KKO:2023:53

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja syyttäjän muu vaatimus sekä vastaus Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta kahdesta ampuma-aserikoksesta sekä vaaran aiheuttamisesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Syyttäjä vaati lisäksi, että A:n mielentila määrätään tutkittavaksi. A vastusti mielentilatutkimukseen määräämistä. Hän katsoi olleensa tekoaikaan alentuneesti syyntakeinen ja että tämä seikka oli tullut selvitetyksi hänen kirjallisella todistelullaan.

Käräjäoikeuden tuomio 6.7.2020 nro 20/124294

Käräjäoikeuden mukaan A:n oli näytetty menetelleen syytteiden teonkuvausten mukaisesti. Käräjäoikeus katsoi, että A:n syyntakeisuus oli mahdollista arvioida kirjallisen todistelun ja A:n kuulemisen perusteella. Käräjäoikeus hylkäsi syyttäjän vaatimuksen A:n määräämisestä mielentilatutkimukseen.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi kaksi ampuma-aserikosta sekä alentuneesti syyntakeisena tehdyt vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen. Käräjäoikeuden mukaan A oli ollut alentuneesti syyntakeinen vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tekohetkellä, mutta ei ampuma-aserikosten osalta aseita hankkiessaan.

A:n syyntakeisuutta koskevassa arvioinnissa käräjäoikeus katsoi, että A:n vastauksen ja hänen oikeudessa antamansa kertomuksen perusteella A oli ymmärtänyt käsittelevänsä asetta ja että hänen oli ollut tarkoitus käyttää sitä puolustautuakseen. A oli siten myös ymmärtänyt tekonsa tosiasiallisen luonteen ja hänellä oli ollut kyky ymmärtää tekonsa oikeudenvastaisuus, minkä vuoksi A ei ollut ollut tekoaikana syyntakeeton.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Eira Myllyniemi.

Helsingin hovioikeuden välituomio 27.1.2023 nro 111

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että A määrätään mielentilatutkimukseen ja katsotaan syyntakeiseksi myös vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen osalta. Syyttäjä vaati lisäksi, että vankeusrangaistusta korotetaan ja kovennetaan.

A vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä rikosasian vastaajan mielentilan tutkittavaksi, jos 1) tuomioistuin on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 5 a §:n mukaisessa välituomiossaan todennut rikosasian vastaajan menetelleen syytteessä kuvatulla rangaistavaksi säädetyllä tavalla, 2) vastaajan mielentilan tutkiminen on perusteltua ja 3) vastaaja suostuu mielentilatutkimukseen tai hän on vangittuna tai häntä syytetään rikoksesta, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin vuosi vankeutta.

Hovioikeus katsoi, että asiassa täyttyivät oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 1 momentin kohdissa 1 ja 3 asetetut edellytykset mielentilatutkimukseen määräämiselle ja asiassa tuli siten harkittavaksi sanotun momentin 2 kohdan perusteella lähinnä se, oliko A:n mielentilan tutkiminen perusteltua.

Hovioikeus pyysi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta asiantuntijalausunnon siitä, oliko A:ta pidettävä tekohetkellä syyntakeisena, alentuneesti syyntakeisena tai syyntakeettomana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle varattiin myös tilaisuus lausua käsitys varsinaisen mielentilatutkimuksen tarpeellisuudesta.

Lausunnon mukaan saadun selvityksen perusteella ei voinut pitää poissuljettuna, että A sairastaisi toistuvien päihdepsykoosien sijasta vaikeaa ja pitkäaikaista mielisairautta. Toisaalta oli mahdollista, että toistuvat psykoottiset jaksot johtuivat A:n huumausaineiden käytöstä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos katsoi, että se ei voinut lausua asiakirjojen perusteella A:n syyntakeisuudesta, ja suositti, että A määrättäisiin varsinaiseen mielentilatutkimukseen.

Hovioikeus katsoi hankkimansa asiantuntijaselvityksen perusteella toisin kuin käräjäoikeus, että A:n syyntakeisuutta ei ollut mahdollista arvioida yksin käsillä olleen kirjallisen selvityksen ja A:n kuulemisen perusteella. Hovioikeus määräsi A:n varsinaiseen mielentilatutkimukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Aaltonen, Otto Ollikainen ja Miikka Kärki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati kantelussaan, että hänelle myönnetään valituslupa ja hovioikeuden välituomio, jolla hänet on määrätty mielentilatutkimukseen, kumotaan.

Syyttäjä vastusti vastauksessaan muutosvaatimuksia.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta kahdesta ampuma-aserikoksesta sekä vaaran aiheuttamisesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Syyttäjä on lisäksi vaatinut, että A:n mielentila määrätään tutkittavaksi. A on vastustanut mielentilatutkimusta.

2. Käräjäoikeus katsoi A:n menetelleen syytteiden teonkuvausten mukaisesti. Käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen mielentilatutkimukseen määräämisestä ja katsoi, että A:n syyntakeisuus voitiin arvioida sen selvityksen perusteella, mitä todisteina esitetyistä lääkärinlausunnosta ja potilaskertomuksista sekä A:n kertomuksesta oli ilmennyt. Käräjäoikeus katsoi tämän selvityksen perusteella A:n olleen vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tekohetkellä alentuneesti syyntakeinen. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi kaksi ampuma-aserikosta sekä alentuneesti syyntakeisena tehdyt vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen ja tuominnut hänet näistä rikoksista yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

3. Syyttäjä on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että A määrätään mielentilatutkimukseen ja katsotaan syyntakeiseksi myös vaaran aiheuttamisen ja virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen osalta ja että rangaistusta korotetaan.

4. Hovioikeus on välituomiossaan katsonut, että A on menetellyt rangaistavaksi säädetyllä tavalla ja että asiassa on syytä epäillä, että A ei ole ollut rikoksentekohetkellä täysin syyntakeinen. Hovioikeus on katsonut Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta hankkimansa asiantuntijaselvityksen perusteella, että A:n syyntakeisuutta ei ollut mahdollista arvioida yksin kirjallisen selvityksen ja A:n kuulemisen perusteella. Hovioikeus on määrännyt A:n tämän vuoksi mielentilatutkimukseen.

5. Hovioikeus on antanut muutoksenhakuohjauksen, jonka mukaan välituomioon ei saa hakea erikseen muutosta valittamalla, mutta mielentilatutkimukseen määrätty saa kannella mielentilatutkimukseen määräämistä koskevasta päätöksestä.

6. A on Korkeimmalle oikeudelle osoittamassaan kantelukirjelmässä pyytänyt valituslupaa. A on vaatinut, että hovioikeuden välituomio kumotaan ja vaatimus mielentilatutkimukseen määräämisestä hylätään.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimmassa oikeudessa on ensiksi kysymys siitä, onko mielentilatutkimukseen määräämistä koskeva hovioikeuden välituomio sellainen ratkaisu, johon haetaan muutosta valituslupaa pyytämällä, vai voiko mielentilatutkimukseen määrätty saattaa valituslupaa pyytämättä Korkeimman oikeuden tutkittavaksi sitä koskevan kantelun. Jos hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta valituslupaa pyytämättä, kysymys on toiseksi hovioikeuden mielentilatutkimukseen määräämistä koskevan ratkaisun oikeellisuuden arvioinnista.

Muutoksenhakua koskevat säännökset ja arvioinnissa merkityksellinen oikeuskäytäntö

8. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä korkeimmalta oikeudelta valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Saman pykälän 2 momentin mukaan asiassa, jonka hovioikeus on ratkaissut ensimmäisenä oikeusasteena, haetaan muutosta valituslupaa pyytämättä.

9. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaan mielentilan tutkimista koskevaan päätökseen ei saa hakea erikseen muutosta. Mielentilatutkimukseen määrätty saa kannella päätöksestä. Sääntely vastaa aiemman oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 45 §:n 5 momentissa (244/2006) säädettyä, johon säännös muutoksenhausta alun perin otettiin. Säännöksen perustelujen (HE 271/2004 vp s. 65–66) mukaan se, että mielentilatutkimusta koskevaan päätökseen ei saa erikseen hakea muutosta valittamalla, sekä mahdollisuus kannella päätöksestä vastaavat pakkokeinolain muutoksenhakua koskevaa sääntelyä vangitsemisasioissa.

10. Korkein oikeus on vangitsemisasioita koskevassa ratkaisukäytännössään johdonmukaisesti katsonut, että silloin kun hovioikeus on – käsitellessään käräjäoikeuden tuomiosta tehtyä valitusta – tehnyt ensimmäisenä asteena vangitsemista koskevan päätöksen, siihen haetaan muutosta kantelemalla Korkeimpaan oikeuteen (KKO 2010:64). Jos hovioikeus sen sijaan on tehnyt sanotunlaisen päätöksen käräjäoikeuden jo tekemän ratkaisun pohjalta muutoksenhakuasteena, hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti valittamalla, jos Korkein oikeus myöntää valitusluvan (KKO 1995:180 ja KKO 2012:70).

11. Ennakkopäätöksessä KKO 2021:53 on ratkaistu kysymys siitä, voiko todistaja saattaa valituslupaa pyytämättä Korkeimman oikeuden tutkittavaksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaisen kantelun pääasiaa muutoksenhakuasteena käsitelleen hovioikeuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 62 §:n 1 momentin nojalla antamasta noutomääräyksestä. Ratkaisussa katsottiin, että kantelussa ei ollut kysymys oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetusta valituksesta eikä asiassa ollut ilmennyt perusteita laajentaa lakia tulkitsemalla valitusluvan käyttöalaa pääasiaa muutoksenhakuasteena käsitelleen hovioikeuden ensiasteena antamaa noutomääräystä koskevaan kanteluun. Hovioikeuden ratkaisusta saatiin siten kannella Korkeimpaan oikeuteen valituslupaa pyytämättä.

12. Ratkaisun KKO 2021:53 perustelujen mukaan valitusluvan edellyttäminen myös kantelun osalta ei ole oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuodon mukaista. Myös sen, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä säädetään poikkeuksesta 68 §:n mukaiseen valitusoikeuteen ja siten 30 luvun 2 §:n 1 momentissa säädettyyn valituksia koskevaan valituslupamenettelyyn, katsottiin tukevan tulkintaa, jonka mukaan todistaja saa erikseen kannella noutomääräystä koskevasta päätöksestä valituslupaa pyytämättä. Muutoksenhaku on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä järjestetty itsenäiseksi ja erilliseksi verrattuna pääasiaa koskevaan muutoksenhakuun, jonka mukaisesti asian saattaminen Korkeimpaan oikeuteen pääsääntöisesti edellyttää valituslupaa. Edelleen ratkaisussa katsottiin, että vaikka oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentti on tarkoitettu muutoksenhakua Korkeimpaan oikeuteen koskevaksi pääsäännöksi ja lakia tulkittaessa on perinteisesti ollut sallittua tulkita laissa ilmaistua pääsääntöä laajentavasti, tällaisen tulkinnan tueksi ei ole osoitettavissa säännöstä, joka perusoikeuden rajaukselta vaadittavalla täsmällisyydellä ilmaisisi, että valituslupaa koskeva edellytys koskee myös kantelua, kun kantelua ei ole ilmaistu laissa muutoksenhakukeinona, joka edellyttää Korkeimmassa oikeudessa valituslupaa.

Arviointi tässä asiassa

13. Tässä asiassa on kysymys hovioikeuden muutoksenhakuasteena käsiteltävänä olevaan pääasiaan liittyvästä mielentilatutkimusta koskevasta määräyksestä. Edellä kuvatussa Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei ole otettu nimenomaisesti kantaa tällaiseen tilanteeseen, jossa kysymys mielentilatutkimukseen määräämisestä on sinänsä ollut arvioitavana jo käräjäoikeudessa, mutta hovioikeus on vasta ensimmäisenä asteena määrännyt vastaajan mielentilatutkimukseen.

14. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaan kanteluoikeus on mielentilatutkimukseen määrätyllä. Kun A on hovioikeudessa määrätty mielentilatutkimukseen, vasta tuolloin on ensimmäisenä asteena hovioikeudessa tehty sellainen mielentilatutkimukseen määräämistä koskeva ratkaisu, josta mielentilatutkimukseen määrätty saa kannella. Määräyksellä on olennaisella tavalla puututtu A:n perusoikeutena turvattuun vapauteen ilman hänen suostumustaan. Tämä tukee tulkintaa, jonka mukaan mielentilatutkimukseen määrätyllä tulee olla mahdollisuus saattaa ratkaisu kantelulla valituslupaa pyytämättä ylemmän oikeusasteen ratkaistavaksi.

15. Korkein oikeus toteaa edelleen, ettei se, että syyttäjä on vaatinut A:n määräämistä mielentilatutkimukseen käräjäoikeudessa ja käräjäoikeuden ratkaisu on ollut syyttäjän valituksesta muutoksenhaun kohteena hovioikeudessa, anna aihetta arvioida asiaa toisin ottaen huomioon senkin, että tuomioistuin arvioi rikosasian vastaajan mielentilan tutkimisen tarpeellisuuden viran puolesta ja hovioikeus on tehnyt mielentilatutkimukseen määräämistä koskevan päätöksen hankkimansa asiantuntijaselvityksen jälkeen. A:n muutoksenhakukeinona on siten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n tarkoittama kantelu hovioikeuden antaman muutoksenhakuohjauksen mukaisesti.

16. Ratkaisussa KKO 2021:53 on katsottu, että valitusluvan käyttöalaa ei ole perusteltua laajentaa koskemaan hovioikeuden ensiasteena antamaa noutomääräystä koskevaan kanteluun. Edellä kohdassa 12 mainitut ratkaisun perusteluissa todetut tulkinnan lähtökohdat ja valituslupaa muutoksenhakuoikeuden rajoituksena koskevat seikat koskevat myös nyt tarkasteltavana olevaa tilannetta, eikä asiassa ole ilmennyt perusteita laajentaa lakia tulkitsemalla valitusluvan käyttöalaa myöskään kanteluun, joka koskee pääasiaa muutoksenhakuasteena käsitelleen hovioikeuden antamaa määräystä mielentilatutkimukseen. Tällaisessa tilanteessa mielentilatutkimukseen määrätyllä on oltava tehokkaat keinot hakea muutosta asiassa. Korkein oikeus ottaa asian käsiteltäväkseen kanteluna, johon ei tule sovellettavaksi valitusluvan käyttöalaa koskeva oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin säännös.

Mielentilatutkimuksen määräämistä koskeva ratkaisu

17. Korkein oikeus on tutkinut hovioikeuden mielentilatutkimukseen määräämistä koskevan ratkaisun oikeellisuuden. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta sen muuttamiseen.

Päätöslauselma

Kantelu hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen, Timo Ojala ja Pekka Pulkkinen. Esittelijä Lauri Länsman (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Länsman: Korkein oikeus lausunee A:n valitusluvan tarpeesta seuraavan.

A:n mielentilatutkimukseen määräämistä koskevaa kysymystä on arvioitu ensiasteessa käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden hylättyä syyttäjän vaatimuksen mielentilatutkimukseen määräämisestä syyttäjä on valittanut hovioikeuteen. Hovioikeus on valituksen johdosta antamassaan ratkaisussa toisin kuin käräjäoikeus katsonut, että A tuli määrätä mielentilatutkimukseen. Hovioikeus on siten arvioinut mielentilatutkimuksen määräämisen edellytyksiä muutoksenhakuasteena.

Näin ollen asiassa on kysymys hovioikeuden muutoksenhakuasteena tekemästä ratkaisusta, johon on kuitenkin muutoksenhakukeinoksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaisesti säädetty kantelu.

Asiassa on tulkinnanvaraista se, onko oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin säännöstä sovellettava siten, että valituslupa edellytetään vain valittamista varten, vai voidaanko säännöstä tulkita siten, että myös kantelun tekeminen hovioikeuden määräämään mielentilatutkimukseen edellyttää valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta.

Kyseessä on niin sanottu prosessuaalinen kantelu, jolla voidaan valituksen tavoin riitauttaa tuomioistuimen ratkaisun perusteet niin oikeudellisilla kuin tosiasioita koskevilla perusteilla.

Korkein oikeus on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n soveltamista koskevassa vahvennetun jaoston ratkaisussaan KKO 2021:53 katsonut, että kantelua ei ole ilmaistu laissa muutoksenhakukeinona, joka edellyttää Korkeimmassa oikeudessa valituslupaa. Lain sanamuotoa laajentavan tulkinnan tueksi ei näin ollen voitu osoittaa säännöstä, joka perusoikeuden rajaukselta vaadittavalla täsmällisyydellä ilmaisee, että valituslupaa koskeva edellytys koskee myös kantelua (kohta 23).

Toisaalta kyseisessä ratkaisussa on kiinnitetty huomiota siihen, että Korkein oikeus on vangitsemista koskevassa ratkaisukäytännössään johdonmukaisesti katsonut, että silloin kun hovioikeus on tehnyt ensimmäisenä asteena vangitsemista koskevan päätöksen, siihen haetaan muutosta kantelemalla Korkeimpaan oikeuteen. Jos hovioikeus sen sijaan on tehnyt sanotunlaisen päätöksen käräjäoikeuden jo tekemän ratkaisun pohjalta muutoksenhakuasteena, hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti valittamalla, jos Korkein oikeus myöntää valitusluvan (kohta 28).

Johtopäätöksenä Korkein oikeus on katsonut, että valitusluvan käyttöalaa ei ole perusteltua laajentaa koskemaan hovioikeuden ensiasteena antamaa noutomääräystä koskevaan kanteluun (kohta 34).

Nyt käsillä oleva asia poikkeaa kyseisestä ennakkopäätöksestä siinä suhteessa, että hovioikeus ei ole ratkaissut kantelun kohteena olevaa asiaa ensiasteena, vaan muutoksenhakuasteena.

Prosessuaalisen kantelun käsittelemisestä ei ole nimenomaisia säännöksiä oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa, jossa säädetään säännönmukaisesta muutoksenhausta hovioikeudesta Korkeimpaan oikeuteen. Kantelua ja sen mahdollisia erityispiirteitä ei ole muutoinkaan otettu huomioon muutoksenhakua koskevassa sääntelyssä.

Prosessuaalinen kantelu rinnastuu sisällöltään ja oikeusvaikutuksiltaan valitukseen. Tämän vuoksi on johdonmukaista, että valitusta koskevia prosessisääntöjä noudatetaan soveltuvin osin myös käsiteltäessä kantelua Korkeimmassa oikeudessa. Tällöin muutoksenhakijan valitusluvan tarve riippuu siitä, koskeeko kantelu hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa vai asiaa, jonka hovioikeus on ratkaissut ensimmäisenä oikeusasteena.

Hovioikeus on edellä kerrotusti ratkaissut A:n mielentilatutkimukseen määräämistä koskevan asian muutoksenhakuasteena. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa, että muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa edellyttää oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla valituslupaa.

A on pyytänyt Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa, jonka käsittelemiseksi ja ratkaisemiseksi asia siirrettäneen kolmen jäsenen kokoonpanoon.