KKO:2022:22

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A:n äiti X oli ollut vaikeavammaisen B:n palveluksessa tämän henkilökohtaisena avustajana helmikuusta 2012 toukokuuhun 2015. B ei ollut ottanut avustajaansa varten työntekijäin ryhmähenkivakuutusta, mihin hänellä Henkilökohtaisten Avustajien Työnantajien Liitto ry:n (Heta-liitto) jäsenenä olisi ollut velvollisuus henkilökohtaisia avustajia koskevan valtakunnallisen työehtosopimuksen perusteella. X oli kuollut noin yhdeksän kuukautta työsuhteen päättymisen jälkeen.

Kanne Keski-Suomen käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle saamatta jäänyt henkivakuutuskorvaus 23 830 euroa korkoineen.

B oli henkilökohtaisen avustajansa X:n työnantajana laiminlyönyt ottaa työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen sillä seurauksella, että A ei ollut saanut ryhmähenkivakuutuksen perusteella maksettavaa henkivakuutuskorvausta.

B oli työsuhteen aikana ollut Heta-liiton jäsen ja sen vuoksi velvollinen noudattamaan alan työehtosopimusta. Työehtosopimuksen mukaan työnantaja oli ollut velvollinen toteuttamaan kustannuksellaan työntekijöitä koskevan ryhmähenkivakuutuksen siten kuin siitä oli keskusjärjestöjen välillä sovittu. Keskusjärjestöjen välisessä sopimuksessa ryhmähenkivakuutuksen ottaminen oli säädetty työnantajan poikkeuksettomaksi velvollisuudeksi.

Vastaus

B vaati, että kanne hylätään tai että vahingonkorvausta ainakin sovitellaan.

B ei ollut toiminut tahallaan tai huolimattomasti, koska kunta oli ohjeistanut, ettei ryhmähenkivakuutus ollut sellainen lakisääteinen vakuutus, joka tulisi ottaa. B oli vaikeavammaisena ollut tilanteessa, jossa hän oli voinut luottaa hänelle annettujen tietojen oikeellisuuteen.

Työsopimuslain vahingonkorvausta koskevaa säännöstä ei myöskään voitu soveltaa A:n vaatimukseen, koska hän ei ollut ollut työsuhteen osapuoli. Vahingonkorvauslain mukaiset taloudellisen vahingon korvausperusteet eivät puolestaan täyttyneet asiassa, vaikka B:n katsottaisiin toimineen tuottamuksellisesti.

Käräjäoikeuden tuomio 21.11.2018 nro 18/22484

Asiassa oli käräjäoikeuden mukaan kysymys työsuhteessa aiheutetun vahingon korvaamisesta, josta oli säädetty työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä. Työsopimuslaki erityislakina syrjäytti vahingonkorvauslain.

Työntekijän ryhmähenkivakuutuksen tarkoitus oli turvata perheen välitön toimeentulo lasten huoltajan kuoleman jälkeen. Mainitun tarkoituksen huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että työehtosopimuksen määräykseen perustuvan vakuutuksen edunsaajalla täytyi lähtökohtaisesti olla oikeus saada vakuutuksen laiminlyönnistä aiheutuva vahingonkorvaus työnantajalta, vaikkei edunsaaja itse ollut työsopimuksen osapuoli.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä säädetty vahingonkorvausvelvollisuus edellytti huolimattomuutta. Käräjäoikeus totesi tältä osin ensin, että tavanomaisena työnantajana B olisi lähtökohtaisesti ollut velvollinen tuntemaan työehtosopimuksen määräykset. Kunta oli kuitenkin ollut vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (jäljempänä vammaispalvelulaki) nojalla velvollinen ohjeistamaan ja auttamaan B:tä avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa ja se oli antanut ohjeen, jonka mukaan ryhmähenkivakuutuksen ottaminen oli vapaaehtoista. Ohjeistuksesta ei ollut ilmennyt, että vaikka kunta ei vastannut ryhmähenkivakuutuksen kustannuksista, sen ottamisvelvoite oli määrätty työehtosopimuksessa, jota B:n oli tullut noudattaa työehtosopimuslain perusteella.

Käräjäoikeus katsoi, että B:n asemassa oleva, syntymästään saakka vaikeasti vammainen henkilö oli voinut luottaa kunnan ohjeeseen siitä, että ryhmähenkivakuutuksen ottaminen olisi hänelle vapaaehtoista. Asiassa ei ollut esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella B:n olisi ollut syytä epäillä kunnan antaman ohjeen oikeellisuutta. Ottaen huomioon B:n olosuhteet ja sen, että kunta oli vammaispalvelulain nojalla keskeisesti järjestänyt hänen avustajiensa palkkaamiseen liittyvät asiat, B:ltä ei ollut kohtuudella voitu edellyttää kunnan ohjeistuksen jälkeen muita selvityksiä ja tarkistuksia esimerkiksi työehtosopimuksen määräysten suhteen.

B:n ei siten voitu katsoa huolimattomuudesta laiminlyöneen työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksia jättäessään ryhmähenkivakuutuksen ottamatta.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Harri Heikkilä.

Vaasan hovioikeuden tuomio 19.1.2021 nro 24

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen sovellettavan lain osalta.

Tuottamusarvioinnin osalta hovioikeus totesi olevan riidatonta, että B oli laiminlyönyt hänellä työnantajana olleen työ- ja työehtosopimukseen perustuvan velvollisuutensa ottaa ryhmähenkivakuutus X:lle. Näin ollen B:n oli vastuusta vapautuakseen näytettävä, että hän oli työntekijäin ryhmähenkivakuutukseen liittyen noudattanut sellaista huolellisuutta, jota hänen asemassaan olevalta voitiin kohtuudella edellyttää. Asiassa ei ollut väitettykään, että B olisi toiminut tahallisesti.

Kanteessa tarkoitetussa työsopimuksessa ei ollut kysymys tavanomaisesta työsuhteesta, jonka osalta työnantaja itsenäisesti vastaa kaikista työsuhteeseen perustuvista velvoitteistaan, kuten palkanmaksusta, työntekijöiden vakuuttamisesta ja näiden kustannusten kattamisesta. Päinvastoin kyse oli varsin poikkeuksellisesta järjestelystä, jossa muodollinen työnantaja-asema oli vaikeavammaisella henkilöllä tämän kotikunnan vastatessa henkilökohtaisen avustajan palkkauksen kustannuksista ja myös muodollisessa työnantaja-asemassa olevan henkilön neuvonnasta ja ohjeistamisesta.

Kunta oli vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla järjestänyt B:n henkilökohtaisen avustajan palkkaamisen ja korvannut siitä aiheutuneet kustannukset lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen. Saman pykälän 3 momentin perusteella 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa vaikeavammaista henkilöä oli tarvittaessa ohjattava ja autettava avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa.

Kirjallisena todisteena esitetystä, kunnan henkilökohtaisesta avusta laatimasta tietopaketista ilmeni, että kunta oli ohjeistanut, että työntekijöiden ryhmähenkivakuutus ei ollut lakisääteinen vakuutus ja että työnantaja voi ottaa vakuutuksen vapaaehtoisesti omalla kustannuksellaan. Kunnan antamassa ohjeistuksessa ei ollut huomioitu työehtosopimuksesta johtuvia velvoitteita.

B:llä oli ollut perusteltu syy luottaa kunnan hänelle antamiin ohjeisiin. Ottaen huomioon kunnalle asetettu lakisääteinen neuvontavelvollisuus henkilökohtaisen avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa vaikeavammaiselta henkilöltä ei voitu edellyttää kunnan antamien neuvojen paikkansapitävyyden kyseenalaistamista.

B oli siten näyttänyt, että hänen laiminlyöntinsä oli johtunut viranomaisen antamasta virheellisestä neuvosta ja että hän oli noudattanut sellaista huolellisuutta, jota hänen asemassaan olevalta henkilöltä voitiin kohtuudella edellyttää.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Petteri Korhonen, Jukka Mäkelä ja Anne Saranpää. Esittelijä Nina Björklund.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A toisti käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen.

B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n äiti X on ollut B:n palveluksessa tämän henkilökohtaisena avustajana. B ei ole ottanut työntekijäänsä varten työntekijäin ryhmähenkivakuutusta, mihin hänellä olisi Henkilökohtaisten Avustajien Työnantajien Liitto ry:n (jäljempänä Heta-liitto) jäsenenä ollut velvollisuus henkilökohtaisia avustajia koskevan valtakunnallisen työehtosopimuksen perusteella. X:n kuoltua A on vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena tämän laiminlyönnin johdosta saamatta jääneen henkivakuutuskorvauksen määrä 23 830 euroa korkoineen.

2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko B velvollinen suorittamaan A:lle vahingonkorvauksen saamatta jääneestä ryhmähenkivakuutuskorvauksesta. Ensin on arvioitava, sovelletaanko A:n vaatimukseen työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin yleistä vahingonkorvausvelvollisuutta koskevaa säännöstä vai vahingonkorvauslakia. Mikäli vaatimukseen sovelletaan työsopimuslain säännöstä, arvioitavana on lisäksi se, onko B menetellyt huolimattomasti, kun otetaan huomioon hänen kaupungilta saamansa virheellinen ohjeistus työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen vapaaehtoisuudesta. Mikäli B:n katsotaan menetelleen huolimattomasti, arvioitavana on vielä se, voidaanko hänen maksettavakseen tuomittavaa korvausta sovitella.

Sovellettava laki

3. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai kyseisestä laista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko.

4. Työsopimuslain perustelujen mukaan 12 luvun 1 §:n yleinen vahingonkorvaussäännös on erityissäännös vahingonkorvauslakiin nähden. Pykälän 1 momentin nojalla työnantajan korvattavaksi voi tulla työsopimuksen ja työsopimuslain rikkomisesta aiheutuneen vahingon lisäksi myös muun työsuhteesta johtuvan velvollisuuden rikkomisesta aiheutunut vahinko. Vahingonkorvausvelvollisuus voisi syntyä esimerkiksi vuosilomalaissa tai työaikalaissa säädetyn velvollisuuden rikkomisesta. (HE 157/2000 vp s. 117.)

5. A on perustanut vahingonkorvausvaatimuksensa siihen, että hänen äitinsä työnantaja B oli laiminlyönyt ottaa työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen, mihin hänellä olisi häntä Heta-liiton jäsenenä sitovan työehtosopimuksen ja työehtosopimuslain 4 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla ollut velvollisuus. Korkein oikeus toteaa, että A on tältä osin vedonnut sellaiseen työsuhteesta johtuvan velvollisuuden laiminlyöntiin, jonka johdosta vaadittua vahingonkorvausta arvioidaan lähtökohtaisesti työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla.

6. B on katsonut työsopimuslain vahingonkorvaussäännöksen soveltamisedellytysten puuttuvan sen vuoksi, ettei A ole ollut työsuhteen osapuoli. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin säännös koskee sanamuotonsa mukaan työnantajan velvollisuutta korvata työntekijälle aiheuttamansa vahinko.

7. Korkein oikeus toteaa, että työntekijäin ryhmähenkivakuutuksessa on kysymys työsuhteeseen perustuvasta työnantajan kustantamasta edusta, jonka tarkoituksena on turvata työntekijän puolison ja lasten taloudellista asemaa työntekijän kuollessa. Ryhmähenkivakuutuskorvauksen luonteesta työsuhde-etuna johtuu, että vakuutuskorvaus realisoituu vasta työntekijän kuoltua ja maksetaan tämän oikeudenomistajille.

8. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin sanamuodosta ja sen perusteluista ilmenee, että lainkohtaa on tarkoitettu sovellettavan laaja-alaisesti työnantajan vastuuseen vahingoista, jotka aiheutuvat työsuhteesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönneistä. Lainkohdan sanamuodolla ei voida katsoa tarkoitetun rajoittaa säännöksen soveltamisalaa siten, ettei sitä sovellettaisi työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen ottamista koskevaan työnantajan velvollisuuteen, joka on muutoin kuin vakuutuskorvauksen edunsaajan osalta tyypillinen työsuhteesta johtuva työnantajan velvollisuus.

9. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että B:n vahingonkorvausvastuuta on arvioitava työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla.

Onko B menetellyt huolimattomasti

Arvioinnin lähtökohdat

10. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:99 (kohta 33) todennut, työsopimukseen perustuvassa korvausriidassa työntekijän tulee näyttää toteen se, ettei sopimuksen mukaista suoritusta ole tapahtunut, sekä vahinko ja sen määrä. Työnantajan on korvausvastuusta vapautuakseen puolestaan osoitettava, ettei vahinko ole johtunut sen tuottamuksesta, eli että se on noudattanut vaadittavaa huolellisuutta vahingon välttämiseksi. Ratkaisun kohteena olleessa asiassa työntekijöiden vahingonkorvausvaatimukset olivat perustuneet heidän väittämäänsä työsopimuslaissa säädetyn työnantajan työsuojeluvelvollisuuden rikkomiseen.

11. Asiassa on riidatonta, ettei B ole ottanut työehtosopimuksessa edellytettyä ryhmähenkivakuutusta. Myös laiminlyönnistä aiheutunut vahinko ja vahingon määrä ovat riidattomia. Vastuusta vapautuakseen B:n tulee siten osoittaa, että hän on toiminut huolellisesti, vaikka hän ei ole noudattanut häntä sitovan työehtosopimuksen määräystä. B on tässä tarkoituksessa vedonnut kaupungin hänelle antamaan virheelliseen ohjaukseen.

12. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2022:21 koskee kaupungin ohjaus- ja avustamisvelvollisuuden täyttämistä juuri nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa. Ratkaisussa on katsottu, että kaupunki oli laiminlyönyt antaa vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (jäljempänä vammaispalvelulain) 8 d §:ssä tarkoitettua ohjausta B:lle. Virheellisen ohjauksen on katsottu ainakin osaksi johtaneen siihen, ettei B ollut ottanut työehtosopimuksen edellyttämää ryhmähenkivakuutusta avustajalleen. Kaupungin on katsottu olevan vastuussa siitä vahingosta, joka A:lle oli aiheutunut saamatta jääneestä vakuutuskorvauksesta. Ratkaisussa on lisäksi todettu, että kaupungin korvausvastuu A:han nähden on riippumaton siitä, onko myös B:n katsottava olevan vastuussa samasta vahingosta (kohta 34). Oikeudenkäynneissä ei ole esitetty vaatimuksia siitä, miten vastuu kaupungin ja B:n kesken olisi jaettava.

Korkeimman oikeuden arviointi

13. Kaupunki oli järjestänyt B:lle henkilökohtaista apua niin sanotun työnantajamallin mukaisesti. Tässä järjestelyssä työnantajana toimii vaikeavammainen henkilö itse, vaikka kunta lopulta korvaa muun muassa henkilökohtaisen avustajan palkan ja muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut sekä tarvittaessa ohjaa ja auttaa vaikeavammaista palkkaukseen liittyvissä asioissa. Henkilökohtaisen avun järjestämistapaa valittaessa otetaan lain esitöiden (HE 166/2008 vp s. 31–33) mukaan huomioon vaikeavammaisen kyky hoitaa työnantajalle kuuluvat velvoitteet.

14. Edellä mainituista vammaispalvelulain erityispiirteistä huolimatta henkilökohtainen avustaja on työsuhteessa juuri avustettavana olevaan henkilöön, jolle myös työnantajan velvollisuudet kuuluvat. Työnantajan velvollisuutena on tuntea häntä velvoittavat lain säännökset ja työehtosopimusten määräykset sekä tarvittaessa ottaa niistä selko. Työnantajan ei yleensä voida katsoa toimineen huolellisesti, jos hän on jättänyt noudattamatta työsuhteessa noudatettavia säännöksiä tai määräyksiä sen vuoksi, ettei hän ole ollut niistä tietoinen. Työnantajan laajaa selonottovelvollisuutta puoltaa myös työlainsäädännön taustalla oleva keskeinen työntekijän suojeluperiaate.

15. Kuten edellä kohdassa 12 on todettu, Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2022:21 katsonut kaupungin olevan korvausvastuussa vahingosta, kun se ei ollut muuttanut ohjeistustaan eikä tiedottanut B:tä työehtosopimukseen perustuvasta vakuuttamisvelvollisuudesta. Korkein oikeus on ratkaisunsa kohdassa 35 pitänyt lisäksi uskottavana, että B olisi ottanut henkilökohtaista avustajaansa varten työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen, jos hän olisi saanut kaupungilta asianmukaisen ohjauksen. B:llä on kuitenkin ollut myös itsellään vastuu siitä, että hän ottaa selvän häntä työnantajana velvoittavista työehtosopimuksen määräyksistä. Työnantajana B on vastannut siitä, että työntekijä saa hänelle työehtosopimuksen mukaan kuuluvan ryhmähenkivakuutuksen, joka taloudellisena etuna voidaan rinnastaa palkkaan.

16. Kaupungin antamassa ohjeessa ei ole käsitelty työehtosopimuksen vaikutuksia henkilökohtaisen avustajan työsuhteeseen eikä ohjetta ole päivitetty sen jälkeen, kun valtakunnallinen työehtosopimus on tullut voimaan. Viimeksi mainitut seikat ovat antaneet B:lle aiheen varmistua työehtosopimuksen määräyksistä ja niiden mahdollisista vaikutuksista hänen avustajansa työsuhteen ehtoihin.

17. Työehtosopimuksen määräys henkilökohtaiselle avustajalle otettavasta ryhmähenkivakuutuksesta ei ole ollut sanamuodoltaan eikä tarkoitukseltaan epäselvä. Asiassa ei ole kuultu B:tä henkilökohtaisesti eikä esitetty muita tuottamusarvioon vaikuttavia merkityksellisiä seikkoja tai todisteita niistä syistä, jotka olivat johtaneet ryhmähenkivakuutuksen ottamatta jäämiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei kaupungin virheellistä ohjetta voida yksin pitää riittävänä selvityksenä työnantajan huolellisuusvelvoitteen täyttämisestä.

18. Näyttämättä on siten jäänyt, että B olisi menetellyt huolellisesti.

Korvauksen sovittelu

19. B on vaatinut, että korvausta joka tapauksessa sovitellaan hänen vähävaraisuutensa ja kaupungilta saamansa virheellisen ohjauksen vuoksi.

20. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan on korvattava työntekijälle aiheuttamansa vahinko. Työnantajan vahingonkorvausvelvollisuutta koskevassa säännöksessä ei ole säädetty vahingonkorvauksen sovittelusta, eikä siinä ole viitattu vahingonkorvauslain sovittelua koskevaan säännökseen. Työntekijän vahingonkorvausvelvollisuutta koskeva työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 3 momentti on sen sijaan muotoiltu toisin. Sen mukaan työntekijän on korvattava työnantajalle aiheuttamansa vahinko vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaan.

21. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteluissa on todettu, että 1 momentin mukaan työnantajan korvattavaksi tulisi tuolloin voimassa ollutta lakia vastaavasti täysi vahinko. Toisaalta työntekijän vahingonkorvausvelvollisuutta koskevan 3 momentin perustelujen mukaan työntekijän korvausvelvollisuuden määrää voidaan kohtuullistaa vahingonkorvauslaissa säädetyin periaattein. (HE 157/2000 vp s. 117.)

22. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1974 II 40 tulkinnut aikaisemmin voimassa olleen työsopimuslain 51 §:ää (320/1970), joka sisälsi säännöksen vain työntekijän vahingonkorvausvelvollisuuden sovittelemisesta. Korkein oikeus katsoi, että työnantajan työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien tahallisella laiminlyönnillä työntekijälle aiheuttamasta vahingosta suoritettavaa korvausta ei voitu kohtuusharkinnalla alentaa huomioon ottaen työsopimuslain 51 §:n säännökset vahingonkorvausvelvollisuudesta työsopimussuhteessa.

23. Edellä kuvatuista työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännöksistä ja niiden perusteluista ilmenee, että lakia säädettäessä on tarkoitettu, ettei työnantajan korvausvelvollisuutta työntekijälle voida kohtuullistaa. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole edellytyksiä poiketa työntekijän suojaksi säädetystä pakottavasta säännöksestä ja sovitella B:n vahingonkorvausvastuuta.

Johtopäätös

24. Johtopäätöksenään edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että B on velvollinen korvaamaan A:lle saamatta jääneestä henkivakuutuskorvauksesta aiheutuneen vahingon.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

B velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi menetetystä ryhmähenkivakuutuskorvauksesta 23 830 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 4.2.2018 lukien. Korvausvelvollisuus on yhteisvastuullinen asiassa S2020/282 korvausvelvolliseksi tuomitun kaupungin kanssa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Marjut Jokela, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Eva Tammi-Salminen (eri mieltä). Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Erimielisyyteni koskee sen arviointia, onko B menetellyt tuottamuksellisesti. Toisin kuin enemmistö katson, että B on osoittanut noudattaneensa sellaista huolellisuutta, jota hänen asemassaan olevalta voidaan kohtuudella odottaa, vaikka hän ei ole noudattanut häntä sitovan työehtosopimuksen määräystä. Hänen laiminlyöntinsä on kuitenkin katsottava johtuneen kaupungin hänelle antamasta virheellisestä ohjauksesta. Kuten enemmistökin toteaa, on pidettävä uskottavana, että B olisi ottanut henkilökohtaista avustajaansa, eli A:n äitiä, varten työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen, jos hän olisi saanut kaupungilta asianmukaisen ohjauksen.

Perustelen kantaani seuraavasti:

B on ollut A:n äidin, X:n, työnantaja. B:n työnantaja-asema perustuu vammaispalveluita koskevaan erillissääntelyyn ja työsopimuslakiin. Hänen velvollisuutenaan on näin ollen ollut huolehtia siitä, että X saa kaikki ne etuudet, jotka hänelle lain, työehtosopimuksen ja työsopimuksen nojalla kuuluvat. Työnantajan velvollisuutena on tuntea häntä velvoittavat lain säännökset ja työehtosopimusten määräykset sekä tarvittaessa ottaa niistä selvää.

B on rikkonut velvoitteitaan, kun hän on laiminlyönyt ryhmähenkivakuutuksen ottamisen, vaikka se olisi tullut häntä työnantajana velvoittavan työehtosopimusmääräyksen mukaan ottaa. Tämän vastuuperustetta koskevan arvioinnin kannalta merkityksetöntä on, että B on saanut kaupungilta puutteellista ohjausta.

B on työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä säädetyin tavoin velvollinen korvaamaan sen vahingon, minkä hän työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan rikkomalla on aiheuttanut. Tämä vahingonkorvausvastuu edellyttää kuitenkin sitä, että B on rikkonut mainittuja velvollisuuksiaan tahallaan tai huolimattomuudesta. Katson, että huolellisuusarviointia ei voida tehdä ottamatta huomioon B:n työnantaja-aseman poikkeuksellisia piirteitä.

Vaikka työnantajan huolellisuusvelvoitteelle on tyypillisesti asetettava varsin tiukat kriteerit, kyse ei kuitenkaan ole ankarasta vastuusta eikä kriteereitä ole syytä asettaa sellaisiksi, että vastuu käytännössä rinnastuu ankaraan vastuuseen. Huolellisuuden arvioinnissa on keskeistä, mitä asianomainen henkilö on tiennyt tai mitä hänen olisi pitänyt tietää vallitsevista olosuhteista ja vahinkoriskin todennäköisyydestä sekä se, olisiko häntä kohtuudella voitu vallinneissa olosuhteissa edellyttää toimimaan toisin. Kysymys on usein varsin tapauskohtaisesta arviosta.

Työnantajan ei yleensä voida katsoa toimineen huolellisesti, jos hän on jättänyt noudattamatta työsuhteessa noudatettavia säännöksiä tai määräyksiä sen vuoksi, ettei hän ole ollut niistä tietoinen. Työnantaja ei myöskään yleensä voi tehokkaasti vedota siihen, että hänen tietämättömyytensä taustalla on ulkopuoliselta saatu neuvo. Lähtökohtana on, että työnantaja itse selvittää, mitkä velvoitteet häntä työnantajana sitovat.

B on vaikeavammainen henkilö, joka on ollut oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin ja tukeen. Hän on tämän lain mukaisesti toiminut työnantajana järjestäessään subjektiivista oikeuttaan välttämättömään apuun (henkilökohtaisen avun työnantajamalli). Avun järjestäminen on ollut julkisen vallan lakiin perustuva velvollisuus. Tässä tapauksessa kaupunki on ollut velvollinen maksamaan henkilökohtaisen avustajan palkan ja muut laissa säädetyt kustannukset sekä ohjaamaan ja auttamaan vaikeavammaista avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa vammaispalvelulain 8 d §:n 3 momentin mukaisesti.

Mainittu lakisääteinen velvollisuus ilmentää myös sitä, että työnantajamallin käyttöä ei ole rajoitettu vain niihin tapauksiin, joissa vaikeavammaisella voidaan katsoa olevan riittävät edellytykset huolehtia itsenäisesti kaikista työnantajan velvollisuuksista. Sääntely perustuu siihen, että vaikeavammainen henkilö pystyy kunnalta saamansa ohjauksen turvin toimimaan työnantajana avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa, joihin kuuluvat muun ohessa henkilökohtaisen avustajan työsuhteeseen sovellettavat työehtosopimuksen määräykset.

Vammaispalvelulain nojalla järjestetty työnantaja-asema perustuu näin ollen olennaisilta osin siihen, että kunta neuvoin ja ohjein mahdollistaa sen, että työnantajalle kuuluvat velvoitteet tulevat täytetyiksi. Tämän, tässä tapauksessa kaupungin, lakisääteisen velvoitteen vuoksi B:n asema on olennaisesti toisenlainen kuin työnantajien yleensä. Tietojen, joita kaupungilla on ollut velvollisuus tässä tarkoituksessa B:lle antaa, tulee olla tarkoitukseensa nähden riittäviä ja oikeita.

Kuvattu kaupungin velvoite ei poista B:n omaa vastuuta työnantajana. Hän on kiistatta rikkonut velvoitettaan ottaa häntä avustavalle työntekijälle työehtosopimuksen edellyttämä ryhmähenkivakuutus. Tämän velvoitteen rikkominen on sinänsä asiassa selvää, ja arvio koskee vain sitä, onko rikkomuksen syynä B:n huolimattomuus.

B:n on lähtökohtaisesti näytettävä menetelleensä asiassa huolellisesti. Katson, että B:n tuottamuksen arviointi on jo esitetyillä ja asiassa riidattomina pidettävillä tiedoilla tehtävissä eikä häneltä voida kohtuudella edellyttää enempää selvitystä huolellisuutensa asteesta.

Lakisääteisen velvoitteensa mukaisesti kaupunki oli ohjeistanut B:tä ryhmähenkivakuutuksen merkityksestä asiassa riidattomalla tavalla. Tätä ohjeistusta ei kuitenkaan ollut muutettu sen jälkeen, kun ryhmähenkivakuutus oli työehtosopimuksen määräyksellä muuttunut pakolliseksi.

B:n laiminlyönti ei sinänsä koske kovin tyypillistä tai edes keskeistä työnantajavelvoitetta. Ryhmähenkivakuutus on ollut osa työsuhteesta johtuvaa vastiketta mutta sellaisena varsinaiseen palkkaan verrattuna lisäetuuden asemassa. Tieto tällaisesta työehtosopimuksen määräykseen perustuvasta työnantajavelvoitteesta ei uskottavasti tavoita sellaista pientyönantajaa, kuten B, pelkästään työehtosopimuksen muutoksen johdosta. Vahinkoriski ei näiden seikkojen valossa ole kohtuudella ollut hänen ennakoitavissaan.

Kuvatuissa oloissa B on voinut perustellusti luottaa kaupungilta saamaansa ohjeistukseen ja siihen, että häntä ohjeistetaan mahdollisista muutoksista erikseen. Hän ei kuitenkaan ollut saanut uutta ohjeistusta asiaan, josta kaupunki oli häntä aiemmin ohjeistanut.

Korkein oikeus on tänään antamassaan ratkaisussa KKO 2022:21 katsonut, että kaupunki oli laiminlyönyt ohjata B:tä vammaispalvelulain 8 d §:n 3 momentin mukaisesti, ja velvoittanut kaupungin suorittamaan A:lle vahingonkorvauksen saamatta jääneestä henkivakuutuskorvauksesta. Ottaen huomioon mainitussa lainkohdassa kaupungille asetettu lakisääteinen velvollisuus ohjata ja auttaa henkilökohtaisen avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa katson, että B on voinut tapauksen olosuhteissa perustellusti luottaa siihen, että kaupungin antama ohjeistus on ollut asianmukaista. Työehtosopimusmääräyksen velvoittavuus on uskottavasti ollut hänelle yllättävää ja odottamatonta eikä voida kohtuudella edellyttää, että hän olisi kyennyt kyseenalaistamaan kaupungin hänelle antaman ohjeistuksen oikeellisuuden.

B ei näin ollen ole aiheuttanut A:lle vahinkoa tuottamuksellaan.

Äänestyksen johdosta velvollisena lausumaan vahingonkorvauksen sovittelua koskevasta vaatimuksesta, ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.