 000 euron suuruinen uhkasakko on lainvastaisen menettelyn luonne ja kiellon tehokkuusvaatimus huomioon ottaen oikeasuhtainen. Näin ollen uhkasakko on asetettava vaaditun määräisenä.

Päätöslauselma

Markkinaoikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin markkinaoikeus on hylännyt kuluttaja-asiamiehen vaatimuksen.

Yhtiötä kielletään 150 000 euron sakon uhalla tarjotessaan kuluttajille kuluttajaluottoja jatkamasta tai uudistamasta menettelyä, jossa kuluttajien kanssa sovittavien tai kuluttajalta perittävien muiden luottokustannusten kuin luoton koron määrä ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) 2 ja 3 momentissa tarkoitetun muiden luottokustannusten enimmäismäärän, johon luetaan myös luotonantajan tiedossa olevat kustannukset palveluista, joihin sisältyy kuluttajalle mahdollisuus tehdä muutoksia maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikainen takaisinmaksu, saada ensisijaista asiakaspalvelua ja saada luoton hallinnointia koskevia viestejä. Kieltoa on noudatettava heti.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Lena Engstrand, Alice Guimaraes-Purokoski, Tuija Turpeinen ja Kaarlo Hakamies. Esittelijä Sofia Aspelund.