KKO:2023:24

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Poliisi oli 14.3.2017 ottanut A:n kiinni epäiltynä törkeästä veropetoksesta. Kiinnioton yhteydessä A:lta oli takavarikoitu 4 865 euroa käteisiä rahavaroja, joista poliisi oli oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle. Rahat oli tämän jälkeen ulosmitattu.

Kanne ja vastaus Vantaan käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 4 865 euroa viivästyskorkoineen 14.3.2017 lukien.

Kanteen mukaan poliisilla ei ollut poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin tai minkään muunkaan säännöksen nojalla oikeutta oma-aloitteisesti ilmoittaa takavarikoimistaan varoista ulosottoviranomaiselle. Rahojen luovuttamiselle ulosottoviranomaiselle ei ollut siten laillista perustetta ja varat olisi tullut palauttaa A:lle. Poliisin menettelystä oli aiheutunut A:lle ulosmitattujen varojen määräinen vahinko.

Valtio vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä. Vastauksen mukaan poliisilla oli poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin perusteella ja lain esitöistä (HE 224/2010 vp s. 147) ilmenevällä tavalla ollut oikeus ilmoittaa takavarikoimistaan varoista ulosottoviranomaisille ja ulosmittaukseen johtanut menettely oli siten ollut lainmukainen.

Käräjäoikeuden tuomio 30.4.2018 nro 18/5816

Käräjäoikeus totesi, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukainen poliisin vaitiolovelvollisuuden alaisten tietojen antaminen ei edellyttänyt poliisille esitettyä pyyntöä. Lainkohtaa ei voitu sen sanamuoto huomioon ottaen perustellusti tulkita siten, että tietoja ei saisi antaa oma-aloitteisesti. Lainkohdan esitöissä tietojen oma-aloitteinen antaminen oli nimenomaisesti todettu sallituksi ja siten lain tarkoituksen mukaiseksi.

Käräjäoikeus katsoi, ettei tietojen luovuttamisen poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla voitu katsoa edellyttävän ulosottoviranomaisen pyyntöä myöskään henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 19 §:n 1 momentin 13 kohdan (1181/2013) perusteella, vaikka siinä viitattiin ulosottokaaren 3 luvun 67 §:ään, joka koskee ulosottoviranomaiselle pyydettäessä annettavia tietoja.

Tulkinta, jonka mukaan tiedon oma-aloitteinen antaminen oli poliisille sallittua, ei ollut myöskään poliisin toiminnassa noudatettavan tarkoitussidonnaisuuden periaatteen vastainen, koska poliisin tulee poliisilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan suorittaa sille laissa, kuten poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa, erikseen säädetyt tehtävät. Käräjäoikeus katsoi, että poliisin oma-aloitteiselle tietojen antamiselle oli siten lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste ja nimenomainen tuki oikeusjärjestyksessä.

Käräjäoikeus katsoi, että poliisi oli antanut A:n varallisuutta koskevat tiedot ulosottoviranomaiselle A:ta koskeneessa vireillä olleessa ulosottoasiassa poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla ulosottokaaren mukaisesti ulosottoviranomaiselle kuuluvan tehtävän suorittamiseksi. Poliisi ei näin ollen ollut menetellyt lain vastaisesti, minkä vuoksi muista vahingonkorvausvastuun edellytyksistä ei ollut tarpeen lausua.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Risto Tikka.

Jatkokäsittelyluvan myöntäminen ja asian palauttaminen Helsingin hovioikeuteen

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei päätöksellään 16.10.2018 nro 1325 myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Päätöksellään 2.9.2020 nro 1282 (KKO 2020:62) Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian hovioikeuteen valituksen käsittelemistä varten.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.3.2021 nro 263

A toisti valituksessaan hovioikeudelle käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset perusteineen. Valtio vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus katsoi, että ulosmittaukseen johtanut A:n varallisuuteen liittyvien tietojen luovutus poliisilta ulosottoviranomaiselle oli tosiasiallisesti merkinnyt virka-apua, joka oli vaikuttanut yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kysymys oli siten ollut julkisen vallan käytöstä, johon poliisilla tuli olla laissa nimenomaisesti säädetty toimivalta, jota voitiin poliisilain 1 luvun 5 §:n mukaisesti käyttää vain säädettyyn tarkoitukseen.

Hovioikeus katsoi, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin säännös oli yleinen vaitiolovelvollisuuden ulottuvuutta koskeva säännös eikä varsinainen toimivaltasäännös. Kysymyksessä olevassa säännöksessä ei ollut määritelty poliisin nimenomaista toimivaltaa eikä yksilöity luovutettavia tietoja, tiedon antamiseen liittyvää menettelyä tai sitä, minkä tahon tuli arvioida viranomaisen tarve tietojen saamiseen. Sääntelytapa poikkesi siten julkisen vallan käyttöön oikeuttaville viranomaisen toimivaltasäännöksille sekä perusoikeuksia rajoittavalle sääntelylle asetetuista edellytyksistä.

Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain ja ulosottokaaren sinänsä täsmälliset säännökset perustuivat puolestaan siihen, että ulosottomies esittää tietopyynnön viranomaiselle arvioituaan ensin, että tiedot ovat yksittäisessä asiassa välttämättömiä täytäntöönpanoa varten.

Hovioikeus totesi, että poliisilain esitöissä oli tosin lähdetty siitä, että lain 7 luvun 2 §:n 1 momentin säännös olisi luonut perustan tietojen luovuttamiselle. Yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä yksityisyyden suojaan puuttuvaa julkisen vallan käyttöä ei kuitenkaan voitu perustaa säännöstä koskevaan esityölausumaan. Hovioikeus katsoi, ettei poliisilaissa tai muussakaan laissa ollut nimenomaista toimivaltasäännöstä, joka olisi oikeuttanut poliisin oma-aloitteisesti luovuttamaan tietoja ulosottoviranomaiselle.

Poliisi oli siten käyttänyt asiassa julkista valtaa ilman siihen oikeuttavaa laissa säädettyä toimivaltaperustetta. Kysymys ei ollut esimerkiksi menettelyyn liittyvästä virheestä vaan siitä, ettei menettelylle itsessään ollut ollut laillista perustetta.

Hovioikeus totesi, että poliisin toimivaltaa koskeva sääntely oli kokonaisuudessaan varsin tulkinnanvarainen. Poliisihallitus oli ohjeistanut henkilöstöään tehokkaaseen ja tarvittaessa myös oma-aloitteiseen tietojen vaihtamiseen muun ohella ulosottoviranomaisen kanssa. Hovioikeus katsoi edellä todetut seikat huomioon ottaen, ettei yksittäisen virkamiehen toimintaa voitu pitää erityisen moitittavana. Lisäksi oli otettava huomioon, että poliisin tavoite turvata ulosottoviranomaisen tehokas toiminta oli sinänsä hyväksyttävä.

Hovioikeus katsoi, että poliisi oli kysymyksessä olevissa olosuhteissa noudattanut tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia.

Hovioikeus totesi lisäksi, että poliisin menettelyn ei voitu katsoa aiheuttaneen A:lle, jonka varallisuus oli ollut ulosmittauksen kohteena, sellaista reaalista vahinkoa, jonka johdosta hänellä olisi ollut oikeus korvaukseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Juha Saarenvirta ja Mirjami Paso sekä asessori Liisa Ojala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 4 865 euroa viivästyskorkoineen.

Valtio vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Poliisi on ottanut A:n 14.3.2017 kiinni epäiltynä törkeästä veropetoksesta. A:lta on takavarikoitu kiinnioton yhteydessä yhteensä 4 865 euroa, joista poliisi on ilmoittanut oma-aloitteisesti ulosottoviranomaiselle. Rahavarat on tämän jälkeen ulosmitattu ja käytetty A:n ulosottovelkojen maksuksi.

2. Hovioikeus on hylännyt A:n valtioon kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen katsoen, että poliisi oli tosin ilmoittaessaan ulosottoviranomaisille A:lta tavatuista käteisvaroista menetellyt ilman laissa säädettyä toimivaltaperustetta, mutta poliisi oli kyseessä olleissa olosuhteissa noudattanut tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Lisäksi hovioikeus on katsonut, ettei poliisin menettely ollut aiheuttanut A:lle sellaista reaalista vahinkoa, jonka johdosta hänellä olisi oikeus vahingonkorvaukseen ottaen huomioon, että A:n varallisuus oli ulosmittauksen kohteena.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevat kysymykset

3. Korkeimman oikeuden arvioitavana on, onko A:lla vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla oikeus vahingonkorvaukseen poliisin menettelyn johdosta. Tätä arvioitaessa on ratkaistava, onko poliisilla ollut toimivalta oma-aloitteisesti ilmoittaa A:lta takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle, onko se ilmoituksen tehdessään menetellyt vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla virheellisesti ja onko poliisin menettelystä aiheutunut A:lle korvattavaa vahinkoa.

Poliisin toimivalta oma-aloitteisesti luovuttaa tietoja ulosottoviranomaiselle

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

4. Suomen perustuslain 2 §:n 3 momentissa on säädetty oikeusvaltioperiaatteesta, jonka mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.

5. Poliisilain 1 luvun 5 §:n mukaan poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen. Pykälän perustelujen (HE 224/2010 vp s. 73) mukaan siinä säädetty tarkoitussidonnaisuuden periaate liittyy siihen, että poliisin toimivallan tulee aina perustua nimenomaiseen säännökseen. Puututtaessa yksilön oikeuksiin tai velvollisuuksiin säännöksen tulee olla laissa.

6. Poliisilain 7 luvussa on säädetty poliisin henkilöstöön kuuluvan virkamiehen vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta. Luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vaitiolovelvollisuudesta on voimassa, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (julkisuuslaki) tai muutoin laissa säädetään.

7. Poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan vaitiolovelvollisuus ei estä tiedon antamista viranomaiselle, jolla säädetyn tehtävänsä vuoksi on tarve saada tieto muuten salassa pidettävästä seikasta. Pykälän perusteluissa (HE 224/2010 vp s. 147) on todettu, että käytännössä lainkohdan mukainen tietojen antaminen tapahtuu yleensä pyynnöstä. Tämä ei olisi kuitenkaan antamisen välttämätön edellytys. Esimerkiksi rikostorjunnassa saattaa tulla eteen tilanteita, joissa rikoksen estämiseksi tietoja täytyy oma-aloitteisesti välittää toiselle viranomaiselle. Sama koskee muutenkin tietojen antamista toisen viranomaisen hoidettaviksi kuuluvien tehtävien suorittamista varten.

8. Ulosottokaaren 3 luvun 64 §:n 1 momentin nojalla ulosottomiehellä on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada samassa laissa jäljempänä säädetyt tiedot, asiakirjat ja aineistot, jos ne ovat yksittäisessä ulosottoasiassa välttämättömiä täytäntöönpanoa varten. Välttämättömyyden arvioi ulosottomies. Saman luvun 67 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan viranomaisen ja sen, joka hoitaa julkista tehtävää, on pyydettäessä ilmoitettava ulosottomiehelle kaikki tiedossaan olevat velallisen omaisuutta ja varallisuutta, tuloja, velkoja ja muuta taloudellista asemaa sekä maksuyhteyksiä koskevat tiedot.

Poliisin toimivallan arviointi tässä asiassa

9. Poliisi ei ole esittänyt, eikä asiassa ole muutenkaan tullut ilmi, että A:lta takavarikoituja varoja koskevalle ilmoitukselle ulosottoviranomaiselle olisi ollut poliisin omien tehtävien hoitoon liittyvä peruste, vaan poliisi on pitänyt tiedon luovuttamista tarpeellisena ulosottoviranomaisen tehtävän suorittamiseksi. Perustuslain 2 §:n 3 momentista ja poliisilain 1 luvun 5 §:stä seuraa, että tietojen luovuttamiselle on tullut olla lain nimenomaiseen säännökseen perustuva toimivalta.

10. Kun esitutkinta-aineisto kuuluu julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla salassa pidettäviin asiakirjoihin ja sitä koskevat tiedot saman lain 23 §:n nojalla lähtökohtaisesti poliisin vaitiolovelvollisuuden alaan (KKO 2020:62, kohta 12), tieto A:n varoista ei ole ollut julkinen. Asiassa ei siten ole tarpeen arvioida, onko tietoa A:lta takavarikoiduista varoista ollut pidettävä salassa myös jonkin muun julkisuuslain tai muun henkilötietojen suojaa koskevan säännöksen salassapitoperusteen nojalla.

11. Poliisilain 7 luvun 1 §:n 2 momentin yleisen viittaussäännöksen mukaisesti poliisin vaitiolovelvollisuudesta on voimassa, mitä julkisuuslaissa tai muutoin laissa säädetään. Kyseiseen aikaan voimassa olleen ja nyttemmin samannimisellä lailla (616/2019) kumotun henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (poliisin henkilötietolaki) 19 §:n 1 momentin 13 kohdan (1181/2013) säännös koskee tietojen luovuttamista salassapitosäännösten estämättä ulosottoviranomaisen tehtäviä varten teknisen käyttöyhteyden avulla tai tietojoukkona, ja siinä viitatut ulosottokaaren säännökset koskevat yksinomaan ulosottomiehen pyyntöön perustuvaa tiedonantovelvollisuutta. Oma-aloitteinen tietojen luovuttaminen ulosottoviranomaisille ei näin ollen ole voinut perustua mainittuun säännökseen. Kysymystä siitä, onko poliisille säädetty tällainen toimivalta, tulee siten arvioida poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla, mihin säännökseen valtio onkin asiassa nojautunut poliisin toimivallan perusteena.

12. Sanamuotonsa perusteella poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentti koskee vain poikkeamista lakiin perustuvasta vaitiolovelvollisuudesta. Edellä kuvattujen esityölausumien perusteella säännöksellä näyttäisi kuitenkin olleen tarkoitus säätää poliisin oikeudesta luovuttaa salassa pidettäviä tietoja toiselle viranomaiselle poliisin henkilötietolain soveltamisalan ulkopuolelle jäävissä yksittäistapauksissa. Säännöksen perusteluissa myös poliisin oma-aloitteista tiedon luovuttamista on pidetty mahdollisena, mutta tällaisesta ei kuitenkaan ole mainitussa säännöksessä nimenomaisesti säädetty. Asiassa on tämän vuoksi arvioitava, voidaanko mainittua säännöstä tästä huolimatta pitää riittävänä toimivaltaperusteena tietojen oma-aloitteiselle luovuttamiselle ulosottomiehelle ulosottoasiaa varten.

13. Tulkittaessa poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momenttia toimivaltasäännöksenä on otettava huomioon, että poliisin virkatoimien kohteena olevia yksityisiä tahoja koskevien salassa pidettävien tietojen luovuttaminen muille viranomaisille on julkisen vallan käyttöä ja merkitsee puuttumista toimenpiteen kohteena olevien henkilöiden yksityiselämän suojaan tai muutoin poikkeamista salassa pidettävää tietoa koskevasta vaitiolovelvollisuudesta.

14. Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen luonnehdinnan mukaan poliisilaki on tyypillisesti sellainen säädös, joka voi herkästi joutua ristiriitaan kansalaisten perusoikeuksien, varsinkin klassisten vapausoikeuksien kanssa. Esimerkiksi yksityisyyden suojaa nauttivien henkilötietojen käsittelyä koskevaa sääntelyä on tällaisissa perusoikeusherkissä sääntelykonteksteissa edelleen arvioitava sääntelyn lakitasoisuutta, täsmällisyyttä ja kattavuutta korostaneen käytännön pohjalta (PeVL 51/2018 vp s. 3). Viranomaisten tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa sääntelyä arvioidessaan perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota muun muassa siihen, mihin ja ketä koskeviin tietoihin tiedonsaantioikeus ulottuu ja miten tiedonsaantioikeus sidotaan tietojen välttämättömyyteen. Viranomaisen tietojensaantioikeus ja tietojenluovuttamismahdollisuus ovat valiokunnan mukaan voineet liittyä jonkin tarkoituksen kannalta tarpeellisiin tietoihin, jos tarkoitetut tietosisällöt on pyritty luettelemaan laissa tyhjentävästi. Jos taas tietosisältöjä ei ole samalla tavoin luetteloitu, sääntelyyn on pitänyt sisällyttää vaatimus tietojen välttämättömyydestä jonkin tarkoituksen kannalta (PeVL 10/2014 vp s. 6 ja siinä viitatut lausunnot).

15. Ulosottomiehen oikeus saada muilta viranomaisilta salassa pidettävää tietoa edellyttää ulosottokaaren edellä kuvattujen säännösten nojalla ulosottomiehen pyyntöä sekä sitä, että ulosottomies virkavastuullaan arvioi pyydetyn tiedon olevan välttämätön yksittäisen ulosottoasian täytäntöönpanossa.

16. Viranomaisille on eräissä tapauksissa säädetty oikeus myös oma-aloitteiseen tiedon luovutukseen. Esimerkiksi eräiden viranomaisten oikeus oma-aloitteisesti ilmoittaa poliisille henkeen ja terveyteen kohdistuvasta uhkasta edellyttää tietoa luovuttavan viranomaisen tekemää arviota siitä, että tieto on välttämätöntä henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten (esim. sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 18 §:n 3 momentti). Tähän liittyviä lakimuutoksia koskevien esitöiden mukaan viranomaisten välinen tietojen vaihtaminen edellyttää pääsääntöisesti tietoja tarvitsevan viranomaisen esittämää pyyntöä, eivätkä viranomaiset ja muut toimijat lähtökohtaisesti voi luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti (HE 333/2014 vp s. 4).

17. Poliisin oikeutta antaa oma-aloitteisesti tieto takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle on käsitelty eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 20.6.2018 antamassa ratkaisussa dnro 4783/2017. Apulaisoikeusasiamies katsoi, ettei poliisi ollut menetellyt asiassa lainvastaisesti todeten, että kysymys oli ilmeisen vakiintuneesta toimintatavasta, jolle sinänsä oli nähtävissä perusteita poliisilain 7 luvun 2 §:n sanamuodosta ja esitöistä. Apulaisoikeusasiamies totesi kuitenkin näkemyksenään, että perustellumpaa olisi ollut pidättäytyä ilmoittamasta rahoista oma-aloitteisesti ja että mikäli oma-aloitteista ilmoittamista koskevasta menettelystä halutaan tehokas ja oikeusvarma, siitä olisi syytä säätää lailla.

18. Korkein oikeus toteaa, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa ei säädetä poliisin toimivallasta luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti. Ottaen huomioon säännöksen yleisluontoisuus sekä edellä todettu poliisin toimivaltuuksia ja perusoikeusrajoituksia koskeva täsmällisen ja tarkkarajaisen lailla säätämisen vaatimus säännöstä ei ole perusteltua tulkita siten, että poliisilla olisi sen nojalla toimivalta luovuttaa oma-aloitteisesti tietoja ulosottomiehelle ulosottoasiaa varten. Säännöksen tällainen tulkinta ei myöskään olisi johdonmukainen edellä mainittujen ulosottokaaren säännösten kanssa, koska niiden mukaan salassa pidettävää tietoa koskeva ulosottomiehen tiedoksisaantioikeus on rajoitettu koskemaan ulosottomiehen välttämättömiksi arvioimia tietoja ja julkista tehtävää hoitavan velvollisuus ilmoittaa tietoja ulosottomiehelle on sidottu niitä koskevaan pyyntöön.

19. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että poliisilla ei ole ollut poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla toimivaltaa oma-aloitteisesti ilmoittaa A:lta takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle. Asiassa tulee tämän vuoksi seuraavaksi arvioida, täyttääkö poliisin menettely vahingonkorvauslaissa säädetyt julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun edellytykset.

Vahingonkorvausvastuun edellytysten arviointi

20. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

21. Korkein oikeus katsoo, että poliisi on menetellyt julkista valtaa käyttäessään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla virheellisesti, kun se on ilman lakiin perustuvaa toimivaltaa oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle A:lta takavarikoiduista varoista. Valtion vahingonkorvausvastuu edellyttää kuitenkin sitä, että toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

22. Lainkohdan perusteluissa (HE 187/1973 vp s. 17–18) todetun mukaan mikä tahansa poikkeama valtion tai kunnan hallintoelimeltä tai oikeudenhoidon orgaanilta vaadittavasta täysin moitteettomasta menettelystä ei perusta, vaikka kyseessä olisikin virhe, loukatulle oikeutta saada korvausta valtiolta tai kunnalta. Korkein oikeus on todennut (KKO 2011:37, kohta 5 sekä KKO 2022:21 kohta 28), että arvioinnissa tulee kiinnittää huomiota virkatoimen ja sen moitteettoman hoitamisen merkitykseen etenkin sen tahon kannalta, jonka oikeuksiin toimi kohdistuu.

23. Korkein oikeus toteaa, että A:lta takavarikoituja varoja koskevan tiedon oma-aloitteinen luovutus ulosottoviranomaiselle on perustunut poliisin organisaatiossa omaksuttuun poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin tulkintaan ja näin ollen poliisin toiminnassa yleisemminkin noudatettuun käytäntöön. Poliisin oma-aloitteisella ilmoituksella on ollut sinänsä hyväksyttävä, ulosottoviranomaisen tehtävien tehokkaan toteutumisen edistämiseen tähtäävä tarkoitus. Luovutus on lisäksi koskenut tietoja, jotka poliisi olisi ollut velvollinen luovuttamaan ulosottoviranomaiselle sen pyynnöstä ulosottokaaren 3 luvun 64 ja 67 §:ssä säädetyin edellytyksin.

24. Arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon, että poliisin on edellä katsottu ylittäneen sille lailla säädetyn toimivallan käyttää yksityisiin kohdistuvaa julkista valtaa. Tähän nähden asiaa erityisesti menettelyn kohteena olevan henkilön kannalta tarkasteltaessa Korkein oikeus katsoo, että poliisilta viranomaisena on voitu kohtuudella edellyttää pidättäytymistä toimivaltasääntelyn perusteettoman laajaan tulkintaan perustuvasta soveltamisesta, mikä olisi tässä johtanut oma-aloitteisen ilmoituksen tekemättä jättämiseen.

25. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että poliisin menettely, jossa ulosottoviranomaiselle on ilman toimivaltaa oma-aloitteisesti ilmoitettu A:lta takavarikoiduista varoista, ei ole täyttänyt menettelylle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Valtio on näin ollen velvollinen korvaamaan A:lle poliisin menettelystä mahdollisesti aiheutuneen vahingon.

Vahingon aiheutuminen

26. Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.

27. A:n mukaan hänelle on aiheutunut poliisin menettelystä 4 865 euron määräinen vahinko, koska ilman poliisin ilmoitukseen perustunutta ulosmittausta hän olisi voinut käyttää kysymyksessä olevat varat elämiseen tai laittaa ne säästöön, kunnes hänen ulosottovelkansa olisivat vanhentuneet. Valtio on kiistänyt, että A:lle olisi aiheutunut vahinkoa.

28. Lähtökohtana vahingonkorvausasioissa on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset kuten se, että vahinkoa on aiheutunut. Vastapuolella ei vaatimuksen torjuakseen ole velvollisuutta osoittaa, ettei vahinkoa ole aiheutunut (KKO 2022:18, kohta 14 ja KKO 2017:17, kohta 21).

29. Vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaan vahingonkorvauksen tulee olla täysi korvaus niin, että vahingon aiheuttajan on korvattava vahinkoa kärsineelle vahingosta aiheutunut menetys kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksella vahinkoa kärsinyt pyritään näin asettamaan siihen asemaan, jossa hän olisi, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut (KKO 2022:18, kohta 15 ja siinä viitatut ratkaisut).

30. Korvauksen määrittämisen ei tule johtaa siihen, että vahinkoa kärsinyt saa etua korvauksesta ja päätyy vahinkotapahtuman korvaamisen kautta parempaan asemaan kuin missä tämä olisi ollut ilman aiheutunutta vahinkoa (ns. rikastumiskielto). Vahinkoa kärsineelle mahdollisesti tullut varallisuuden lisäys tai aiheutunut säästö on siten otettava huomioon vähennyksenä täyden korvauksen määrää laskettaessa (KKO 2022:18, kohta 17 ja KKO 2019:9, kohta 17).

31. Korkein oikeus toteaa, että A:lta takavarikoituja varoja ei ilman poliisin oma-aloitteista ilmoitusta olisi kysymyksessä olevassa yhteydessä ulosmitattu ja varat olisi siten takavarikon kumoamisen jälkeen palautettu A:lle. Ottaen huomioon, että sinänsä lainmukaisesti ulosmitatuilla varoilla on vähennetty A:n ulosottovelkoja, hänen varojensa ja velkojensa perusteella määritettävä taloudellinen asemansa ei ole heikentynyt ulosmittauksen johdosta (vrt. KKO 2022:18). Näissä olosuhteissa ulosmitattujen varojen korvaaminen A:lle olisi rikastumiskiellon vastaista.

32. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut poliisin menettelystä korvattavaa taloudellista vahinkoa. Kanne on siten hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Sanna Holkeri.