KKO:2023:2

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden pääkäsittelyssä antama käsittelyratkaisu 26.8.2020 (asia R 20/212) ja Vaasan hovioikeuden päätös 31.3.2021 nro 21/113974 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kati Ruoho ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirkko Loukusa, Eerika Hirvelä ja Sirpa Virkkala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan hovioikeuden päätöstä siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ollut myönnetty käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun, jolla A:n esittämät vahingonkorvausvaatimukset B:tä vastaan oli jätetty tutkimatta.

A vaati valituksessaan, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja B velvoitetaan korvaamaan hänelle korkoineen 3 300 euroa kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta, 50 000 euroa pysyvästä haitasta tai toissijaisesti 25 000 euroa tilapäisestä haitasta, 6 000 euroa kosmeettisesta haitasta sekä 800 euroa sairaanhoitokustannuksista. Toissijaisesti hän vaati, että asia palautetaan hovioikeuteen.

B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Liikennevakuutuskeskus antoi siltä pyydetyn lausuman. Lausumasta ilmenee, että Liikennevakuutuskeskus oli vielä hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen maksanut A:lle 11 827,50 euroa pysyvästä haitasta ja 1 387,50 euroa kosmeettisesta haitasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. A oli 8.3.2019 ollut B:n kuljettaman henkilöauton kyydissä. B oli menettänyt auton hallinnan ja auto oli osunut puuhun ja rakennuksen seinään. Ulosajon seurauksena A oli loukkaantunut.

2. Liikennevakuutuskeskus oli tämän liikennevahingon johdosta korvauspäätöksestä 13.11.2019 ilmenevällä tavalla korvannut A:lle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta kaikkiaan 5 200 euroa.

3. A on käräjäoikeudessa muun ohella vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta jo suoritetun korvauksen lisäksi 3 300 euroa, pysyvästä haitasta 50 000 euroa tai toissijaisesti tilapäisestä haitasta 25 000 euroa, kosmeettisesta haitasta 6 000 euroa ja sairaanhoitokustannuksista 800 euroa, kaikki määrät korkoineen.

4. A on toimittanut käräjäoikeudelle Liikennevakuutuskeskuksen 11.8.2020 antaman kieltäytymistodistuksen, jonka mukaan keskus todistaa liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuinta varten, että se kieltäytyy suorittamasta vaatimusten mukaisia korvauksia. Kieltäytymisen perusteiden osalta todistuksessa on viitattu keskuksen asiassa antamiin korvauspäätöksiin. Niistä ilmenee, että Liikennevakuutuskeskuksen mukaan tilapäisestä haitasta maksettu korvaus oli vastannut yleistä korvauskäytäntöä eikä lisäkorvausta ollut tämän vuoksi voitu maksaa. Pysyvän haitan osalta Liikennevakuutuskeskus oli pitänyt mahdollisena, että liikennevahingosta jäisi pysyvää haittaa, mutta haitan arvioiminen oli ollut keskuksen mukaan vielä ennenaikaista.

5. Käräjäoikeudessa kuultuna Liikennevakuutuskeskus on lausunut, että jo maksettu korvaus kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta on ollut riittävä. Jos vamma kuitenkin pahenisi myöhemmin, voisi Liikennevakuutuskeskus vielä tarkistaa korvausta esimerkiksi uusien lääkärinlausuntojen perusteella. Pysyvää haittaa koskevaa vaatimusta Liikennevakuutuskeskus on pitänyt ennenaikaisena ja kosmeettista haittaa sekä sairaanhoitokustannuksia koskevia vaatimuksia selvittämättöminä.

6. Käräjäoikeus on 26.8.2020 toimitetussa pääkäsittelyssä antamassaan käsittelyratkaisussa katsonut, että Liikennevakuutuskeskus ei ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvauksien maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Vaatimukset ovat olleet ennenaikaisia tai selvittämättömiä, joten vaatimusten käsittely on ollut Liikennevakuutuskeskuksessa kesken.

7. Koska A ei ollut näyttänyt, että vahingosta vastuussa oleva vakuutusyhtiö olisi kieltäytynyt suorittamasta vaadittua korvausta kysymyksessä olevasta liikennevahingosta, käräjäoikeus on jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin nojalla tutkimatta.

8. A on valittanut hovioikeuteen, joka ei ole myöntänyt hänelle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu

9. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Asian ratkaisun kannalta merkityksellistä on se, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä suorittamasta vahingonkorvausta liikennevahingon johdosta on edellytettävä, jotta vahinkoa kärsineen henkilön ajoneuvon kuljettajaan kohdistama liikennevakuutuksesta korvattava vahingonkorvausvaatimus voidaan tutkia.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset

10. Kun otetaan huomioon käräjäoikeuden käsittelyratkaisu ja A:n muutoksenhakemus, Korkein oikeus katsoo, että asiassa on perusteltua arvioida, onko jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ollut oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu muutosperuste ja 3 kohdassa tarkoitettu ennakkoratkaisuperuste. Jatkokäsittelylupa on myönnettävä ensiksi mainitun kohdan mukaan, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, ja jälkimmäisen kohdan mukaan, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeää myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.

11. Jatkokäsittelylupa tulee myöntää muutosperusteella jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan, jollei kysymys ole saman pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (ks. KKO 2021:39, kohta 7 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

12. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että ennakkoratkaisuperusteesta on kysymys erityisesti silloin, kun laissa ei ole selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan ja kysymys on periaatteellisesti merkityksellisestä asiasta (esimerkiksi KKO 2021:27, kohta 8). Jos asiassa sovellettavaan sääntelyyn liittyy objektiivisesti arvioiden jokin huomionarvoinen tulkintaongelma, hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa siinäkin tapauksessa, että se pitää käräjäoikeuden kannanottoa tulkintakysymykseen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta oikeana (KKO 2018:85, kohta 12).

Sovellettava säännös ja sen esityöt

13. Liikennevakuutuslain 80 §:n 1 momentin mukaan jos korvausta vaaditaan tuomioistuimessa liikennevakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta ajoneuvon omistajalta, haltijalta, kuljettajalta tai matkustajalta muun kuin liikennevakuutuslain nojalla, korvaus on tuomittava liikennevakuutuslain mukaisesti ja siitä riippumatta, onko hänellä vahinkoa kärsineeltä myös saaminen. Näin tuomittu määrä saadaan periä vain liikennevahingosta vastuussa olevalta vakuutusyhtiöltä, joka vapautuu vastuusta maksamalla korvauksen vahinkoa kärsineelle.

14. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettua korvausvaatimusta ei voida tutkia, ellei näytetä, että vakuutusyhtiö, joka on vastuussa vahingosta, on kieltäytynyt suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta.

15. Korvausvaatimuksen tutkimista koskeva liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin säännös vastaa asiasisällöltään aiemman, sittemmin kumotun liikennevakuutuslain (279/1959) 12 §:n 2 momenttia (ks. HE 123/2015 vp s. 110). Sitä koskevassa hallituksen esityksessä säännöstä perusteltiin tarpeella välttää turhia oikeudenkäyntejä tapauksissa, joissa vakuutusyhtiö on valmis suorittamaan vaaditun määrän vapaaehtoisesti. Säännös on esityksen mukaan omiaan vähentämään tuomioistuinten työmäärää, vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluja ja samalla liikennevakuutuksen kustannuksia (HE 68/1958 vp s. 7).

16. Mainittu aiemman liikennevakuutuslain 12 §:n 2 momentti sisälsi lisäksi säännöksen, jonka mukaan vakuutusyhtiön oli annettava kieltäytymisestään kirjallinen todistus. Voimassa olevan lain 80 §:n 2 momentin perustelujen mukaan aiemman lain edellyttämää erityistä kieltäytymistodistusta ei enää edellytetä. Vakuutusyhtiön kieltäytyminen voidaan osoittaa asiassa annetulla kielteisellä korvauspäätöksellä (HE 123/2015 vp s. 110).

Sovellettavan säännöksen tulkintavaihtoehdoista

17. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä ei ole siitä, edellyttääkö korvausvaatimuksen tutkiminen, että kieltäytyminen on vakuutusyhtiön mukaan lopullinen, tai onko tutkimisen kannalta merkitystä sillä, millä perusteella vakuutusyhtiö on kieltäytynyt suorittamasta vaadittua korvausta. Korvausvaatimuksen tutkimisen edellytyksiä ei ole arvioitu tältä kannalta myöskään liikennevakuutuslain perusteluissa.

18. Korvausvaatimuksen tutkimista koskevan säännöksen tarkoituksena on edellä kohdassa 15 todetuin tavoin välttää oikeudenkäyntejä tilanteissa, joissa vakuutusyhtiö on valmis suorittamaan korvauksen vapaaehtoisesti. Säännöksen tarkoitus puoltaa tulkintaa, jonka mukaan kieltäytymisenä ei olisi pidettävä tilannetta, jossa vahinkoa ei ole korvattu sen vuoksi, että vakuutusyhtiö ei ole vielä ehtinyt tai voinut muodostaa vaatimukseen kantaansa. Tämä on voinut johtua esimerkiksi siitä, että luotettavan lääketieteellisen selvityksen saaminen vahingosta edellyttää tietyn ajan kulumista vahinkotapahtumasta taikka viimeisimmästä toimenpiteestä tai ettei vakuutusyhtiö ole muutoin vielä voinut saada tarvittavia tietoja korvauspäätöksen tekemistä varten. Tätä tulkintaa puoltaa myös korvausmenettelyä koskeva liikennevakuutuslain 62 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan vakuutusyhtiön on suoritettava korvaus tai ilmoitettava, ettei korvausta suoriteta, viimeistään kuukauden kuluttua siitä, kun se on saanut vakuutussopimuslain 69 §:ssä tarkoitetut asiakirjat ja tiedot sekä muun riittävän selvityksen. Tämän mukaisesti ennen riittävän selvityksen saamista vakuutusyhtiön ei voitaisi katsoa kieltäytyneen suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta.

19. Sellaiset yksityisoikeudellista vaatimusta koskevat asiat, joissa sovinto on sallittu, kuten vahingonkorvausta tai vakuutuskorvausta koskevat asiat, on tarkoitettu käsiteltäväksi täysimittaisessa oikeudenkäynnissä vain siltä osin kuin ne ovat riitaisia. Rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsitteleminen rikosasian yhteydessä ei muodosta tästä poikkeusta huomioon ottaen, että tällaisesta vaatimuksesta annettava suoritusvelvoite voidaan rikosasiankin yhteydessä perustaa vastaajan myöntämiseen. Myös oikeudenkäynnin tarkoituksenmukaisuus puoltaa siten sitä, että liikennevakuutuslain 80 §:ssä tarkoitettu vahingonkorvausvaatimus voitaisiin ottaa käsiteltäväksi vasta, kun vakuutusyhtiön katsotaan kieltäytyneen lopullisesti suorittamasta vahingonkorvausta.

20. Mahdollisuus tehdä korvauspäätös parhaan mahdollisen aineiston perusteella voi myös tapauskohtaisesti puoltaa sitä, ettei vahingonkorvausvaatimusta oteta käsiteltäväksi tuomioistuimessa, ennen kuin vakuutusyhtiö on voinut tehdä korvauspäätöksen riittävän kattavan selvityksen perusteella. Esimerkiksi tässä asiassa Liikennevakuutuskeskus on Korkeimpaan oikeuteen toimittamansa lausuman liitteiden mukaan hovioikeuden päätöksen jälkeen maksanut A:lle saamansa selvityksen perusteella 11 827,50 euron korvauksen pysyvästä haitasta ja 1 387,50 euron korvauksen kosmeettisesta haitasta. Mikäli A:n vaatimus olisi ratkaistu käräjäoikeudessa yhtä aikaa syytteen kanssa siellä esitetyn näytön perusteella, käräjäoikeuden ratkaisu olisi mahdollisesti perustunut huonompaan selvitykseen kuin vakuutusyhtiön myöhemmin tekemät korvauspäätökset.

21. Toisaalta liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin sanamuoto puoltaa vahinkoa kärsineen vaatimuksen tutkimista riippumatta siitä, millä perusteella vakuutusyhtiö on kieltäytynyt korvauksen maksamisesta, koska lainkohdassa ei ole asetettu kieltäytymiselle lisäedellytyksiä. Lain perusteluista tai aikaisemmasta oikeuskäytännöstä ei myöskään saa tukea vahinkoa kärsineen oikeutta oikeudenkäyntiin rajoittavalle tulkinnalle. Tulkintaan, jolla rajoitetaan perus- ja ihmisoikeutena pidettävää oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, on perusteltua suhtautua pidättyvästi, ellei rajoittavan tulkinnan puolesta ole esitettävissä painavia perusteita.

22. Sen arvioinnissa, onko vakuutusyhtiö kieltäytynyt korvaamasta vahinkoa, on kysymys yleisestä näytön arviointia koskevasta harkinnasta (KKO 1993:53). Vaikka vakuutusyhtiöllä ei ole enää voimassa olevan lain mukaan velvollisuutta antaa erillistä kieltäytymistodistusta, vakuutusyhtiön kieltäytyminen voidaan osoittaa myös tällaisella todistuksella, jos vakuutusyhtiö antaa sellaisen. Näin ollen voi olla sattumanvaraista, saako tuomioistuin tiedon sellaisista seikoista, joiden perusteella se voi seikkaperäisemmin arvioida korvauspäätöksen lopullisuutta. Tässäkin asiassa A on esittänyt osoitukseksi kieltäytymisestä Liikennevakuutuskeskuksen antaman kieltäytymistodistuksen, ja kieltäytymisen lopullisuuden arvioimisen kannalta olennaiset seikat ovat ilmenneet vasta Liikennevakuutuskeskuksen käräjäoikeuden pyynnöstä antamista lausumista. Ratkaisukäytännön sattumanvaraisuuden torjumiseksi voi sen vuoksi olla perusteltua, ettei korvausvaatimuksen tutkimiselle aseteta vakuutusyhtiön kieltäytymisen ohella lisäedellytyksiä.

23. Lisäksi vakuutusyhtiön ja vahinkoa kärsineen erimielisyys voisi kohdistua myös siihen, ovatko lopullisen korvauspäätöksen edellytykset jo käsillä. Arvioidessaan kieltäytymisen lopullisuutta tuomioistuin voisi tällöin joutua ottamaan kantaa vahingonkorvauksen tuomitsemisen aineellisiin edellytyksiin, esimerkiksi haitan pysyvyyteen tai vahingosta vakuutusyhtiölle esitetyn selvityksen riittävyyteen. Koska tuomioistuimen tutkimisvallan tulisi perustua selkeisiin ja ennakoitaviin perusteisiin, jotka ovat arvioitavissa ennen pääasian käsittelyä, myöskään pyrkimys oikeudenkäyntimenettelyn selkeyteen ei puolla lisäedellytysten asettamista vakuutusyhtiön kieltäytymiselle.

Korkeimman oikeuden arviointi jatkokäsittelyluvan myöntämisestä

24. Käräjäoikeus on jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä kosmeettisesta haitasta tutkimatta, koska Liikennevakuutuskeskus ei sen mukaan ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvausten maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Kun otetaan erityisesti huomioon edellä kohdissa 21–23 mainitut seikat, hovioikeudella ei ole ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos on oikea. Ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on siten ollut jatkokäsittelylupaharkinnassa tarkoitetulla tavalla syytä epäillä, joten jatkokäsittelylupa olisi pitänyt myöntää muutosperusteella.

25. Oikeuslähteistä ei ole saatavissa selvää vastausta kysymykseen, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä korvauksen maksamisesta on liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momenttia sovellettaessa edellytettävä. Useat näkökohdat puoltavat edeltä ilmenevin tavoin sitä, että kieltäytymisen tulee perustua riittävään selvitykseen vahingosta, mikä voi joissakin vahinkolajeissa, kuten pysyvän haitan osalta, edellyttää suhteellisen pitkän ajan kulumista vahinkotapahtumasta. Toisaalta erityisesti lain sanamuoto tai muut kohdissa 21–23 mainitut perusteet eivät tue sitä käsitystä, että vahinkoa kärsineen korvausvaatimus voitaisiin tutkia vain siinä tapauksessa, että vakuutusyhtiön kieltäytyminen arvioidaan lopulliseksi. Kysymys on tulkinnanvaraisuuden lisäksi periaatteellisesti merkityksellinen. Hovioikeuden olisi siten pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

26. Asian käsittelyä on oikeusastejärjestys huomioon ottaen perusteltua jatkaa hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun 26.8.2020, jolla A:n esittämät vahingonkorvausvaatimukset on jätetty tutkimatta. A:lle myönnetään tältä osin jatkokäsittelylupa. Muilta osin valituslupaa ei ole myönnetty ja hovioikeuden päätös on jäänyt pysyväksi.

Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Mika Huovila, Lena Engstrand, Eva Tammi-Salminen ja Timo Ojala. Esittelijä Lauri Länsman.