KKO:2021:87

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A Oy:n varoja oli Verohallinnon hakemuksesta määrätty turvaamistoimena takavarikkoon arvonlisäverosaatavan turvaamiseksi, ja yhtiön tilivaroja 9 500 000 euroa oli takavarikoitu 13.4.2005. Tämän jälkeen A Oy:n varoja oli Tullin tekemien tullauspäätösten ja sittemmin Verohallinnon tekemien verotuspäätösten perusteella ollut ulosmitattuna 25.7.2005 lukien 9 500 000 euroa, 3.10.2005 lukien 1 883 758,55 euroa ja 25.8.2008 lukien 525 651,48 euroa, eli yhteensä 11 909 410,03 euroa.

Tulli oli 21.11.2005 oikaissut tekemänsä tullauspäätökset, määrännyt päätöksissä tarkoitetut ulosmitatut varat palautettaviksi ja siirtänyt varat 25.11.2005 Verohallinnolle, joka oli käyttänyt ne A Oy:lle määräämiensä arvonlisäverojen suoritukseksi. A Oy:n valitettua verotuspäätöksistä Korkein hallinto-oikeus oli kumonnut verotuspäätökset 13.12.2012 antamallaan päätöksellä. A Oy:ltä ulosmitatut varat oli tämän jälkeen 16.1.2013 palautettu sille veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaisella korolla lisättynä.

Kanne ja vastaus Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa

A Oy vaati kanteessaan, että valtio edustajinaan Verohallinto ja Tulli velvoitetaan ensisijaisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n ja ulosottokaaren 2 luvun 17 §:n sekä toissijaisesti vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n perusteella korvaamaan sille tarpeettomista turvaamistoimesta sekä ulosmittauksista aiheutunut vahinko, yhteensä 9 108 537,25 euroa korkoineen. Vahingonkorvausvaatimus vastasi määrältään takavarikon ja ulosmittausten kohteena oleville varoille laskettavaa 10 prosentin vuotuista sijoitustuottoa.

Verohallinto ja Tulli vastauksissaan vastustivat kannetta ja vaativat sen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 8.8.2018 nro 18/9179

Käräjäoikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 § soveltuu myös verosaamisten turvaamistoimiin. Mainitun säännöksen mukaan tarpeettomasti turvaamistoimen hankkineen hakijan on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko. Kysymys on niin sanotusta ankarasta vastuusta. Verohallinto oli alun perin jo turvaamistoimea hakiessaan tulkinnut keskusverolautakunnan ja Euroopan Yhteisöjen tuomioistuimen näkemysten vastaisesti arvonlisäverosäännöksiä. Valtio oli siten lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan tarpeettomasta turvaamistoimesta A Oy:lle aiheutuneet vahingot.

Käräjäoikeus katsoi lisäksi, että ulosottokaaren 2 luvun 17 §:n mukainen vahingonkorvausvelvollisuus soveltuu myös verosaatavan ulosottoon. Säännöksen mukaan jos täytäntöönpano peruutetaan tuomion kumoamisen tai muuttamisen vuoksi, hakijan on korvattava vastaajalle kaikenlainen täytäntöönpanosta ja sen peruuttamisesta aiheutunut vahinko. Myös ulosottokaaren mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on niin sanottua ankaraa vastuuta. A Oy:n saatavien ulosotto oli katsottu aiheettomaksi Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisulla, ja Verohallinto oli joutunut muuttamaan alkuperäistä päätöstään. Siten valtio oli velvollinen korvaamaan A Oy:lle tarpeettomasta ulosoton täytäntöönpanosta ja sen peruuttamisesta aiheutuneen mahdollisen vahingon.

Vielä käräjäoikeus lausui, että viranomaisten toimenpiteiden seurauksena A Oy:n varoja oli ollut ulosmitattuna eri vaiheissa yhteensä 11 909 410,03 euroa ajalla 13.4.2005–16.1.2013. Kysymys oli ollut merkittävästä summasta, joka olisi edellyttänyt viranomaisilta myös vastaavasti suurempaa huolellisuutta. Tulli ja Verohallinto valtion edustajina eivät olleet noudattaneet toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Siten valtio oli vahingonkorvausvelvollinen myös vahingonkorvauslain nojalla.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että valtio oli lähtökohtaisesti vahingonkorvausvelvollinen sekä A Oy:n esittämällä ensisijaisella että toissijaisella perusteella. Vahingonkorvauksen tuomitseminen edellytti kuitenkin sitä, että kantaja A Oy oli osoittanut sille aiheutuneen vahinkoa viranomaisten menettelyn johdosta.

Aiheutuneesta vahingosta käräjäoikeus totesi, että A Oy oli katsonut sille aiheutuneen vahinkoa siitä, ettei yhtiö ollut saanut vapaasti vallita viranomaisten siltä takavarikoimaa ja ulosmittaamaa varallisuutta. Vahingonkorvausvaatimus oli perustettu siihen, kuinka paljon yhtiön varallisuus olisi voinut tuottaa, mikäli varat olisi sijoitettu. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin jääneen näyttämättä, että A Oy olisi ennen kysymyksessä olleita viranomaistoimia tai niiden jälkeen harjoittanut varsinaista sijoitustoimintaa tai että sen tarkoituksena olisi ollut aloittaa sijoittaminen, mikäli siihen ei olisi kohdistettu kyseisiä toimia. A Oy:n oli sen sijaan selvitetty vain passiivisesti hallinneen sen omistajan toisen yhtiön osinkotuloja. Käräjäoikeus ei pitänyt A Oy:n toimintataustaan nähden uskottavana, että A Oy olisi alkanut sijoittaa siltä takavarikoituja sekä ulosmitattuja varoja tai että tällaista sijoitustoimintaa olisi harjoitettu A Oy:n vahingonkorvausvaatimuksen perustana olevalla tavalla osakerahastoihin tai osakkeisiin sijoittamalla.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että A Oy oli saanut varansa takaisin veronkantolain 22 §:n mukaisine korkoineen. Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että valtion menettelystä olisi aiheutunut A Oy:lle muuta vahinkoa, minkä vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Hannu Rantalainen, käräjätuomari Anniina Teronen ja käräjänotaari Maiju Eronen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 18.6.2019 nro 325

A Oy valitti hovioikeuteen ja toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset perusteineen. Verohallinto ja Tulli vaativat vastauksissaan valituksen hylkäämistä sekä sillä perusteella, että he eivät olleet vastuussa A Oy:lle mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta, että sillä perusteella, että A Oy ei ollut pystynyt näyttämään, että sille olisi aiheutunut vahinkoa.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut, että vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytykset olivat olemassa.

Vahingon aiheutumisesta hovioikeus lausui, että A Oy:n vaatimus oli perustunut siihen, että se olisi voinut harjoittaa takavarikoiduilla ja ulosmitatuilla varoilla tuottavaa sijoitustoimintaa ja vahinkoa oli aiheutunut siitä, ettei se ollut voinut käyttää varojaan haluamallaan tavalla. Yhtiön mukaan se olisi saanut varoille kohtuullisen tuotto-odotuksen mukaisesti keskimäärin arviolta 10 prosentin vuotuisen tuoton. Hovioikeudessa oli yhtiön puolesta esitetty, että aiheutuneen vahingon vähimmäismääränä oli pidettävä ainakin Suomen Pankin peruskorkoa.

Hovioikeus totesi, että kantajan on ensin pystyttävä näyttämään, että sille on aiheutunut vahinkoa, jonka jälkeen vahingon määrä voidaan jossain tapauksessa arvioida oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin perusteella. Sanotun lainkohdan nojalla ei sen sijaan voida arvioida sitä, onko vahinkoa ylipäänsä aiheutunut. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut, ettei ollut todennäköistä, että A Oy olisi väittämällään tavalla sijoittanut nyt kysymyksessä olevat varat, jos niihin ei olisi kohdistettu turvaamistoimipiteitä. A Oy ei ollut muullakaan perusteella näyttänyt, että sille olisi aiheutunut vahinkoa.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen siltä osin kuin se oli katsonut, ettei A Oy ollut pystynyt näyttämään, että sille olisi aiheutunut vahinkoa Verohallinnon ja Tullin menettelystä ja hylkäsi valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Soininen, Tuija Silvento ja Juha Palkamo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

A Oy (jäljempänä yhtiö) vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että Suomen valtio edustajinaan Verohallinto ja Tulli velvoitetaan suorittamaan sille ensisijaisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n ja ulosottokaaren 2 luvun 17 §:n sekä toissijaisesti vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n perusteella vahingonkorvauksena

1) 271 805,56 euroa yhtiön varoihin 13.4.–25.7.2005 kohdistuneen,

2) 184 722,22 euroa yhtiön varoihin 25.7.–3.10.2005 kohdistuneen,

3) 3 342 398,99 euroa yhtiön varoihin 3.10.2005–25.9.2008 kohdistuneen ja

4) 5 309 611,97 euroa yhtiön varoihin 25.8.2008–16.1.2013 kohdistuneen

tarpeettoman turvaamistoimen sekä ulosmittauksen täytäntöönpanon ja sen peruuttamisen perusteella viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien.

Suomen valtio edustajinaan Verohallinto ja Tulli vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Yhtiön tilivaroja oli ollut takavarikoituna ja sittemmin ulosmitattuna Tullin ja Verohallinnon saatavien turvaamiseksi ja maksamiseksi yhteensä 11 909 410,03 euroa ajalla 13.4.2005–16.1.2013. Korkein hallinto-oikeus oli kumonnut verotuspäätökset 13.12.2012. Verohallinnon oikaistua verotuspäätökset yhtiöltä perityt varat oli 16.1.2013 palautettu yhtiölle veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaisine korkoineen.

2. Yhtiö on vaatinut kanteessaan, että valtio velvoitetaan korvaamaan sille tarpeettomista turvaamistoimesta ja ulosmittauksesta aiheutunut vahinko, joka vastaa määrältään takavarikon ja ulosmittauksen kohteena olleille varoille laskettavaa 10 prosentin vuotuista tuottoa.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että valtio oli lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan tarpeettomista turvaamistoimesta ja ulosmittauksesta aiheutuneen vahingon oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n ja ulosottokaaren 2 luvun 17 §:n sekä myös vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n perusteella. Yhtiö oli saanut varansa takaisin veronkantolain 22 §:n mukaisine korkoineen. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että valtion menettelystä oli aiheutunut yhtiölle muuta vahinkoa. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiön kanteen.

4. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

5. Yhtiö on Korkeimmalle oikeudelle tekemässään valituksessa uudistanut kannevaatimuksensa. Verohallinto ja Tulli eivät ole vastauksissaan kiistäneet vahingonkorvausvaatimuksen perustetta, mutta ne ovat katsoneet, ettei yhtiölle ole aiheutunut korvattavaa vahinkoa.

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana oleva kysymys

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko yhtiölle aiheutunut vahinkoa siitä, että tilivarat eivät ole takavarikon ja ulosmittauksen vuoksi olleet yhtiön käytettävissä, ja jos yhtiölle katsotaan aiheutuneen vahinkoa, niin mikä on tämän vahingon määrä.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

7. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut.

8. Ulosottokaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan jos täytäntöönpano peruutetaan tuomion kumoamisen tai muuttamisen vuoksi, hakijan on korvattava vastaajalle kaikenlainen täytäntöönpanosta ja sen peruuttamisesta aiheutunut vahinko. Korvaus määrätään noudattamalla soveltuvin osin, mitä vahingonkorvauslaissa säädetään.

9. Korvausta on näiden säännösten mukaan maksettava kaikenlaisesta tarpeettomasta turvaamistoimesta tai ulosottoperusteen kumoamisen seurauksena suoritetusta täytäntöönpanon peruuttamisesta aiheutuneesta vahingosta. Korvausvelvollisuus koskee siten myös puhdasta varallisuusvahinkoa (HE 216/2001 vp s. 77–78). Jos vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä, vahingonkorvaus käsittää myös vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan taloudellisen vahingon.

10. Vahingonkorvausoikeudessa vahingon määrittämisen lähtökohtana on vakiintuneesti pidetty niin sanotun differenssiopin mukaista tapahtumainkulkujen erotusta. Tämän mukaan vahinko perustuu hypoteettisen ja todellisen tapahtumainkulun väliseen vertailuun. Hypoteettinen tapahtumien kulku on oletus sellaisesta tapahtumaketjusta, johon ei liity korvausvastuun perustavaa seikastoa. Vahingon aiheuttanut on velvollinen korvaamaan taloudellisen vahingon siltä osin kuin se on tarpeen vahingonkärsijän saattamiseksi samaan asemaan kuin tämä oli ennen vahinkotapahtumaa. Korvauksen määrittämisen ei tule johtaa siihen, että vahinkoa kärsinyt saa etua korvauksesta ja päätyy vahinkotapahtuman korvaamisen kautta parempaan asemaan kuin missä tämä olisi ollut ilman aiheutunutta vahinkoa (ns. rikastumiskielto) (ks. esim. KKO 2019:9, kohdat 16–17).

11. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön. Pykälän 3 momentin mukaan jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän.

12. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin perustelujen mukaan (HE 46/2014 vp s. 47) sääntelyn tarkoituksena on estää se epäoikeudenmukaisena pidettävä tilanne, että saatavan perusteista on esitetty uskottava näyttö ja että maksuvelvollisuus on sinänsä kiistaton, mutta kanne joudutaan hylkäämään, koska määrästä ei ole riittävän vahvaa näyttöä. Asianosaisen on kuitenkin esitettävä saatavissa oleva näyttö ja saatavan määrästä on esitettävä uskottava näyttö. Sanottua 3 momenttia voidaan soveltaa esimerkiksi silloin, kun määrästä ei ylipäätään voida esittää näyttöä tai tilanteessa, jossa jotain suuntaa antavaa näyttöä voidaan kyllä esittää, mutta sen perusteella ei voida tarkkaa rahamäärää arvioida.

13. Säännös vastaa osittain aikaisemmin voimassa ollutta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:ää (571/1948), jonka mukaan tuomioistuin voi arvioida kohtuuden mukaan vahingon määrän, vaikka siitä ei ole näyttöä saatavissa tai se on vain vaikeuksin esitettävissä. Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentissa ei säädetä kohtuuden mukaan arvioinnista. Tarkoitus on, että tuomioistuimen on esitetyn aineiston perusteella harkittava, mikä on objektiivisesti perustelluin lopputulos. Kohtuuden mukaan arviointi voi johtaa siihen, ettei valita perustelluinta lopputulosta vaan tyydytään vahvistamaan määrä, joka saatavalla vähintään on (HE 46/2014 vp s. 46–47).

14. Korkein oikeus on arvioinut aiheutunutta vahinkoa aikaisemmin voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n nojalla useassa ratkaisussaan. Ratkaisussa 1995:202 on arvioitu liiketoiminnalle aiheutuneesta markkinahäiriöstä ja tuoton menetyksestä syntynyttä vahinkoa, ja ratkaisussa KKO 1990:150 vahinkoa, joka oli aiheutunut tuotekehityksen viivästymisestä. Ratkaisussa KKO 2001:28 oli puolestaan kysymys omaisuuden käyttöhyödyn menetyksestä ja käyttämättä olleeseen omaisuuteen sitoutuneista pääomakustannuksista ja muista kiinteistä kuluista. Korkein oikeus katsoi ratkaisussa KKO 2005:66, että ajo-oikeuden menetys voitiin rinnastaa omaisuuden käyttöhyödyn menetykseen ja että taloudellisena vahinkona korvattavan haitan määrä oli arvioitava ottaen huomioon tapauksen olosuhteet (kohta 11).

15. Ratkaisu KKO 1998:32 koski tapausta, jossa henkilö oli tahallaan jatkuvasti estänyt osakkeiden realisoinnin ja siten niiden arvoa vastaavan pääoman saamisen tuloa tuottavaan käyttöön, minkä vuoksi konkurssivelkojille oli syntynyt korkotappiona korvattavaa vahinkoa. Korkein oikeus katsoi, että vahinkoa harkittaessa korkoprosenttina oli muun selvityksen puuttuessa käytettävä Suomen Pankin peruskorkoa.

16. Arvonlisäveron palautukselle maksetaan palautuskorkoa veronkantolain mukaisesti. Yhtiölle varoja palautettaessa on ollut voimassa veronkantolain (609/2005) 22 §, sellaisena kuin se oli 1.1.2010 voimaan tulleen lainmuutoksen (1259/2009) jälkeen. Kyseisen säännöksen mukaan palautukselle maksetaan vuotuista korkoa, joka on kutakin kalenterivuotta edeltävän puolivuotiskauden korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko vähennettynä kahdella prosenttiyksiköllä. Korko on kuitenkin vähintään 0,5 prosenttia. Palautukselle maksettu korko ei ole tuloverotuksessa veronalaista tuloa. Korkolain 12 §:n mukainen viitekorko määräytyy puolivuosittain Euroopan keskuspankin ohjauskoron mukaan.

17. Veronkantolain esitöissä on perusteltu palautuskoron korkokantaa muun ohella sillä, että korkotaso vastaa käytännössä pankkien maksamaa talletuskorkoa ja olisi niihin nähden markkinaehtoinen ja ohjaavuudeltaan neutraali (VaVM 4/2004 vp s. 5).

Korkeimman oikeuden arviointi yhtiölle aiheutuneesta vahingosta ja sen määrästä

Arvioinnin lähtökohdat

18. Asiassa on arvioitavana, onko yhtiölle aiheutunut valtion toimenpiteiden perusteella vahinkoa. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön varoja on ollut perusteettomasti poissa sen käytöstä lähes 12 miljoonaa euroa useiden vuosien ajan.

19. Kun vahinkoa määritetään edellä kohdassa 10 kuvatun mukaisesti, vaihtoehtoisessa tapahtumainkulussa perintätoimiin ei olisi ryhdytty virheellisiksi osoittautuneiden verotuspäätösten perusteella ja varat olisivat jääneet yhtiön määräysvaltaan. Yhtiön asiana on esittää uskottava näyttö siitä, että sille on tosiasiassa aiheutunut vahinkoa, ja mahdollisuuksien mukaan myös aiheutuneen vahingon määrästä.

20. Yhtiö on perustanut vaatimuksensa siihen, että se on menettänyt sijoitustuottoja, kun valtion menettelyn vuoksi sillä ei ole ollut käytössään takavarikoituja ja sittemmin ulosmitattuja rahavaroja. Yhtiö on vedonnut sen ennen vuoden 2005 perintätoimia harjoittamaan tuottoisaan sijoitustoimintaan. Yhtiö ei ole väittänyt harjoittaneensa sijoittamista säännellyllä markkinalla myytäviin osakkeisiin taikka osakerahastoihin, vaan se on hakenut todisteena esittämistään sijoitusrahastojen raporteista vertailuaineistoa vaatimuksensa määrän tueksi. Yhtiön vaatimus 10 prosentin tuotosta on perustunut siihen, että osakerahastojen keskimääräinen tuotto vuosilta 2005–2012 oli ollut 10,99 prosenttia. Yhtiö on joka tapauksessa katsonut, että sille aiheutuneen vahingon määrä on vähintään peruskoron perusteella laskettu 1 638 133,92 euron suuruinen tuoton menetys.

21. Verohallinto ja Tulli ovat esittäneet, että yhtiö ei ole ennen takavarikkoa ja ulosmittauksia harjoittanut sijoitustoimintaa, jonka estymisestä olisi voinut aiheutua menetyksiä. Yhtiö ei ole esittänyt näyttöä palautuskoron määrän ylittävän taloudellisen vahingon aiheutumisesta.

22. Korkein oikeus toteaa, että kirjallisena todisteena esitetystä verotarkastuskertomuksesta vuosilta 2002–2004 ilmenee, että yhtiön koko osakekanta on ollut yhden henkilön omistuksessa. Yhtiö on toiminut niin sanottuna holding-yhtiönä, joka on omistanut muita listaamattomia suomalaisia tai ulkomaisia yhtiöitä. Kaikkiaan yhtiöllä on ollut omistuksia yhteensä kuudessa muussa yhtiössä, eikä se tarkastelujaksolla ole ostanut tai myynyt niiden osakkeita. Vuosien 2002–2004 aikana yhtiö on hankkinut vain yhden toimimattoman yhtiön osakekannan. Yhtiö ei ole omistanut säännellyllä markkinalla kaupankäynnin kohteena olevia arvopapereita tai muita niihin verrattavia rahoitusvälineitä. Yhtiön sijoitustuotot ovat muodostuneet osinkojen vastaanottamisesta yhdeltä omistusyhteysyritykseltä, minkä vuoksi tuloslaskelmat ovat osoittaneet merkittävää voittoa vuosina 2002–2004.

23. Yhtiön muu liiketoiminta on liittynyt tappiolliseen lentokoneiden ostoon ja myyntiin sekä niiden vuokraamiseen.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

24. Korkein oikeus toteaa, että yhtiö ei ole harjoittanut liiketoimintaa vuoden 2005 jälkeen. Näin ollen vaihtoehtoista tapahtumainkulkua ei voida arvioida yhtiön nykyisen tai perintätoimien jälkeen harjoitetun toiminnan perusteella. Sen sijaan yhtiö on vedonnut sen ennen takavarikkoja ja ulosmittauksia harjoittamaansa toimintaan.

25. Korkein oikeus katsoo asiassa esitetyn selvityksen perusteella, että yhtiöllä on toimintansa aikana ollut pitkäaikaisia sijoituksia läheisyhtiöihin, joista yhdestä se on saanut merkittäviä osinkotuottoja. Yhtiön muu liiketoiminta ei ole tuottanut voittoa. Yhtiö ei ole käynyt arvopaperikauppaa, sijoittanut varojaan rahastoihin tai harjoittanut muutakaan toimintaa, jonka tuottavuutta voidaan pitää verrannollisena osakerahastoihin sijoittamiseen.

26. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että yhtiö ei ole esittänyt uskottavaa näyttöä siitä, että se olisi valtion menettelyn vuoksi menettänyt arvopaperimarkkinan kehitykseen perustuvia sijoitustuottoja. Yhtiöllä on ollut tuloja yhdestä pitkäaikaisesta läheisyhtiösijoituksesta, mutta yhtiö ei ole esittänyt selvitystä siitä, että nyt kysymyksessä olevia varoja olisi käytetty tämänkaltaisiin sijoituksiin.

27. Kun varat ovat perusteettomasti olleet valtion toimenpiteiden vuoksi poissa yhtiön määräysvallasta useiden vuosien ajan, tämä on estänyt varojen hyödyntämisen millään tuloa tuottavalla tavalla. Edellä kohdassa 15 mainitussa ratkaisussa KKO 1998:32 kantajan oikeus vahingonkorvaukseen perustui siihen, että vastaaja oli estänyt omaisuuden realisoinnista saatavan pääoman tuloa tuottavan käytön. Ratkaisuissa KKO 2005:66 ja KKO 2001:28 oli puolestaan kysymys muunlaisen omaisuuden käyttömahdollisuuden menettämiseen perustuneesta vahingosta. Korkein oikeus katsoo, että myös tässä asiassa varojen hyödyntämismahdollisuuden menetyksestä on aiheutunut yhtiölle taloudellista vahinkoa.

28. Yhtiö ei ole edellä todetuin tavoin osoittanut sille aiheutuneen vahingon määrää. Kyse ei ole kuitenkaan ollut siitä, että yhtiö olisi laiminlyönyt sillä vahingon määrästä käytettävissään olleen selvityksen esittämisen (ks. esimerkiksi KKO 2017:17). Näin ollen ja koska yhtiölle aiheutuneen vahingon määrästä ei ole käsillä olevassa tilanteessa saatavilla riittävää uskottavaa näyttöä, vahingon määrä on arvioitava oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin edellyttämällä tavalla.

29. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa arvioinnin lähtökohtana voidaan pitää sitä, että yhtiö olisi voinut saada takavarikon ja ulosmittausten kohteena olleista varoista korkotuloa.

30. Yhtiön mukaan aiheutuneen vahingon määräksi olisi katsottava ainakin peruskoron perusteella laskettu korkotuoton menetys, jota on käytetty vahingon määräämisen perusteena ratkaisussa KKO 1998:32. Korkein oikeus toteaa, että peruskorkoa ei nykyisin käytetä juuri lainkaan luotonannon tai -oton koron laskuperusteena. Lisäksi peruskorko on määräytynyt vuonna 1998 toteutetun uudistuksen jälkeen markkinaehtoisesti euribor-koron perusteella (laki eräistä viitekoroista 1 ja 2 §).

31. Veronkantolain mukainen palautuskorko on säädetty vastaamaan talletuskorkoa. Talletuskorkojen taso seuraa pankkien muuhun varainhankintaan vaikuttavia euribor-korkoja ja Euroopan keskuspankin ohjauskorkoa, mutta on tavallisesti niitä alempi. Talletusten korot vaihtelevat merkittävästi markkinatilanteen sekä talletusajan ja muiden ehtojen mukaan. Yleisön talletuskannan keskikorot ovat vuosina 2005–2012 vaihdelleet 0,2–5 %:n välillä ja olleet niin sanotuilla yön yli -talletuksilla korkeimmillaankin vain vähän yli 1 %:ia (Suomen Pankki rahoitustilastot: vuosikatsaus 2008 ja 2012). Yhtiölle maksettu palautuskorko on puolestaan vaihdellut 0,5 ja 2,5 %:n välillä. Talletuskorosta peritään lähdevero, kun taas palautuskorko on verovapaata.

32. Korkein oikeus arvioi muun selvityksen puuttuessa yhtiölle aiheutuneen vahingon määrän sen mukaan, minkä suuruista korkoa yhtiö olisi voinut saada vapaasti nostettavista talletuksista pankissa. Edellä mainittujen tilastotietojen perusteella arvioituna yhtiön saamatta jäänyt korko olisi tarkasteltavana ajanjaksona ollut keskimäärin selvästi alle 1 %:n. Kun otetaan lisäksi huomioon verotuksen vaikutus, Korkein oikeus katsoo, että yhtiön saama palautuskorko, yhteensä 828 357,67 euroa, kattaa näin arvioidun korkomenetyksen kokonaisuudessaan.

33. Korkein oikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että yhtiölle ei ole aiheutunut enempää vahinkoa kuin mitä sille on palautuskorkona maksettu. Yhtiön vahingonkorvausvaatimus on siksi hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Eeva Palaja.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Ilveskero: Olen samaa mieltä enemmistön kanssa asian lopputuloksesta. Toisin kuin enemmistö, katson, että vahingonkorvauksen määrää ei ole perusteltua arvioida.

Yhtiön varoja on ollut perusteettomasti poissa sen käytöstä lähes 12 miljoonaa euroa useiden vuosien ajan, mistä yhtiölle on aiheutunut taloudellista vahinkoa. Yhtiölle on varojen palautuksen yhteydessä maksettu veronkantolain mukainen korko. Palautuskoron tason on tarkoitus vastata pankkien maksamaa talletuskorkoa ja olla niihin nähden markkinaehtoinen (perustelujen kohdat 16–17).

Yhtiö on perustanut vaatimuksensa siihen, että se on menettänyt sijoitustuottoja, kun valtion menettelyn vuoksi sillä ei ole ollut käytössään takavarikoituja ja sittemmin ulosmitattuja rahavaroja. Yhtiö on vedonnut aiempaan sijoitustoimintaansa ja siihen, että takavarikoidut ja sittemmin ulosmitatut varat olisivat tuottaneet sijoitustoiminnassa arvioidusti yhtä paljon kuin sijoitus osakerahastoon vastaavana aikana olisi tuottanut. Joka tapauksessa vahingon määräksi olisi katsottava ainakin peruskoron perusteella laskettu tuoton menetys.

Yhtiö ei ole ottaen huomioon perustelujen kohdat 22–25 esittänyt uskottavaa näyttöä siitä, että se olisi käyttänyt takavarikoituja ja sittemmin ulosmitattuja varoja tuottavaan liike- tai sijoitustoimintaan. Yhtiö ei ole siten esittänyt uskottavaa näyttöä vaihtoehtoisesta tapahtumainkulusta, jonka perusteella se olisi menettänyt sijoitustuottoja.

Kun yhtiö ei ole esittänyt uskottavaa näyttöä vaihtoehtoisesta varojen käyttötarkoituksesta, jonka perusteella sen voitaisiin katsoa kohdanneen sijoitustuottojen menetyksenä osakerahastojen tuoton tai peruskoron mukaan lasketun määrän mukaista taikka ylipäätään palautuskorkoa suurempaa vahinkoa, vahingon määrää ei ole tarpeen arvioida.