KKO:2023:68

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

X Oy:n ja hankintayksikkö Y:n välillä oli 17.10.2016 lukien ollut voimassa hankintasopimus, jonka perusteella X Oy toimitti Y:lle kirjallisuutta. Sopimukseen sovellettavien ehtojen mukaan maksuaika oli 30 päivää ja X Oy:llä oli oikeus periä viivästyskorkoa korkolain mukaisesti, jos tilaaja ei maksanut laskua viimeistään eräpäivänä.

Y oli suorittanut sopimukseen perustuvia maksuja siten, että erääntynyt summa oli kirjattu siirtyneeksi Y:n tililtä eräpäivänä, jolloin maksuja oli kirjautunut X Oy:n tilille vasta eräpäivän jälkeen. X Oy oli vuoden 2018 lopulla vaatinut tällaisten maksujen osalta Y:ltä viivästyskorkoa. Y oli kiistänyt vaatimukset.

Hakemus ja vastaus markkinaoikeudessa

X Oy vaati hakemuksessaan, että markkinaoikeus sakon uhalla kieltää Y:tä jatkamasta sellaisen sopimuskäytännön tai -ehdon soveltamista, jonka mukaan X Oy:llä ei ole oikeutta viivästyskorkoon tilanteessa, jossa Y:n maksama suoritus ei ole ollut X Oy:n käytettävissä eräpäivänä.

X Oy:n mukaan Y:n eräpäivänä tekemät maksut, jotka eivät olleet X Oy:n tilillä sen käytettävissä eräpäivänä, olivat viivästyneitä ja X Oy:llä oli siten oikeus viivästyskorkoon. Vaatimuksensa ensisijaisena perusteena X Oy vetosi siihen, että Y:n noudattama menettely merkitsi kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (maksuehtolaki) 8 §:n 1 momentissa tarkoitettua sopimusehtoa tai -käytäntöä, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon. Tällainen ehto tai käytäntö oli maksuehtolain 8 §:n 1 nojalla tehoton ja sen käyttäminen tuli maksuehtolain 10 §:n nojalla kieltää.

Toissijaisesti X Oy vetosi siihen, että Y:n noudattama käytäntö oli joka tapauksessa kohtuuton ja se tuli tällä perusteella maksuehtolain 9 ja 10 §:n nojalla kieltää.

Y vaati vastauksessaan hakemuksen hylkäämistä vedoten siihen, että sen X Oy:lle tekemät maksut oli suoritettu eräpäivänä, eivätkä ne siten olleet viivästyneitä. Y:n ja X Oy:n välillä oli sopimussuhteen alusta lukien noudatettu käytäntöä, jonka mukaan maksu ei ollut viivästynyt, mikäli se oli eräpäivänä kirjattu lähteväksi Y:n tililtä siitä riippumatta, oliko se ollut X Oy:n tilillä sen käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen. X Oy ei ollut reklamoinut Y:n menettelystä kohtuullisessa ajassa ja käytäntö oli muodostunut osapuolia sitovaksi.

Maksuehtolain 8 §:n 1 momentti ei tullut asiassa sovellettavaksi, koska X Oy:llä oli hankintasopimuksen perusteella oikeus viivästyskorkoon ja asiassa oli kysymys vain viivästyskoron maksuvelvollisuuden alkamisajankohdasta. Y:n menettely vastasi vakiintunutta kotimaista sopimuskäytäntöä ja kauppatapaa eikä sitä voitu pitää myöskään kohtuuttomana.

Markkinaoikeuden päätös 16.6.2020 nro 276/20

Markkinaoikeus totesi, että maksuehtolakia tuli tulkita siten, että kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (maksuviivästysdirektiivi) tarkoitus toteutuu.

Hankintasopimukseen sovellettavien ehtojen mukaan X Oy:llä oli oikeus periä viivästyskorkoa, jos Y ei maksanut laskua viimeistään eräpäivänä. Y oli pitänyt sopimuksenmukaisena sitä, että sen suoritus X Oy:lle oli ollut oikea-aikainen eräpäivänä maksettuna riippumatta siitä, milloin maksu oli kirjautunut X Oy:n tilille. Tästä oli seurannut, että Y oli pitänyt sopimuksenmukaisena myös sitä, ettei X Oy:llä ollut oikeutta viivästyskorkoon, vaikka Y:n eräpäivänä maksama suoritus oli kirjautunut X Oy:n tilille vasta eräpäivän jälkeen.

Markkinaoikeus katsoi, että asianosaisten välinen sopimusehto ja sitä vastaava, edellä kuvattu sopimuskäytäntö ei merkinnyt sitä, ettei X Oy:llä olisi lainkaan oikeutta viivästyskorkoon. Asianosaisten välinen sopimusehto ja -käytäntö ei näin ollen ollut maksuehtolain 8 §:n 1 momentin nojalla tehoton. Tällainen tulkinta ei ollut myöskään ristiriidassa maksuviivästysdirektiivin kanssa.

Sopimusehdon ja -käytännön kohtuuttomuuden osalta markkinaoikeus viittasi elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä annetun lain (sopimusehtolaki) 1 §:n 1 momentista sekä maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 1 kohdasta ilmeneviin arviointiperusteisiin todeten muun ohella, että kysymys oli kokonaisarvioinnista.

Markkinaoikeus totesi, että pääsäännön mukaan maksun oikea-aikaisuus edellyttää sitä, että maksu on kirjautunut eräpäivänä maksunsaajan tilille. Osapuolet voivat kuitenkin maksupalvelulain 82 §:n nojalla sopia toisin.

Markkinaoikeus otti arvioinnissaan huomioon muun ohella riidanalaista sopimusehtoa ja -käytäntöä vastaavan käytännön vakiintuneisuuden Suomessa sekä sen, että viivästyskoron saamatta jääminen tyypillisesti yhdeltä tai korkeintaan muutamalta päivältä oli taloudelliselta merkitykseltään velan määrään suhteutettuna varsin vähäinen. Markkinaoikeus katsoi, ettei arvioitavana oleva sopimusehto ja -käytäntö ollut viivästyskoron osalta sopimusehtolaissa tarkoitetulla tavalla kohtuuton.

Markkinaoikeus hylkäsi X Oy:n hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeustuomarit Anne Ekblom-Wörlund, Sami Myöhänen ja Ville Parkkari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa.

X Oy vaati valituksessaan, että markkinaoikeuden päätös kumotaan ja sen hakemus hyväksytään.

Y vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Perustelut

Asian tausta

1. Y:n ja X Oy:n välillä on 17.10.2016 lukien ollut voimassa kirjojen hankintaa koskeva sopimus, jonka ehtojen mukaan X Oy:llä on ollut oikeus periä viivästyskorkoa korkolain mukaisesti, jos Y tilaajana ei ole maksanut laskua viimeistään eräpäivänä. Y on sopimussuhteen alusta lukien tehnyt X Oy:lle sopimukseen perustuvia maksusuorituksia siten, että erääntynyt määrä on veloitettu Y:n tililtä eräpäivänä, jolloin suorituksen rahamäärä on useissa tapauksissa ollut X Oy:n tilillä sen käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen.

2. Y:n mukaan osapuolten välillä on noudatettu sopimuskäytäntöä, jonka mukaisesti Y:n tililtä eräpäivänä veloitetut maksut on katsottu suoritetuiksi eräpäivänä siitä huolimatta, että ne ovat olleet X Oy:n käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen. Y on katsonut, että tällaiset maksut eivät siten ole olleet viivästyneitä, eikä X Oy:llä ole ollut niiden osalta oikeutta viivästyskorkoon.

3. X Oy on hakemuksessaan vaatinut, että Y:tä kielletään jatkamasta sellaisen sopimuskäytännön tai -ehdon soveltamista, jonka mukaan X Oy:llä ei ole oikeutta viivästyskorkoon tilanteessa, jossa Y:n maksama suoritus ei ole ollut X Oy:n käytettävissä eräpäivänä.

Kysymyksenasettelu

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko X Oy:n vaatiman kiellon määräämiselle kaupallisten sopimusten maksuehtoista annetun lain (maksuehtolaki) 10 §:n mukaiset edellytykset ensisijaisesti sillä perusteella, että kysymyksessä on maksuehtolain 8 §:n 1 momentin nojalla tehottomana pidettävä sopimuskäytäntö, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon.

Kiellon määräämistä koskevat säännökset

5. Maksuehtolain 10 §:n mukaan lain 8 tai 9 §:ssä tarkoitetun tehottoman tai kohtuuttoman sopimusehdon käyttäminen on kielletty, ja sellaisen ehdon käyttäminen voidaan kieltää tuomioistuimen päätöksellä siten kuin elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä annetussa laissa (1062/1993, sopimusehtolaki) säädetään.

6. Sopimusehtolain 1 §:n 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittajien välisissä sopimuksissa ei saa käyttää ehtoa tai soveltaa käytäntöä, joka on sopimuksissa toisena osapuolena olevien elinkeinonharjoittajien kannalta kohtuuton. Pykälän 2 momentin mukaan elinkeinonharjoittajaa voidaan kieltää jatkamasta 1 momentin vastaisen ehdon käyttämistä tai käytännön soveltamista taikka uudistamasta sellaisen tai siihen rinnastettavan ehdon käyttämistä tai käytännön soveltamista. Kieltoa on tehostettava uhkasakolla, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Pykälän 4 momentin mukaan kyseistä lakia sovellettaessa elinkeinonharjoittajana pidetään myös maksuehtolain 2 §:ssä tarkoitettua hankintayksikköä, kun se hankkii tavaroita tai palveluja kaupallisin toimin. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan pykälässä tarkoitettuja hankintayksiköitä ovat muun muassa kuntayhtymien viranomaiset.

7. Sopimusehtolain 2 §:n 1 momentin mukaan markkinaoikeus määrää 1 §:ssä tarkoitetun kiellon.

Sopimusehdon tehottomuuden arviointiin sovellettavat oikeusohjeet

8. Maksuehtolakia sovelletaan sen 1 §:n 1 momentin mukaan maksuihin, jotka elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön on suoritettava elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta tai palvelusta. Mitä maksuehtolaissa säädetään sopimusehdoista, koskee pykälän 2 momentin mukaan myös sopimuskäytäntöjä.

9. Maksuehtolailla on pantu täytäntöön 16.2.2011 annettu direktiivi 2011/7/EU (maksuviivästysdirektiivi). Maksuviivästysdirektiivin tavoitteena on maksuviivästysten torjuminen sisämarkkinoilla, ja se on luonteeltaan minimidirektiivi. Jäsenvaltiot voivat siten pitää voimassa tai saattaa voimaan säännöksiä, jotka ovat velkojalle edullisempia kuin direktiivin noudattamiseksi on tarpeen (ks. HE 57/2012 vp s. 5).

10. Maksuviivästysdirektiivi sisältää määräyksiä muun ohella yritysten välisiin sekä yritysten ja hankintayksiköiden välisiin kaupallisiin sopimuksiin sovellettavista enimmäismaksuajoista sekä maksujen viivästysseuraamuksista, kuten velkojan oikeudesta viivästyskorkoon. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan maksuviivästysdirektiivillä ei tosin yhdenmukaisteta täydellisesti kaikkia kaupallisissa toimissa tapahtuvia maksuviivästyksiä koskevia sääntöjä, mutta sillä säännellään kuitenkin tiettyjä tätä alaa koskevia erityissääntöjä, joihin kuuluvat maksuviivästyskorkoihin liittyvät säännöt (tuomio 3.4.2008, 01051 Telecom, C-306/06, EU:C:2008:187, 21 kohta ja tuomio 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816, 52 ja 53 kohdat ja niissä viitattu ratkaisu). Yhdenmukaistettuihin seikkoihin kuuluvat muun ohella oikeus vaatia viivästyskorkoa maksuviivästyksen johdosta sekä ajankohta, jona tämä korko on maksettava (tuomio 15.12.1016, Nemec, C-256/15, EU:C:2016:954, 47 kohta).

11. Direktiivin 2 artiklan määritelmäsäännöksen kohdan 5 mukaan viivästyskorolla tarkoitetaan lakisääteistä viivästyskorkoa tai yritysten välillä sovittua korkoa, jollei 7 artiklasta muuta johdu.

12. Direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mukaan maksuviivästyksellä tarkoitetaan maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa, kun direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tai 4 artiklan 1 kohdassa säädetyt ehdot täyttyvät. Yritysten ja hankintayksiköiden välisiin kaupallisiin toimiin sovellettavan 4 artiklan 1 kohdassa on viivästyskorko-oikeuden edellytykseksi asetettu, että a) velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa; ja b) velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä. Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan perustelukappaleesta 28 ilmenee, sillä, että tämän oikeuden epääminen sopimusteitse ei ole mahdollista, pyritään estämään sopimusvapauden väärinkäyttö sellaisen velkojan vahingoksi, joka sopimuksen tekoajankohtana ei voi luopua tästä oikeudesta (ks. tuomio 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816, 56 kohta ja siinä viitattu ratkaisu).

13. Unionin tuomioistuin on alkuperäistä maksuviivästysdirektiiviä (2000/35/EY) koskevassa oikeuskäytännössään tulkinnut edellä mainitun b alakohdan mukaista edellytystä siten, että erääntyneen summan on oltava kirjattu eräpäivänä velkojan tilille, jotta viivästyskorkojen periminen pankkisiirtona suoritetusta maksusta estyy tai lakkaa (tuomio 3.4.2008, 01051 Telecom, C-306/06, EU:C:2008:187, 32 kohta). Tuomioistuimen mukaan säännöksen sanamuodosta (”saanut”) ilmenee nimenomaisesti, että viivästyskorkojen vaatimisen kannalta velallisen maksun katsotaan olevan viivästynyt, jos velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää eräpäivänä käyttöönsä (kohta 23). Tuomioistuin on lisäksi todennut olevan yleistä, että lainsäädännössä tai sopimusmääräyksissä vahvistetaan pankkisiirtojen suorittamiselle tarvittavat ajat niin, että velallinen voi ennakoida tällaiset ajat ja välttää siten viivästyskorot (31 kohta).

14. Myös voimassa olevan maksuviivästysdirektiivin johdanto-osan perustelukappaleen 17 mukaan velallisen maksu olisi katsottava viivästyneeksi siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, kun velkojalla ei ole velan määrää vastaavaa summaa käytettävissään eräpäivänä, edellyttäen, että hän on täyttänyt lakiin ja sopimukseen perustuvat velvoitteensa.

15. Tilisiirtona toteutettavista maksutapahtumista on kansallisesti säädetty maksupalvelulaissa, jonka 82 §:n mukaan maksajan katsotaan täyttäneen suoritusvelvoitteensa maksunsaajalle maksutapahtuman rahamäärällä silloin, kun maksu sitoo 81 §:n nojalla sivullisia, jollei toisin säädetä tai maksajan ja maksunsaajan välisestä sopimuksesta tai omaksumasta käytännöstä taikka kauppatavasta tai muusta tavasta, jota on pidettävä maksajaa ja maksunsaajaa sitovana, johdu muuta.

16. Maksupalvelulain 81 §:n 1 momentin mukaan maksu sitoo maksajan velkojia ja muita sivullisia, kun maksunsaajan palveluntarjoaja on saanut tarvittavat tiedot maksutapahtuman rahamäärän maksamiseksi maksunsaajan maksutilille ja; 1) maksutapahtuman rahamäärä on maksettu maksunsaajan palveluntarjoajan tilille; tai 2) maksunsaajan palveluntarjoajan asettamat maksutapahtuman katetta koskevat ehdot ovat muutoin täyttyneet. Pykälän 2 momentin mukaan maksu sitoo sivullisia kuitenkin aina, kun maksutapahtuman rahamäärä on maksettu maksunsaajan maksutilille. Lain 49 §:n mukaan maksunsaajan palveluntarjoajan on maksettava maksutapahtuman rahamäärä maksunsaajan maksutilille välittömästi saatuaan sen tililleen.

17. Maksuehtolain säätämiseen johtaneissa lain perusteluissa (HE 57/2012 vp s. 7) todetulla tavalla maksupalvelulaista seuraa, että tilisiirtona tai suoraveloituksena suoritettua maksua on tietyin edellytyksin pidettävä oikeassa ajassa tehtynä, vaikka sen rahamäärää ei ole kirjattu eräpäivänä maksunsaajan tilille, vaan vasta hänen pankkinsa tilille. Tällä on perusteluissa katsottu kuitenkin olevan käytännössä erittäin vähäinen merkitys ottaen huomioon, että maksupalvelulain 49 §:n mukaan maksunsaajan palveluntarjoajan on maksettava maksutapahtuman rahamäärä maksunsaajan maksutilille välittömästi saatuaan sen tililleen. Jos maksunsaajan pankki viivyttelee maksutapahtuman rahamäärän siirtämisessä maksunsaajan tilille, kyseessä on direktiivissä tarkoitettu tilanne, jossa velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.

18. Maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että maksupäivää tai -aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan.

19. Direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehto tai menettely, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä, on artiklan 1 kohtaa sovellettaessa katsottava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi. Näin ollen näissä tilanteissa kohtuuttomuuden arviointi ei ole enemmälti tarpeen.

20. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee, että direktiivin 7 artiklan 2 kohdalla taataan se, että velkojalla on direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa oikeus vaatia viivästyskorkoa. Säännöksellä pyritään välttämään se, että velkoja luopuisi viivästyskorosta jo sopimusta tehtäessä eli hetkellä, jolloin velkoja käyttää sopimusvapauttaan ja jolloin siis on mahdollinen riski siitä, että velallinen käyttäisi väärin kyseistä vapautta velkojan vahingoksi (tuomio 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816, 57 kohta ja siinä viitattu ratkaisu). Sopimusvapautta ei sen sijaan ole rajoitettu vastaavalla tavalla tilanteessa, jossa maksuviivästysdirektiivissä säädetyt edellytykset täyttyvät ja viivästyskorko on tullut maksettavaksi. Tällöin velkojalla täytyy sopimusvapautensa vuoksi määrätyin edellytyksin olla vapaus luopua viivästyskorkoina maksettavista määristä (tuomio A, 58–59 kohdat ja niissä viitattu ratkaisu).

21. Maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojien ja kilpailijoiden etujen mukaisesti on käytettävissä riittäviä ja tehokkaita keinoja, joilla estetään artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen selvästi kohtuuttomien sopimusehtojen ja selvästi sopimattomien menettelyjen käytön jatkaminen.

22. Mainitun 7 artiklan 1 kohta on saatettu kansallisesti voimaan maksuehtolain kohtuuttomia sopimusehtoja koskevassa 9 §:ssä, jonka mukaan muun ohella maksuaikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevan kohtuuttoman sopimusehdon sovitteluun sovelletaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:ää.

23. Maksuehtolain 8 §:n 1 momentissa on 7 artiklan 2 kohdan täytäntöönpanemiseksi säädetty, että sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon on tehoton. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2023:39 (kohdat 23 ja 25) katsonut, saatuaan unionin tuomioistuimen edellä mainitun ennakkoratkaisun 20.10.2022 (A, C-406/21, EU:C:2022:816), että vakiintunut sopimuskäytäntö, jonka mukaan viivästysseuraamuksia ei peritä alle kuukauden maksuviivästyksistä, oli maksuehtolain 8 §:n 1 momentin nojalla tehoton.

Korkeimman oikeuden johtopäätös sopimuskäytännön tehottomuudesta

24. Korkein oikeus toteaa, että hankintayksikkönä toimivan Y:n hankintasopimuksen perusteella X Oy:lle suorittamat maksut kuuluvat maksuehtolain ja maksuviivästysdirektiivin soveltamisalaan.

25. Edellä todetun mukaisesti maksuviivästysdirektiivissä tarkoitetun viivästyksen ja velkojan viivästyskorko-oikeuden kannalta ratkaiseva ajankohta on se, milloin velallisen suorittaman maksun määrä on ollut velkojan käytettävissä. Korkein oikeus toteaa, että Y:n tekemät maksut, jotka on suoritettu eräpäivänä mutta jotka ovat olleet X Oy:n tilillä sen käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen, ovat siten olleet viivästyneitä. Asianosaisten välisen sopimuskäytännön mukaan X Oy:llä ei näin ollen ole direktiivin mukaisessa viivästystilanteessa ollut oikeutta viivästyskorkoon. Edellä todettu huomioon ottaen viivästyskorosta luopuminen jo sopimusta tehtäessä tai tällainen sopimuskäytäntö johtaa tehottomuuteen.

26. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa arvioitavana olevalla sopimuskäytännöllä on poikettu velkojana olevan X Oy:n vahingoksi maksuviivästysdirektiivin mukaisesta suorituksen täyttymisajankohdasta, joka kuuluu direktiivissä nimenomaisesti yhdenmukaistettuihin viivästyskorko-oikeuden edellytyksiin. Sopimuskäytäntö ei siten ole koskenut luopumista viivästyskorkojen perimisestä vaan sitä, että X Oy:lle ei kerrotunlaisissa maksuviivästystilanteissa ole ylipäätään syntynyt oikeutta viivästyskorkoon.

27. Korkein oikeus katsoo, että maksuehtolain 8 §:n 1 momenttia on maksuviivästysdirektiivin ja sitä koskevan edellä selostetun unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella tulkittava siten, että se koskee myös sellaista sopimuskäytäntöä, jossa velkojalla ei ole maksuehtolain ja direktiivin vastaisissa maksuviivästystilanteissa oikeutta viivästyskorkoon heti maksun eräpäivästä lukien. Näin on siitä huolimatta, että tällainen käytäntö koskee yksinomaan lyhytkestoisia, enintään muutaman päivän viivästyksiä, koska maksukäytännön tehottomuuden arviointiin ei vaikuta viivästyksen pituus tai sen taloudellinen merkitys.

28. Edellä todetun perusteella Korkein katsoo, että Y:n vetoama käytäntö on maksuehtolain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu sopimuskäytäntö, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon. Sopimuskäytäntö on siten sanotun säännöksen nojalla tehoton.

29. Kun kieltovaatimuksen kohteena oleva sopimuskäytäntö on todettu tehottomaksi, ei asiassa ole tarpeen arvioida sopimuskäytännön toissijaisena kieltoperusteena vedottua kohtuuttomuutta.

Maksupalvelulain säännösten soveltaminen

30. Y on vedonnut siihen, että asianosaiset ovat maksupalvelulain 82 §:n nojalla kuitenkin voineet sopimuskäytännöllään määrätä maksusuorituksen täyttymisajankohdasta siten, että maksuviivästysdirektiivin mukainen oikeus viivästyskorkoon määräytyy direktiivin sijaan sopimuskäytännön perusteella.

31. Korkein oikeus toteaa, että maksupalvelulain säännöksiä on maksuviivästysdirektiivin soveltamisalaan kuuluvien maksujen osalta tulkittava yhdenmukaisesti direktiivin kanssa. Niitä on siten lähtökohtaisesti tulkittava siten, että velkojan maksuviivästysdirektiiviin perustuva oikeus viivästyskorkoon määräytyy sen ajankohdan perusteella, jolloin velan määrä on velkojan käytettävissä. Mikäli tällainen tulkinta ei ole mahdollinen, on direktiivin vastaiset säännökset jätettävä soveltamatta (esim. tuomio 24.5.2012, Amia, C-97/11, EU:C:2012:306).

32. Maksupalvelulain 82 §:n perusteella suoritusvelvollisuuden täyttymisajankohta voi määrittyä muun ohella maksajaa ja maksunsaajaa sitovan sopimuksen tai käytännön perusteella. Korkein oikeus on edellä todennut Y:n ja X Oy:n välisen sopimuskäytännön maksuehtolain 8 §:n 1 momentin nojalla tehottomaksi. Sopimuskäytäntö ei näin ollen ole ollut asianosaisia maksupalvelulain 82 §:ssä edellytetyllä tavalla sitova, eikä Y:n suoritusvelvollisuuden täyttymisajankohta siten jo tästä syystä määräydy kyseisen sopimuskäytännön perusteella. Sen sijaan sovellettaviksi tulevat maksupalvelulain 82 §:n viittauksen perusteella maksupalvelulain 81 §:ssä säädetyt edellytykset.

33. Maksupalvelulain 81 §:n 1 momentin perusteella tilisiirtona suoritettua maksua on tietyin edellytyksin pidettävä oikeassa ajassa tehtynä, vaikka sen rahamäärää ei ole kirjattu eräpäivänä maksunsaajan tilille, vaan vasta hänen pankkinsa tilille. Tässä asiassa ei ole kuitenkaan kysymys siitä, että maksujen olisi väitetty olleen eräpäivänä edes maksunsaajan palveluntarjoajan tilillä, eikä Y:n maksusuoritusten oikea-aikaisuus tästä syystä tule arvioitavaksi maksupalvelulain 81 §:n nojalla.

Kiellon määrääminen

34. Asianosaisten välinen maksuehtolain 8 §:n 1 momentin mukaan tehoton sopimuskäytäntö voidaan maksuehtolain 10 §:n nojalla kieltää siten kuin sopimusehtolaissa säädetään.

35. Korkein oikeus toteaa, että Y on valtakunnallisestikin arvioiden merkittävä hankintayksikkö ja X Oy sen mahdollinen sopimuskumppani myös tulevissa hankintamenettelyissä. Y:n noudattamaa lainvastaista sopimuskäytäntöä koskevan kiellon määräämistä on toisena osapuolena olevan elinkeinonharjoittajan heikommasta asemasta johtuva suojan tarve huomioon ottaen pidettävä aiheellisena. Uhkasakon asettaminen ei ole sopimusehtolain 1 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla erityisestä syystä tarpeetonta myöskään sillä perusteella, että asianosaisten välillä voimassa ollut hankintasopimus on päättynyt asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä. X Oy:n vaatima kielto määrätään näin ollen päätöslauselmasta ilmenevän mukaisesti.

Päätöslauselma

Markkinaoikeuden päätös kumotaan.

Hankintayksikkö Y:tä kielletään 20 000 euron sakon uhalla jatkamasta sellaisen sopimuskäytännön tai -ehdon soveltamista, jonka mukaan X Oy:llä ei ole kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain soveltamisalaan kuuluvien maksujen osalta oikeutta viivästyskorkoon tilanteessa, jossa Y:n maksama suoritus ei ole ollut X Oy:n käytettävissä eräpäivänä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Mika Huovila, Timo Ojala ja Tuija Turpeinen. Esittelijä Sanna Holkeri.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Koponen: Katson, että asiassa on perusteltua lausua kansallisen lain ja unionin oikeuden välisestä suhteesta tietyiltä osin enemmistön perusteluja täydentävästi. Yksinomaan kansallisen lain perusteella arvioituna maksupalvelulain 81 ja 82 §:n nojalla sellaiset Y:n maksut olisi katsottava suoritetun ajoissa, joissa maksu on eräpäivänä suoritettu maksunsaajan palveluntarjoajan tilille, vaikka se ei olisi vielä sanottuna päivänä ollut myös velkojan käytettävissä.

Asiassa soveltuva direktiivi asettaa perusteluissa käsitellyin tavoin velalliselle tätä tiukemmat vaatimukset. Maksuehtolakia koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee, että tähän eroavaisuuteen on kiinnitetty maksuehtolakia säädettäessä huomiota. Maksupalvelulakia ei kuitenkaan tuossa yhteydessä muutettu, vaikka tiettyjen erityislakien (maanvuokralaki, asuinhuoneiston vuokrauksesta annettu laki, liikehuoneiston vuokrauksesta annettu laki sekä vakuutussopimuslaki) sääntelyn poikkeavuutta direktiivistä lievennettiin.

Hallituksen esityksessä todettiin maksupalvelulain 81 ja 82 §:stä seuraavan, että tilisiirtona tai suoraveloituksena suoritettua maksua on tietyin edellytyksin pidettävä oikeassa ajassa tehtynä, vaikka sen rahamäärää ei ole kirjattu eräpäivänä maksunsaajan tilille, vaan vasta hänen pankkinsa tilille. Tältä osin hallituksen esityksessä ei ole arvioitu direktiivin soveltamista tai tulkintavaikutusta kansallisen oikeuskäytännön kannalta, vaan maksupalvelulain muuttamatta jättämistä on perusteltu vain sanotun eron vähäisellä merkityksellä. Hallituksen esityksessä todettiin, että asialla on käytännössä erittäin vähäinen merkitys ottaen huomioon, että maksupalvelulain 49 §:n mukaan maksunsaajan palveluntarjoajan on maksettava maksutapahtuman rahamäärä maksunsaajan maksutilille välittömästi saatuaan sen tililleen. (HE 57/2012 vp s. 6–7).

Unionin oikeuden mukaiseen lopputulokseen voidaan päätyä asiassa perusteluista ilmenevin tavoin kansallisen maksuehtolain soveltamisella sillä perusteella, että maksupalvelulain 82 § väistyy, mikäli toisin on säädetty. Maksuehtolakia ei tällöin jouduta soveltamaan nimenomaisen sisältönsä vastaisesti, kun siinä ei sanottua kysymystä säädellä.

Tässä tapauksessa kansallisessa laissa ei ole nimenomaisesti toisin säädetty. Tällöin unionin oikeuden mukaiseen lopputulokseen voidaan pikemminkin katsoa päädyttävän unionin oikeuden soveltamisella kuin kansallisen oikeuden tulkinnalla mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti. Tämä edellyttää puolestaan sitä, että unionin oikeus on asiassa sovellettavissa sen välittömän oikeusvaikutuksen perusteella.

Direktiivillä on vain rajoitettu välitön oikeusvaikutus eikä kansallisesti puutteellisesti voimaan saatettua direktiiviä voida soveltaa yksityisen tahon vahingoksi suhteessa julkiseen tahoon eikä sillä ole välitöntä oikeusvaikutusta horisontaalisuhteessa yksityisten tahojen kesken. Direktiiviä voidaan kuitenkin asiassa suoraan soveltaa velkojana olevan yksityisen tahon eduksi julkisoikeudellista hankintayksikköä kuten Y:tä vastaan.

Tämä unionin oikeuden vakiintunut tulkinta ilmenee jo esimerkiksi tuomiosta 26.2.1986, M. H. Marshall v. Southampton and South-West Hampshire Area Health Authority, C-152/84, EU:C:1986:84. Direktiivin nyt kysymyksessä olevat säännökset täyttävät myös unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä välittömän oikeusvaikutuksen lisäedellytyksiksi vakiintuneesti asetetut vaatimukset ehdottomuudesta ja riittävästä täsmällisyydestä.

Näillä täydentävillä perusteilla päädyn asiassa enemmistön mukaiseen lopputulokseen.