KKO:2023:39

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

B Ky oli ollut A Oy:n asiakas huhtikuusta 2009 lähtien. Se oli hankkinut A Oy:ltä kirjoja ja muuta kirjakauppatoimintaan liittyvää vaihto-omaisuutta. A Oy oli toimittanut tällaisia tavaroita B Ky:n yksittäisten tilausten perusteella ja laskuttanut B Ky:tä tilatuista tavaroista kulloinkin erikseen lähettämällään laskulla.

Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa

A Oy vaati 7.5.2018 vireille tulleessa kanteessaan, että B Ky ja sen vastuunalainen yhtiömies C velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A Oy:lle viivästyskorkoja 172,81 euroa sekä saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) 10 e §:n (13/2013) mukaisia perintäkulujen vakiokorvauksia yhteensä 5 400 euroa viivästyskorkoineen.

A Oy vetosi siihen, että B Ky oli maksanut myöhässä kanteessa yksilöidyt 135 laskua, joiden eräpäivät olivat olleet 10.4.2015 ja 21.2.2018 välisenä aikana. A Oy:llä oli näiden osalta oikeus viivästyskorkoon sekä 40 euron suuruiseen perintäkulujen vakiokorvaukseen kunkin erääntyneen saatavan osalta.

B Ky ja C vastustivat vaatimuksia perusteeltaan. B Ky myönsi sinänsä maksaneensa kanteessa tarkoitetut 135 laskua eräpäivän jälkeen. Maksut olivat viivästyneet eräpäivästä parista päivästä kolmeen viikkoon, mutta kaikki laskut olivat tulleet suoritetuiksi. Vastaajat vetosivat muun muassa siihen, ettei A Oy ollut osapuolten kahdeksanvuotisen yhteistyön aikana milloinkaan aiemmin esittänyt vaatimuksia viivästyskoroista tai perintäkuluista siitä huolimatta, että B Ky oli maksanut valtaosan A Oy:n laskuista eräpäivän jälkeen. Vastaajat esittivät, että osapuolten välille oli syntynyt vähintään konkludenttinen sopimus siitä, että velallinen oli voinut tehdä suoritukset kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia. Siten osapuolten välille oli syntynyt sopimus myös siitä, ettei A Oy:llä ollut oikeutta perintälain 10 e §:n mukaiseen vakiokorvaukseen.

Käräjäoikeuden tuomio 10.1.2019 nro 19/659

Käräjäoikeus piti asiassa ratkaisevana sitä, oliko A Oy:llä oikeus viivästyskorkoon kanteessa tarkoitettujen eräpäivän jälkeen maksettujen laskujen osalta.

Käräjäoikeus viittasi kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (maksuehtolaki) 8 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Kun säännös on pakottava, osapuolet eivät olleet voineet sopia siitä, ettei A Oy:llä olisi lainkaan oikeutta viivästyskorkoon. Toisaalta käräjäoikeus totesi, että osapuolilla on sopimusvapaus viivästyskoron maksamisvelvollisuuden alkamisajankohdan suhteen.

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että yhtiöiden välillä oli ollut pitkäaikainen käytäntö, jonka perusteella lasku oli voitu maksaa kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, ja että käytännöstä oli muodostunut osapuolten välille liiketapa. Kun viivästyskoron maksuvelvollisuutta ei ollut tällä käytännöllä poistettu kokonaan, vaan vain lyhyehköjen viivästymisten osalta, käräjäoikeus ei pitänyt käytäntöä maksuehtolain 8 §:n 1 momentin vastaisena.

Kaikki kanteessa tarkoitetut laskut oli maksettu viimeistään 18 päivän kuluttua eräpäivästä. Osapuolten välisen käytännön muuttaminen olisi edellyttänyt kummankin osapuolen hyväksyntää muutokselle. Kun muutoksesta ei ollut sovittu, A Oy:llä ei ollut oikeutta vaatia kanteessa tarkoitettujen myöhässä maksettujen laskujen osalta viivästyskorkoa. Koska A Oy:llä ei ollut oikeutta viivästyskorkoon, sillä ei ollut myöskään oikeutta vakiokorvaukseen perintäkuluista.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Katriina Mikkanen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 29.10.2019 nro 603

A Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomiossa kuvatusta käytännöstä oli tullut osa A Oy:n ja B Ky:n välistä sopimusta.

Hovioikeus totesi, että maksuehtolain 8 §:n 1 momentti koskee lain esitöiden mukaan vain sellaista sopimusehtoa, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida lainkaan periä. Viivästyskoron alkamisajankohdasta osapuolet sen sijaan voivat sopia. Hovioikeuden mukaan myöskään Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/7/EU (maksuviivästysdirektiivi) ei estä sitä, että viivästyskoron alkamisajankohta muodostuu osapuolten käytännön perusteella eräpäivästä poikkeavaksi. Hovioikeus totesi, että maksuviivästysdirektiivin tarkoituksena on ollut estää sopimusvapauden väärinkäyttö velkojan vahingoksi. Tässä tapauksessa B Ky ei ollut ollut sillä tavalla vahvemmassa asemassa, että se olisi voinut väärinkäyttää sopimusvapautta A Oy:n vahingoksi. Hovioikeus katsoi, ettei osapuolten välinen käytäntö ollut myöskään kohtuuton tai sopimaton eikä siten pakottavan lainsäädännön vastainen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lea Nousiainen, Tellervo Turunen ja Juha Palkamo. Esittelijä Ulla-Riitta Paso.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko osapuolten käytäntöä, jonka mukaan velallinen oli voinut maksaa laskut kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena.

A Oy toisti valituksessaan kanteensa.

B Ky ja C:n sijaan tullut kuolinpesä vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Välitoimet

Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnöstä sekä sen sisällöstä Korkein oikeus esitti päätöksellään 1.7.2021 nro 1086 Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle.

Unionin tuomioistuin antoi pyydetyn ratkaisun tuomiollaan 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816.

Asianosaiset antoivat ennakkoratkaisun johdosta kirjalliset lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. B Ky (kirjakauppa) oli ollut A Oy:n asiakas huhtikuusta 2009 alkaen. Se oli hankkinut A Oy:ltä kirjoja ja muuta kirjakauppatoimintaan liittyvää vaihto-omaisuutta. A Oy oli toimittanut tällaisia tavaroita kirjakaupan yksittäisten tilausten perusteella ja laskuttanut kirjakauppaa tilatuista tavaroista kulloinkin erikseen lähettämällään laskulla. Osapuolten välillä ei ollut tehty kirjallista puitesopimusta tavaroiden tilaamisesta ja toimittamisesta. Näin ollen myöskään laskujen maksamisesta tai viivästysseuraamuksista ei ollut erikseen kirjallisesti osapuolten välillä sovittu.

2. A Oy on vaatinut, että kirjakauppa ja sen vastuunalainen yhtiömies C, jonka sijaan on Korkeimmassa oikeudessa tullut hänen kuolinpesänsä, velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan sille viivästyskorkoja 172,81 euroa sekä saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) 10 e §:n (13/2013) mukaisia vakiokorvauksia perintäkuluista yhteensä 5 400 euroa. Vaatimustensa perusteeksi A Oy on esittänyt, että kirjakauppa oli maksanut myöhässä 135 laskua, joiden eräpäivät olivat olleet 10.4.2015–21.2.2018. A Oy on vedonnut keskeisesti siihen, että mikäli osapuolten välillä olisi katsottava muodostuneen vakiintunut käytäntö, jonka mukaan kirjakauppa oli voinut maksaa laskut kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, käytäntö oli pakottavan lainsäädännön vastainen ja tehoton.

3. Vastaajat ovat myöntäneet kyseessä olevien 135 laskun maksamisen viivästyneen, mutta ilmoittaneet kaikkien laskujen tulleen suoritetuiksi viimeistään kuukauden kuluessa eräpäivästä. Vastaajat ovat vedonneet siihen, että osapuolten välille oli vuosia jatkuneen ja vakiintuneen käytännön perusteella syntynyt vähintään konkludenttinen sopimus siitä, että kirjakauppa oli voinut tehdä suoritukset kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia. Osapuolten välille oli siten syntynyt sopimus myös siitä, ettei A Oy:llä ollut oikeutta perintälain 10 e §:n mukaiseen vakiokorvaukseen perintäkuluista. Vastaajat ovat esittäneet, että velkojan oikeus viivästyskorkoon määräytyy korkolain perusteella ja että muun muassa viivästyskoron maksuvelvollisuuden alkamisajankohdasta voidaan poiketa toisin sopimalla tai kauppatavalla.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on valitusluvan rajaus huomioon ottaen kysymys siitä, onko osapuolten edellä kuvattua käytäntöä pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena ja onko sen johdosta A Oy:llä oikeus periä kirjakaupalta takautuvasti viivästyskorkoja ja perintälain 10 e §:n mukaisia vakiokorvauksia perintäkuluista. Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää ensiksi sen ratkaisemista, kuuluuko asia ajallisesti kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (maksuehtolaki) soveltamisalaan.

Sovellettavat säännökset

5. Korkolain 2 §:n 1 momentin mukaan velvollisuus maksaa korkoa määräytyy tämän lain mukaan, jollei muuta johdu velallisen sitoumuksesta tai kauppatavasta taikka toisin ole säädetty. Korkolain 5 §:n 1 momentin mukaan, jos velan eräpäivä on velallista sitovasti ennalta määrätty, viivästyskorkoa on maksettava eräpäivästä lukien.

6. Asiassa sovellettavan perintälain 10 e §:n (nykyisin 10 i §) mukaan velkojalla on oikeus saada velalliselta 40 euroa vakiokorvauksena perintäkuluista, jos maksuehtolain 1 §:ssä tarkoitettu maksu on viivästynyt siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon.

7. Maksuehtolain 8 §:n 1 momentin mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Saman pykälän 3 momentissa (30/2013) säädetään, että sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta korvaukseen perintäkuluista perintälain 10 ja 10 e §:n mukaisesti, on tehoton, jollei ehdon käyttämiseen ole perusteltua syytä.

8. Maksuehtolain 1 §:n 2 momentin mukaan se, mitä kyseisessä laissa säädetään sopimusehdoista, koskee myös sopimuskäytäntöjä. Maksuehtolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että tällä säännöksellä on tarkoitettu varmistaa se että kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (maksuviivästysdirektiivi) 7 artiklan säännökset tulevat pannuiksi kansallisesti täytäntöön myös siltä osin kuin artiklassa säännellään kohtuuttomien sopimusehtojen ohella sopimattomia menettelyjä (englanniksi ”unfair practices”) (HE 57/2012 vp s. 26).

9. Hallituksen esityksestä ilmenee myös, että lain 8 §:n 1 momentilla on pantu täytäntöön maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 kohta. Hallituksen esityksessä on lausuttu, että säännös koskee vain sopimusehtoa, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida lainkaan periä. Jos sitä vastoin elinkeinonharjoittajien välillä on sovittu lakisääteistä viivästyskorkoa alemmasta viivästyskorosta, sopimusehdon kohtuullisuutta arvioidaan lain 9 §:n mukaisesti oikeustoimilain 36 §:n nojalla (HE 57/2012 vp s. 27).

10. Maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että muun ohella viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan. Saman artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehto tai menettely, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä, on artiklan 1 kohtaa sovellettaessa katsottava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi. Artiklan 3 kohdan mukaan sopimusehto tai menettely, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta direktiivin 6 artiklan mukaisesti, on 7 artiklan 1 kohdan soveltamiseksi oletettava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi.

11. Maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohdassa säädetään, että saattaessaan tätä direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöään jäsenvaltiot päättävät, jättävätkö ne sen soveltamisalan ulkopuolelle sopimukset, jotka on tehty ennen 16.3.2013.

12. Maksuehtolaki on tullut voimaan 16.3.2013. Lain 11 §:n 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa tehtyyn sopimukseen sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.

Maksuehtolain ajallinen soveltuminen

13. Korkein oikeus on esittänyt tältä osin unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

Onko maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen viivästysseuraamuksia koskevan sopimuskäytännön, joka on vakiintunut osapuolten välille yksittäisten tilausten yhteydessä ennen 16.3.2013, vaikka ne yksittäiset tilaukset, joihin perustuen viivästysseuraamuksia peritään, on tehty tämän ajankohdan jälkeen?

14. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan 20.10.2022, A, (Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen), C-406/21, EU:C:2022:816, ratkaisustaan tarkemmin ilmenevillä perusteilla vastannut kysymykseen seuraavasti:

Maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat jättää kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle viivästyskorkojen ja perintäkuluja koskevan korvauksen maksamista koskevan sopimuskäytännön, kun kyseinen käytäntö on sovellettavan kansallisen oikeuden perusteella osa ennen 16.3.2013 tehtyä sopimusta. Ne yksittäiset tilaukset, joiden perusteella viivästyskorkoja ja korvausta perintäkuluista vaaditaan ja jotka on tehty kyseisen ajankohdan jälkeen, voidaan jättää maksuviivästysdirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle sillä edellytyksellä, että niitä on sovellettavan kansallisen oikeuden perusteella pidettävä vain ennen 16.3.2013 tehdyn sopimuksen täytäntöönpanona. Jos tällaisia yksittäisiä tilauksia on kansallisen oikeuden perusteella pidettävä mainitun ajankohdan jälkeen tehtyinä itsenäisinä sopimuksina, niitä ei sitä vastoin voida jättää kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

15. Kuten edellä kohdassa 12 selostetusta ilmenee, Suomi on käyttänyt hyväkseen maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohdassa jäsenvaltioille annettua mahdollisuutta jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle sopimukset, jotka on tehty ennen 16.3.2013. Maksuehtolain ajallisen soveltumisen kannalta on siten ratkaisevaa, mitä on pidettävä voimaantulosäännöksessä tarkoitettuna sopimuksena ja milloin sopimus on katsottava tehdyksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että osapuolten välillä oli vuodesta 2009 alkaen noudatettu käytäntöä, jonka mukaan A Oy ei ollut perinyt kirjakaupalta viivästysseuraamuksia lyhyehköistä, alle kuukauden pituisista maksuviivästyksistä. Ennen kanteen vireille tuloa 7.5.2018 tätä vakiintunutta käytäntöä oli noudatettu myös kanteen kohteena olevien 135 tilauksen osalta, joiden perusteella lähetetyt laskut olivat erääntyneet maksettavaksi 10.4.2015–21.2.2018. Korkein oikeus katsoo, että osapuolten välillä vuosia jatkunut ja vakiintunut viivästysseuraamuksia koskenut käytäntö on muodostunut osapuolia sitovaksi jo ennen 16.3.2013 ja että kansallisesti arvioituna käytäntö ja tilausten ehdot muodostavat kokonaisuuden, jonka perusteella kunkin yksittäisen tilauksen viivästysseuraamukset määräytyvät. Tällaista viivästysseuraamuksia koskevaa sopimuskäytäntöä ei voida kuitenkaan pitää osapuolten välisten tilausten ehtoja yleisesti sääntelevänä puitesopimuksena, eikä yksittäisiä tilauksia muutenkaan voida pitää vain ennen 16.3.2013 muodostuneen sopimuskäytännön täytäntöönpanona. Kuten unionin tuomioistuin on ratkaisussaan todennut arvioidessaan direktiivien ajallista soveltuvuutta, ratkaisevaa on sen sopimuksen tekopäivä, jonka nojalla maksu on suoritettava.

17. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että kirjakaupan kutakin yksittäistä tilausta on pidettävä itsenäisenä maksuehtolain 11 §:n 2 momentissa tarkoitettuna sopimuksena. Maksuehtolain ajallinen soveltuminen on siten ratkaistava kunkin tilauksen tekoajankohdan perusteella.

18. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että kun kaikki kanteen kohteena olevat tilaukset on tehty 16.3.2013 jälkeen, maksuehtolakia on sovellettava niihin ja osapuolten välistä käytäntöä viivästysseuraamusten osalta on arvioitava maksuehtolain 8 §:n perusteella.

Onko osapuolten vakiintunutta käytäntöä pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena?

19. Kuten edellä kohdassa 7 on selostettu, maksuehtolain 8 §:n 1 momentin mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Saman pykälän 3 momentin mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta korvaukseen perintäkuluista, on tehoton, jollei ehdon käyttämiseen ole perusteltua syytä. Koska mainituilla säännöksillä on pantu täytäntöön maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 ja 3 kohta, on säännösten tulkinnassa otettava huomioon myös direktiivin määräykset ja niitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö.

20. Korkein oikeus on tältä osin esittänyt toisena ennakkoratkaisukysymyksenään unionin tuomioistuimelle edellä kohdassa 13 selostettuun kysymykseen liittyen seuraavaa:

Mikäli vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen, onko maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa tulkittava niin, että kysymyksessä 1 kuvattua sopimuskäytäntöä on pidettävä säännöksissä tarkoitettuna sopimusehtona tai menettelynä, jonka mukaan viivästyskorkoa tai korvausta perintäkuluista ei voida periä?

21. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816, ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla vastannut kysymykseen seuraavasti:

Maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä käytännölle, jonka mukaan velkoja ei peri alle kuukauden maksuviivästyksistä viivästyskorkoa eikä vaadi korvausta perintäkuluista, jos erääntyneiden saatavien pääoma maksetaan, sillä edellytyksellä, että näin toimimalla velkoja on suostunut vapaaehtoisesti luopumaan viivästyskorkoina ja perintäkulujen korvauksena maksettavista määristä.

22. Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan vastauksensa perusteluina lausunut, että ennakkoratkaisupyynnössä kuvattua osapuolten käytäntöä ei ole pidettävä maksuviivästysdirektiivin vastaisena, mikäli velkoja on suostunut vapaaehtoisesti luopumaan viivästyskorkoina ja perintäkulujen korvauksena maksettavista määristä. Kansallisen tuomioistuimen on tutkittava, onko viivästysseuraamuksista luopuminen ollut unionin tuomioistuimen edellyttämällä tavalla vapaaehtoista. Erityisesti unionin tuomioistuin on korostanut, ettei edellä mainittua suostumusta voida ilmaista sen sopimuksen tekohetkellä, jonka nojalla kyseiset maksut on ollut maksettava (ks. em. tuomio 59, 61 ja 62 kohta).

23. Korkein oikeus toteaa, että se on edellä kohdassa 16 katsonut osapuolten välillä vakiintuneen käytännön tulleen osapuolia sitovaksi ja tämän muodostaneen yhdessä tilausten kanssa sopimuskokonaisuuden, jonka perusteella viivästysseuraamuksia ei peritä alle kuukauden maksuviivästyksistä. Vakiintunut käytäntö on tullut osapuolia sitovaksi jo ennen kanteen kohteena olevien yksittäisten tilausten tekemistä. Asiassa ei ole väitettykään viivästysseuraamuksista sovitun jotain muuta kunkin tilauksen yhteydessä. Näin ollen A Oy on ollut jo kunkin maksuvelvollisuuden perustavan tilauksen tekohetkellä sidottu tähän käytäntöön ja yksittäisten sopimusten sisältö on määräytynyt noudatetun käytännön mukaisena. Asiassa ei siten voida katsoa, että A Oy:llä olisi ollut enää yksittäiseen tilaukseen perustuvan laskun maksamisen viivästyessä vapaus valita, ryhtyykö se vaatimaan viivästysseuraamuksia heti maksun myöhästyttyä vai luopuuko se niiden vaatimisesta. Sen vuoksi viivästysseuraamuksista luopumista ei voida pitää unionin tuomioistuimen ratkaisussa edellytetyllä tavalla vapaaehtoisena.

24. Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetyn mukaan A Oy on vaatinut kirjakaupalta viivästyskorkoa laskuun merkitystä eräpäivästä lukien niissä tapauksissa, joissa maksu on viivästynyt yli kuukauden. Tämä osoittaa, että osapuolten välinen käytäntö on koskenut nimenomaan maksuviivästysten seuraamuksia eikä maksupäivästä sopimista, kuten hovioikeus on katsonut.

25. Korkein oikeus katsoo, että maksuehtolain 8 §:n 1 momenttia on yhdessä lain 1 §:n 2 momentin kanssa tulkittava siten, että osapuolten viivästysseuraamuksia koskeva käytäntö rinnastuu sellaiseen sopimusehtoon, jonka perusteella velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon. Käytäntöä on siksi pidettävä tehottomana. Osapuolten noudattama käytäntö rinnastuu samalla myös saman pykälän 3 momentissa tarkoitettuun sopimusehtoon, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta korvaukseen perintäkuluista perintälain 10 e §:n mukaisesti. Korkein oikeus katsoo, ettei tällaisen käytännön soveltamiseen ole ollut maksuehtolain 8 §:n 3 momentissa tarkoitettua perusteltua syytä. Siksi käytäntöä on pidettävä myös tältä osin tehottomana. Näin ollen A Oy:llä on oikeus kanteessa vaadittuihin viivästyskorkoihin sekä perintälain 10 e §:n mukaisiin vakiokorvauksiin perintäkuluista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. B Ky ja C:n kuolinpesä velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A Oy:lle viivästyskorkoja yhteensä 172,81 euroa ja korvaukseksi perintäkuluista yhteensä 5 400 euroa. Viimeksi mainitulle määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan 9.5.2018 alkaen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuomo Antila, Mika Ilveskero (eri mieltä) ja Juha Mäkelä. Esittelijä Paula Klami-Wetterstein.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Ilveskero: Toisin kuin enemmistö on perustelujen kohdissa 16 ja 23 lausunut, totean, että kohdassa 16 kuvatusta lyhyehköihin maksuviivästyksiin perustuvien viivästyskorkojen perimättömyydestä ja perintäkulujen vaatimatta jättämisestä on muodostunut osapuolien omaksuma käytäntö ja että käytäntö ja tilausten ehdot ovat muodostaneet sopimusehtokokonaisuuden, jonka perusteella kunkin yksittäisen tilauksen viivästysseuraamukset ovat määräytyneet. Osapuolten välillä ei ollut tehty puite- tai hankintasopimusta, jonka perusteella A Oy olisi ollut velvollinen myymään kirjakauppatarvikkeita tai kirjakauppa vastaavasti ostamaan niitä. Siten kummallakin osapuolella oli ollut jokaisen yksittäisen tilauksen yhteydessä mahdollisuus arvioida, sitoutuuko se tilaukseen tai vastaavasti tilauksen toimittamiseen.

Enemmistön perustelujen kohtien 23 ja 24 sijasta lausun edellä lausumani lisäksi, että unionin tuomioistuin on ratkaisussaan lausunut edellytyksistä, joiden toteutuessa osapuolten käytäntöä ei ole pidettävä maksuviivästysdirektiivin vastaisena. Ratkaisun mukaan edellytyksenä on, että jättämällä lyhyehköistä maksuviivästyksistä viivästyskoron perimättä ja perintäkulut vaatimatta velkoja on vapaaehtoisesti suostunut luopumaan viivästyskorkoina ja perintäkulujen korvauksena maksettavista määristä. Suostumusta ei voida ilmaista sopimuksen, joiden nojalla kyseiset seuraamukset oli maksettava, tekohetkellä.

Viivästyskorkojen perimättä ja perimiskulujen vaatimatta jättäminen lyhyehköissä maksuviivästyksissä on muodostunut osapuolien omaksumaksi käytännöksi pitkän ajan ja lukuisten tilausten perusteella. Kun asiassa ei ole osapuolten välisessä suhteessa muuta selvitetty, käytäntö on muodostunut aikanaan yksittäisiin tilaussopimuksiin sitoutumisen jälkeen sen perusteella, että A Oy on käyttänyt sopimusvapauttaan olla perimättä tai vaatimatta tilauksiin perustuvia viivästysseuraamuksia. Vapaaehtoisuutta osoittaa myös se, että A Oy ei ole ollut velvoitettu jatkamaan käytäntöä uusien tilausten toimittamisen yhteydessä. Kun osapuolien välillä ei ollut tehty uusien tilausten toimittamiseen velvoittavaa puite- tai hankintasopimusta, se olisi voinut ilmoittaa käytännön päättymisestä ennen uuden tilauksen hyväksymistä. Edellä mainitun perusteella A Oy ei ole ilmaissut suostumustaan jättää viivästyskorko perimättä ja perintäkulut vaatimatta niiden tilaussopimusten, joiden perusteella tässä kanteessa vaaditaan viivästysseuraamuksia, tekohetkellä vaan A Oy:n aiemman vapaaehtoisen toiminnan perusteella muodostunut käytäntö on tullut tilaussopimuksen ehtojen osaksi ilman A Oy:n tilaussopimuksen tekohetkellä antamaa suostumusta, kun se on toimittanut kirjakaupalle sen tilauksen mukaiset tavarat.

A Oy ei ole luopunut kokonaan oikeudestaan viivästyskorkoon ja perimiskuluihin, vaan pidemmissä maksuviivästyksissä sen on näytetty vaatineen viivästyskorkoja ja korvausta perintäkuluista. Viivästysseuraamuksien perimättä ja vaatimatta jättäminen ei siten ole ollut ehdotonta, vaan edellytyksenä on ollut, että kirjakauppa maksaa pääoman lyhyehkön maksuviivästyksen kuluessa.

Maksuviivästysdirektiivin tulkintavaikutus huomioon ottaen maksuehtolain 8 §:n 1 ja 3 momentteja on tulkittava siten, että osapuolten viivästysseuraamuksia koskevaa vakiintunutta käytäntöä ei ole pidettävä tehottomana sopimusehtona. Näin ollen A Oy:llä ei ole oikeutta kanteessa vaadittuihin viivästyskorkoihin eikä perintälain 10 e §:n mukaisiin vakiokorvauksiin perintäkuluista, eikä syytä hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ole olemassa.

Edellä mainituilla perusteilla hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.