KKO:2023:23

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oulun käräjäoikeuden tuomio 12.3.2020 nro 20/110509

Käräjäoikeus tuomitsi syyttäjän vaatimuksesta A:n ja tämän entisen puolison menettämään yhteisvastuullisesti valtiolle rikoslain 10 luvun 3 §:ssä tarkoitettuna laajennettuna rikoshyötynä heiltä takavarikoidut henkilöauton, rannekellon ja yhteensä 81 828,06 euron rahavarat.

A oli aiemmissa oikeudenkäynneissä lainvoimaisesti tuomittu 1.5.2010–31.1.2013 tehdystä törkeästä kiskonnasta sekä 25.8.–27.9.2016 ja 16.12.2016–14.6.2017 tehdyistä kahdesta törkeästä huumausainerikoksesta.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n ja hänen entisen puolisonsa varallisuuden selittämätön kasvu vuosina 2013–2017 oli ollut vähintään 300 000 euroa. A oli vastustanut menettämisseuraamusta väittäen, että hänellä oli ollut laillisia tuloja autokaupasta, rekka-autojen perävaunujen välityksestä ja ulkomaisesta henkilöstövuokraukseen liittyvästä yritystoiminnasta. Käräjäoikeus totesi, että syyttäjällä ei ollut mahdollisuutta esittää näyttöä A:n tällaisesta toiminnasta ja tuloista. Näissä olosuhteissa näyttötaakka väitetystä tulosta oli A:lla, joka pystyisi helposti esittämään tästä kirjallista näyttöä. A:n oma väite ja kertomus eivät riittäneet osoittamaan, että hänellä olisi ollut väittämästään toiminnasta saatua laillista tuloa. Vaikka A oli tehnyt merkittävissä määrin autokauppaa, hänen käytössään ei ollut ollut myöskään tästä saatua verotettavaa tuloa. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut sellaista laillista tuloa, jolla olisi ollut vaikutusta hänen varallisuutensa kasvuun.

Menetettäväksi vaadittujen ja takavarikoitujen omaisuuserien osalta käräjäoikeus katsoi asiassa esitetyn näytön perusteella selvitetyksi, että omaisuus oli ollut peräisin rikollisesta toiminnasta, jota ei voitu pitää vähäisenä. A:n syyksi aiemmin luetut niin sanotut liipaisinrikokset olivat tuottaneet tai olivat olleet omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä. Kun otettiin huomioon, että rikollisella toiminnalla saatu omaisuuden lisäys oli ajoittunut neljälle vuodelle 2013–2017 ja että se oli ollut kokonaismäärältään yhteensä yli 300 000 euroa, rikollisella toiminnalla oli saatu toistuvasti merkittävä osa A:n ja hänen entisen puolisonsa tuloista ja varallisuudesta, joita käräjäoikeuden mukaan oli tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena. Lisäksi menettämisseuraamuksen tuomitseminen oli tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jari Vertala ja lautamiehet.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 15.7.2021 nro 21/130681

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että vaatimus laajennetusta hyödyn menettämisestä hylätään. Lisäksi A vaati, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn hänen itsensä ja neljän muun käräjäoikeudessa kuullun henkilön kuulemiseksi hänen ulkomailla harjoittamastaan yritystoiminnasta ja muista laillisista tulonlähteistä, jotka selittivät hänen varallisuutensa kasvun. Myös syyttäjä, joka vaati A:n valituksen hylkäämistä, pyysi, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn.

Hovioikeus totesi A:n myöntäneen riidattomaksi, että hänellä ei ollut ollut verotettavaa tuloa Suomessa vuosilta 2013–2017. A oli kuitenkin väittänyt, että hän oli saanut tuloja ulkomailla tapahtuneesta autokaupasta, rekka-autojen perävaunujen välitystoiminnasta sekä ulkomaisesta yritystoiminnasta, joka oli liittynyt henkilöstövuokraukseen. A ei ollut esittänyt kirjallista todistelua ulkomailla saaduista tuloista, vaikka hän oli eritellyt käräjäoikeudessa antamassaan kertomuksessa tulojensa lähteitä ulkomailla. A:n nimeämien todistajien kertomukset eivät käräjäoikeuden tuomioon kirjatusta ilmenevällä tavalla olleet tuoneet selvitystä A:n väitteeseen tulonhankkimistoiminnasta. Todistelun esittäminen omaisuuden laillisesta alkuperästä on yleensä helppoa. Näissä olosuhteissa ja ottaen huomioon laajennettua hyödyn menettämistä koskeva näyttökynnys ”on syytä olettaa” hovioikeus katsoi, että A:n oma kertomus ei riittänyt osoittamaan, että hänellä olisi ollut autokaupasta, perävaunujen välitystoiminnasta tai muusta yritystoiminnasta saatuja laillisesti verotettavia tuloja ulkomailla.

Hovioikeuden mukaan A oli valituksessaan tarkemmin yksilöimättä riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen kertomusten oikeellisuuden eikä ollut yksilöinyt väitteitään syyttäjän esittämien omaisuudenlisäystä koskevien laskelmien virheistä. A ei ollut myöskään valituksensa tueksi vedonnut uusiin seikkoihin taikka muuhun lisäselvitykseen ulkomailta saamistaan laillisista tuloista. Muilta osin asiassa oli A:n valituksessa vedotun perusteella kysymys kirjallisen todistelun luotettavuuden arvioinnista sekä muusta oikeudellisesta arvioinnista, joka ei edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista. Kokonaisuutena A ei ollut hovioikeuden mukaan perustellusti kyennyt riitauttamaan käräjäoikeuden tuomioon kirjatun näytön oikeellisuutta siten, että henkilötodistelun uudelleen vastaanottamisella olisi ollut saatavissa ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Näin ollen hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ollut asiassa vedotun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioiden jäänyt mitään varteenotettavaa epäilystä. Pääkäsittelyn toimittaminen henkilönäytön uudelleen vastaanottamiseksi oli siten asian selvitettyyn tilaan nähden tarpeetonta.

Myöskään asian laatu ja sen merkitys A:lle eivät edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista ottaen huomioon taustarikokset ja A:n niistä saamien omaisuuserien määrä, joka oli hovioikeuden mukaan nyt käsiteltäviä menettämisvaatimuksia selvästi suurempi.

Hovioikeus hylkäsi pääkäsittelyn toimittamista koskevan A:n vaatimuksen sekä syyttäjän vastauksessaan esittämän tätä koskevan pyynnön.

Laajennetun hyödyn menettämisen edellytyksiä arvioidessaan hovioikeus katsoi yhden takavarikoidun rahaerän osalta, että osa asuinhuoneistoon oikeuttavien osakkeiden myynnistä saadusta kauppahinnasta oli selittynyt huoneiston arvonnousulla, jota ei ollut pidettävä rikollisesta toiminnasta saatuna. Tämän vuoksi hovioikeus alensi käräjäoikeuden tuomitseman menettämisseuraamuksen rahavarojen osalta 75 890,19 euroon. Muilta osin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomitsemaa menettämisseuraamusta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Pasi Oikkonen, Kaarina Ollikainen ja Timo Lahdenperä. Esittelijä Toni Virranniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna siltä osin kuin hovioikeus oli hylännyt hänen vaatimuksensa pääkäsittelyn toimittamisesta koskien laajennettua hyödyn menettämistä.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen.

Vastauksessaan syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. A on lainvoimaisesti tuomittu 1.5.2010–31.1.2013 tehdystä törkeästä kiskonnasta sekä 25.8.–27.9.2016 ja 16.12.2016–14.6.2017 tehdyistä kahdesta törkeästä huumausainerikoksesta. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa syyttäjä on vaatinut mainittujen niin sanottujen liipaisinrikosten perusteella, että A on tuomittava menettämään valtiolle rikollisesta toiminnasta peräisin oleva vaatimuksessa yksilöity omaisuus rikoslain 10 luvun 3 §:n mukaisena laajennettuna rikoshyötynä.

2. Käräjäoikeus on katsonut asiassa esitetyn kirjallisen ja suullisen näytön perusteella, että A:lta ja tämän entiseltä puolisolta takavarikoitu omaisuus on ollut peräisin rikollisesta toiminnasta ja että laajennetun hyödyn menettämisen edellytykset ovat muutoinkin täyttyneet. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ja tämän entisen puolison menettämään yhteisvastuullisesti valtiolle takavarikoidut henkilöauton, rannekellon ja yhteensä 81 828,06 euron rahavarat.

3. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että vaatimus laajennetusta hyödyn menettämisestä hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn hänen itsensä ja neljän muun käräjäoikeudessa kuullun henkilön kuulemiseksi hänen ulkomailla harjoittamastaan yritystoiminnasta ja muista laillisista tulonlähteistä, jotka selittivät hänen varallisuutensa kasvun. Syyttäjä on vaatinut A:n valituksen hylkäämistä pyytäen samalla, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn.

4. Hovioikeus on hylännyt A:n ja syyttäjän pyynnöt pääkäsittelyn toimittamisesta. Hovioikeus on todennut, ettei A ollut esittänyt ulkomailla harjoittamaansa yritystoimintaa koskeneen väitteensä tueksi kirjallista todistelua. A:n nimeämien todistajien kertomukset käräjäoikeudessa eivät olleet tuoneet selvitystä A:n laajasta ulkomaisesta yritystoiminnasta. Todistelun esittäminen omaisuuden laillisesta alkuperästä oli yleensä helppoa, ja ottaen huomioon laajennettua hyödyn menettämistä koskeva näyttökynnys A:n oma kertomus ei näissä olosuhteissa riittänyt osoittamaan, että hänellä olisi ollut yritystoiminnasta saatuja laillisesti verotettavia tuloja ulkomailla. A ei ollut valituksessaan tarkemmin yksilöinyt, miltä osin käräjäoikeudessa esitetty suullinen todistelu ja omaisuuden lisäystä koskevat syyttäjän laskelmat riitautettiin. A ei myöskään ollut esittänyt hovioikeudessa uusia seikkoja tai lisäselvitystä ulkomailta saamistaan laillisista tuloista. Hovioikeus on katsonut, että A ei ollut perustellusti kyennyt riitauttamaan käräjäoikeuden tuomioon kirjatun näytön arvioinnin oikeellisuutta siten, että henkilötodistelun uudelleen vastaanottamisella olisi ollut saatavissa ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Hovioikeus on katsonut, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta asiassa vedotun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioiden jäänyt mitään varteenotettavaa epäilystä. Myöskään asian laatu ja sen merkitys A:lle eivät hovioikeuden mukaan edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista.

5. Hovioikeus on alentanut käräjäoikeuden tuomitsemaa menettämisseuraamusta rahavarojen osalta 75 890,19 euroon. Muutoin hovioikeus, joka on hyväksynyt eräin lisäyksin käräjäoikeuden tuomion perustelut, ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Asiassa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut toimittaa pääkäsittely laajennettua rikoshyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen osalta.

Pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevat oikeusohjeet

7. Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei luvun 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

8. Mainitun luvun 15 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Luvun 12 §:n 1 momentissa säädetään, että asia ratkaistaan esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei pääkäsittelyä toimiteta.

9. Kuten mainitun luvun 14 ja 15 §:n sanamuodoistakin ilmenee, tarkoituksena on, että pääkäsittelyn toimittamatta jättäminen hovioikeudessa tulisi kysymykseen vain selvissä tapauksissa. Pääsäännön mukaan pääkäsittely toimitetaan asianosaisen sitä vaadittua. Näin menetellään myös silloin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvioinnista. Pääkäsittely voidaan jättää toimittamatta vain, jos asiassa ei ole otettava vastaan suullista todistelua ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta ottaen huomioon asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Asianosaisen pääkäsittelypyyntö voidaan hylätä vain, jos kaikki luvun 14 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät (HE 105/2009 vp s. 38 ja 68).

10. Tarkoituksena siis on, että asioissa, joissa rikosasian vastaaja vaatii hovioikeudessa pääkäsittelyä ja valituksessaan riitauttaa käräjäoikeuden tuomiossa tehdyn arvion käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta, suullinen todistelu otetaan pääsääntöisesti uudelleen vastaan hovioikeudessa. Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että asianosaisten ja todistajien suullisten lausumien uskottavuutta ei voida arvioida pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen seikkojen perusteella (ks. KKO 2017:19, kohta 18 ja siinä viitatut ratkaisut). Arvioitaessa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n nojalla, jääkö käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemän arvioinnin oikeellisuudesta varteenotettava epäilys, kysymys voi siten olla vain suhteellisen karkeasta arviosta (KKO 2017:19, kohta 19). Sen vuoksi myös asianosaisten oikeusturvan toteutuminen edellyttää, että pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään tällaisissa tilanteissa vain selvissä tapauksissa.

11. Hovioikeuden harkitessa sitä, voiko käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuudesta jäädä mitään varteenotettavaa epäilystä, on osaltaan merkitystä sillä, kuinka selvästi ja seikkaperäisesti käräjäoikeus on perustellut näytön arviointia koskevan ratkaisunsa (ks. KKO 2020:40, kohta 13). Toisaalta harkintaan vaikuttaa se, kuinka yksityiskohtaisesti valituksessa on perusteltu valittajan käsitystä siitä, että käräjäoikeus on arvioinut näyttöä virheellisesti. Kuten hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp s. 70) on tuotu esille, näytön arvioinnin riitauttaminen ei automaattisesti johda siihen, että kysymyksessä oleva todistelu otettaisiin hovioikeudessa uudelleen vastaan. Jos valittaja ei valituskirjelmässään ole näytön riitauttamisen lisäksi esimerkiksi lainkaan esittänyt perusteita käräjäoikeuden näytön uskottavuutta koskevan arvioinnin horjuttamiseksi, ei pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa voida yleensä pitää tarpeellisena, ellei muista edellytyksistä muuta johdu.

12. Hallituksen esityksen mukaan pääkäsittelyn toimittamista voidaan pitää selvästi tarpeettomana asian laadun perusteella ainakin silloin, kun ratkaistavana on vain oikeudenkäyntiä koskeva kysymys, valitus on selvästi perusteeton tai riidaton taikka kun kysymyksessä on yksinkertainen ja selväpiirteinen rangaistuksen määräämistä koskeva asia, kuten esimerkiksi sakon muuntorangaistuksen määräämistä tai yhdyskuntapalvelun muuntamista vankeudeksi koskeva valitus. Valittajalle vähämerkityksellisenä voidaan taas pitää asiaa, jossa taloudellinen intressi on vähäinen ja joka ei liity merkittävissä määrin asianosaisen henkilöön. Esimerkiksi rikoksen törkeys, rangaistuksen ankaruus, vahingonkorvauksen määrä, rangaistuslajin muuttuminen ehdollisesta vankeudesta ehdottomaksi vankeudeksi tai merkittävä rangaistuksen koventaminen ovat huomioon otettavia tekijöitä arvioitaessa asian merkitystä asianosaiselle (HE 105/2009 vp s. 68).

Laajennetun hyödyn menettämisen edellytyksistä

13. Rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentissa säädetään muun muassa, että jos on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta tai huumausainerikos tai huumausainerikoksen edistäminen, ja jos rikos on luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa taloudellista hyötyä, valtiolle menetetyksi voidaan tuomita omaisuus, joka on peräisin rikollisesta toiminnasta. Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa on muiden seikkojen ohella otettava erityisesti huomioon, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta ja onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista.

14. Rikoslain 10 luvun 3 § on muutettu nykyiseen muotoonsa lailla 356/2016, joka on tullut voimaan 1.9.2016. Luvun tätä edeltäneen 3 §:n 1 momentin mukaan, sellaisena kuin se on ollut 1.11.2009 voimaan tulleessa laissa 641/2009, omaisuus on voitu tuomita kokonaan tai osaksi valtiolle laajennettuna hyödyn menettämisenä muun muassa sellaiseen rikokseen syyllistyneeltä, josta voidaan tuomita vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka sellaisen rikoksen rangaistavaan yritykseen taikka rikoslain 50 luvun 1 tai 4 §:ssä tarkoitettuun rikokseen syyllistyneeltä, jos rikos on luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä, ja jos on syytä olettaa omaisuuden olevan kokonaan tai osaksi peräisin rikollisesta toiminnasta, jota ei ole pidettävä vähäisenä.

15. Aiemmin voimassa olleessa laissa ei ollut säädetty niin sanotusta käännetystä todistustaakasta eli vastaajan todistamisvelvollisuudesta arvioitaessa omaisuuden alkuperän laillisuutta, vaan todistustaakka on jätetty lähtökohtaisesti syyttäjälle. Kuten lain sanamuodosta ”on syytä olettaa” ilmenee, näyttövaatimus on kuitenkin ollut selvästi matalampi kuin muutoin rikosasioissa.

16. Rikoslain 10 luvun nykyisen 9 §:n 4 momentin mukaan kantajalla ei ole todistustaakkaa 3 §:ssä tarkoitetun omaisuuden alkuperästä. Tällainen omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, jollei vastaaja saata todennäköiseksi, että omaisuus on peräisin muusta kuin rikollisesta toiminnasta.

17. Nykyisen säännöksen perustelujen (HE 4/2016 vp s. 46) mukaan näyttökynnys ylittyy, jos omaisuuden alkuperä on todennäköisemmin laillinen kuin laiton. Todistustaakan asettamista vastaajalle on pidetty todistustaakan jakoa koskevien yleisten periaatteiden mukaisena, sillä tietyn omaisuuden alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Todisteena voi olla esimerkiksi asiakirjoja työnantajalta, verottajalta, pankilta tai vakuutusyhtiöltä. Myös suullista todistelua voitaisiin omaisuuden alkuperästä esittää. Niin ikään lakivaliokunta (LaVM 4/2016 vp s. 8 ja 9) on kiinnittänyt huomiota siihen, että jos kysymys on laillisesta omaisuudesta, sen haltijan on lähtökohtaisesti helppo hankkia tarvittava näyttö ja saattaa todennäköiseksi omaisuuden laillinen alkuperä. Käytännön soveltamistilanteissa ei kuitenkaan saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi.

18. Korkein oikeus toteaa, että arvioitaessa sitä, voiko näytön arvioinnin oikeellisuudesta jäädä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:ssä tarkoitetulla tavalla varteenotettavaa epäilystä, on otettava huomioon myös laajennettua hyödyn menettämistä koskevat edellä selostetut näyttövaatimukset, jotka eroavat rikosasioissa muutoin noudatettavista näyttövaatimuksista.

19. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä (esim. KKO 2011:61, KKO 2019:72, kohta 29 ja KKO 2022:53, kohta 5) ilmenee, menettämisseuraamus on rikokseen perustuva seuraamus, jonka tuomitsemiseen sovelletaan lievemmän lain periaatetta koskevaa rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momenttia.

20. Laajennettua hyödyn menettämistä koskeva aiemmin voimassa ollut rikoslain 10 luvun 3 § sekä luvun uusi 3 § ja 9 §:n 4 momentti muodostavat lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 4/2016 vp s. 5) mukaan sellaisen rikosoikeudellisen sääntelykokonaisuuden, jota ei voida jakaa osiin niin, että sovellettaisiin osittain uutta ja osittain vanhaa säännöstöä. Mietinnön mukaan uudet säännökset ovat kaikilta osin yhtä ankaria tai ankarampia kuin aiemmin voimassa olleet säännökset. Näin ollen uusia säännöksiä sovelletaan vain lain voimaantulon jälkeen tehtyjen rikosten perusteella tuomittaviin menettämisseuraamuksiin rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin ilmaiseman pääsäännön mukaisesti.

Pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuus tässä tapauksessa

21. Syyttäjä on esittänyt laajaa kirjallista todistelua siitä, että A:n varallisuus on kasvanut merkittävästi. Koska syyttäjän hankkiman selvityksen perusteella A:lla ei ole ollut verotettavia tuloja, varallisuuden kasvun on täytynyt syyttäjän mukaan selittyä rikollisella toiminnalla. A:n mukaan hän on saanut laillisia tuloja yritystoiminnastaan ulkomailla, minkä osoittaakseen hän on nimennyt henkilötodistelua.

22. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden tuomion perustelut ovat seikkaperäiset. Edellä kohdassa 11 todetulla tavalla tämä korostaa muutoksenhakijan velvollisuutta esittää valituksessaan varteenotettavia ja täsmällisiä perusteita, joilla hän pyrkii horjuttamaan käräjäoikeuden näyttöratkaisun oikeellisuutta.

23. A on hovioikeudelle toimittamassaan valituksessa useissa kohdin tarkemmin yksilöimättä väittänyt, että hänen omaisuutensa alkuperän laillisuus on etenkin henkilötodistelulla selvitetty. Vaikka A on sinänsä esittänyt vaihtoehtoisen tapahtumainkulun tulojensa lähteistä, hänen valituksessaan käräjäoikeuden tuomion oikeellisuuden horjuttamiseksi esitetyt väitteet ovat jääneet ylimalkaisiksi. Ottaen erityisesti huomioon käräjäoikeuden tuomion perustelujen seikkaperäisyys riittävänä ei voida pitää näytön arvioinnin yleisluontoista riitauttamista ja sen ilmoittamista, että vastapuolen näyttö riitautetaan tarkemmin vasta pääkäsittelyssä. Nämä seikat puoltavat sitä, että pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa näytön vastaanottamiseksi ei ole ollut tarpeen.

24. Asiassa esitetty todistelu on ollut laajaa ja käräjäoikeuden pääkäsittely on kestänyt useita päiviä. Näytön arviointi käräjäoikeudessa on perustunut pääasiallisesti A:n aiempien tuomioiden todistusvaikutukseen, syyttäjän nimeämään kirjalliseen todisteluun ja henkilötodisteluun sekä A:n nimeämään henkilötodisteluun. A ei ole esittänyt kirjallista selvitystä tulojensa alkuperän laillisuudesta. Nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa kirjallisella todistelulla on lähtökohtaisesti vahva näyttöarvo ja tyypillisesti henkilön, jonka hallusta omaisuus on tavattu, on helppo esittää selvitystä omaisuuden alkuperästä. Kun otetaan vielä huomioon aiemmin voimassa olleen lain matala näyttökynnys ja sittemmin säädetty käännetty todistustaakka laajennettua hyödyn menettämistä arvioitaessa, myös nämä seikat puoltavat mahdollisuutta asian ratkaisemiseen hovioikeudessa pääkäsittelyä toimittamatta.

25. Hovioikeus ei ole kuitenkaan arvioinut asiaa pelkästään kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, vaan se on ryhtynyt arvioimaan uudelleen käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua. Hovioikeus on perusteluissaan katsonut, että A:n oma kertomus ei ole riittänyt osoittamaan hänen väitteitään omaisuutensa alkuperästä todeksi. Edelleen hovioikeus on katsonut, että todistajien kertomukset eivät ole tuoneet selvitystä A:n väitteeseen laajasta ulkomaisesta tulonhankkimistoiminnasta. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeus ei ole voinut luotettavasti tehdä näitä arvioita ottamatta vastaan suullista todistelua. Se, että hovioikeus on perusteluissaan ryhtynyt arvioimaan näyttöä uudelleen syyttäjän kirjallisen todistelun ja käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen suullisten kertomusten perusteella, osoittaa, että hovioikeuden olisi tässä tapauksessa tullut toimittaa pääkäsittely näytön vastaanottamiseksi.

26. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus ei ole tässä tapauksessa esitetyn kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella voinut päätyä siihen, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä mitään varteenotettavaa epäilystä. Hovioikeuden olisi siten tullut toimittaa pääkäsittely suullisen todistelun vastaanottamiseksi.

27. Arvioitaessa hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely huomioon on lisäksi otettava asian laatu ja sen merkitys asianosaiselle. Kysymys on ollut laajennetun rikoshyödyn menettämisen edellytyksistä, joiden arviointiin tyypillisesti vaikuttavat muutkin seikat kuin ne, joita on arvioitu menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen perusteena olevien niin sanottujen liipaisinrikosten yhteydessä. Ratkaisun edellyttämät oikeudelliset arviot eivät ole olleet laadultaan niin yksinkertaisia ja selväpiirteisiä, että vaaditun pääkäsittelyn toimittamista on voitu asian laadun kannalta pitää selvästi tarpeettomana.

28. Asian merkitystä asianosaiselle koskevan edellytyksen osalta Korkein oikeus toteaa, että A:lta on takavarikoitu useita omaisuuseriä, joita on vaadittu menetettäväksi valtiolle. Omaisuus on ollut yhteisarvoltaan yli 100 000 euroa. Tähän nähden pääkäsittelyn toimittaminen ei ole ollut selvästi tarpeetonta huomioon ottaen asian merkitys A:lle. Tätä arviota ei muuta se, että A:n syyksi aiemmissa oikeudenkäynneissä luetut rikokset ovat olleet laadultaan varsin vakavia. A:n tarvetta tulla hovioikeuden pääkäsittelyssä kuulluksi tässä asiassa ei vähennä myöskään se, että häntä on jo kuultu edellä mainituissa aiemmissa oikeudenkäynneissä, joissa ei ole käsitelty nyt kysymyksessä olevaa menettämisseuraamusta.

Johtopäätös

29. Edellä mainittujen pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevien säännösten ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely näytön vastaanottamiseksi sekä asian laadun ja merkityksen vuoksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan laajennettua hyödyn menettämistä koskevilta osin A:n osalta. Asia palautetaan Rovaniemen hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palauttamisen syy siinä laillisesti meneteltävä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Jukka Sippo (eri mieltä), Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Pekka Pulkkinen. Esittelijä Matti Pyöriä.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Sippo: Erimielisyyteni koskee hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely näytön vastaanottamiseksi. Tältä osin lausun seuraavaa.

Kysymys on siitä, onko käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta jäänyt hovioikeudessa varteenotettavaa epäilystä ja hovioikeuden siksi tullut toimittaa pääkäsittely suullisen todistelun vastaanottamiseksi.

Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:19 (kohta 19) on todettu, tätä kysymystä arvioitaessa huomioon otetaan kirjallinen oikeudenkäyntiaineisto, ja tällöin asianosaisten ja todistajien kertomukset voidaan ottaa huomioon sellaisina kuin ne mahdollisesti ilmenevät käräjäoikeuden tuomion perusteluista tai valituksesta taikka vastauksesta. Kun hovioikeus tällaisessa tapauksessa arvioi pääkäsittelyn toimittamisen tarpeellisuutta näytön vastaanottamiseksi, kysymys ei ole oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:ssä tarkoitetusta todisteiden ja muiden asian käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella suoritettavasta näytön harkinnasta vaan sen arvioimisesta, jääkö käräjäoikeuden suorittamasta näytön arvioinnista varteenotettavaa epäilystä. Kysymys on siten vain suhteellisen karkeasta arviosta, joka kohdistuu käräjäoikeuden suorittamaan harkintaan ja jossa käräjäoikeuden tuomion perusteluilla ja valituksen tueksi esitetyillä perusteilla on keskeinen merkitys.

Arvioitaessa käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuutta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n mukaisesti huomioon on siis otettava erityisesti se, kuinka selvästi ja seikkaperäisesti käräjäoikeus on perustellut näyttöratkaisunsa ja kuinka yksityiskohtaisesti perustellen tämä arviointi on hovioikeusvalituksessa riitautettu. Tässä asiassa näytön arvioinnin riitautuksen yksilöinti- ja perusteluvaatimusta on ollut omiaan korostamaan se, että näyttövaatimukset omaisuuden rikollisesta alkuperästä ovat rikosasioissa muutoin noudatettavaa selvästi alhaisemmat.

Syyttäjä on asiassa esittänyt laajaa kirjallista todistelua siitä, että A:n varallisuus on vaatimuksessa kysymyksessä olevana aikana kasvanut merkittävästi, muun muassa yksityiskohtaisilla taulukoilla vuosittaisista omaisuudenlisäyksistä tiliotetarkasteluineen. Syyttäjän mukaan varallisuuden kasvun on täytynyt selittyä rikollisella toiminnalla, koska syyttäjän hankkiman selvityksen perusteella A:lla ei ole ollut verotettavia tai muitakaan tuloja. A on puolestaan väittänyt saaneensa laillisia tuloja yritystoiminnastaan ulkomailla, minkä osoittaakseen hän on nimennyt henkilötodistelua.

Käräjäoikeuden tuomion perustelut asiassa ovat olleet poikkeuksellisen seikkaperäiset, ja niissä on otettu yksilöidysti ja yksityiskohtaisesti perustellen kantaa A:n esittämiin väitteisiin ja käräjäoikeudessa esitettyyn näyttöön. Valituksessaan hovioikeudelle A on katsonut, että hänen omaisuutensa laillinen alkuperä oli tullut käräjäoikeudessa selvitetyksi etenkin henkilötodistelulla. Hän on valituksessaan kuvaillut samaan tapaan kuin käräjäoikeudessa, minkä laatuisesta toiminnasta hänen väittämänsä tulot olivat henkilötodistelun mukaan olleet peräisin, ja pyytänyt tuon henkilötodistelun vastaanottamista uudelleen. A ei ole hovioikeudessakaan esittänyt kirjallista todistelua väittämistään ulkomailla saaduista tuloista, eikä yksilöinyt tulojen maksuajankohtia, määriä tai maksajia taikka väitteitään syyttäjän laskelmien virheellisyydestä.

A on siten valituksessaan hovioikeudelle riitauttanut käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuuden varsin ylimalkaisesti. Tällainen riitautus ei ole selvästikään ollut riittävä horjuttamaan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta, kun otetaan huomioon syyttäjän esittämä laaja ja yksityiskohtainen näyttö vaatimustensa tueksi sekä asiassa sovellettavat näyttövaatimukset, samoin kuin se, että käräjäoikeus on otettuaan vastaan A:n asiassa tarjoaman näytön yksityiskohtaisesti perustellut näytön arviointinsa ja kantansa A:n asiassa esittämiin väitteisiin. Hovioikeus on siten voinut perustellusti päätyä siihen, että käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei ole jäänyt mitään varteenotettavaa epäilystä ja ettei A:n kuulemiseen todistelutarkoituksessa eikä tarjoaman muun henkilötodistelun uudelleen vastaanottamiseen ole ollut aihetta. Näin ollen pääkäsittelyn toimittaminen ei ole ollut hovioikeudessa tarpeen todistelun vastaanottamiseksi.

Siltä osin kuin kysymys on hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa pääkäsittely asian laadun ja merkityksen vuoksi olen Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla. Katson siten, että asia on palautettava hovioikeuteen, jonka on varattava pääkäsittelyn toimittamista vaatineelle A:lle tilaisuus tulla pääkäsittelyssä kuulluksi muussa kuin todistelutarkoituksessa.

Presidentti Leppänen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Sippo.