KKO:2024:20

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden vangitsemispäätös 17.12.2021

Päijät-Hämeen käräjäoikeus määräsi 17.12.2021 A:n vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä murhasta.

Käräjäoikeus totesi, että epäillystä rikoksesta ei ollut säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Vangitseminen ei ollut asian laadun taikka A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi kohtuutonta. Tutkittavana olleen rikoksen törkeys, sen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana. Matkustuskieltoa ei voitu pitää riittävänä pakkokeinona. Rikoksesta epäiltyjä oli tavoittamatta, ja A voisi vapaana ollessaan vaikeuttaa tutkintaa esimerkiksi sopimalla tapahtumista.

Samalla käräjäoikeus määräsi yhteydenpitorajoituksista, sillä yhteydenpidon rajoittamiseen oli rikosten selvittämiseen liittyvät erityisen painavat syyt.

Vangitsemisasian uudelleen käsittely 25.2.2022

A vaati, että hänet päästetään vapaaksi. Vangitseminen ei voinut A:n mukaan perustua pelkästään epäillyn rikoksen törkeyteen, vaan lisäksi vangitsemisen erityisten edellytysten tuli täyttyä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön, erityisesti tuomion Buzadji v. Moldova mukaisesti.

Rikoskomisario vastusti A:n vaatimusta. Epäilty murha liittyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen. A:n piittaamattomuus laista oli varsin selvää. A:ta epäiltiin lisäksi useista muista rikoksista, muun muassa tapon yrityksestä, törkeästä huumausainerikoksesta ja törkeästä ryöstöstä sekä pahoinpitelystä, joka oli tapahtunut alle vuorokausi ennen epäiltyä murhaa.

Käräjäoikeuden päätös 25.2.2022 nro 22/106

Käräjäoikeus totesi, että A:n vangitsemisen yleiset edellytykset olivat murhan osalta edelleen olemassa.

Murhan selvittämisintressi oli suuri. A oli ollut vangittuna noin kaksi ja puoli kuukautta. Rikosepäilyn todennäköisyyden aste ja vangitsemisen kesto huomioon ottaen vangittuna pitämistä oli pidettävä edelleen perusteltuna. Myös siihen nähden, että A:ta epäiltiin useista muista, myös törkeistä rikoksista, vangittuna pitämistä oli pidettävä edelleen perusteltuna.

Tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä A:lle tai muille aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana. Vangittuna pitämisen jatkumisen ei voitu katsoa olevan kohtuutonta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus määräsi A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Käräjäoikeus totesi, että yhteydenpitorajoitukset oli poistettu 20.1.2022 tutkinnanjohtajan päätöksellä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Taina Niinivirta.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 25.3.2022 nro 148

A kanteli hovioikeuteen ja vetosi kantelussaan muun muassa siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen Buzadji-tuomion perusteella vangitsemista ei voida perustaa pelkästään epäillyn rikoksen vakavuuteen, vaan lisäksi on osoitettava vangitsemisen erityisten edellytysten täyttyvän. Vaikeuttamisvaarasta ei ollut kysymys, sillä yhteydenpitorajoitukset oli poistettu. Jatkamisvaaraan liittyvät rikosepäilyt eivät voineet ajan kulumisen vuoksi enää olla vangitsemisen perusteena.

Rikostarkastaja vaati, että kantelu hylätään. Rikostarkastaja totesi teon liittyvän järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja toi esiin, että A:lla oli avoinna useita rikosepäilyjä koskien muun ohella tapon yritystä, törkeää huumausainerikosta ja törkeää ryöstöä sekä pahoinpitelyä, joka oli tapahtunut alle vuorokausi ennen vangitsemisen perusteena ollutta tekoa.

Hovioikeus totesi, että A:n vangittuna pitämiseen oli pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaiset yleiset edellytykset murhasta säädetyn rangaistuksen perusteella.

Hovioikeus totesi, että kysymys oli vakavaa rikosta koskevasta epäilystä. Sen vuoksi tuohon mennessä kestänyttä vapaudenriistoa ei voitu pitää asian laadun taikka A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n mukaisen kohtuuttoman vangitsemisen kiellon vastaisena.

Vakavan rikoksen selvittämisen tärkeys puolsi pakkokeinona vangitsemisen käyttöä. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, etteivät vangittuna pitämisestä A:lle aiheutuva oikeuksien loukkaaminen tai muut asiaan vaikuttavat seikat muodostaneet pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaisen suhteellisuusperiaatteen mukaista estettä edelleen vangittuna pitämiselle.

Vangittuna pitäminen ei ollut myöskään pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ssä tarkoitetun vähimmän haitan periaatteen vastaista.

A:n vangitseminen ei ollut perustunut pelkkään rikosepäilyyn, vaan rikosepäilyn ja vangitsemisen perusteeksi oli esitetty esitutkinnassa ilmi tulleita seikkoja, jotka olivat osoittaneet rikoksen tapahtumisen todennäköiseksi. Vangittuna pitämistä puoltavat seikat huomioon ottaen kantelussa mainittu ihmisoikeustuomioistuimen tuomio ei antanut aihetta arvioida A:n vangittuna pitämistä toisin.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kantelun.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Minna Koskinen, Merja Lahti ja Virpi Pääkkönen. Esittelijä Tom Suoniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati Korkeinta oikeutta toteamaan, ettei hänen vangittuna pitämiselleen ollut ollut laillisia edellytyksiä.

Vastauksessaan rikostarkastaja vaati, että valitus hylätään.

Rikostarkastaja antoi lausuman Korkeimman oikeuden yksilöidyn lausumapyynnön johdosta. A antoi lausuman rikostarkastajan lausuman johdosta.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Asia on Korkeimman oikeuden presidentin päätöksellä siirretty ratkaistavaksi täysistunnossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana oleva kysymys

1. Käräjäoikeus oli 17.12.2021 vanginnut A:n todennäköisin syin epäiltynä murhasta. Tässä asiassa arvioitavana olevassa vangitsemisasian uudelleen käsittelyssä 25.2.2022 käräjäoikeus on määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätöksen perusteena on ollut pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 11 §:n 1 momentin mukaisesti se, että A:ta on epäilty niin sanotusta ylitörkeästä rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta.

2. A on kannellut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen, joka on 25.3.2022 hylännyt kantelun. Hovioikeuden mukaan A:n vangittuna pitämiselle oli pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaiset edellytykset murhasta säädetyn rangaistuksen perusteella eikä vapaudenriistoa voitu pitää asian laadun taikka A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi kohtuuttomana.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeudella ollut lailliset perusteet määrätä A pidettäväksi edelleen vangittuna pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentin ja 5 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla. Asiassa on ensin arvioitava sitä, onko sanottujen säännösten soveltaminen tässä asiassa yhdenmukaista Euroopan ihmisoikeussopimuksen vapaudenriiston edellytyksiä koskevan 5 artiklan 3 kappaleen kanssa sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tätä määräystä oikeuskäytännössään tulkinnut.

4. Käräjäoikeus on sittemmin hylännyt A:han kohdistetun syytteen ja vapauttanut A:n tutkintavankeudesta. Muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen lopputulokseen, jolla A:n vangittuna pitäminen on pysytetty, ei siten voida enää puuttua. Vakiintuneen oikeuskäytäntönsä mukaisesti Korkein oikeus kuitenkin tutkii A:n valituksen perusteella, onko tämän vangittuna pitämiseen ollut lailliset edellytykset.

Pakkokeinolain vangitsemista koskevat säännökset

5. Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin saa vangitsemisvaatimuksen esittämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta määrätä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangittavaksi saman luvun 5 §:n 1 momentissa säädetyin edellytyksin.

6. Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää, jos rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Momentin 2 kohta soveltuu puolestaan, jos jotakuta epäillään todennäköisin syin rikoksesta, josta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Tällöin pidättämiseen vaaditaan lisäksi jonkin säännöksen a–c alakohdassa säädetyn edellytyksen eli karttamisvaaran, sotkemisvaaran tai jatkamisvaaran täyttymistä.

7. Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohtaa vastaava säännös vangitsemisesta ylitörkeää rikosta koskevan epäilyn perusteella sisältyi aiemminkin pitkälti samansisältöisenä rikoslain voimaanpanosta annetun asetuksen 20 §:n 3 momenttiin (614/1974). Epäilty oli tällaisessa tilanteessa vangittava, jollei ollut ilmeistä, että vangitsemiseen ei ollut aihetta.

8. Vuonna 1987 säädetyn pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohtaan otetun säännöksen sanamuoto oli aiempaan oikeustilaan nähden vähemmän ehdoton. Sen mukaan ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäilty saatiin pidättää. Lain esitöissä (HE 14/1985 vp s. 48) kuitenkin todettiin, että jo yleisestävistäkin syistä täytyi olla vahvat perusteet jättää erityisen törkeästä rikoksesta kuten murhasta epäilty tutkinnan ajaksi vapauteen. Toisaalta tällaista rikosta tutkittaessa paon vaara ja jälkienpeittämisvaara oli esitöiden mukaan useissa tapauksissa hyvin todellinen.

9. Vangitsemisesta säädettiin vuoden 1987 pakkokeinolain 1 luvun 8 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saatiin saman luvun 3 §:n 1 momentissa säädetyin edellytyksin vangita, jos se oli tarpeen esitutkinnan tai oikeudenkäynnin taikka rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi tai epäillyn rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseksi.

10. Vuonna 1995 pakkokeinolain 1 luvun 8 §:n 1 momenttia muutettiin poistamalla vangitsemisen tarpeellisuuteen viitannut säännöksen viimeinen lause (213/1995). Esitöiden (HE 181/1994 vp s. 8) mukaan säännöstä oli joskus tulkittu niin, että myös erityisen törkeiden rikosten kysymyksessä ollessa vaadittiin jonkun säännöksessä mainitun vaaran olemassaoloa, vaikka säännöksessä ei ollut tarkoitettu tätä. Vuonna 2002 erään toisen pakkokeinolakiin liittyneen muutoksen yhteydessä lain esitöissä toistettiin, että vangitsemisen erityiset edellytykset eivät koske ylitörkeitä rikoksia (HE 52/2002 vp s. 56–57).

11. Pakkokeinolainsäädännön uudistusta valmistellut esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunta arvioi vuonna 2009 valmistuneessa mietinnössään sitä, voidaanko pelkkään epäillyn rikoksen vakavuuteen perustuvaa vangitsemista pitää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella ongelmallisena (KM 2009:2 s. 108–109). Komitean mukaan pelkkä rikosepäily näytti ihmisoikeustuomioistuimen käytännön valossa oikeuttavan pidättämisen ainakin vapaudenriiston alkuvaiheessa. Ajan kuluessa vangittuna pitämiseltä voitiin edellyttää muutakin kuin rikosepäilyä, esimerkiksi pakenemis-vaaraa tai jatkamisvaaraa, mutta ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä näiltä osin kysymys oli ollut jopa vuosia kestäneistä tutkintavankeuksista, jotka eivät tulleet Suomessa kysymykseen. Pelkästään epäillyn rikoksen vakavuuteen perustuvan pidättämis- tai vangitsemisperusteen poistamiseen ei nähty aihetta.

12. Vuonna 2014 voimaan tulleeseen uuteen pakkokeinolakiin (806/2011) ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangitsemista koskeva säännös otettiin aikaisempaa vastaavassa muodossa. Esitöissä todettiin, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan pelkkään rikosepäilyyn perustuvaan vangitsemiseen on suhtauduttava sitä kriittisemmin, mitä pidemmälle aika kuluu, mihin näkökohtaan voidaan vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä kiinnittää erityistä huomiota vangittuna pitämisen kohtuullisuutta arvioitaessa (HE 222/2010 vp s. 247). Pakkokeinolaki on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella. Perustuslakivaliokunta ei ole lausunnossaan (PeVL 66/2010 vp) käsitellyt vangitsemisen edellytyksiä koskevaa sääntelyä.

Perustuslain 7 § sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö

13. Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen. Pykälän 3 momentin mukaan vapautta ei saa riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

14. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa määrätään oikeudesta vapauteen ja turvallisuuteen. Artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan vapaudenriisto on sallittu, kun henkilö pidätetään tai hänen vapautensa riistetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen. Artiklan 3 kappaleen mukaan 1 kappaleen c kohdan mukaan pidätetty tai vapaudenriiston kohteeksi joutunut on viipymättä tuotava tuomarin tai lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän muun viranomaisen tutkittavaksi ja hänellä on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä.

15. Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan keskeisin tarkoitus on estää mielivaltainen tai oikeudeton vapaudenriisto. Tähän nähden vapaudenriiston perusteet ovat luonteeltaan tyhjentäviä, näitä perusteita tulee tulkita tiukasti ja painopisteen tulee olla vapaudenriiston menettelyllisen ja aineellisen laillisuuden varmistamisessa laillisuusperiaatetta tarkkaan noudattaen (Buzadji v. Moldova 5.7.2016, kohta 84).

16. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmassa oikeuskäytännössä todettiin, että 5 artiklan 1 kappaleen c kohdassa mainittu rikosepäily on välttämätön edellytys vapaudenriiston jatkamisen pätevyydelle, mutta se ei itsessään riitä vapaudenriiston perusteeksi enää tietyn ajanjakson jälkeen. Edellytystä ”tietyn ajanjakson jälkeen” ei kuitenkaan voitu tarkasti määritellä ajan määreenä tai suhteessa epäillyn rikoksen vakavuuteen (Stögmüller v. Itävalta 10.11.1969, kohta 4). Ajanjakson kulumisen jälkeen oli arvioitava, muodostivatko muut oikeusviranomaisten viittaamat seikat perusteen vapaudenriiston jatkamiselle. Jos nämä seikat olivat olennaisia ja riittäviä, oli vielä tutkittava, olivatko kansalliset viranomaiset noudattaneet erityistä huolellisuutta menettelyssä (ks. esim. Letellier v. Ranska 26.6.1991, kohta 35).

17. Suuren jaoston tuomiossa Buzadji v. Moldova (5.7.2016) ihmisoikeustuomioistuin kehitti aikaisempaa, edellä selostettua oikeuskäytäntöään yhdenmukaistamalla tulkintansa ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen mukaisista vapaudenriiston edellytyksistä (ks. erityisesti ratkaisun kohdat 96–102). Ihmisoikeustuomioistuin piti ongelmallisena sitä, että vapaudenriiston laillisuus oli ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen mukaan ”viipymättä” saatettava viranomaisten tutkittavaksi, mutta vapaudenriiston jatkamiselle vaaditut erityiset perusteet riippuivat epämääräisestä ”tietyn ajan jälkeen” -edellytyksestä (kohta 100). Ihmisoikeustuomioistuimen tekemän vertailevan selvityksen mukaan valtaosassa vertailuun valituista Euroopan neuvoston 31 jäsenvaltiosta vangitsemiselle on esitettävä olennaiset ja riittävät perusteet jo ensimmäisessä tuomioistuinkäsittelyssä (kohdat 45–60 ja 101).

18. Johtopäätöksenään ihmisoikeustuomioistuin totesi, että oikeusviranomaisen on esitettävä rikosepäilyn lisäksi olennaiset ja riittävät perusteet vangitsemiselle jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä (kohta 102).

19. Olennaisina ja riittävinä perusteina vangitsemiselle on ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä pidetty erilaisia sopimusvaltioiden kansallisessa laissa säädettyjä perusteita, kuten esimerkiksi pakenemisen vaaraa, vaaraa todistajaan kohdistuvasta painostuksesta tai muusta tutkinnan vaikeuttamisesta, rikollisen toiminnan jatkamisvaaraa, yleisen järjestyksen vaarantumista sekä tarvetta vangitun suojelemiseen (ks. edellä mainittu ratkaisu Buzadji, kohta 88 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Toisaalta pelkkä odotettavissa olevan rangaistuksen pituus ei vielä itsessään tarkoita sitä, että esimerkiksi pakenemisen vaara olisi aina käsillä (esim. suuren jaoston tuomio Idalov v. Venäjä 22.5.2012, kohta 145). Jatkamisvaaran suhteen huomiota on kiinnitetty vastaajaa koskevien syytteiden luonteeseen ja vakavuuteen, vastaajan rikosrekisteriin sekä tämän luonteeseen ja käyttäytymiseen, jotka voivat antaa viitteitä jatkamisvaaran käsillä olosta (esim. tuomio Hysa v. Albania 21.2.2023, kohta 67).

20. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vapaudenriistoa tutkivien viranomaisten velvollisuutena on esittää vakuuttava selvitys lyhyenkin vapaudenriiston perusteesta. Vapaudenriiston perusteen siihen liittyvine tosiseikkoineen tulee käydä ilmi vapauttamishakemukseen annettavasta ratkaisusta (ks. esim. em. tuomio Idalov, kohdat 140 ja 141 sekä em. tuomio Hysa, kohta 63). Nämä perusteet eivät saa olla yleisiä ja abstrakteja, vaan niiden on liityttävä konkreettisesti kysymyksessä olevan asian erityisiin olosuhteisiin ja niitä on käsiteltävä johdonmukaisesti (esim. em. tuomio Buzadji, kohta 122).

Pakkokeinolain vangitsemissäännöksen soveltamisen suhde perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin

21. Edellä kuvatun ihmisoikeustuomioistuimen Buzadji-tuomioon nojautuvan oikeuskäytännön mukaisesti vangitseminen ei voi perustua pelkkään rikosepäilyn vakavuuteen, vaan jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä on esitettävä vangitsemisen perusteeksi olennaiset ja riittävät syyt. Tällaisiksi syiksi ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä hyväksytyt vangitsemisen perusteet vastaavat pääosin niitä erityisiä edellytyksiä, joista Suomessa nimenomaisesti ja tyhjentävästi säädetään pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdassa.

22. Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohta luettuna yhdessä saman luvun 11 §:n 1 momentin kanssa mahdollistaa ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangitsemisen pelkän epäillyn rikoksen vakavuuden perusteella. Lievempien rikosepäilyjen tilanteessa sovellettavaksi tulevaa pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohtaa taas ei sen sanamuodon mukaisen soveltamisalan rajoituksen vuoksi voida soveltaa todennäköisin syin ylitörkeästä rikoksesta epäillyn vangitsemiseen. Korkein oikeus katsoo, että mainittu sääntely ei ole tältä osin yhteensopiva Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen kanssa sellaisena kuin ihmisoikeustuomioistuin on tätä määräystä oikeuskäytännössään Buzadji-ratkaisusta lähtien tulkinnut.

23. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä todetun mukaan kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet ja perustuslain perusoikeussäännökset ovat pitkälti tulkinnallisesti harmonisoitavissa. Ihmisoikeusvelvoitteet ja perusoikeudet eivät ole sisällöltään välttämättä samat, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ihmisoikeusvelvoitteet asettavat nykyään perustuslailla turvattujen oikeuksien vähimmäistason, jonka pohjalta kansallisia perusoikeuksia on tulkittava ja sovitettava yhteen keskenään. Perusoikeuksien rajoittamista koskeviin yleisiin vaatimuksiin kuuluu se, ettei tavallisella lailla voida säätää rajoitusta, joka on ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa, kuten ei myöskään perusoikeuden ytimeen ulottuvaa rajoitusta (PeVM 25/1994 vp s. 5).

24. Korkein oikeus toteaa, että perustuslain 7 §:n 3 momentin mukainen mielivaltaisen tai lakiin perustumattoman vapaudenriiston kielto saa osin sisältönsä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleesta sellaisena kuin ihmisoikeustuomioistuin on sanottua määräystä oikeuskäytännössään tulkinnut. Kun pakkokeinolaissa ei ole kohdassa 22 kuvatuin tavoin säädetty ylitörkeitä rikoksia koskevan vangitsemisen edellytykseksi lievempiä rikoksia koskevaa karttamisvaaraa, sotkemisvaaraa tai jatkamisvaaraa, ei sääntely ole yhteensopiva myöskään perustuslain vapaudenriistoa koskevan sääntelyn kanssa. Asiassa on seuraavaksi arvioitava sitä, onko mainittu ristiriita poistettavissa perus- ja ihmisoikeusmyönteisellä tulkinnalla.

Perus- ja ihmisoikeusmyönteinen tulkinta

25. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tuomioistuimen tulee valita perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka eliminoi perustuslain kanssa ristiriitaisiksi katsottavat vaihtoehdot (PeVM 25/1994 vp s. 4). Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (esim. KKO 2022:26, kohta 18 ja siinä viitatut ratkaisut) todennut, että tulkinnassa on toisaalta kiellettyä ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. Lain tulkinnan vakiintuneita rajoja ei myöskään tule ylittää tai laajentaa vain, jotta perustuslain 106 §:n soveltamiselta voitaisiin välttyä.

26. Perustuslain 106 §:n mukaan, jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Säännös koskee sanamuotonsa mukaan lain ja perustuslain välistä ilmeistä ristiriitaa ratkaistavana olevassa lainkäyttöasiassa. Jos ihmisoikeusvelvoitteen ja lain välillä on ristiriita, jota ei voida tulkinnan keinoin ratkaista ihmisoikeusvelvoitteen edellyttämällä tavalla, on arvioitava ensiksikin sitä, merkitseekö ihmisoikeusvelvoitteen vastaisuus samalla myös perustuslain vastaisuutta, ja toiseksi sitä, onko perustuslainvastaisuus ilmeistä (KKO 2015:14, kohta 31).

27. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentissa olevan viittauksen nojalla vangitsemisen perusteena ollut 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohta muodostaa yhdessä säännöksen 2 kohdan kanssa selkeän kokonaisuuden. Ylitörkeitä rikoksia koskevan 1 kohdan sanamuodon sekä lievemmin rangaistavia rikoksia koskevaan 2 kohtaan sisältyvän soveltamisalarajoituksen perusteella pakkokeinolain mukaista ei ole edellyttää vangitsemisen erityisten perusteiden täyttymistä, kun kysymys on ylitörkeästä rikoksesta. Säännösten sanamuoto on selvä.

28. Lain esitöistä ja edellä kohdissa 7–12 kuvatusta sääntelyhistoriasta ilmenee, että kyseessä olevan säännöksen säätämisen tarkoitus on ollut mahdollistaa vangitseminen ylitörkeistä rikoksista pelkän rikosepäilyn perusteella ja ilman lisäedellytyksiä, eikä perustuslakivaliokunta ole lausunnossaan ottanut ehdotetun sääntelyn perustuslainmukaisuuteen tältä osin kantaa. Toisaalta ihmisoikeustuomioistuimen edellä kuvatusta vallitsevasta oikeuskäytännöstä ilmenee yksiselitteisesti, että vangitseminen pelkän rikosepäilyn perusteella ei ole ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen mukaista.

29. Ristiriita ei ole ratkaistavissa tulkinnan keinoin pelkästään siitä syystä, että ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan mainituilla perusteilla vangita eikä vangitseminen tällöinkään ole pakollista. Vangitsemisesta päätettäessä on aina huomioitava vangitsemista rajoittavat yleiset periaatteet, eli pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n säännös kohtuuttoman vangitsemisen kiellosta, pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n säännös suhteellisuusperiaatteesta ja pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n säännös vähimmän haitan periaatteesta. Nämä vangitsemista koskevat rajoitusperiaatteet tulevat kuitenkin sovellettavaksi vasta siinä vaiheessa, kun vangitsemiselle on katsottu muutoin olevan laillinen peruste. Näin ollen tämä sääntelyn luonne ei anna aihetta tulkita vangitsemisen erityisiä edellytyksiä laajentavasti.

30. Kuten kohdasta 19 ilmenee, ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään ottanut kantaa myös sellaisiin tietyn ihmisoikeussopimuksen sopimuspuolena olevan valtion lainsäädännön mukaisiin vangitsemisen edellytyksiin, joita pakkokeinolakiin ei sisälly, ja todennut ne tietyissä olosuhteissa hyväksyttäviksi vapaudenriiston perusteiksi. Korkein oikeus toteaa perustuslain 7 §:n 3 momentin sekä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen edellyttävän, että vapaudenriiston perusteista on nimenomaisesti säädettävä laissa. Perustuslain ja pakkokeinolain välistä ristiriitaa ei siksi voida poistaa edellyttämällä ylitörkeästä rikoksesta vangitsemiselta rikosepäilyn lisäksi ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä hyväksyttyä vangitsemisen erityistä perustetta, jos tällaisesta perusteesta ei ole ylitörkeitä rikoksia koskevien rikosepäilyjen osalta lailla säädetty.

31. Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan säännöstä ei voida – silloin kun sitä saman luvun 11 §:n nojalla sovelletaan vangitsemisen edellytyksiä koskevana – tulkinnalla sovittaa yhteen ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen vapaudenriiston perusteita koskevan ihmisoikeusvelvoitteen sekä perustuslain kanssa. Perusoikeusuudistusta koskevissa lain esitöissä tarkoitettuna perusteltavissa olevana tulkintavaihtoehtona ei voida pitää sitä, että pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan yksin vankeusrangaistuksen pituuteen perustuva ylitörkeitä rikoksia koskeva vangitsemissäännös sekä saman momentin 2 kohdan lievempiä rikoksia koskevan säännöksen vankeusrangaistuksen pituutta koskeva rajoitus jätettäisiin käytännössä soveltamatta.

Perustuslain 106 §:n soveltaminen

32. Korkein oikeus toteaa, että edellä esitetyn perusteella pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohtaa luettuna yhdessä saman luvun 11 §:n 1 momentin kanssa on tulkittava siten, että ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäilty voidaan vangita pelkän epäillyn rikoksen vakavuuden perusteella. Tässä tapauksessa pakkokeinolain säännöksen ristiriita ihmisoikeusvelvoitteen kanssa tarkoittaa myös edellä kohdassa 24 kuvatulla tavoin ristiriitaa perustuslain kanssa, ja ristiriitaa voidaan pitää ilmeisenä. Säännöksen soveltaminen A:n vangittuna pitämisen perusteena olisi siten tässä asiassa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

33. Perustuslain 106 §:n mukaan edellä kuvatussa tilanteessa etusija on annettava perustuslain säännökselle. Korkein oikeus katsoo, että kun otetaan huomioon vapaudenriiston perusteita koskeva lailla säätämisen vaatimus, pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 11 §:n 1 momentin säännösten sekä perustuslain välinen ristiriita on poistettavissa jättämällä soveltamatta pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohta sekä soveltamalla pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdassa säädettyjä vangitsemisen edellytyksiä myös silloin, kun vangittuna pitämisen perusteena on ylitörkeä rikos, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta.

A:n vangittuna pitämisen edellytykset

34. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko A:n määräämiselle pidettäväksi edelleen vangittuna ollut pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdan mukaisia edellytyksiä eli karttamisvaaraa, sotkemisvaaraa tai jatkamisvaaraa, joiden voidaan katsoa täyttävän ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitettuja olennaisia ja riittäviä vapaudenriiston syitä koskevat edellytykset.

35. Vangitsemisvaatimuksesta, käräjäoikeuden päätöksestä ja asianosaisten oikeudenkäyntikirjelmistä ilmenee, että asiassa on rikosepäilyn vakavuuden lisäksi vedottu myös seikkoihin, joilla voi olla merkitystä vangitsemisen erityisten edellytysten arvioinnissa.

36. Rikostarkastaja on Korkeimman oikeuden lausumapyynnön johdosta selventänyt sitä, että asiassa oli alemmissa tuomioistuimissa implisiittisesti vedottu sotkemisvaaraan, jatkamisvaaraan ja karttamisvaaraan, joihin olisi myös nimenomaisesti vedottu vangitsemisen edellytyksenä, jos oikeustilan olisi tulkittu sitä edellyttäneen. Rikostarkastaja on todennut sotkemisvaaran päättyneen yhteydenpitorajoitusten tultua poistetuksi 20.1.2022. Jatkamisvaaran osalta rikostarkastaja on todennut vangitsemisvaatimuksesta ja kanteluun annetusta vastauksesta ilmenevän, että poliisi on epäillyt A:ta vangitsemisen perusteena olleen henkirikoksen lisäksi useista muista rikoksista. Lisäksi rikostarkastaja on tähän ja yleisen järjestyksen vaarantamiseen liittyen viitannut siihen, että A:n syyksi epäillyn teon on katsottu tehdyn osana järjestäytynyttä rikollisuutta. Rikostarkastaja on lisäksi todennut, että epäillystä rikoksesta seuraavaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen liittyy huomattava karttamisvaaran riski.

37. A on rikostarkastajan lausuman johdosta antamassaan lausumassa todennut, että sotkemisvaarasta ei ole enää voinut olla kysymys yhteydenpitorajoitusten tultua poistetuiksi. Jatkamisvaaran suhteen olisi tullut esittää konkreettinen selvitys menettelystä, joka synnyttää syyn epäillä rikosten tekemisen jatkamista. Kysymys voisi olla esimerkiksi rikoskierteen katkaisemisesta. Rikosepäilyjä ei ole asiassa yksilöity. Odotettavissa oleva rangaistus ei syyttömyysolettaman vuoksi voi olla karttamisvaaran perusteena.

38. Tilanteessa, jossa alempi tuomioistuin ei ole omaksumansa oikeudellisen lähestymistavan vuoksi lausunut jostakin asianosaisen väitteestä, asia tyypillisesti palautetaan alemman tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kysymys on kuitenkin nyt tilanteesta, jossa A ei enää ole vangittuna muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen perusteella. Asian palauttamisella ei siten ole tällaisiin tilanteisiin tavanomaisesti liittyvää merkitystä asianosaisten muutoksenhakuoikeuden kannalta. Asian ratkaisemiseen tarvittava oikeudenkäyntiaineisto on Korkeimman oikeuden käytettävissä. Tässä tilanteessa on perusteltua, että Korkein oikeus ottaa välittömästi käsiteltäväkseen kysymyksen siitä, onko A:n vangittuna pitämiselle ollut lailliset edellytykset. Arvioinnissa on otettava huomioon kaikki ne vangittuna pitämistä koskevan päätöksen lainmukaisuuden kannalta merkitykselliset tosiseikat, jotka poliisi tai A on vangitsemiskäsittelyn yhteydessä saattanut tuomioistuimen tietoon.

39. Rikostarkastajan Korkeimmalle oikeudelle antamasta lausumasta ilmenee, että pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdan mukainen sotkemisvaara ei ole enää muutoksenhaun kohteena olevan käräjäoikeuden päätöksen aikaan ollut käsillä.

40. Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdan ja 11 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita karttamisvaaran perusteella, jos epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Karttamisvaaran osalta asiassa on vedottu murhasta säädetyn rangaistuksen ankaruuteen. Korkein oikeus katsoo, että yksinomaan todennäköinen epäily, vaikka se koskeekin vakavaa rikosta, ei sellaisenaan täytä karttamisvaaraa koskevia edellytyksiä ilman että vaaran käsilläoloa olisi muulla tavoin perusteltu.

41. Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan c alakohdan mukaisen jatkamisvaaran voidaan katsoa olevan käsillä, jos epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän jatkaa rikollista toimintaa. Jatkamisvaara tulee tyypillisesti kysymykseen joko vangittavaksi vaaditun aikaisempien tuomioiden tai vireillä olevien rikosepäilyjen perusteella. Korkein oikeus katsoo, että jatkamisvaaraa arvioitaessa merkitystä voidaan antaa etenkin rikosepäilyjen laadulle ja vakavuudelle, tekojen välillä kuluneelle ajalle, epäillyn rikoshistorialle sekä hänen henkilökohtaisille ominaisuuksilleen ja käyttäytymiselleen. Jatkamisvaaran, kuten muidenkin vangitsemisen edellytysten kohdalla on huomioon otettava myös käsiteltävänä olevan rikosepäilyn vakavuus. Vakavien rikosten kohdalla vangitsemisen edellytyksistä ei välttämättä edellytetä yhtä vahvaa selvitystä kuin lievempien rikosten kohdalla.

42. Rikostarkastaja on vedonnut asiassa siihen, että A:lla on ollut avoinna useita rikosepäilyjä, joiden rikosnimikkeinä on ollut muun muassa tapon yritys, törkeä huumausainerikos ja törkeä ryöstö. Viimeisin epäilty rikos ennen vangitsemisvaatimuksen perusteena ollutta murhaepäilyä oli ollut noin vuorokautta aikaisemmin tapahtunut pahoinpitely. Käsiteltävänä ollut epäilty murha on liittynyt järjestäytyneeseen rikollisuuteen. A on puolestaan katsonut, että jatkamisvaaraan ei ollut vedottu riittävällä tarkkuudella ja että vangittuna pitämisen edellytykset eivät esitetyillä perusteilla täyttyneet.

43. Korkein oikeus toteaa, että vangitsemisen edellytysten arvioimisen kannalta olennaiset tosiseikat ovat tulleet tehokkaan tuomioistuinkontrollin edellyttämällä tarkkuudella esille. Ottaen huomioon erityisesti vangitsemisen perusteena olleen rikoksen erityisen vakavuuden, tähän rikosepäilyyn liittyneen kytkennän järjestäytyneeseen rikollisuuteen, muiden A:lla avoimena olleiden rikosepäilyjen vakavuuden ja laadun sekä pahoinpitelyepäilyn ajallisen läheisyyden epäiltyyn murhaan, vangittuna pitämisen jatkamisesta päätettäessä on ollut syytä epäillä, että A vapautuessaan jatkaa rikollista toimintaa.

44. A:n vangittuna pitämiselle on näin ollen siitä päätettäessä ollut käsillä pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaiset edellytykset. Esille ei ole tullut seikkoja, joiden perusteella vapaudenriisto olisi ollut asian laadun taikka A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi kohtuutonta. Pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Näin ollen A:n vangitseminen on ollut yhdenmukaista myös pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n suhteellisuusperiaatteen ja 3 §:n vähimmän haitan periaatteen sekä 2 luvun 13 §:n kohtuuttoman vangitsemisen kiellon kanssa.

Päätöslauselma

A:n vangittuna pitämiselle on 25.2.2022 lukien ollut lailliset edellytykset.

Asian ovat täysistunnossa ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Ari Kantor, Mika Huovila (eri mieltä), Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand (eri mieltä), Mika Ilveskero (eri mieltä), Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen (eri mieltä), Jussi Tapani (eri mieltä), Timo Ojala, Alice Guimaraes-Purokoski, Tuija Turpeinen (eri mieltä), Pekka Pulkkinen (eri mieltä), Kaarlo Hakamies (eri mieltä) ja Pasi Pölönen. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Hakamies: Olen samaa mieltä ratkaisun perusteluista kohdissa 1–20 ja 36–43. Erimielisyyteni liittyy perusteluihin, jotka koskevat pakkokeinolain vangitsemista koskevan sääntelyn soveltamisen suhdetta perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin, sekä näiden perusteella tehtyihin johtopäätöksiin vangitsemisen laillisista edellytyksistä. Lausun näiltä osin asiassa seuraavaa.

Ihmisoikeustuomioistuimen Buzadji-tuomioon nojautuvan oikeuskäytännön mukaisesti vangitseminen ei voi perustua pelkkään rikosepäilyyn, vaan jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä on rikosepäilyn lisäksi esitettävä vangitsemisen perusteeksi olennaiset ja riittävät syyt. Tällaisina syinä ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on viitattu muun ohella seikkoihin, jotka vastaavat niitä erityisiä edellytyksiä, joista Suomessa säädetään pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdissa. Näiden lisäksi olennaisina ja riittävinä perusteina vangitsemiselle on ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä pidetty esimerkiksi yleisen järjestyksen vaarantumista sekä tarvetta vangitun suojelemiseen (ks. ratkaisu Buzadji, kohta 88 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Ihmisoikeustuomioistuin on myös hyväksynyt olennaisiksi ja riittäviksi perusteiksi erityisesti vapaudenriiston alkuvaiheessa esimerkiksi rikoksesta epäillyn kuulumisen järjestäytyneeseen rikollisryhmään, tarpeen hankkia todisteita useista lähteistä kunkin rikoksesta epäillyn rikosvastuun arvioimiseksi tarvittavien tosiseikkojen ja syyllisyyden asteen selvittämiseksi rikostutkinnassa (Podeschi v. San Marino 13.4.2017, kohta 147 ja siinä viitatut ratkaisut) sekä jutun erityisen monimutkaisuuden ja laajuuden (Lisovskij v. Liettua 2.5.2017, kohdat 76–77). Sen sijaan vakavissakaan rikosepäilyissä riittävää ei ole pelkkä rutiininomainen viittaus rikoksen vakavuuteen, vaan tällöinkin on arvioitava käsiteltävän tapauksen tosiseikkoja ja vapaudenriistolle mahdollisia vaihtoehtoisia pakkokeinoja (Idalov, kohdat 147–148).

Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että vangitsemisen jatkaminen rikosepäilyn perusteella voi perustua vain siihen, että yleisen edun vaatimukset ovat syyttömyysolettamasta huolimatta kyseisessä yksittäistapauksessa tärkeämpiä kuin yksilön vapauden suoja. Arvioinnin on perustuttava kunkin tapauksen tosiseikkoihin ja erityispiirteisiin, eikä vangittuna pitämisen kohtuullista kestoa voida määritellä abstraktilla tasolla (Buzadji, kohta 90 ja oikeuskäytäntöä kokoavasti myös Hasselbaink v. Alankomaat 9.2.2021, kohdat 70–73). Kansallisten tuomioistuinten pitää myös punnita, ovatko vangitsemiselle vaihtoehtoiset pakkokeinot riittäviä (esim. Buzadji, kohta 87 ja Podeschi, kohta 136). Olennaista on, että kansalliset tuomioistuimet punnitsevat kaikkia vangitsemista puoltavia ja sitä vastaan puhuvia seikkoja sekä käsittelevät niitä vangitsemisasian ratkaisun perusteluissa (esim. Buzadji, kohta 91 ja Podeschi, kohta 140).

Vakiintuneen käsityksen mukaan Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet asettavat perustuslailla turvattujen oikeuksien vähimmäistason, jonka pohjalta kansallisia perusoikeuksia on tulkittava ja sovitettava yhteen. Perustuslain 7 §:n henkilökohtaista vapautta turvaava perusoikeussääntely saa siten osin sisältönsä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleesta sellaisena kuin ihmisoikeustuomioistuin on sanottua määräystä edellä kuvatussa ratkaisukäytännössään tulkinnut.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (esim. KKO 2022:26, kohta 18 ja siinä viitatut ratkaisut) todennut, että perustuslain 22 § velvoittaa tuomioistuimen valitsemaan mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaavan vaihtoehdon. Tuomioistuimen on pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan käyttäessään yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa ja noudattaessaan ihmisoikeusvelvoitteiden asettamia vaatimuksia.

Pakkokeinolain sääntely muodostaa kokonaisuuden, jossa rikosepäilyyn perustuvien pakkokeinojen käyttämisen edellytykset määräytyvät yhtäältä laissa säädettyjen erityisten edellytysten ja toisaalta lain yleisten periaatteiden perusteella. Siten esimerkiksi pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdasta yhdessä luvun 11 §:n 1 momentin kanssa ei vielä yksin seuraa, että tuomioistuin saa määrätä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangittavaksi vain sillä perusteella, että epäily koskee ylitörkeää rikosta. Vangitsemisesta päätettäessä on lisäksi aina otettava huomioon pakkokeinojen käyttöä rajoittavat yleiset periaatteet.

Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä säädetään suhteellisuusperiaatteesta, jonka mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Edelleen pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ssä säädetyn vähimmän haitan periaatteen mukaisesti pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi eikä sillä saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa. Pakkokeinolain 2 luvun 13 §:ssä säädetään puolestaan kohtuuttoman vangitsemisen kiellosta, jonka mukaan ketään ei saa vangita tai määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Pakkokeinolakia säädettäessä on ollut tarkoitus, että laki täyttää ihmisoikeussopimuksesta johtuvat vaatimukset (ks. esimerkiksi HE 222/2010 vp s. 71). Lainsäätäjän tiedossa on myös ollut, että ihmisoikeussopimuksen tulkinta kehittyy ajan myötä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kautta.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaletta koskeva ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö on mahdollista ja se myös tulee ottaa huomioon pakkokeinolain tulkinnassa, kun tuomioistuin vangitsemisen edellytyksiä arvioidessaan soveltaa edellä selostettuja pakkokeinojen käyttöä rajoittavia yleisiä periaatteita. Tällainen tulkinta on mahdollista lain sanamuodon asettamissa rajoissa ja vastaa edellä todettua lain tarkoitusta.

Edellä lausuttu huomioon ottaen pakkokeinolain säännösten soveltaminen ei johda ristiriitaan perustuslain 7 §:n henkilökohtaista vapautta turvaavan perusoikeussääntelyn kanssa siltäkään osin kuin viimeksi mainittu saa sisältönsä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaletta koskevasta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä. Vapauden riistäminen edellä selostettujen pakkokeinolain mukaisten edellytysten täyttyessä ei tapahdu mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Käsillä ei siten ole perustuslain 106 §:ssä tarkoitettu tilanne, jossa lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Totean, että mitään muitakaan perusteita ei ole rajoittaa ylitörkeitä rikoksia koskevia vangitsemisen edellytyksiä yksinomaan pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdissa säädettyihin tilanteisiin. Sellainen rajoitus johtaisi merkittävästi ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä hyväksyttyä kapeampaan vangitsemisen edellytysten soveltamisalaan.

Katson edellä todetun perusteella, että rikoksesta epäilty saadaan vangita pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 11 §:n 1 momentin edellytysten täyttyessä, jos pakkokeinojen käyttöä rajoittavista pakkokeinolain yleisistä periaatteista ei muuta johdu. Viimeksi mainituista periaatteista katson muun ohessa seuraavan, että vangitsemiselle on pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 11 §:n 1 momentin edellytysten lisäksi aina oltava ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämät olennaiset ja riittävät perusteet.

Siltä osin kuin tässä asiassa on arvioitava, onko A:n määräämiselle pidettäväksi edelleen vangittuna ollut pakkokeinolain mukaiset edellytykset, totean, että A:ta on todennäköisin syin epäilty rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. A:n vangittuna pitämiselle on näin ollen siitä päätettäessä ollut käsillä pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 11 §:n 1 momentin mukaiset edellytykset.

Tämän lisäksi asiassa on arvioitava, onko pakkokeinon käyttö ollut pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n suhteellisuusperiaatteen ja 3 §:n vähimmän haitan periaatteen mukaista sekä ettei vangitsemista ole ollut pidettävä lain 2 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana. Tällöin on muun ohessa arvioitava, onko vangitsemiselle esitetty ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaiset olennaiset ja riittävät perusteet.

Vangitsemisvaatimuksesta, käräjäoikeuden päätöksestä ja asianosaisten oikeudenkäyntikirjelmistä ilmenee, että asiassa on rikosepäilyn vakavuuden lisäksi vedottu myös seikkoihin, joilla on merkitystä arvioitaessa vangitsemiselle esitettyjen perusteiden olennaisuutta ja riittävyyttä.

Ratkaisun kohdista 36–43 ilmenevin perustein vangittuna pitämisen jatkamisesta päätettäessä on ollut syytä epäillä, että A vapautuessaan jatkaa rikollista toimintaa. Pakkokeinon käytölle on tällöin myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä katsotut olennaiset ja riittävät perusteet. Pakkokeinon käyttöä voidaan pitää muutoinkin puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Esille ei ole tullut seikkoja, joiden perusteella vapaudenriisto olisi ollut vähimmän haitan periaatteen vastaista tai asian laadun taikka A:n iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi kohtuutonta.

Näillä perusteilla katson, että A:n vangittuna pitämiselle on ollut lailliset edellytykset, ja päädyn Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevään lopputulokseen.

Oikeusneuvos Pulkkinen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hakamies.

Oikeusneuvos Turpeinen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pulkkinen.

Oikeusneuvos Tapani: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Turpeinen.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tapani.

Oikeusneuvos Ilveskero: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.

Oikeusneuvos Engstrand: Olen samaa mieltä Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista kohdissa 1–20, 23, 25 ja 34–44 ja päätöslauselmasta. Toisin kuin enemmistö katson, että pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös – silloin kun sitä saman luvun 11 §:n nojalla sovelletaan vangitsemisen edellytyksiä koskevana – voidaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisellä tulkinnalla sovittaa yhteen ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen vapaudenriiston perusteita koskevan ihmisoikeusvelvoitteen sekä perustuslain 7 §:n kanssa eikä sen soveltaminen siten johda ristiriitaan perustuslain kanssa. Perustelen mielipidettäni seuraavasti.

Katson enemmistön tavoin, että pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös luettuna yhdessä saman luvun 11 §:n 1 momentin kanssa mahdollistaa lähtökohtaisesti ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangitsemisen pelkästään epäillyn rikoksen vakavuuden perusteella (kohdat 27 ja 28). Ihmisoikeustuomioistuimen Buzadji-tuomioon nojautuvan oikeuskäytännön mukaisesti vangitseminen ei kuitenkaan voi enää perustua pelkkään rikosepäilyn vakavuuteen, vaan jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä on esitettävä vangitsemisen perusteeksi olennaiset ja riittävät syyt.

Mainituissa pakkokeinolain säännöksissä ei niiden sanamuotojen ”saadaan pidättää / saadaan määrätä vangittavaksi” mukaan velvoiteta vangitsemaan tällaisestakaan rikoksesta epäiltyä. Säännös jättää siten avoimeksi sen, millä tarkemmilla edellytyksillä epäilty on vangittava. Näin ollen myös ylitörkeästä rikoksesta epäillyn vangitseminen mainittujen säännösten nojalla edellyttää muiden perusteiden kuin rikoksen vakavuuden huomioon ottamista.

Koska pakkokeinolakia säädettäessä keskeisenä tarkoituksena on ollut, että laki täyttää ihmisoikeussopimuksesta johtuvat vaatimukset (ks. esimerkiksi HE 222/2010 vp s. 71), on perusteltua ja luontevaa, että vangitsemisen edellytyksiä arvioidaan myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön pohjalta. Ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä vangitsemisen edellytykseksi hyväksytyt perusteet vastaavat osin niitä erityisiä edellytyksiä, joista Suomessa säädetään pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdissa.

Vangitsemisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon myös suhteellisuusperiaatetta (pakkokeinolaki 1 luku 2 §), vähimmän haitan periaatetta (pakkokeinolaki 1 luku 3 §) ja kohtuuttoman vangitsemisen kieltoa (pakkokeinolaki 2 luku 13 §) koskevat säännökset, joissa on kysymys pakkokeinojen käyttöä rajoittavista yleisistä periaatteista. Nämä rajoitusperiaatteet tulevat käytännössä sovellettavaksi vasta siinä vaiheessa, kun vangitsemiselle on katsottu muutoin olevan laillinen peruste. Esimerkiksi suhteellisuusperiaatetta koskevan pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat.

Edellä lausuttuun nähden en pidä ongelmallisena sitä, että ylitörkeästä rikoksesta todennäköisin syin epäillyn vangitsemista harkittaessa otetaan huomioon pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a–c alakohdista ilmeneviä ja ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä hyväksyttyjä perusteita vapaudenmenetystä rajoittavina perusteina. Kysymys ei tällöin ole vapauden rajoittamisesta muulla kuin laissa säädetyllä perusteella vaan siitä, että ylitörkeistä rikoksista laissa nimenomaisesti säädettyjen vangitsemisen edellytysten täyttyessä otetaan vangitsemista rajoittavina ja siten perus- ja ihmisoikeusmyönteisiä ratkaisuvaihtoehtoja tukevina huomioon pakkokeinolain mukaisia ja ihmisoikeustuomioistuimen hyväksymiä perusteita. Tällainen vangitsemisen edellytyksiä koskevien säännösten rajoittava tulkinta edistää parhaiten perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja on myös sopusoinnussa edellä todetun lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.

Vaikka ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaletta koskeva ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö olennaisista ja riittävistä perusteista on perusteltua ottaa edellä todetuin tavoin huomioon, ratkaisukäytännöstä ilmeneviä perusteita ei pidä soveltaa kritiikittömästi. Ihmisoikeustuomioistuin arvioi ratkaisuissaan vangitsemisen perusteita sekä niiden olennaisuutta ja riittävyyttä jonkin ihmisoikeussopimuksen sopimuspuolena olevan valtion lainsäädännön pohjalta. Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleessa on puolestaan kuvattu ne tilanteet, joissa henkilön vapaus voidaan riistää kansallisen lain nojalla. Ihmisoikeustuomioistuin on näistä lähtökohdista pitänyt olennaisena ja riittävänä perusteena vangitsemiselle esimerkiksi yleisen järjestyksen vaarantumista ja tarvetta vangitun suojelemiseen (ks. ratkaisu Buzadji, kohta 88).

En pidä perusteltuna, että tällaisia osin muihin oikeusjärjestyksiin perustuvia ja kotimaiselle lainsäädännölle vieraita perusteita sovelletaan arvioitaessa vangitsemisen edellytyksiä pakkokeinolain nojalla. Esimerkiksi yleinen järjestys ja sen vaarantumisen torjuminen eivät ole ihmisoikeussopimukseen perustuvia periaatteita vaan päinvastoin tavoitteita, jotka voivat toimia perus- ja ihmisoikeuksien rajoitusperusteina. Tällaiset ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä sinänsä hyväksytyt tavoitteet eivät sen vuoksi voi perustellusti olla vapaudenmenetystä rajoittavia perusteita pakkokeinolakia sovellettaessa. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännöstä ilmenevien perusteiden soveltuvuutta arvioitaessa on kantani mukaan otettava huomioon kotimaisen lain perusperiaatteet ja ominaispiirteet sekä perusteiden tarkoitus toimia pakkokeinon rajoitusperusteina.

Johtopäätöksenäni totean, että A:n vangittuna pitämiselle on ollut Korkeimman oikeuden päätöksen kohdista 34–44 ilmenevin perustein lailliset edellytykset.

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.

Presidentti Leppänen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Ilveskero.