KKO:2022:78

Asian aikaisempi käsittely

Hovioikeus oli lainvoimaisella tuomiolla tuominnut A:n 1 vuoden 6 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta, liiketoimintakiellon rikkomisesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä. A oli lisäksi määrätty liiketoimintakieltoon, joka oli alkanut 17.6.2019 ja päättyi 16.6.2025.

Anomus

A anoi, että hänet armahdetaan kärsimästä vankeusrangaistusta ja liiketoimintakieltoa.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Armahdusta koskevan lausunnon oltua viisijäsenisen kokoonpanon käsiteltävänä asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä siirretty käsiteltäväksi täysistunnossa.

Korkeimman oikeuden lausunto

1. Korkein oikeus on armahdusasiassa 15.4.1998 antamassaan lausunnossa (KKO 1998:43) katsonut, että liiketoimintakieltoa ei voitu pitää rikoksesta tuomittavaan rangaistukseen verrattavana rikosoikeudellisena seuraamuksena tai rangaistukseen liittyvänä lisäseuraamuksena, vaan lähinnä elinkeino-oikeudellisena turvaamistoimenpiteenä, jolla pyritään estämään sopimaton ja vahingollinen liiketoiminta. Liiketoimintakiellon määräämisen edellytyksenä ei välttämättä ole rikos, ja tuomioistuin voi kumota kiellon osittain tai kokonaan liiketoimintakiellosta annetun lain nojalla. Korkein oikeus katsoi, ettei liiketoimintakielto ollut sellainen lausunnon antamisaikana voimassa olleen Suomen hallitusmuodon (94/1919) 29 §:n 1 momentissa tarkoitettu rangaistus, joka voitaisiin armoa antamalla kumota tai lieventää.

2. Korkeimman oikeuden lausunnon KKO 1998:43 antamisen jälkeen voimaan tulleen Suomen perustuslain 105 §:n 1 momentin mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Perustuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaisesti (HE 1/1998 vp s. 162) armahdusmahdollisuus ulotettiin aiempaa käytäntöä vastaavasti nimenomaan rangaistuksen ohella muihin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Perustuslain perusteluissa on todettu, että tällaisina muina rikoksen johdosta määrättyinä seuraamuksina on silloisessa käytännössä pidetty esimerkiksi menettämisseuraamusta sekä tuomioistuimen määräämää ajokieltoa, veronkorotusta ja elinkeino-oikeuden menetystä. Toisaalta esimerkiksi vahingonkorvausten ei ole katsottu kuuluvan armahdusoikeuden alaan (HE 1/1998 vp s. 161).

3. Korkein oikeus toteaa, että armahdusoikeuden alaa määrittävää rangaistuksen käsitettä on vakiintuneesti tulkittu väljästi (HE 1/1998 vp s. 161). Arvioitaessa liiketoimintakiellon kuulumista perustuslain 105 §:n 1 momentissa säädettyjen tasavallan presidentin armahdusoikeuteen kuuluvien muiden rikosoikeudellisten seuraamusten alaan tulkinnassa on johdonmukaisuussyistä perusteltua ottaa huomioon myös yleinen rikosoikeudellisten seuraamusten alaa koskevan tulkintakäytännön kehittyminen.

4. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Säännös on tullut voimaan 1.1.2004, ja lain perusteluissa on todettu, että rikoslain laillisuusperiaate sääntelee nimenomaisesti myös rikosprosessuaalisten turvaamistoimenpiteiden käyttöä, jollaisiin on katsottu kuuluvan muun ohella liiketoimintakielto (HE 44/2002 vp s. 35). Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen soveltamiselle on annettu merkitystä esimerkiksi katsottaessa, että rikokseen perustuva ajokielto on rangaistukseen rinnastettava rikosoikeudellinen seuraamus (KKO 2018:16, kohta 8 ja siinä viitatut ratkaisut). Rikoksen perusteella määrättyä ajokieltoa on myös Korkeimman oikeuden armahdusasioita koskevassa lausuntokäytännössä perustuslain perustelujen mukaisesti vakiintuneesti pidetty armahdusoikeuden alaan kuuluvana rangaistuksena tai muuna rikosoikeudellisena seuraamuksena.

5. Liiketoimintakiellon osalta Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:43 (kohta 13) todennut, että liiketoimintakieltoa koskevan vaatimuksen voi sen perusteesta riippumatta esittää vain syyttäjä, sen voi määrätä vain tuomioistuin, ja asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä syyttäjän ajaman rikosasian käsittelystä säädetään. Korkein oikeus on katsonut (kohta 14), että liiketoimintakiellolla on siten turvaamistoimenpiteisiin ja rikosoikeudellisiin seuraamuksiin liittyviä piirteitä. Silloin, kun kieltovaatimuksen perusteena on rikos ja kielto määrätään rikoksesta tuomittaessa, yhteys rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin on ilmeinen.

6. Edellä selostetun mukaisesti liiketoimintakieltoa on rikoslain 3 luvun 1 §:n säätämisen yhteydessä pidetty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen soveltamisalan kannalta mainitussa säännöksessä tarkoitettuna rangaistukseen rinnastettavana muuna rikosoikeudellisena seuraamuksena ja oikeuskäytännössäkin rikosperusteisen liiketoimintakiellon yhteyttä rikosoikeudellisiin seuraamuksiin on pidetty ilmeisenä. Tämä ja rikosoikeudellista seuraamusta koskevien säännösten johdonmukainen tulkinta puoltavat sitä, että liiketoimintakiellon luonnetta arvioidaan vastaavalla tavalla myös perustuslain 105 §:n 1 momenttia tulkittaessa.

7. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rikoksen perusteella määrätty liiketoimintakielto on sellainen muu rikosoikeudellinen seuraamus, josta perustuslain 105 §:n 1 momentin nojalla voidaan armahtaa.

Johtopäätös

8. Korkein oikeus esittää kunnioittavasti lausuntonaan, että anomus voidaan ottaa myös liiketoimintakieltoa koskevin osin huomioon mutta aihetta suostua anomukseen ei tältä tai muiltakaan osin ole.

Asian käsittelyyn ovat täysistunnossa osallistuneet presidentti Tatu Leppänen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Jukka Sippo, Pekka Koponen, Ari Kantor, Mika Huovila, Tuomo Antila (eri mieltä), Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo (eri mieltä), Lena Engstrand, Juha Mäkelä (eri mieltä), Eva Tammi-Salminen (eri mieltä), Timo Ojala, Alice Guimaraes-Purokoski ja Tuija Turpeinen (eri mieltä). Esittelijä Lauri Länsman.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Turpeinen: Asiassa on oikeudellisesti kysymys siitä, onko rikoksen perusteella määrätty liiketoimintakielto sellainen rangaistus tai muu rikosoikeudellinen seuraamus, joka kuuluu perustuslain 105 §:n 1 momentissa säädetyn tasavallan presidentin armahdusoikeuden alaan.

Liiketoimintakiellosta annetun lain tarkoituksesta säädetään lain 1 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Säännös on lisätty lakiin liiketoimintakiellosta annetun lain 1.3.1998 voimaan tulleen osittaisuudistuksen yhteydessä. Uudistukseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa on todettu, että kieltoa ei voida pitää rikosoikeudellisena seuraamuksena, vaikka kiellon määräämiseen useimmiten johtaakin rikollinen toiminta (HE 198/1996 vp s. 11–12).

Korkein oikeus on 15.4.1998 antamassaan lausunnossaan KKO 1998:43 katsonut, että liiketoimintakieltoa ei ole pidettävä rikoksesta tuomittavaan rangaistukseen verrattavana rikosoikeudellisena seuraamuksena tai rangaistukseen liittyvänä lisäseuraamuksena, vaan lähinnä elinkeino-oikeudellisena turvaamistoimenpiteenä, jolla pyritään estämään sopimaton ja vahingollinen liiketoiminta. Sen vuoksi Korkein oikeus on katsonut, ettei liiketoimintakielto ole sellainen lausuntoa annettaessa voimassa olleen hallitusmuodon 29 §:n 1 momentissa tarkoitettu rangaistus, joka voitaisiin armoa antamalla kumota tai lieventää.

Perustuslaki on säädetty mainitun lausunnon antamisen jälkeen. Perustuslain 105 §:n 1 momentti eroaa hallitusmuodon 29 §:n 1 momentista siten, että armahdus voi säännöksen sanamuodon mukaan koskea paitsi rangaistusta myös muuta rikosoikeudellista seuraamusta. Perustuslain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 1/1998 vp s. 161–162) kuitenkin ilmenee, että perustuslain 105 §:n 1 momenttiin on tarkoitettu kirjata tasavallan presidentin armahdusoikeuden ala siinä laajuudessa kuin sitä oli hallitusmuodon voimassa ollessa tulkittu. Hallituksen esityksessä ei ole erikseen käsitelty kysymystä siitä, kuuluuko liiketoimintakielto armahdusoikeuden alaan. Hallituksen esitys oli annettu eduskunnalle ennen Korkeimman oikeuden edellä mainitun lausunnon antamista, mutta sen käsittely eduskunnassa on ollut kesken lausunnon antamisen aikaan. Lausunnon antamisen jälkeen annetussa perustuslakivaliokunnan mietinnössä (PeVM 10/1998 vp) ei ole otettu kantaa armahdusoikeuden alaan. Jos perustuslakia säädettäessä olisi tarkoitettu muuttaa juuri annetun Korkeimman oikeuden lausunnon mukaista linjausta, on perusteltua olettaa, että perustuslakivaliokunnan mietinnössä olisi käsitelty asiaa ja mainittu liiketoimintakielto esimerkkinä sellaisesta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, jota armahdusoikeus perustuslain säännöksen mukaan koskisi. Näin ei siis kuitenkaan ole tehty. Perustuslain 105 §:n 1 momentin aikaisemmasta säännöksestä poikkeava sanamuoto ei siten anna aihetta katsoa, että Korkeimman oikeuden mainitussa lausunnossa esitetty kanta liiketoimintakiellon jäämisestä armahdusoikeuden alan ulkopuolelle olisi menettänyt merkityksensä.

Liiketoimintakiellon määräämisen perusteena kieltämättä tyypillisesti on rikos, kieltovaatimuksen voi esittää vain syyttäjä ja sen voi määrätä vain tuomioistuin. Lisäksi asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä syyttäjän ajaman rikosasian käsittelystä säädetään. Näiltä osin liiketoimintakieltoon epäilemättä liittyy samoja piirteitä kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Liiketoimintakieltoa koskevassa sääntelyssä ei kuitenkaan ole mainitun Korkeimman oikeuden lausunnon antamisen jälkeen tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi liiketoimintakiellon luonteen olisi katsottava muuttuneen turvaamistoimenpiteestä rikosoikeudelliseksi seuraamukseksi. Katson, ettei oikeustila ole muiltakaan osin muuttunut siten, että Korkeimman oikeuden lausunnosta ilmenevän vakiintuneen kannan muuttamiselle olisi riittävästi aihetta.

Asiaa arvioidessani pidän edellä mainitun lisäksi olennaisena sitä jo Korkeimman oikeuden aikaisemmassa lausunnossa esille tuotua näkökohtaa, että liiketoimintakiellosta annetun lain 15 §:n mukaan tuomioistuin voi liiketoimintakieltoon määrätyn hakemuksesta kumota kiellon kokonaan tai osittain, jos kiellon kumoaminen on perusteltua muuttuneiden olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia. Oikeus saattaa lainvoimaisesti määrätty kielto uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja mahdollisuus kumota se säännöksestä ilmenevillä harkinnanvaraisilla perusteilla puoltaa osaltaan käsitystä siitä, että kyse ei ole rikosoikeudellisesta seuraamuksesta vaan turvaamistoimenpiteestä.

Tasavallan presidentin armahdusoikeus voi vakiintuneen käsityksen mukaan koskea vain lainvoimaisesti tuomittuja seuraamuksia. Armahdusoikeuden käyttö ei näin ollen ole voinut muodostua rinnakkaiseksi tuomiovallan käytön kanssa vaan on aina seurannut sitä. Jos armahdusoikeuden ala tulkinnallisesti ulotetaan koskemaan rikoksen perusteella määrättyä liiketoimintakieltoa, armonanomuksen tekeminen tasavallan presidentille ja liiketoimintakiellosta annetun lain 15 §:n mukaisen hakemuksen tekeminen tuomioistuimelle muodostuvat toistensa vaihtoehdoiksi. Kun lain 15 §:ssä säädetyt liiketoimintakiellon kumoamisen perusteet ovat harkinnanvaraisia ja vastaavat pitkälti niitä syitä, jollaisten perusteella armahdusta tyypillisesti anotaan, on ilmeistä, että näihin keinoihin voitaisiin turvautua myös samanaikaisesti. Armahdusoikeuden alan ulottaminen rikoksen perusteella määrättyyn liiketoimintakieltoon voisi siten muodostua myös periaatteellisesti ongelmalliseksi tasavallan presidentille kuuluvan armahdusoikeuden käytön ja riippumattomille tuomioistuimille kuuluvan tuomiovallan käytön välisen suhteen kannalta.

Näillä perusteilla katson, että Korkeimman oikeuden tulee lausuntonaan esittää, että anomusta ei voida liiketoimintakieltoa koskevalta osalta ottaa huomioon.

Olen lausunnosta samaa mieltä enemmistön kanssa siltä osin kuin enemmistö on esittänyt, että aihetta suostua anomukseen ei ole.

Oikeusneuvokset Tammi-Salminen, Mäkelä, Uusitalo, Antila ja Häyhä sekä presidentti Leppänen olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Turpeinen.