KKO:2024:56

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

B Oy oli toiminut tilaajana ja rakennuttajana olleen X Oy:n pääurakoitsijana rakennusurakassa, joka käsitti metrolinjan rataosuuden tunneleiden louhintaurakan jälkeiset rakennustyöt. A Oy urakoitsijana/aliurakoitsijana ja B Oy tilaajana/pääurakoitsijana olivat 15.7.2013 päivätyllä aliurakkasopimuksella sopineet hankkeeseen liittyvästä rakennusteknisten töiden aliurakasta. A Oy oli sitoutunut suorittamaan ratatunnelin rakennustekniset työt. Urakassa oli sovittu noudatettavaksi rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998.

Urakkaohjelman osan II kohdassa 8.2 oli todettu, että työt urakkakohteessa voitiin alustavasti aloittaa 15.7.2013. Urakkaohjelman mukaan alueet oli tullut luovuttaa A Oy:lle seuraavasti: 15.7.2013 alue 1, 2.9.2013 alue 2, 6.9.2013 alue 3, 1.11.2013 alue 4, 30.12.2013 alue 5 ja 6.10.2014 alue 6. Urakkaohjelman osaan II oli liitetty urakan alustava aikataulu.

Aliurakkasopimus A Oy:n ja B Oy:n välillä allekirjoitettiin 16.8.2013, vaikka sopimusasiakirja oli päivätty 15.7.2013. A Oy:n varsinaiset rakennustyöt olivat alkaneet työmaalla elo-syyskuun vaihteessa 2013. Aliurakkasopimuksen mukaan A Oy:n töiden oli tullut valmistua viimeistään 14.11.2014. A Oy:n toimitusjohtaja C oli 3.4.2014 ilmoittanut B Oy:lle irtisanovansa aliurakkasopimuksen katsottuaan B Oy:n rikkoneen sopimusta. B Oy oli 25.4.2014 tekemällään ilmoituksella purkanut aliurakkasopimuksen muun muassa A Oy:n töiden viivästymisen vuoksi katsoen, ettei A Oy:llä ollut edellytyksiä urakan suorittamiseen.

Urakkaohjelman osan I kohdassa 8.1 olivat määräykset töiden aloittamisesta ja aloitusajankohdan siirtymisestä urakoitsijalle maksettavasta korvauksesta. Kohdassa oli todettu muun ohella seuraavaa:

”Urakoissa on maantieteellisestä laajuudesta ja edeltävistä urakoista johtuen yksi tai useampia aloitusajankohtia. Em. urakkakohtaiset aloitusajankohdat on alustavasti arvioitu UO II:ssa. Tilaajalla on oikeus tarkentaa em. alustavia aloitusajankohtia edellisen urakoitsijan töiden aikataulullisen toteuman mukaan. Tilaaja ilmoittaa urakoitsijalle etukäteen mahdollisesta aloitusajankohdan viivästymisestä tai aikaistumisesta ennakkoon heti tiedon saatuaan ja varmistaa ajankohdan viimeistään neljää (4) viikkoa ennen töiden varmistunutta ja uutta aloittamisajankohtaa. Urakoitsijalla on velvollisuus aloittaa työt tilaajan em. tavoin täsmentämänä ajankohtana.”- - -

”Rakennus- tai päällysrakenneurakan jokaisen UO II:ssa erikseen mainitun ja em. tavoin täsmennetyn aloitusajankohdan aikaistumisesta ei korvata ao. urakoitsijalle edellä mainitun aikataulusiirron lisäksi millään muulla tavoin.”

”Mikäli rakennus- tai päällysrakenneurakan UO II:ssa erikseen mainitun aloituksen tilaajan myöhemmin täsmentämä aloitusajankohta siirtyy, sen viivästymisestä korkeintaan kuudella (6) viikolla ei makseta urakoitsijalle mitään korvausta. Kuusi (6) viikkoa ylittävältä osalta ko. täsmennetyn aloituksen viivästymisestä korvataan ao. urakoitsijalle 1.000,00 €/työpäivä. Urakoitsijalle ei korvata täsmennetyn aloituksen viivästymisen kuusi (6) viikkoa ylittävää osaa edellä mainitun aikataulusiirron ja korvauksen lisäksi millään muulla tavoin.”

Kanteet ja vastaukset Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

A Oy vaati kanteessaan muun muassa, että B Oy velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena tilaajan myötävaikutusvelvollisuuden rikkomisesta aiheutuneista aliurakan viivästymiseen ja töiden hidastumiseen perustuvista lisäkustannuksista yhteensä 1 523 768,31 euroa korkoineen tai toissijaisesti sopimussakkoa 653 000 euroa ja korvausta muusta myötävaikutusvelvollisuuden rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta 870 768,31 euroa korkoineen (vaatimuskohta 2). A Oy vaati lisäksi ajalta 15.7.2013–25.4.2014 vahingonkorvausta menetetystä katteesta 576 481,56 euroa korkoineen (vaatimuskohta 3).

Vahingonkorvausvaatimukset perustuivat väitteeseen, että B Oy oli muun muassa luovuttamalla urakka-alueita viivästyneinä eri tavoin rikkonut myötävaikutusvelvollisuuttaan. A Oy:n mukaan B Oy:n sopimusrikkomukset olivat viivästyttäneet urakkaa ja hidastaneet töitä, mistä oli aiheutunut A Oy:lle lisäkustannuksia ja menetettyä katetta.

B Oy kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Vastakanteessaan B Oy vaati, että A Oy velvoitetaan suorittamaan sille muun muassa urakan purkamisesta aiheutuneet vahingonkorvaukset korkoineen.

A Oy kiisti B Oy:n vastakanteen ja vaati sen hylkäämistä.

B Oy vaati, että A Oy velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut A Oy:n 2.3.2018 tapahtunutta konkurssiin asettamista edeltäneeltä ajalta 161 652,09 eurolla ja konkurssiin asettamisesta lukien velallisen edustaja C 348 582,29 eurolla.

Käräjäoikeuden tuomio 31.3.2020 nro 20/3538

Alueluovutusten viivästymiseen perustuva vastuu

Käräjäoikeus totesi, että urakkaohjelman II kohdassa 8.2 määrättiin päivämääristä, jolloin koko urakka-alue oli luovutettu. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että alueen 1 viimeiset osat oli luovutettu A Oy:lle 7.1.2014, alueen 2 viimeiset osat 14.11.2013, alueen 3 viimeiset osat 8.11.2013 ja alueen 4 viimeiset osat 3.2.2014. Asiassa oli riidatonta, että aluetta 5 ei ollut luovutettu A Oy:lle urakkasopimuksen purkamiseen mennessä. Alueen 6 luovutuksen oli tullut tapahtua vasta ajankohtana, jolloin urakkasopimus oli jo purettu.

Urakka-alueiden luovutukset oli sovittu tapahtuvaksi urakkaohjelman II mukaisina ajankohtina. Näitä ajankohtia ei ollut ilmoitettu siirrettäväksi.

A Oy oli vaatinut alueluovutusten viivästyksestä täysimääräistä korvausta sille aiheutuneen vahingon perusteella katsoen rakennusurakan yleisten sopimusehtojen 1998 (YSE) 24, 25, 34 ja 35 §:n soveltuvan tilanteeseen. Toissijaisesti se oli vaatinut korvausta alueluovutusten viiveistä sopimussakkoehdon nojalla.

A Oy:n mukaan osapuolten välillä sovittu sopimussakkolauseke tuli sovellettavaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että B Oy oli ilmoittanut asianmukaisesti aikataulun viivästymisestä. Koska ilmoitusta ei ollut tehty, koko sopimusehto ei tullut sovellettavaksi. B Oy:n näkemys oli vastakkainen.

Sopimussakkoa koskeva ehto ilmaisi käräjäoikeuden mukaan ensinnäkin sitä, että osapuolten tiedossa oli ollut, että urakka-alueilla työskentelyn aloittaminen voi viivästyä edeltävän urakkavaiheen viivästyksen takia. Oli johdonmukaista katsoa, että tilaajan ilmoitusvelvollisuus urakoitsijalle ajankohdan siirtymisestä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ilmaisi tilaajan lojaliteettivelvollisuutta urakoitsijaa kohtaan. Mitä varhaisemmassa vaiheessa urakoitsija sai tietää todellisen alueluovutuksen ajankohdan, sitä paremmin työtä oli mahdollista suunnitella ja resursseja varata. Tässä asiassa ei ollut kuitenkaan kysymys siitä, että A Oy olisi vaatinut korvausta B Oy:ltä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisen perusteella.

Osapuolten välinen sopimussakkolauseke tarkoitti vastuun rajoittamista. Alueluovutus oli saanut joka tapauksessa viivästyä täsmennetystä ajankohdasta kuusi viikkoa siten, että urakoitsija joutui pitämään viivästyksestä itselleen aiheutuneet kustannukset vahinkonaan. Sopimussakkolauseke mahdollisti senkin, että tietyissä olosuhteissa tilaaja oli voinut hyvin lähellä alustavaa luovutuspäivää ilmoittaa luovutuksen siirtymisestä esimerkiksi kuukaudella. Ilmoituksen tullessa urakoitsija oli jo saattanut varata ja siirtää resursseja työmaalle, mistä oli siis voinut aiheutua vahinkoa, jota ei korvata. Edelleen täsmennetyn ajankohdan viivästymisen jälkeenkin korvausvastuu oli ollut rajattu. Korvausta ei maksettu tuolta kuudelta viikolta, vaikka urakoitsija olisi tuonut urakka-alueelle työvoimaa ja kalustoa eikä viivästyksen päättymisen tarkempaa päivää ollut edes vielä tiedossa. Tämän kuuden viikon ajan jälkeenkin vahingon korvaamista oli rajoitettu määrällisesti 1 000 euroon työpäivältä.

Sopimusehdossa ei mainittu erikseen tilannetta, jossa alustavaa aloitusajankohtaa ei ollut täsmennetty. Sopimussakkolausekkeen voitiin kuitenkin objektiivisesti arvioituna katsoa ilmaisevan tarkoitusta, että urakka-alueen luovutukset voivat viivästyä ilmoitetusta kuudella viikolla ilman, että urakoitsija oli oikeutettu korvaukseen. Ilmoitusvelvollisuuden voitiin katsoa perustellusti liittyvän siihen, miten kuuden viikon aikaa ilman korvausvelvollisuutta voitiin siirtää alkuperäisestä luovutusajankohdasta. Sopimusehtoa oli tulkittava siten, että ilman täsmennettyä ajankohtaa kuuden viikon aika, jolta korvausta ei maksettu, alkoi alustavasta alueluovutuksen ajankohdasta.

Kun arvioinnissa otettiin huomioon korvaukseton kuuden viikon ajanjakso, alueluovutukset olivat viivästyneet yhteensä 211 työpäivää. A Oy oli oikeutettu saamaan B Oy:ltä alueluovutusten viivästymisestä sopimussakkoa 211 000 euroa. A Oy:n korvausvaatimukset alueluovutusten viivästymisestä hylättiin enemmälti.

Käräjäoikeus hyväksyi B Oy:n vastakanteen pääomaltaan yhteensä 6 153 522,21 euron osalta.

Käräjäoikeus katsoi, että B Oy oli velvollinen maksamaan A Oy:n kanteen perusteella sopimussakkoa sekä muiden riidattomien kannevaatimusten osalta pääomaa yhteensä 664 657,18 euroa. A Oy oli B Oy:n vastakanteen nojalla velvollinen maksamaan B Oy:lle kuittauksen jälkeen yhteensä 6 153 522,21 euroa korkoineen sekä korkosaatavaa 512 487,99 euroa.

Oikeudenkäyntikulut

Käräjäoikeus katsoi, että ottaen huomioon kanteiden määrällinen menestyminen B Oy:n oli katsottava voittaneen asian vastapuoltaan suuremmalta osalta ja vastapuoli oli velvollinen korvaamaan kolme neljäsosaa B Oy:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista.

A Oy oli asetettu konkurssiin 2.3.2018. Konkurssipesä oli ilmoittanut, että se ei jatka oikeudenkäyntiä. A Oy:n toimitusjohtaja C oli päättänyt jatkaa oikeudenkäyntiä A Oy:n nimissä. B Oy oli kohdistanut kuluvaatimuksensa 2.3.2018 mennessä syntyneiden kustannusten osalta A Oy:öön ja tämän jälkeiseltä ajalta C:hen.

Osapuolet olivat erimielisiä siitä, voiko C olla velvollinen korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikuluja A Oy:n konkurssiin asettamisen jälkeiseltä ajalta sillä perusteella, että hän oli käyttänyt yhtiön puolesta puhevaltaa asiassa.

Käräjäoikeus totesi, että luonnollinen henkilö voi lähtökohtaisesti vain poikkeuksellisesti joutua vastuuseen osakeyhtiön velvoitteista.

Tässä tapauksessa A Oy:n kanne oli menestynyt vähäisiltä osin. Samoin sen B Oy:n kannetta koskeva vastustaminen oli menestynyt osittain. C:n ei voitu katsoa käyttäneen keinotekoisella tai moitittavalla tavalla oikeuttaan osallistua oikeudenkäyntiin. C:llä oli ollut perusteltu intressi osallistua oikeudenkäyntiin. Asiassa ei ollut näin ollen perusteita samastaa C:tä ja A Oy:tä.

Toisaalta asiassa tuli ottaa huomioon myös konkurssiin asetettujen velallisten oikeudenkäyntejä koskevat konkurssilain 3 luvun 3 ja 4 §:n säännökset esitöineen.

C oli vaatinut asiassa B Oy:ltä oikeudenkäyntikuluja itselleen konkurssiin asettamisen ajalta. Mikäli A Oy olisi voittanut asian täysin, lähtökohtaisesti konkurssin jälkeiset oikeudenkäyntikulut olisi näin tullut tuomita C:lle. Tätä oli perusteltu nimenomaan kohtuullisuussyillä, koska C oli joutunut ottamaan vastatakseen yhtiön kuluista.

Konkurssilaissa tai sen esitöissä ei ollut suoraa kannanottoa siihen, miten oikeudenkäyntikulujen korvausvastuu muodostui tilanteessa, jossa konkurssipesä ei jatkanut oikeudenkäyntiä, mutta velallinen sitä jatkoi, ja jossa velallinen hävisi oikeudenkäynnin. Tilannetta oli perusteltua tarkastella konkurssilain säännösten tarkoitusten avulla.

Käräjäoikeus kiinnitti huomiota ensinnäkin lain esitöissä tarkoitettuihin kohtuusnäkökulmiin. Kohtuullisena ei pidetty sitä, että vastapuoli maksaisi korvauksen velallisen maksamista oikeudenkäyntikuluista konkurssipesälle velallisen voittaessa asian. Käräjäoikeuden mukaan kohtuullisena ei lähtökohtaisesti voitu myöskään pitää sitä, että velallisen edustaja voisi jatkaa mahdollisesti mittavaakin oikeudenkäyntiä ilman riskiä vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. Sellaista sääntelyä, että velallisen edustajalla olisi oikeus saada korvaus maksamistaan kuluista, mutta ei vastaavasti vastuuta korvata vastapuolen kuluja, olisi pidettävä epäjohdonmukaisena. Käräjäoikeus katsoi, että jo nämä seikat olivat vahvoja perusteita katsoa, että konkurssiin asettamisen jälkeisistä kustannuksista vastuuseen voi joutua puhevaltaa yhtiön puolesta käyttänyt laillinen edustaja.

Kun konkurssipesä jatkoi oikeudenkäyntiä, se lähtökohtaisesti vastasi myös massavelkaisesti vastapuolen oikeudenkäyntikuluista hävitessään asian. Tällaisessa tapauksessa siis konkurssin jälkeiset oikeudenkäyntikulusaatavat olivat paremmassa asemassa kuin tavanomaiset konkurssisaatavat. Asiassa tuli muutoinkin ottaa huomioon, että konkurssisaatavalla ylipäätään tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista (konkurssilaki 1 luku 5 § 1 momentti). B Oy:n oikeudenkäyntikulut konkurssiin asettamisen jälkeen perustuivat B Oy:n asiamiesten toimenpiteisiin konkurssiin asettamisen jälkeen, eikä niissä ollut siten kysymys valvottavista konkurssisaatavista.

Käräjäoikeus katsoi olevan epäjohdonmukaista, jos oikeudenkäyntikulujen maksunsaantijärjestys konkurssiin asetetun yhtiön varoista olisi riippuvainen siitä, kuka velallisen puhevaltaa oikeudenkäynnissä käyttää. Konkurssilain säännösten tarkoituksena ei voitu katsoa olevan se, että vastapuolen tosiasiallinen mahdollisuus saada korvausta konkurssiin asettamiseen jälkeen syntyneistä kustannuksista olisi lähtökohtaisesti heikompi aina, kun velallisen edustaja jatkaa oikeudenkäyntiä konkurssipesän sijasta. Tällainen menettely saattoi pahimmillaan jopa kannustaa konkurssipesää olemaan jatkamatta oikeudenkäyntejä sen vuoksi, että velallisen edustaja voisi tehdä sen ilman riskiä vastapuolen oikeudenkäyntikuluista.

Käräjäoikeus katsoi lain tarkoituksen edellä mainituilla perusteilla olevan, että oikeudenkäyntiä konkurssipesän sijaan oikeudenkäynnissä jatkanut velallisen edustaja oli tässä tapauksessa korvausvelvollinen konkurssin jälkeisistä oikeudenkäyntikuluista.

Käräjäoikeus velvoitti A Oy:n maksamaan B Oy:lle korvauksena oikeudenkäyntikuluista 121 239,07 euroa korkoineen ja C:n 154 255,20 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Juha Pihlamaa, Hannu Vieno ja Veronica Dalenius.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.4.2022 nro 583

A Oy ja C valittivat hovioikeuteen. B Oy vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä ja C:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Alueluovutusten viivästymiseen perustuva vastuu

A Oy oli katsonut, ettei viivästyssakkoehtoa voitu soveltaa, koska sopimuksessa määriteltyjä menettelytapoja aloitusajankohtien siirtymisestä ilmoittamisessa ei ollut noudatettu. A Oy oli katsonut olevansa oikeutettu täysimääräiseen vahingonkorvaukseen. B Oy:n mukaan se, ettei tilaaja ollut käyttänyt oikeuttaan UO II:ssa ilmoitetun alustavan aloitusajankohdan siirtämiseen, johon sillä oli ollut oikeus tiettyä ennakkoilmoitusmenettelyä noudattaen, ei merkinnyt sitä, etteikö viivästyssakkoehtoa tullut soveltaa.

Hovioikeuden mukaan sopimuksen lähtökohtana oli ollut, että UO II:ssa olevat aloitusajankohdat olivat olleet alustavia ja että tilaajan oli tullut täsmentää aloitusajankohtia edellisen urakoitsijan töiden toteutumisen mukaisesti neljä viikkoa ennen töiden aloittamista. Aloitusajankohdan aikaistumista ei tarvinnut korvata urakoitsijalle millään tavoin. Myöskään täsmennetyn aloitusajankohdan viivästymisestä urakoitsijalla ei ollut oikeutta korvaukseen ensimmäisen kuuden viikon ajalta ja sen jälkeiseltä ajalta korvaus oli 1 000 euroa työpäivältä. Urakoitsijalla ei ollut oikeutta muuhun korvaukseen. Sopimuksen tarkoituksena oli siten ollut, että urakoitsijalle syntyi oikeus viivästyssakkoon sen jälkeen, kun urakan aloitus oli viivästynyt yli kuusi viikkoa tilaajan vastuulle kuuluvasta syystä siitä täsmällisestä ajankohdasta, jonka tilaaja oli ilmoittanut urakoitsijalle työn aloitusajankohdaksi.

Viivästyssakkoehdolla voitiin välttää vahingon määrään liittyviä näyttöongelmia erityisesti tapauksissa, joissa oli kysymys vaikeasti määritettävistä taloudellisista vahingoista. Viivästyssakkoa koskeva ehto oli kuitenkin vastuunrajoitusehto, jota oli sen vuoksi tulkittava suppeasti. Suppeasta tulkinnasta huolimatta tällaisenkin sopimusehdon soveltumista harkittaessa oli keskeistä arvioida sopimusehdon tarkoitusta. Se, ettei B Oy:n ollut näytetty täsmentäneen UO II:ssa mainittuja alustavia ajankohtia merkitsi ainoastaan sitä, että kuuden viikon aika, jolta korvausta ei makseta, alkoi UO II:ssa todetusta alustavasta alueluovutuksen ajankohdasta. Koska asiassa ei ollut esitetty sellaisia perusteita, joiden vuoksi viivästyssakkoehtoa ei tulisi noudattaa, A Oy ei ollut oikeutettu viivästyksen perusteella vaatimaansa vahingonkorvaukseen vaan viivästyssakkoon.

Ottaen huomioon ajankohdat, joilta osin A Oy:llä oli ollut oikeus viivästyssakkoon, asiassa ei ollut perusteita muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua viivästyssakon osalta.

Oikeudenkäyntikulut

Hovioikeus totesi, että konkurssilaissa ei ole säännöstä vastapuolen oikeudenkäyntikuluja koskevasta korvausvastuusta tilanteessa, jossa velallinen häviää omissa nimissään jatkamansa oikeudenkäynnin. Erityissäännöksen puuttuessa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen tulivat sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun yleiset säännökset. Oikeudenkäynnin lopputulos huomioon ottaen A Oy olisi siis oikeudenkäyntiä jatkaneena velallisena ja B Oy:n vastapuolena velvollinen korvaamaan B Oy:n kulut osaksi myös konkurssin alkamisen jälkeiseltä ajalta käräjäoikeudessa ja kokonaan hovioikeudessa. Asiassa oli kuitenkin arvioitava, oliko käsillä riittäviä perusteita poiketa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 3 §:ien mukaisesta osapuolen korvausvastuun pääsäännöstä ja todeta, että osapuolen edustaja on tässä tapauksessa osapuolen sijasta vastuussa vastapuolen kulujen korvauksesta.

B Oy:n viittaama konkurssilain 4 luvun 12 §:n säännös velallisena pidettävistä henkilöistä liittyi vain 4 luvun säännöksiin oikeushenkilövelallisen asemasta konkurssimenettelyssä. Näin ollen sillä säännöksellä ei ollut merkitystä, kun arvioitiin C:n asemaa A Oy:n ja B Oy:n välisessä oikeudenkäynnissä.

C ei ollut tullut oikeudenkäynnin osapuoleksi siinäkään yhteydessä, kun A Oy oli konkurssin alkamisen jälkeen jatkanut oikeudenkäyntiä omissa nimissään.

Konkurssilain 3 luvun esitöistä ei ollut pääteltävissä sellaista selvää tarkoitusta tai lähtökohtaa, että oikeushenkilövelallista oikeudenkäynnissä edustaneen henkilön tulisi aina vastata henkilökohtaisesti velallisen vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta, jos velallinen häviää omissa nimissään jatkamansa oikeudenkäynnin.

C olisi voinut olla A Oy:n edustajana yhteisvastuussa B Oy:n kulujen korvaamisesta vain oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:ssä tarkoitetuilla osapuolen edustajan tuottamusta ja epäasiallisia tai tarpeettomia prosessitoimia koskevilla perusteilla. Tähän säännökseen ei ollut asiassa vedottu eikä asiassa ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella C:n olisi ollut katsottava omilla toimillaan tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttaneen B Oy:lle oikeudenkäynnissä tarpeettomia kustannuksia siitä lukien, kun A Oy oli jatkanut oikeudenkäyntiä omissa nimissään. Käsillä ei siten ollut tilanne, jossa osakeyhtiön edustaja olisi voinut olla huolimattomuutensa perusteella henkilökohtaisesti vastuussa oikeudenkäyntikuluista yhtiön vastapuolelle.

B Oy oli vedonnut sen sijaan seikkoihin, joiden perusteella C oli samastettava edustamaansa A Oy:öön ja sen korvausvastuuseen. Henkilön asettaminen vastuuseen edustamansa osakeyhtiön velvoitteista edellytti kuitenkin painavia, esimerkiksi yhtiömuodon väärinkäyttämisestä tai muusta moitittavasta menettelystä tai tarkoituksesta johtuvia perusteita. Pelkkä määräysvallan käyttäminen yhtiössä ei sellaisenaan riittänyt samastamisen perusteeksi (KKO 2015:17). Kun A Oy oli nostanut kanteensa vuonna 2014 eli jo vuosia ennen konkurssia, kanteella ei voitu myöskään katsoa olevan yhteyttä konkurssin alkamiseen. Asiassa ei ollut ilmennyt selviä C:n asemasta tai menettelystä johtuvia perusteita vastuun samastamiseen.

Samastamisen edellytysten ja C:n oikeudenkäynnissä ottaman roolin kannalta voitiin kuitenkin harkita vielä sen merkitystä, että C oli itse esittänyt käräjäoikeudessa B Oy:tä kohtaan korvausvaatimuksen niistä kuluistaan, jotka hänelle oli aiheutunut oikeudenkäynnin jatkamisesta A Oy:n nimissä konkurssin alkamisen jälkeen. Hän oli esittänyt vastaavan korvausvaatimuksen kuluistaan myös hovioikeudessa A Oy:n valituksen yhteydessä.

Omien korvausvaatimustensa perusteella C oli siis ottanut henkilökohtaisesti vastatakseen A Oy:n kanteen ajamisesta aiheutuneet kulut käräjäoikeudessa konkurssin alkamisesta lukien ja edelleen myös hovioikeudessa A Oy:n valituksen osalta. Korvausvaatimuksen esittämällä hänen voitiin katsoa samalla ilmoittautuneen käräjäoikeudessa oikeudenkäyntiin asianosaiseksi A Oy:n ohella, vaikka oikeudenkäynnin varsinaisina osapuolina olivat jatkuvasti olleet vain A Oy ja B Oy. Tämä seikka olisi voinut puoltaa edellä käsiteltyä korvausvastuun samastamista.

Kun käsillä ei kuitenkaan ollut muita vastuun samastamisen perusteita ja kun C:n henkilökohtaiselle korvausvastuulle ei ollut edellä käsitellyistä konkurssilain tai oikeudenkäymiskaaren säännöksistä johtuvaa perustetta tai myöskään konkurssilain 3 luvun esitöistä selvästi pääteltävissä olevaa tarkoitusta, C:lle ei pelkästään edellä mainitulla perusteella voitu asettaa velvollisuutta korvata henkilökohtaisesti A Oy:n vastapuolen oikeudenkäyntikuluja.

Ongelmallista oli, ettei vastapuolella ollut tällaisessa tilanteessa käytännössä mahdollisuutta saada oikeudenkäyntikuluilleen korvausta velallisyhtiöltä. Näin ollen velallisen edustaja voisi esimerkiksi riitauttaa perusteetta valvottuja saatavia ilman kuluvastuuta. Tällaisessa tilanteessa kuluvastuu voi kuitenkin tulla arvioitavaksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n tai muun osakeyhtiön edustajan vahingonkorvausvastuun perusteella.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että C oli vapautettava velvollisuudesta korvata B Oy:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa. Samasta syystä B Oy:n vaatimus C:n velvoittamisesta korvaamaan B Oy:n kuluja hovioikeudessa oli hylättävä.

Lopputulos

Hovioikeus ei pääasian osalta muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. C vapautettiin korvaamasta B Oy:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa ja C:hen hovioikeudessa kohdistettu oikeudenkäyntikuluvaatimus hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mirja-Leena Nurmi, Kaarlo Hakamies (eri mieltä) ja Tero Mikkola.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Hakamies katsoi, että asiassa oli edellytykset velvoittaa C korvaamaan henkilökohtaisesti B Oy:n vaatimat oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 27.11.2018 jälkeiseltä ajalta ja hovioikeuden osalta.

Eri mieltä ollut jäsen totesi, että konkurssiin asetetulle osakeyhtiölle ei voi kertyä konkurssiin asettamisen jälkeen sellaista uutta omaisuutta, jota tämä voisi vapaasti käyttää velkojensa maksuun. Oikeudenkäyntiä yksin jatkaneen konkurssivelallisen ollessa ylivelkainen osakeyhtiö, jutun voittaneella vastapuolella ei ollut mahdollisuutta saada saatavalleen suoritusta massavelkana konkurssipesästä, jako-osuutena konkurssissa taikka myöskään konkurssimenettelyn päättymisen jälkeen. Voittaneella vastapuolella ei ollut mahdollisuuksia saada oikeudenkäyntikuluilleen lainkaan korvausta ylivelkaiselta velalliselta. Sen vuoksi eri mieltä ollut jäsen katsoi, että kun konkurssiin asetetun osakeyhtiön edustaja ilmoittaa jatkavansa osakeyhtiön nostaman kanteen ajamista tilanteessa, jossa konkurssipesä on ilmoittanut, ettei se jatka oikeudenkäyntiä, tällainen edustaja voidaan asettaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n säännösten perusteella henkilökohtaisesti korvausvelvolliseksi vastapuolen oikeudenkäyntikuluista, mikäli velallinen häviää oikeudenkäynnin. Toisenlainen tulkinta johtaisi siihen, että velallisen edustaja voisi päättää oikeudenkäynneistä ja esimerkiksi riitauttaa valvottuja saatavia ilman kuluvastuuta. Se ei olisi vastannut oikeudenkäymiskaaren kulusäännösten tarkoitusta eikä sitä voitu pitää asianmukaisen konkurssimenettelyn kannalta muutoinkaan perusteltuna.

C oli velallisen edustajana ilmoittanut A Oy:n jatkavan oikeudenkäyntiä sen jälkeen, kun A Oy:n konkurssipesä oli ilmoittanut, ettei se jatka oikeudenkäyntiä. B Oy:llä ei ollut tuossa vaiheessa ollut mahdollisuutta vetäytyä yksipuolisesti oikeudenkäynnistä, josta oli muodostunut suurelta osin A Oy:n puolelta esitettyjen väitteiden vuoksi huomattavan laaja. Eri mieltä ollut jäsen katsoi jutun lopputulos huomioon ottaen, että C oli määrättävä korvausvelvolliseksi kohtuullisilta osiltaan B Oy:n oikeudenkäyntikuluista. B Oy:n mukaan C oli antanut itse henkilökohtaisia vakuuksia 400 000 euron määrästä A Oy:n antamaan rakennusaikaiseen vakuuteen liittyen. C ei ollut kiistänyt väitettä, mitä tuki sekin, että C oli vaatinut B Oy:tä korvaamaan itselleen - ei siis velalliselle eli A Oy:lle - oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Kun hän oli esittämällä oikeudenkäyntikuluvaatimuksen osallistunut oikeudenkäyntiin ja oikeudenkäynnillä oli vaikutusta myös hänen oikeuksiinsa, C:tä oli pidettävä näissä olosuhteissa oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8 §:ssä tarkoitettuna väliintulijana. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 12 §:n nojalla C oli tälläkin perusteella velvollinen korvaamaan B Oy:n vaatimia oikeudenkäyntikuluja.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin B Oy:lle rajoittamattomana ja A Oy:lle oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, määräytyykö B Oy:n vastuu A Oy:lle hovioikeuden tuomiossa todetuista alueluovutusten viivästyksistä yhtiöiden välisessä sopimussuhteessa sovelletun sopimussakkoehdon ja siihen liittyvän vastuunrajoitusehdon perusteella.

A Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan ja B Oy velvoitetaan korvaamaan sille kannevaatimusten kohdassa 2 ja sen alakohdissa 2.2 ja 2.4 sekä kohdassa 3 vaaditun mukaisesti:

2. Vahingonkorvauksena tilaajan myötävaikutusvelvollisuuden rikkomisesta, aliurakan viivästymiseen ja töiden hidastumiseen perustuvista lisäkustannuksista yhteensä 1 010 266,31 euroa seuraavasti:

2.2. lisäkustannuksista ajalla 1.7.–31.12.2013 yhteensä 406 506,57 euroa viivästyskorkoineen;

2.4. lisäkustannuksista ajalla 1.2.–25.4.2014 yhteensä 603 759,74 euroa viivästyskorkoineen;

3. Vahingonkorvauksena tilaajan myötävaikutusvelvollisuuden rikkomisen seurauksena menetetystä katteesta ajalta 15.7.2013–25.4.2014 yhteensä 576 481,56 euroa viivästyskorkoineen.

B Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin B Oy:n oikeudenkäynti- ja asianosaiskuluvaatimus C:tä kohtaan on hylätty ja että C velvoitetaan korvaamaan mainitut kulut käräjäoikeudessa 154 255,20 eurolla, hovioikeudessa 225 448 eurolla ja Korkeimmassa oikeudessa 10 425,50 eurolla, kaikki määrät korkoineen.

B Oy vastauksessaan vaati, että A Oy:n valitus hylätään ja C velvoitetaan korvaamaan sen vastauskulut 15 052,50 eurolla korkoineen.

A Oy edustajanaan C vastauksessaan vaati, että B Oy:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Taustaa

1. B Oy on toiminut X Oy:n pääurakoitsijana Länsimetro-hankkeen ratalinjan rakennusurakassa Urheilupuisto – Keilaniemi (RU12). Urakka on käsittänyt kyseisen rataosuuden tunneleiden louhintaurakan jälkeiset rakennustyöt lukuun ottamatta metroasemia. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin B Oy:n vastuulle kuuluneet maanrakennustyöt oli teetetty toisilla aliurakoitsijoilla ja rakennusteknisten töiden suorittamisesta oli sovittu B Oy:n ja A Oy:n välisellä aliurakkasopimuksella, jossa B Oy on kirjattu tilaajaksi ja A Oy urakoitsijaksi. RU12-urakan kustannuksista suurin osa, noin 80 prosenttia, oli koostunut A Oy:n kanssa sovittuun aliurakkaan kuuluneista töistä. Hovioikeuden toteamin tavoin A Oy:n ja B Oy:n sekä sen muiden aliurakoitsijoiden töiden tekeminen oli edellyttänyt, että urakoitsijat tekevät töitä vuorotellen.

2. A Oy:n kanne on perustunut muun ohella siihen, että yhtiö ei B Oy:n vastuulla olleista syistä ollut voinut aloittaa töiden tekemistä sovitun aikataulun mukaisesti, vaan sen töihin varaamat resurssit olivat alusta lähtien olleet vajaassa käytössä. Tästä oli A Oy:n mukaan aiheutunut sille lisäkustannuksia ja katteen menetystä. A Oy on vaatinut alueluovutusten viivästymisestä täysimääräistä korvausta sille aiheutuneen vahingon perusteella katsoen, että rakennusurakan sopijapuolten vastuuta sääntelevien rakennusurakan yleisten sopimusehtojen 1998 (YSE) 24, 25, 34 ja 35 §:t soveltuvat tilanteeseen. Urakkatöiden alkamisen viivästyminen X Oy:stä johtuvasta syystä oli kuulunut B Oy:n vastuulle. Toissijaisesti A Oy on vaatinut korvausta alueluovutusten viiveistä sopimussakkoehdon nojalla.

3. B Oy on kiistänyt kanteen ja vaatinut vastakanteessaan A Oy:ltä korvauksia muun muassa urakan purkamisesta sille aiheutuneista vahingoista.

4. Siltä osin kuin asia on Korkeimmassa oikeudessa arvioitavana, alemmat oikeudet ovat katsoneet, että B Oy on rikkonut urakka-alueiden luovutusajankohtia koskevaa aliurakkasopimuksen ehtoa ja luovuttanut sopimuksessa määritellyt urakka-alueet A Oy:lle myöhästyneinä. A Oy:llä ei ole katsottu olevan oikeutta alueluovutusten viivästymisistä vaatimaansa täysimääräiseen vahingonkorvaukseen vaan urakkaohjelman osan I kohdan 8.1 vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehdon mukaiseen korvaukseen. Ehdon perusteella B Oy on velvoitettu suorittamaan A Oy:lle 211 työpäivän viivästymisen mukaan laskettu yhteensä 211 000 euron sopimussakko.

5. A Oy on muutoksenhakemuksessaan katsonut, ettei B Oy ole oikeutettu vetoamaan vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehtoon tilanteessa, jossa B Oy on rikkonut sopimuksen määräyksiä alueluovutuksista ja YSE 8 §:n mukaista myötävaikutusvelvollisuuttaan aiheuttaen sopijapuolelleen viivästyksestä johtunutta vahinkoa. A Oy on lisäksi katsonut, että sopimusehto ei tule sovellettavaksi, koska B Oy on laiminlyönyt ehdon soveltamisen edellyttämän velvollisuutensa ilmoittaa urakan alustavan aloitusajankohdan viivästymisestä A Oy:lle ja koska B Oy ei ole ehdossa tarkoitetuin tavoin täsmentänyt urakan alustavaa aloitusajankohtaa. B Oy puolestaan on katsonut, että urakka-alueiden luovutusten viivästymiseen perustuvien vaatimusten osalta tuli soveltaa kyseistä sopimusehtoa.

6. A Oy:n kanteen ja B Oy:n vastakanteen lopputuloksiin nähden käräjäoikeus on velvoittanut A Oy:n ja sen toimitusjohtajan C:n suorittamaan B Oy:lle korvausta oikeudenkäyntikuluista. C on velvoitettu suorittamaan B Oy:lle oikeudenkäyntikuluja siitä lukien, kun oikeudenkäynnin aikana konkurssiin menneen A Oy:n konkurssipesä oli ilmoittanut, ettei pesä jatka oikeudenkäyntiä, ja A Oy oli sen takia ilmoittanut jatkavansa oikeudenkäyntiä omissa nimissään. Hovioikeus on hylännyt C:hen kohdistetun oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on valitusluvan rajaus huomioon ottaen A Oy:n valituksen perusteella kysymys siitä, määräytyykö B Oy:n vastuu hovioikeuden tuomiossa todetuista alueluovutusten viivästymisistä vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehdon perusteella. B Oy:n valituksen perusteella kysymys on siitä, onko oikeudenkäynnin aikana konkurssiin asetetun ja oikeudenkäyntiä jatkaneen A Oy:n edustaja C velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut.

Vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehdon soveltaminen (A Oy:n valitus)

Urakkasopimuksen ehto

8. B Oy:n ja A Oy:n välisen aliurakkasopimuksen 3 §:n mukaan urakassa noudatetaan rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998, joihin sopimus perustuu. Aliurakkasopimuksen 5 §:n mukaan sopijapuolten noudatettaviksi ovat tulleet myös urakkaohjelman osat I ja II. Urakkaohjelman osasta I eli yleisestä osasta (UO I) ilmenee muun muassa Länsimetro-hankkeen toteutustapa jaettuina urakoina, ja siinä on eritelty hankkeeseen sisältyvät pääurakat ja niiden sisältö. Ratalinjan Urheilupuisto – Keilaniemi (RU 12) kohdekohtainen rakennusurakka on täsmennetty urakkaohjelman osassa II eli kohdekohtaisessa osassa (UO II).

9. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla urakkaohjelman II mukaisista urakka-alueiden luovutuksista viisi oli viivästynyt. Urakkaohjelman osan II kohdassa 8.5 on todettu, että tilaajan viivästyksestä johtuva korvausvelvollisuus on urakan aloituksen viivästymistä lukuun ottamatta YSE:n mukainen, ja aloituksen viivästymisen korvauksen osalta on viitattu urakkaohjelman osan I urakka-aikaa koskevaan kohtaan 8. Mainitussa kohdassa on töiden aloitusta koskeva alakohta 8.1, jossa on todettu seuraavaa:

”Urakoissa on maantieteellisestä laajuudesta ja edeltävistä urakoista johtuen yksi tai useampia aloitusajankohtia. Em. urakkakohtaiset aloitusajankohdat on alustavasti arvioitu UO II:ssa. Tilaajalla on oikeus tarkentaa em. alustavia aloitusajankohtia edellisen urakoitsijan töiden aikataulullisen toteuman mukaan. Tilaaja ilmoittaa urakoitsijalle etukäteen mahdollisesta aloitusajankohdan viivästymisestä tai aikaistumisesta ennakkoon heti tiedon saatuaan ja varmistaa ajankohdan viimeistään neljää (4) viikkoa ennen töiden varmistunutta ja uutta aloittamisajankohtaa. Urakoitsijalla on velvollisuus aloittaa työt tilaajan em. tavoin täsmentämänä ajankohtana.

Mikäli yksi tai useampi UO II:ssa mainituista alustavista aloitusajankohdista aikaistuu tai viivästyy UO II:ssa esitetystä ajankohdasta muusta kuin urakoitsijasta johtuvasta syystä, urakan välitavoitteita sekä valmistumisaikaa aikaistetaan tai siirretään eteenpäin vain siinä tapauksessa, että ko. siirrot vaikuttavat urakan kriittisen polun aikatauluun.

Rakennus- tai päällysrakenneurakan jokaisen UO II:ssa erikseen mainitun ja em. tavoin täsmennetyn aloitusajankohdan aikaistumisesta ei korvata ao. urakoitsijalle edellä mainitun aikataulusiirron lisäksi millään muulla tavoin.

Mikäli rakennus- tai päällysrakenneurakan UO II:ssa erikseen mainitun aloituksen tilaajan myöhemmin täsmentämä aloitusajankohta siirtyy, sen viivästymisestä korkeintaan kuudella (6) viikolla ei makseta urakoitsijalle mitään korvausta. Kuusi (6) viikkoa ylittävältä osalta ko. täsmennetyn aloituksen viivästymisestä korvataan ao. urakoitsijalle 1.000,00 €/työpäivä. Urakoitsijalle ei korvata täsmennetyn aloituksen viivästymisen kuusi (6) viikkoa ylittävää osaa edellä mainitun aikataulusiirron ja korvauksen lisäksi millään muulla tavoin.”

Arvioinnin lähtökohtia

10. Rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 25 §:ssä on määräys sopijapuolten vastuun sisällöstä ja 35 §:ssä tilaajan vastuusta aiheuttamastaan viivästyksestä. Niissä on määrätty, että vastuuseen viivästyksestä tai urakkasuorituksen keskeytyksestä sovelletaan viivästyssakkoa koskevia määräyksiä siltä osin kuin siitä on erikseen sovittu. Muutoin sopijapuolella on oikeus mainituissa sopimusehdoissa tarkoitettuun vahingonkorvaukseen.

11. Sopimusrikkomuksesta seuraavaa korvausvastuuta voidaan sopimusvapauden periaatteen nojalla rajoittaa vastuunrajoitusehdolla. Vastuunrajoitusehto voi olla pelkästään toisen sopimuspuolen eduksi vaikuttava sopimusmääräys, mutta myös sopimussakkoehto, joka voi helpottaa sen mukaisen hyvityksen saamista yleisiin vahingonkorvausnormeihin nähden. Yleisenä vastuuvapautumislausekkeita koskevana tulkintaperiaatteena on esitetty, että niitä on tulkittava suppeasti, etenkin jos ne ovat yksipuolisesti laadittuja ja sisällöltään epäselviä tai ylimalkaisia (ks. esimerkiksi KKO 1992:178). Lähtökohtana myös vastuunrajoitusehtojen osalta ovat silti sopimuksen yleiset tulkintaperiaatteet, joiden mukaan päämääränä on ensisijaisesti selvittää osapuolten yhteinen tarkoitus. Tällöinkin sopimusasiakirjan sanamuodolla on merkitystä, mutta sopimusehtoa on tulkittava myös sopimuksen osana siten, että ehdolla on mielekäs ja johdonmukainen merkitys sopimuksen tarkoituksen kannalta (ks. esimerkiksi KKO 2016:10, kohdat 26 ja 34). Myös vastuunrajoituslausekkeita koskevan suppean tulkinnan periaatteen soveltamisen edellytyksiä on suhteutettava sopimuskokonaisuuteen, ja kyse on kokonaisarvioinnista.

Arviointi tässä tapauksessa

12. Urakkaohjelman yleisen osan I urakka-aikaa koskevan kohdan 8 töiden aloitusta koskevassa alakohdassa 8.1 on todettu, että urakkaohjelman osasta II ilmenevät urakkakohtaiset aloitusajankohdat ovat alustavasti arvioituja. Ehdon mukaan pääurakoitsijalla on oikeus tarkentaa urakan aloitusajankohtia edellisen urakoitsijan töiden aikataulullisen toteutuman mukaan.

13. Alakohdan 8.1 kappaleen 4 mukaan pääurakoitsija on velvollinen maksamaan sopimusehdossa määriteltyä sopimussakkoa aloitusajankohdan täsmentämisen jälkeisestä viivästymisestä sen jälkeen, kun kuusi viikkoa on kulunut pääurakoitsijan täsmennettyä aloitusajankohtaa koskevasta ilmoituksesta. Kappaleessa on lisäksi vastuunrajoitusehto, jonka mukaan urakoitsijalle ei korvata täsmennetyn aloituksen viivästymisen kuusi viikkoa ylittävää osaa edellä mainitun aikataulusiirron ja korvauksen lisäksi millään muulla tavoin.

14. A Oy on katsonut, ettei B Oy ole oikeutettu vetoamaan kysymyksessä olevaan sopimusehtoon, koska urakan viivästyminen oli johtunut B Oy:n myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnistä. A Oy:n mukaan vastuunrajoitukseen vetoaminen on sopimusehdon mukaan mahdollista vain tilanteissa, jotka johtuvat urakoiden maantieteellisestä laajuudesta ja edeltävistä urakoista, mutta ei silloin kun urakan myöhästyminen on johtunut B Oy:n myötävaikutusvelvollisuuden rikkomisesta.

15. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainitun sopimusehdon sanamuodosta ei nimenomaisesti ilmene A Oy:n esittämää soveltamisrajoitusta, jonka mukaan B Oy:n oma myötävaikutus viivästymiseen estäisi vastuunrajoituksen soveltamisen. Myöskään vastuunrajoitusehdon jäljempänä todetusta tarkoituksesta tai siitä, miten tällaisen ehdon käyttöala yleisesti ymmärretään, ei tällaista johtopäätöstä voida tehdä. Tähän nähden tällaista tulkintaa ei ole myöskään perusteltua tehdä pelkästään sillä perusteella, että urakan aloitusajankohtien tarkentamisoikeuden osalta on viitattu nimenomaisesti vain edellisen urakoitsijan aikataulutoteutumaan. Lisäksi asiassa ei ole osoitettu, että alueluovutusten viivästys osaksikaan olisi seurausta B Oy:n omasta myötävaikutuksesta.

16. A Oy on edelleen kappaleen 4 sanamuotoon viitaten katsonut, että vastuunrajoitus- ja viivästyssakkoehto tulisi osapuolten välillä sovellettavaksi ainoastaan niissä tapauksissa, joissa töitä ei ole voitu aloittaa pääurakoitsijan ilmoittamana uutena aloitusajankohtana. B Oy puolestaan on muun ohella katsonut, että mainittu ehto tulee sovellettavaksi, vaikka yhtiö ei ollut käyttänyt oikeuttaan aloitusajankohdan siirtämiseen.

17. Kun selvitetään osapuolten yhteistä tarkoitusta, lähtökohtana on sopimusasiakirjan sanamuoto. Arvioitavana olevan sopimusehdon kappaleen 4 sanamuodon mukaan ehto koskee tilannetta, jossa urakkaohjelma II:ssa erikseen mainitun aloituksen tilaajan myöhemmin täsmentämä aloitusajankohta siirtyy. Sopimusehdossa ei mainita tilannetta, jossa alustavaa aloitusajankohtaa ei ole täsmennetty. Kun otetaan erityisesti huomioon vastuunrajoitusehdon suppean tulkinnan periaate, ehtokohdan sanamuoto tukee tulkintaa, jonka mukaan vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehtoa ei sovelleta silloin, kun tilaaja ei ole täsmentänyt aloitusajankohtaa sopimuksessa mainittua ilmoitusmenettelyä käyttäen.

18. Myös vastuunrajoituksen sisältävää sopimusehtoa on kuitenkin tulkittava sopimuksen osana siten, että ehdolla on mielekäs ja johdonmukainen merkitys sopimuksen tarkoituksen kannalta. Alakohta 8.1 kokonaisuutena ilmentää urakan osapuolten käsitystä töiden aloitusajankohtiin liittyvistä keskinäisistä vastuista ja riskinjaosta. Mainitun sopimuksen kohdan 8.1 kappaleesta 1 ilmenee, että osapuolet ovat sopimukseen sitoutuessaan varautuneet siihen, että urakkaohjelman mukaisia töitä ei pystytä aloittamaan alustavan aloitusaikataulun mukaisesti, vaan urakan alustavia aloitusajankohtia joudutaan edeltävien töiden aikataulullisen toteutuman vuoksi urakka-alueiden luovutuksiin liittyen täsmentämään. Tätä osoittaa osaltaan myös se, että A Oy:n on hovioikeuden ratkaisussa todetuin tavoin jo aliurakkasopimusta solmittaessa katsottava hyväksyneen sen, että sen töiden aloitus voi siirtyä alustavista aikatauluista kuudella viikolla ilman, että asiassa olisi tapahtunut B Oy:n vastuulla olevaa sopimusrikkomusta.

19. Korkein oikeus toteaa, että töiden aloitusta koskevan ehdon 8.1 perusteella urakan osapuolet ovat sopineet vastuistaan ja riskinjaosta niin, että B Oy aliurakan tilaajana ei lähtökohtaisesti ole vastuussa vahingoista, jotka ovat aliurakoitsijalle aiheutuneet sopimuksessa mainittujen alustavien aloitusajankohtien ja niihin vaikuttavien urakka-alueiden luovutusten viivästymisestä, ennen kuin se on käyttänyt oikeuttaan tarvittaessa täsmentää urakkaohjelmaan kirjattua alustavaa aloitusajankohtaa. Tässä tilanteessa pääurakoitsijan vastuu viivästymisvahinkojen hyvittämisestä aliurakoitsijalle sopimussakolla syntyy ehdon mukaisesti vasta määräajassa sen jälkeen, kun aliurakoitsija ei pääurakoitsijan vastuulla olevan viivästyksen jatkuessa ole pystynyt aloittamaan töitään täsmentyneenä aloitusajankohtanakaan.

20. Pääurakoitsijalla on edellä todetusti ollut lähtökohtainen oikeus seuraamuksitta siirtää alustavaa aloitusaikaa edeltävien töiden toteutuman mukaan. Korkein oikeus katsoo, että tähän nähden pääurakoitsijan viivästysvastuuta rajoittavaa sopimussakkoehtoa ei ole johdonmukaista tulkita A Oy:n esittämin tavoin niin, että se tulisi sovellettavaksi ainoastaan silloin, kun pääurakoitsija on käyttänyt oikeuttaan täsmentää uusi aloitusajankohta.

21. Kun otetaan huomioon sopimusehdon edellä todettu sisältö kokonaisuutena, on siten perusteltua päätyä tulkintaan, jonka mukaan alueluovutusten viivästymisistä aiheutuneesta töiden aloituksen viivästymisestä aliurakoitsijalle aiheutuneet vahingot tulevat ehdon 4 kappaleen mukaisesti katettaviksi sopimussakolla riippumatta siitä, onko pääurakoitsija käyttänyt oikeuttaan täsmentää aloitusajankohtia.

B Oy:n menettelyn merkitys

22. A Oy on lisäksi katsonut, ettei vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehtoa tule soveltaa, koska sopimuksessa määriteltyjä menettelytapoja ei ollut noudatettu. Vielä onkin arvioitava sen merkitystä, onko B Oy laiminlyönyt sopimusehdossa sille asetettuja velvoitteita siten, ettei se voi tehokkaasti vedota vastuunrajoitus- ja sopimussakkoehtoon. A Oy on kanteensa perusteena esittänyt, että pääurakoitsijalle sopimusehdossa asetettu ja sen laiminlyömä velvollisuus ilmoittaa etukäteen aliurakoitsijalle mahdollisesta aloitusajankohdan viivästymisestä olisi ollut sille välttämätön, jotta se olisi voinut lomauttaa tai irtisanoa työvoimaansa ja ryhtyä muihin toimiin välttyäkseen viivästyksen aiheuttamilta kustannuksilta.

23. B Oy on puolestaan vedonnut siihen, että alueluovutukset olivat viivästyneet rakennuttajasta eli X Oy:stä johtuvasta syystä ja ettei X Oy ollut ilmoittanut aloitusajankohtien viivästymisestä B Oy:lle. X Oy olikin sittemmin korvannut B Oy:lle sopimussakkoa alueluovutusviiveistä 226 000 euroa. B Oy:n mukaan se ei ollut saanut tietoa aloitusajankohtien siirtymisestä eikä siten ollut voinut ilmoittaa tätä A Oy:lle urakkaohjelman ehtojen mukaisesti. B Oy on katsonut, että A Oy oli koko hankkeen ajan tiennyt alueluovutusten viivästymisestä ja sillä oli ollut arvionvarainen tieto alueluovutusten ajankohdista. Asioita oli B Oy:n mukaan käsitelty työmaakokouksissa, joissa jokaisessa A Oy:n edustaja oli ollut paikalla.

24. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella B Oy:n ja A Oy:n välisen aliurakan edistymisen kannalta keskeisten, X Oy:n vastuulle kuuluneiden edeltävien työvaiheiden viivästyminen ja nähtävillä olleet poikkeamat alustavasta luovutusaikataulusta ovat olleet esillä säännöllisesti pidetyissä työmaakokouksissa, joissa X Oy, B Oy ja A Oy ovat olleet edustettuina.

25. Korkein oikeus katsoo, ettei B Oy:n menettelyyn alustavien aikataulujen viivästymisistä ilmoittamisen suhteen ole selvitetty liittyneen sellaista huolimattomuutta tai piittaamattomuutta A Oy:n eduista, että B Oy:lle sopimusehdon mukaan kuluneiden ennakkoilmoitusten toteutumatta jäämisen tämän tapauksen olosuhteissa olisi perusteltua katsoa merkitsevän sitä, että vastuunrajoitusehtoa ei sen vuoksi tulisi soveltaa. Edellä mainituin perustein B Oy:n ei myöskään sillä tiedossaan olleiden seikkojen pohjalta ja ottaen huomioon urakan osapuolten välillä alueluovutusten ja töiden aloittamisen osalta omaksuttu käytäntö voida katsoa laiminlyöneen täsmentää ja saattaa A Oy:n tietoon sellaisia urakka-alueiden uusia luovutusajankohtia, joiden määrittelemiseen sillä olisi ollut edellytykset.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

26. Korkein oikeus katsoo, että A Oy:n oikeus vaatimiinsa korvauksiin alueluovutusten viivästymisistä määräytyy sopimussakkoehdon mukaisesti eikä A Oy:llä ole oikeutta sopimussakon asemesta vaatimaansa vahingonkorvaukseen. Aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei tältä osin ole.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus (B Oy:n valitus)

Arvioinnin lähtökohdat

27. Edellä todetuin tavoin pääasian osalta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole aihetta. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen siltä osin kuin A Oy oli yhtiön konkurssia edeltäneeltä ajalta velvoitettu korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa. Hovioikeus on vapauttanut käräjäoikeuskäsittelyn aikana konkurssiin asetetun A Oy:n edustajan C:n käräjäoikeuden määräämästä henkilökohtaisesta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta B Oy:lle ja hylännyt B Oy:n hovioikeudessa C:hen kohdistaman oikeudenkäyntikuluvaatimuksen. B Oy on valituksessaan katsonut, että C tulee velvoittaa korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut A Oy:n konkurssiin asettamisen jälkeiseltä ajalta.

28. A Oy:n kanne on tullut vireille 8.10.2014 ja sen vaatimuskohtaa 6 koskeva lisäkanne 7.10.2016. B Oy:n vastakanne on pantu vireille 8.7.2016. A Oy:n konkurssi on alkanut 2.3.2018. A Oy:n konkurssipesä on ilmoittanut, että se ei jatka oikeudenkäyntiä, ja A Oy on sen vuoksi 27.11.2018 ilmoittanut, että se jatkaa oikeudenkäyntiä omissa nimissään. B Oy on vaatinut, että A Oy:tä oikeudenkäynnissä edustanut C velvoitetaan henkilökohtaisesti korvaamaan B Oy:lle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut viimeksi mainitusta ajankohdasta lukien. A Oy ja C ovat puolestaan vaatineet, että B Oy velvoitetaan korvaamaan A Oy:n oikeudenkäyntikulut konkurssiin asettamiseen saakka ja sen jälkeen syntyneet velallisen edustajan C:n oikeudenkäyntikulut.

29. B Oy:n mukaan C:n henkilökohtainen kuluvastuu perustuu ensinnäkin hänen asemaansa oikeudenkäynnin osapuolena. B Oy on katsonut, että C on A Oy:n hallituksen puheenjohtajana ja toimitusjohtajana konkurssilain 4 luvun 12 §:ssä tarkoitettu velallinen ja A Oy:n puhevaltaa käyttäneenä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. B Oy:n mukaan C:tä on joka tapauksessa pidettävä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8 §:ssä tarkoitettuna väliintulijana, joka on lain 21 luvun 12 §:n nojalla vastuussa B Oy:lle aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista.

30. B Oy on lisäksi todennut, että C on ajanut asiassa omaa intressiään A Oy:n nimissä ja että C ja A Oy on oikeudenkäyntikuluvastuun osalta samastettava toisiinsa. B Oy:n mukaan C käyttää asiassa väärin A Oy:n osakeyhtiömuotoa tarkoituksenaan epäasiallisesti välttää oikeudenkäyntikuluvastuuta, minkä vuoksi osakeyhtiön erillisyys on sivuutettava ja vastuuseen oikeudenkäyntikuluista on asetettava C.

Oikeudenkäyntikuluvastuuta koskevasta sääntelystä

31. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevat yleissäännökset ovat oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa, jonka 1 §:ssä on ilmaistu korvausvastuun pääsääntö. Sen mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

32. Oikeudenkäyntikuluvastuusta silloin, kun konkurssin alkaessa on vireillä oikeudenkäynti velallisen ja kolmannen välillä konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta, on säännelty konkurssilain 3 luvun 3 §:n 1 momentissa. Konkurssipesälle on tällöin varattava tilaisuus jatkaa oikeudenkäyntiä. Jollei konkurssipesä käytä tätä tilaisuutta, velallinen voi jatkaa oikeudenkäyntiä. Konkurssipesä voidaan velvoittaa korvaamaan vain konkurssipesän puhevallan käyttämisestä toiselle osapuolelle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Pykälän 4 momentin mukaan velallisen oikeudenkäynnissä saavuttama voitto tai hyöty kuuluu konkurssipesään. Velallisella on kuitenkin oikeus saada vastapuolen korvattaviksi mahdollisesti tuomitut oikeudenkäyntikulut.

33. Vastaava säännös konkurssipesän oikeudenkäyntikuluvastuusta sisältyy konkurssilain 3 luvun 4 §:n 2 momenttiin, joka koskee konkurssin alkaessa velallista vastaan vireillä olevaa konkurssisaatavaa koskevaa oikeudenkäyntiä.

34. Korkein oikeus toteaa, että konkurssilaissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole säännöksiä velallisen vastapuolelle aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta silloin, kun velallinen häviää omissa nimissään jatkamansa oikeudenkäynnin.

C:n väitettyyn vastapuoliasemaan velallisena perustuva oikeudenkäyntikuluvastuu

35. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa on eräin poikkeuksin säädetty oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta oikeudenkäynnin asianosaisten välillä. Sen jälkeen, kun A Oy on konkurssin jälkeen jatkanut oikeudenkäyntiä omissa nimissään, oikeudenkäynnin asianosaisina ovat olleet A Oy ja B Oy. B Oy on kuitenkin vaatinut C:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut sillä perusteella, että C:tä itseään on kohdassa 29 esitetyillä perusteilla pidettävä oikeudenkäynnin osapuolena.

36. Siltä osin kuin B Oy on väittänyt, että C:tä on pidettävä konkurssilain 4 luvun 12 §:ssä tarkoitettuna velallisena, joka asianosaisen tavoin vastaisi puhevaltansa käyttämisestä aiheutuneista kuluista hävitessään oikeudenkäynnin, Korkein oikeus toteaa, että mainitussa säännöksessä on määritelty se, keitä koskevat luvun 5–7 §:n säännökset muun muassa velallisen myötävaikutus- ja tiedonantovelvollisuudesta, 8–10 §:n säännökset maastapoistumiskiellosta ja 11 §:n säännös pakkokeinoista. Konkurssilain 4 luvun 12 §:ssä ei siten määritellä 3 luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettua velallista, jolla näissä säännöksissä tarkoitetaan konkurssivelallista konkurssivarallisuuden omistajana. Korkein oikeus katsoo, että C:n henkilökohtaista kuluvastuuta ei voida perustaa väitettyyn konkurssilain mukaiseen velallisasemaan.

37. C on oikeudenkäynnissä toiminut A Oy:n edustajana ja käyttänyt sen puolesta puhevaltaa. C ei kuitenkaan ole näin toimiessaan tullut oikeudenkäynnin asianosaiseksi, eikä hänen vastuutaan pääasiassa syntyneistä oikeudenkäyntikuluista siten voida perustaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1, 3 ja 16 §:ään. Hovioikeuden toteamin tavoin käsillä ei myöskään ole tilanne, jossa C olisi mainitun luvun 6 §:n nojalla A Oy:n edustajana vastuussa B Oy:n oikeudenkäyntikuluista.

38. Hovioikeuden toteamin tavoin C on ottanut henkilökohtaisesti vastatakseen kanteen ajamisesta A Oy:lle aiheutuneista kuluista käräjäoikeudessa konkurssin alkamisesta lukien ja edelleen hovioikeudessa sekä vaatinut B Oy:ltä näiden kustannusten korvaamista itselleen. Korkeimmalle oikeudelle tehdystä muutoksenhakemuksesta oikeudenkäyntikulujen korvaamista ei ole vaadittu. C:n asianosaisaseman kannalta on lisäksi arvioitava sen merkitystä, että hän on oikeudenkäynnissä vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvaamista itselleen eikä A:lle, jolla konkurssilain 3 luvun 3 §:n 4 momentin nojalla on oikeus saada vastapuolen korvattaviksi tuomitut oikeudenkäyntikulut. Säännöksen esitöissä (HE 26/2003 vp s. 50) tätä oikeutta on perusteltu kohtuussyillä.

39. Ratkaisussa KKO 2018:8 (kohta 21) on perimissiirtoa koskevassa tilanteessa todettu, että oikeudenkäyntikuluista asiassa vastaa kanneoikeutta perimissiirron perusteella käyttävä asianosainen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten mukaisesti riippumatta siitä, vaatiiko perimissiirron saaja suoritusta itselleen vai suoraan siirtäjälle. Korkein oikeus katsoo, ettei pelkästään se, että C on vaatinut korvausta A Oy:lle aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista itselleen, aiheuta hänelle oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten nojalla velvollisuutta korvata B Oy:n oikeudenkäyntikuluja asiassa.

40. Siltä osin kuin B Oy on katsonut, että C on oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8 §:ssä tarkoitettuna väliintulijana velvollinen korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut, Korkein oikeus toteaa, että C ei ole tehnyt mainitun luvun 9 §:ssä edellytettyä väliintulohakemusta eikä häntä ole hyväksytty väliintulijaksi eikä sellaisena oikeudenkäynnissä käsitelty. C on sen sijaan käyttänyt puhevaltaa A Oy:n edustajana. Tämän vuoksi hän ei ole vastuussa B Oy:n oikeudenkäyntikuluista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 12 §:n nojalla.

Oikeudenkäyntikuluvastuu samastamisen perusteella

41. B Oy on edelleen vaatinut, että A Oy ja C on oikeudenkäyntikuluvastuun osalta edeltä kohdasta 30 ilmenevillä perusteilla samastettava ja osakeyhtiön erillisyys on tämän vuoksi sivuutettava.

42. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:20 (kohta 13) lausunut, yhtiöoikeudessa vastuun samastamisella tarkoitetaan sitä, että osakkeenomistaja tai mahdollisesti yhtiön määräysvallan käyttäjä luonnollisena henkilönä voi tietyissä tilanteissa ilman siihen velvoittavaa säännöstä joutua vastuuseen suoraan osakeyhtiön velkojille yhtiön omasta velvoitteesta vastoin osakkeenomistajan rajoitetun vastuun sekä osakeyhtiön ja sen osakkeenomistajan varallisuuspiirien erillisyyden periaatetta. Korkein oikeus toteaa, että samastamisessa on kyse poikkeuksesta, joka edellyttää lähtökohtaisesti nimenomaista yhtiömuodon väärinkäyttöä.

43. Konkurssilaissa konkurssivelalliselle on säädetty oikeus jatkaa pesään kuuluvaa omaisuutta koskevaa oikeudenkäyntiä, jos konkurssipesä ei sitä jatka. Tätä oikeutta on konkurssilain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä perusteltu sillä, että se, mitä konkurssipesään kuuluu, määrää velkojille tulevan jako-osuuden määrän ja näin viime kädessä sen, missä määrin velallinen jää konkurssin jälkeen vastuuseen niistä veloista, jotka eivät saa konkurssissa täyttä suoritusta, ja jos poikkeuksellisesti pesän varat riittävät kaikkien velkojen maksuun, kuinka paljon ylijäämää velalliselle tulee (HE 26/2003 vp s. 49). Velallisella on vastaava oikeus jatkaa sitä vastaan ajettua konkurssisaatavaa koskevaa oikeudenkäyntiä.

44. Korkein oikeus toteaa, että A Oy:n kanne on tullut vireille noin kolme ja puoli vuotta ennen yhtiön konkurssin alkamista. Kanne on koskenut yhtiön urakkaan perustuvia saatavia B Oy:ltä, joka on vireille panemallaan vastakanteella puolestaan kohdistanut omia urakkaan perustuvia vaatimuksiaan A:han, joka on pääosin kiistänyt ne. A Oy:n konkurssipesän ilmoitettua, että se ei jatka oikeudenkäyntiä, A Oy edustajanaan C on ilmoittanut jatkavansa sitä.

45. A Oy on käyttänyt sillä ollutta oikeutta jatkaa urakan osapuolten välistä oikeudenkäyntiä, kun konkurssipesä on harkintansa perusteella siitä kieltäytynyt. Kun osakeyhtiö on konkurssivelallisena, oikeudenkäynnin voittanut vastapuoli joutuu useimmiten tilanteeseen, jossa se voi saada korvauksen oikeudenkäyntikuluistaan vain siinä poikkeuksellisessa tapauksessa, että osakeyhtiö konkurssin päättymisen jälkeen saa uusia varoja. Velallisella puolestaan on asian voittaessaan oikeus saada vastapuolelta korvaus oikeudenkäyntikuluistaan.

46. Korkein oikeus katsoo, ettei edellisessä kohdassa mainitusta, laissa omaksutusta sääntelystä seuraavasta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevasta epäsymmetrisyydestä sellaisenaan voida johtaa velallisyhtiön omistajan tai edustajan henkilökohtaista vastuuta vastapuolen oikeudenkäyntikuluista. Kuluvastuuta koskevassa arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota oikeudenkäynnissä esitettyihin vaatimuksiin, niiden perusteisiin ja oikeudenkäyntiin johtaneisiin seikkoihin kokonaisuudessaan.

47. A Oy:n kanne on suurimmalta osaltaan tullut hylätyksi, mutta B Oy on sen perusteella kuitenkin velvoitettu suorittamaan A Oy:lle saatavia korkoineen yhteensä 734 381,25 euroa. B Oy:n vaatimista pääomaltaan yhteensä 9,54 miljoonan euron saatavista on tullut hyväksytyksi noin 6,1 miljoonaa euroa. Käräjäoikeus on osavoittoa koskevan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla velvoittanut A Oy:n ja C:n korvaamaan B Oy:lle kolme neljäsosaa tämän tarpeellisista toimenpiteistä, mistä korvausvelvollisuudesta hovioikeus on vapauttanut C:n.

48. A Oy:n ja B Oy:n välisen oikeudenkäynnin vireilletulon ajankohtaan sekä kanteen ja vastakanteen perusteisiin nähden ei ole syytä arvioon, että oikeudenkäynnin jatkamisen taustalla olisi osakeyhtiömuodon väärinkäyttöön viittaavia perusteita. Tätä johtopäätöstä tukee myös pääasian lopputulos, jonka perusteella ei voida päätellä, että konkurssivelallisen päätös jatkaa oikeudenkäyntiä ja sen suorittamat prosessitoimet olisivat olleet ristiriidassa yhtiön ennen konkurssia vireille tulleen kanteen ajamiseen ja vastakanteen torjumiseen liittyneiden tavoitteiden kanssa. Korkein oikeus katsoo siten jääneen näyttämättä, että C olisi menettelyllään käyttänyt yhtiömuotoa väärin ja että hänet siten voitaisiin vastuun samastamisen perusteella velvoittaa korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa.

Lopputulos

49. Aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevilta osin ei ole.

Oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa

50. B Oy on valituksessaan ja vastauksessaan A Oy:n muutoksenhakemukseen vaatinut C:n velvoittamista korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa korkoineen. B Oy on hävinnyt oman muutoksenhakunsa, joten tältä osin sen kuluvaatimus on jo tällä perusteella hylättävä. Siltä osin kuin B Oy A Oy:n vastapuolena voittaa Korkeimmassa oikeudessa, Korkein oikeus on edellä katsonut, että C ei A Oy:n asemesta ole vastuussa B Oy:n oikeudenkäyntikuluista. C ei siten ole velvollinen korvaamaan B Oy:n vastauskuluja Korkeimmassa oikeudessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevat vaatimukset hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor, Eva Tammi-Salminen, Timo Ojala ja Pasi Pölönen. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.