KKO:2023:62
Syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta hänen alaikäiseen lapseensa B:hen kohdistamastaan pahoinpitelystä. Käräjäoikeus oli hylännyt syytteen pahoinpitelystä vanhentuneena. Käräjäoikeus oli samasta syystä hylännyt asianomistaja B:n vahingonkorvausvaatimukset asiassa. Hovioikeus ei myöntänyt B:lle jatkokäsittelylupaa.
Korkein oikeus totesi, että syytteen hylkäämisestä vanhentuneena ei suoraan seurannut vahingonkorvausvaatimuksen hylkääminen. Vahingonkorvauksen vanhentumisajan arviointiin tuli soveltaa velan vanhentumisesta annetun lain säännöksiä. Vahingonkorvausta koskevan vanhentumisajan kulumiseen sovellettavat säännökset olivat kysymyksessä olevassa tapauksessa tulkinnanvaraisia ja tätä koskeva kysymys oli myös periaatteellisesti merkityksellinen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla hovioikeuden olisi tullut myöntää B:lle jatkokäsittelylupa muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteilla sekä painavan syyn perusteella.
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 5.11.2021 nro 21/147131, muutoksenhaku Vaasan hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 23.3.2022 nro 22/111608 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.
Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Timo Partanen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Petteri Korhonen, Yvonne Strömsholm ja Sandra Wallin.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
B:lle myönnettiin valituslupa.
B vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänen vahingonkorvausvaatimuksensa hyväksytään tai että asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen käsiteltäväksi.
A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut
1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta muun ohessa asianomistaja B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä 29.3.2005–29.3.2019. Syytteessä on kuvattu useita osatekoja, joissa A olisi pahoinpidellyt alaikäistä lastaan B:tä.
2. Asianomistaja B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 6 000 euroa sekä korvauksena kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta 2 000 euroa, molemmat määrät viivästyskorkoineen.
3. A on kiistänyt syytteen ja vaatinut sen hylkäämistä. Kysymys ei ollut jatkuvasta teosta, joten suurin osa syytteen teonkuvauksen mukaisista teoista oli vanhentunut. A on myöntänyt käyttäneensä B:tä kohtaan väkivaltaa kerran vuosien 2014–2015 aikana, mutta myös tämä teko oli vanhentunut. A on kiistänyt B:n vahingonkorvausvaatimukset sekä perusteeltaan että määrältään.
4. Käräjäoikeus totesi, että syytteessä kuvatut teot eivät muodostaneet sellaista yhtenäistä kokonaisuutta, että tekoa voitaisiin pitää yhtenä, jatkuvana rikoksena. Syyte oli annettu vastaajalle tiedoksi 15.10.2021, joten ennen 14.10.2016 väitetyksi tehtyjä pahoinpitelyjä koskeva syyteoikeus oli vanhentunut. Näin ollen syytteessä yksilöidyt vuosina 2008–2010 tapahtuneet teot ja vuonna 2015 tapahtuneeksi väitetty pahoinpitely olivat vanhentuneet. Viimeisimmän, syytteessä väitetysti vuosina 2018–2019 tapahtuneen pahoinpitelyteon osalta oli vastaajan väitteen johdosta jäänyt varteenotettava epäily siitä, että tämä teko olisi tapahtunut jo helmikuussa 2016. Näin ollen myös kyseinen teko oli yksittäisenä rikoksena vanhentunut. Käräjäoikeus katsoi näillä perusteluilla, että syyte sekä siihen liittyvät vaatimukset oli kokonaisuudessaan hylättävä.
5. B on hakenut muutosta korvausvaatimustensa hylkäämisen osalta hovioikeudelta, joka ei myöntänyt hänelle jatkokäsittelylupaa.
Kysymyksenasettelu
6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää B:lle jatkokäsittelylupa.
Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset
7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Mainitun säännöksen 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.
8. Korkein oikeus katsoo, että asiassa on huomioon ottaen käräjäoikeuden tuomio ja B:n muutoksenhakemus arvioitava kaikkia oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettuja jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteita.
9. Jatkokäsittelylupa tulee myöntää muutosperusteella jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan, jollei kysymys ole saman pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (KKO 2023:2, kohta 11 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).
10. Tarkistusperustetta sovelletaan silloin, kun tuomion perustelut ovat niin puutteelliset, ristiriitaiset tai epäselvät, ettei lopputuloksen oikeellisuutta ja sen muuttumisen todennäköisyyttä ole mahdollista arvioida. Tarkistusperustetta sovellettaessa ratkaisevaa on se, ovatko perustelut riittävät ratkaisun lopputuloksen oikeellisuuden arvioimista varten (KKO 2020:42, kohta 16 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).
11. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että ennakkoratkaisuperusteesta on kysymys erityisesti silloin, kun laissa ei ole selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan ja kysymys on periaatteellisesti merkityksellisestä asiasta. Jos asiassa sovellettavaan sääntelyyn liittyy objektiivisesti arvioiden jokin huomionarvoinen tulkintaongelma, hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa siinäkin tapauksessa, että se pitää käräjäoikeuden kannanottoa tulkintakysymykseen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta oikeana (ks. KKO 2023:2, kohta 12 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).
12. Muu painava syy jatkokäsittelylupaperusteena sisältää muita lupaperusteita enemmän harkinnanvaraisia seikkoja ja voi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, kun ratkaisun merkitys valittajalle on objektiivisesti arvioiden huomattavasti tavanomaista suurempi (KKO 2019:79, kohdat 8 ja 13). Korkein oikeus on katsonut, että jatkokäsittelylupa on tullut myöntää muun painavan syyn perusteella esimerkiksi silloin, kun käräjäoikeuden menettely on ollut merkittävällä tavalla virheellistä. Vaikka tällaisessa tapauksessa käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei olisikaan aihetta suoralta kädeltä epäillä, on jatkokäsittelylupa pääsääntöisesti myönnettävä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden turvaamiseksi ja käräjäoikeuden menettelyn asianmukaisuuden tarkastamiseksi (KKO 2013:68, kohdat 19 ja 20).
Yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsittely syyteasian yhteydessä
13. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 3 luvun 1 §:n mukaan syyteasian yhteydessä voidaan ajaa syytteessä tarkoitetusta rikoksesta johtuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta. Luvun 8 §:n mukaan jos syyte hylätään, yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan kuitenkin tutkia tai vaatimuksen käsittelyä voidaan jatkaa riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.
14. Syyteasian yhteydessä vahingonkorvausvastuun syntyedellytyksiä on siten arvioitava itsenäisesti (ks. myös KKO 2005:120, kohta 5). Esimerkiksi syyteoikeuden vanhentumisesta johtuvasta syytteen hylkäämisestä ei sellaisenaan seuraa, että myös rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus tulisi hylätä (ks. KKO 2004:33, KKO 2012:18, KKO 2021:60, kohta 28 ja KKO 2022:51, kohdat 10 ja 11). Vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumista arvioidaan velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) säännösten perusteella. Mainitun lain 18 §:stä ilmenevällä tavalla vanhentuminen otetaan tutkittavaksi vain asianosaisen väitteen perusteella.
15. Tuomioistuimella on oikeudenkäynnissä velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus (esim. KKO 2012:18, kohta 7).
16. Edellä lausutusta seuraa, että tuomioistuimen on rikosasian pääkäsittelyssä kyselyoikeuttaan käyttämällä selvitettävä, kuinka vastaaja suhtautuu häneen kohdistettuun vahingonkorvausvaatimukseen ja mikäli hän vastustaa vaatimusta, mitkä ovat hänen vastustamisensa perusteet. Tuomioistuimen on tarvittaessa vielä tämän jälkeen varattava vaatimuksen esittäneelle asianomistajalle tilaisuus lausua vastaajan esittämästä. Tuomioistuimen kyselyvelvollisuus korostuu silloin, kun vastaaja kiistää syytteen vanhentuneena ja jättää lausumatta korvausvaatimuksen perusteesta ja määrästä.
Vahingonkorvauksen vanhentumisaikaa koskevat säännökset ja oikeusohjeet
17. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.
18. B on A:n lapsi, ja hän on ollut lähes koko syytteen mukaisen tekoajan alle 18-vuotias. Holhoustoimesta annetun lain (holhoustoimilaki) 61 §:n 2 momentin mukaan jos edunvalvoja on muutoin kuin edunvalvontatehtävässään aiheuttanut vahinkoa päämiehelle, vahingonkorvauksen vanhentumisesta on voimassa, mitä velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:ssä säädetään. Vahingonkorvaus vanhentuu kuitenkin aikaisintaan kolmen vuoden kuluessa siitä, kun päämies on täyttänyt 18 vuotta tai kun hänelle ei enää ole määrätty edunvalvojaa.
19. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteluissa on todettu, että vahinkotilanteiden kirjavuuden vuoksi on välttämätöntä, että yksittäistapausten erityispiirteet voidaan ottaa arvioinnissa huomioon. Vaikka arviointiperusteet ovat objektiivisia, huomioon otetaan se, mitä juuri kysymyksessä olevassa asemassa oleva henkilön tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia (HE 187/2002 vp s. 48–49). Holhoustoimilain 61 §:n 2 momentilla turvataan päämiehen todellisia mahdollisuuksia korvausvaatimuksen esittämiselle. Päämiehen ei voida edellyttää vajaavaltaisuuden kestäessä tai välittömästi sen päätyttyä esittävän vaatimuksia edunvalvojaansa kohtaan (HE 187/2002 vp s. 84).
20. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään pitänyt kanneaikojen rajoittamista vanhentumissäännöksillä sinänsä tärkeänä muun ohella oikeusvarmuuden ylläpitämiseksi ja ihmisten suojaamiseksi perusteettomilta kanteilta, joita vastaan on vaikea puolustautua ajan kulumisen vuoksi. Kanneoikeuden rajoituksilla täytyy kuitenkin olla hyväksyttävät tavoitteet ja käytettyjen keinojen tulee olla oikeassa suhteessa tavoitteisiinsa (Stubbings ym. v. Yhdistyneet Kuningaskunnat 22.10.1996, kohdat 50–51). Ihmisoikeustuomioistuin on esimerkiksi tuomiossaan Stagno v. Belgia (7.7.2009) todennut, että asiaa käsittelevän tuomioistuimen velvollisuutena on yksittäistapauksessa arvioida, onko kanneoikeuden rajoittamista koskevien kansallisten normien soveltamistapaa pidettävä ihmisoikeussopimuksen mukaisena. Ihmisoikeustuomioistuin on kyseisessä ratkaisussaan pitänyt ihmisoikeussopimuksen vastaisena kanneoikeuden vanhentumista tilanteessa, jossa alaikäisten lasten huoltaja oli aiheuttanut heille vahinkoa ja kanne oli nostettu vasta lasten tultua täysi-ikäisiksi. Tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lasten oli käytännössä mahdotonta nostaa kanne alaikäisinä, kun lasten ja heidän laillisen edustajansa välillä oli ristiriita eikä heille ollut määrätty muuta edunvalvojaa (Stagno v. Belgia, 7.7.2009, kohdat 27 ja 30–34).
Korkeimman oikeuden arviointi jatkokäsittelyluvan myöntämisestä
21. A on käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen pahoinpitelystä ja siihen liittyvät korvausvaatimukset. Hän on myöntänyt kohdistaneensa ainakin jossain määrin väkivaltaa B:hen, mutta pitänyt teon syyteoikeutta tältäkin osin vanhentuneena. Käräjäoikeus on pitänyt B:n kertomusta häneen kohdistetuista väkivaltateoista uskottavana. Kertomus on saanut tukea myös muusta todistelusta. Käräjäoikeus on kuitenkin kohdasta 4 ilmenevin tavoin hylännyt syytteen vanhentuneena. Käräjäoikeus on hylännyt B:n vahingonkorvausvaatimukset sen vuoksi, että syyte on hylätty syyteoikeuden vanhennuttua.
22. Vahingonkorvausvaatimus on perustunut syytteen teonkuvaukseen. B on muutoksenhakemuksessaan ilmoittanut vaatineensa käräjäoikeudessa, että vahingonkorvausvaatimukset tuli joka tapauksessa hyväksyä, vaikka syyte hylättäisiin vanhentuneena.
23. Korkein oikeus toteaa, että syytteen hylkäämisestä vanhentuneena ei edellä todetusti sellaisenaan seuraa syytteen teonkuvaukseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen hylkääminen. Käräjäoikeuden asiakirjoista ei ilmene, että A olisi käräjäoikeudessa väittänyt vahingonkorvausta vanhentuneeksi tai että asianosaiset olisivat muutenkaan esittäneet vahingonkorvausta koskevia väitteitä sen varalta, että syyte hylättäisiin vanhentuneena. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenkäyntiaineiston perusteella arvioituna käräjäoikeuden prosessinjohto on ollut puutteellista, kun B:n esittämään vahingonkorvausvaatimukseen liittyvät osapuolten väitteet perusteineen ovat jääneet epäselviksi. Vahingonkorvausvaatimuksia koskevan ratkaisun oikeellisuutta ei ole ollut mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Jatkokäsittelylupa olisi pitänyt näin ollen myöntää tarkistusperusteella. Edellä mainituista syistä myös käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on aihetta epäillä. Jatkokäsittelylupa olisi pitänyt sen vuoksi myöntää muutosperusteellakin.
24. Syytteessä on ollut kysymys huoltajan alaikäiseen lapseen väitetysti kohdistamasta väkivallasta ja siihen liittyvästä vahingonkorvausvaatimuksesta. Ottaen huomioon, että B:n korvausvaatimuksia ei ole käsitelty asianmukaisesti käräjäoikeudessa, jatkokäsittelylupa olisi pitänyt myöntää myös painavan syyn perusteella.
25. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua vahingonkorvauksen vanhentumisajan kulumisesta ja sitä koskevien säännösten tulkinnasta tilanteessa, jossa kysymys on ollut huoltajan alaikäiseen lapseen kohdistamasta väkivallasta ja jossa asianomistajana olevan lapsen ja huoltajan välinen suhde on voinut tosiasiallisesti rajoittaa asianomistajan mahdollisuutta esittää vahingonkorvauksen vanhentumisen katkaisutoimia. Tulkinnanvaraista on myös se, mikä merkitys ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on vahingonkorvauksen vanhentumisajan alkamista koskevaan tulkintaan tämän tapauksen olosuhteissa.
26. Vahingonkorvauksen vanhentumisajan alkamisen arviointi kuvatuissa olosuhteissa on edellä selostetun vuoksi tulkinnanvarainen ja myös periaatteellisesti merkityksellinen kysymys. Hovioikeudella ei ole ollut jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan aihetta pitää asianomistajan valituksessaan esiin nostamaa vahingonkorvauksen vanhentumista koskevaa kysymystä selvänä. Jatkokäsittelylupa olisi pitänyt myöntää sen vuoksi myös ennakkoratkaisuperusteella.
Asian jatkokäsittely
27. Asian käsittelyä on oikeusastejärjestys huomioon ottaen perusteltua jatkaa hovioikeudessa.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan, ja B:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.
Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä ja siinä laillisesti meneteltävä.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Kirsti Uusitalo, Eva Tammi-Salminen, Timo Ojala ja Kaarlo Hakamies. Esittelijä Juha Pihlamaa.