KKO:2021:60

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 5.12.2017 nro 17/150134 ja Turun hovioikeuden tuomio 29.8.2019 nro 19/136417 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Paula Virrankoski ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Erkki Reijonen, Camilla Mäkinen ja Kirsti Avola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan syytekohtaa 3. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Valituksessaan A vaati, että kohdassa 3 syyte velallisen epärehellisyydestä ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään.

Vastauksissaan syyttäjä ja Verohallinto vaativat, että valitus hylätään.

Asianomistajat B, C ja D eivät vastanneet valitukseen.

Välitoimi

A, syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt lausumat kohtuullisia elantomenoja koskevan Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön merkityksestä tässä asiassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella törkeästä velallisen epärehellisyydestä syytekohdassa 1 (tekoaika 1.1.2012–17.6.2014) ja velallisen epärehellisyydestä syytekohdassa 3 (tekoaika 31.7.2012–31.12.2013). Asianomistajat ovat yhtyneet syyttäjän rangaistusvaatimukseen. Syytekohdan 1 törkeässä velallisen epärehellisyydessä on ollut kysymys A:n määräysvallassa olleen yhtiön toiminnassa tapahtuneesta omaisuuden hävittämisestä, lahjoittamisesta tai muusta luovuttamisesta, joka oli toteutettu tilaamalla erään kiinteistön viherrakentaminen yhtiön lukuun ja käyttämällä yhtiön varoja saman kiinteistön remontointikuluihin sekä lainaamalla A:lle yhtiön varoja 28 000 euroa. Syytteen mukaan vararikkotekojen yhteismäärä oli ollut 65 383 euroa ja menettely oli aiheuttanut yhtiön maksukyvyttömäksi tulemisen tai oleellisesti pahentanut sitä.

2. Syytekohdassa 3 on ollut kysymys A:n henkilökohtaisessa varallisuuspiirissä tehdystä teosta. Syytteessä on katsottu A:n ilman hyväksyttävää syytä hävittäneen, lahjoittaneen tai muuten luovuttaneen omaisuuttaan käyttämällä ulosottovelallisena ollessaan yhtiöstä syytekohdassa 1 kuvatulla tavalla saamansa varat muuhun tarkoitukseen kuin omien velkojensa maksuun tai taloudellisen tilanteensa parantamiseen ja näin pahentaneen oleellisesti maksukyvyttömyyttään.

3. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 1 törkeän velallisen epärehellisyyden syytteen mukaisena. Syytekohdassa 3 käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi velallisen epärehellisyyden hyläten kuitenkin syytteen 28 000 euroa ylittäviltä osin. Käräjäoikeus on katsonut vain A:n yhtiöltä lainaamien varojen määrältään 28 000 euroa tulleen A:n henkilökohtaiseen käyttöön ja hänen määräysvaltaansa siten, että A olisi voinut käyttää ne velkojensa maksuun tai taloudellisen tilanteensa parantamiseen. Lisäksi mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus on katsonut, ettei syyteoikeus ollut vanhentunut. A oli menettelyllään pahentanut maksukyvyttömyyttään olennaisesti ja menettely täytti velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, liiketoimintakieltoon ja suorittamaan syytekohdan 3 osalta vahingonkorvauksia asianomistajille yhteensä 40 756,09 euroa.

4. A:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Syyteoikeuden vanhentumista koskevan väitteen osalta hovioikeus on todennut, että A oli saanut haasteen tiedoksi 11.8.2017. A oli saanut yhtiöltä lainaamansa rahat, yhteensä 50 000 euroa, käyttöönsä 31.7.2012, ja hän oli kertonut käyttäneensä osan rahoista heti ja loput liukuvasti sen jälkeen. Hovioikeus on vielä todennut, että syytekohdan 3 teko olisi ollut vanhentunut siinä tapauksessa, että A olisi käyttänyt lainaamansa 50 000 euroa kymmenen päivän kuluessa varojen vastaanottamisen jälkeen. Hovioikeuden mukaan on selvää, ettei koko rahamäärää ollut käytetty kymmenen päivän kuluessa ottaen huomioon rahamäärän suuruus ja A:n kertomus varojen käyttämisestä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, täyttääkö hänen menettelynsä velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön. Jos vastaus on myönteinen, kysymys on myös siitä, onko syyteoikeus vanhentunut.

Velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön täyttyminen

Sovellettavat oikeusohjeet

6. Velallisen epärehellisyydestä tuomitaan rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 ja 2 kohdan mukaan velallinen, joka hävittää omaisuuttaan tai ilman hyväksyttävää syytä lahjoittaa tai muuten luovuttaa omaisuuttaan ja siten aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:89 on todettu (kohta 2), että maksuvaikeuksissa olevan tai sellaisten vaikeuksien uhkaaman velallisen tulee tulojaan ja varojaan käyttäessään ottaa huomioon velkojiensa edut. Tämä koskee myös yksityistä kulutusta, joka tulee sovittaa taloudelliseen tilanteeseen ja rajoittaa siihen, mitä velallisen ja hänen perheensä elatus kohtuudella vaativat. Mainitussa ratkaisussa on ollut kyse tilanteesta, jossa vastaaja oli nostanut määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä varoja elantomenoihinsa käyttämättä niistä osaakaan huomattavien velkojensa maksamiseen. Vastaajan hyväksyttävät elantomenot ylittänyttä varojen käyttöä on pidetty velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistössä tarkoitettuna omaisuuden hävittämisenä. Kun vastaajan ylivelkaisuus oli ollut selvä ja hyväksyttävien elantomenojen ylitys huomattava, vastaajan on katsottu yksityisotoillaan tahallaan pahentaneen maksukyvyttömyyttään ja loukanneen velkojiensa taloudellisia etuja. Vastaajan on katsottu syyllistyneen velallisen epärehellisyyteen.

8. Ratkaisussa KKO 2011:52 puolestaan on ollut kyse siitä, että vastaajalle oli siirretty kahdesta yhtiöstä varoja, joita hän oli käyttänyt muuhun kuin velkojensa maksamiseen. Vastaaja oli vedonnut siihen, että hänen yhtiöistä ottamansa varat olivat olleet osakaslainaa, joka hänen oli maksettava yhtiöille takaisin. Korkein oikeus on todennut (kohta 13), että ottamalla lainaa velallinen lisää velvoitteitaan. Periaatteellista eroa ei tällöin ole sillä, otetaanko laina yhtiöstä tai esimerkiksi pankista. Mikäli velallinen kuitenkin maksaa näillä varoilla muita velkojaan, hänen kokonaisvelkamääränsä ei kasva eikä menettelyllä ole yleensä vaikutusta hänen maksukyvyttömäksi tulemiseensa tai maksukyvyttömyyden olennaiseen pahenemiseen. Jos velallinen sen sijaan käyttää saamansa varat muuhun tarkoitukseen eli omien velkojiensa kannalta katsoen hävittää kyseisen omaisuuden, hänen varallisuusasemansa huononee ja hän voi tulla maksukyvyttömäksi tai hänen maksukyvyttömyytensä voi oleellisesti pahentua.

9. Viimeksi mainitussa ratkaisussa vastaaja on tuomittu törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Vastaajan on katsottu hävittäneen osakeyhtiöistä itselleen siirtämänsä varat kohtuukäytön ylittäen muuhun tarkoitukseen kuin velkojensa maksamiseen.

Arviointi tässä asiassa

10. A on todettu ulosottomenettelyssä varattomaksi ensimmäisen kerran 29.12.2011 ja sen jälkeen syytteen tekoaikana 31.7.2012, 11.9.2012 ja 22.1.2013. Hänen ulosottovelkojensa määrä on tekoaikana ollut huomattava. Hänen on siten tullut yhtiöstä saamiaan varoja käyttäessään ottaa huomioon myös velkojiensa edut.

11. A on alemmissa oikeuksissa kertonut, että hän oli käyttänyt varat velkojensa lyhentämiseen, tavanomaisiin elinkustannuksiin sekä yhtiön liiketoiminnan harjoittamiseen, kuten matkakustannusten kattamiseen.

12. Syyttäjä on katsonut, että syyttäjän näyttövelvollisuus tässä asiassa koskee sitä, että A oli ollut tekoaikaan maksukyvytön ja saanut rahavarat haltuunsa. Tämä syyttäjän esittämä syytettä tukeva näyttö on riittävän vakuuttava ja aiheuttaa sen, että A:lle voidaan asettaa selitysvelvollisuus siitä, mihin hän oli rahansa käyttänyt. Syyttäjä on myös katsonut, ettei asiassa ollut perusteita arvioida A:n rahankäytön kohtuullisuutta, sillä A ei ollut tarkemmin halunnut selvittää rahankäyttöään.

13. Korkein oikeus toteaa, että todistustaakka syyksi lukevan tuomion perustavista seikoista on syyttäjällä, eikä vastaajalle voida asettaa velvollisuutta todistaa syyttömyyttään (ks. esim. KKO 2017:93, kohta 9 ja siinä mainitut ratkaisut). Velallisen epärehellisyyttä koskevan syytteen osalta tämä tarkoittaa sitä, että syyttäjän tehtävänä on osoittaa, että velallisen haltuun saamat varat on esimerkiksi hävitetty tai syytteen teonkuvauksessa muuten kuvatulla tavalla saatettu velkojien ulottumattomiin.

14. Syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut (esim. KKO 2017:93, kohta 10 ja siinä mainitut ratkaisut sekä KKO 2018:3, kohta 15). Tässä asiassa on kuitenkin otettava huomioon, että syytteessä on kysymys menettelystä, joka koskee A:n henkilökohtaista varallisuuspiiriä. Vaikka A:lla on parhaat edellytykset esittää selvitystä henkilökohtaisten varojensa käytöstä, hän ei ole yksityishenkilönä kirjanpitovelvollinen varojenkäytöstään. Häneltä ei siten voida edellyttää samanlaista selvitystä yhtiöstä saamiensa varojen käyttökohteista kuin esimerkiksi elinkeinonharjoittajalta.

15. Syyttäjä ei tässä asiassa ole esittänyt selvitystä siitä, mihin A on käyttänyt yhtiöstä saamansa varat. Näytöksi varojen hävittämisestä ei riitä pelkästään se, että A ei ole lyhentänyt niillä ulosottovelkojaan.

16. A on ilmoittanut lyhentäneensä lainojaan yhtiöstä saamillaan varoilla, mutta hän ei ole täsmentänyt, mitä velkojaan hän on näillä varoilla lyhentänyt. A:n tulisi tältä osin kyetä yksilöimään ainakin suurimmat varainkäytön erät, joissa on ollut velkojien kannalta hyväksyttävä tarkoitus. Kun tällaista yksilöintiä ei ole esitetty, A:n kertomuksella ei ole hänen väitettään tukevaa merkitystä varojen käytön hyväksyttävyyttä koskevassa arvioinnissa. Asiassa esitetyn A:n ulosottoasioita koskevan luettelon perusteella hän on syytteen tekoaikana lyhentänyt ulosotossa olevia velkojaan vasta loppuvuodesta 2013 ja tuolloinkin yhteensä vain 531 eurolla. Muuta selvitystä siitä, että A olisi lyhentänyt tekoaikana velkojaan, ei asiassa ole esitetty. Mainittu 531 euroa voidaan ottaa huomioon hävitetyksi väitettyä rahasummaa vähentävänä.

17. A on ilmoittanut käyttäneensä yhtiöstä saamiaan varoja myös yhtiön liiketoiminnan harjoittamiseen. Korkein oikeus toteaa, että A:lla ei ole ollut velvollisuutta käyttää henkilökohtaisia varojaan yhtiön hyväksi. Tällaista varojen käyttöä ei voida pitää A:n velkojien kannalta hyväksyttävänä.

18. A on vielä ilmoittanut käyttäneensä yhtiöstä saamiaan varoja tavanomaisiin elinkustannuksiin. Syytteen mukaan A:n varojen käyttö on koko 28 000 euron summan osalta ollut velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistössä tarkoitettua varojen hävittämistä tai ilman hyväksyttävää syytä tapahtunutta lahjoittamista tai muuta luovuttamista. Vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella tällaista varojen hävittämistä ei kuitenkaan ole varojen käyttäminen kohtuullisena pidettäviin elinkustannuksiin. Kohtuulliset elinkustannukset on arvioitava tapauskohtaisesti huomioon ottaen muun muassa velallisen mahdollinen elatusvelvollisuus ja muut elinkustannuksiin vaikuttavat tosiasialliset olosuhteet.

19. Jaettaessa A:n yhtiöstä saamat ja ulosottomenettelyssä maksetulla määrällä vähennetyt 27 469 euroa tasan tekoajalle 31.7.2012–31.12.2013 varojen määräksi kuukautta kohden muodostuu noin 1 615 euroa. Huomioon on tämän lisäksi otettava A:n muut tulot. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A on saanut yhtiöstä vuoden 2012 aikana verovapaita kilometrikorvauksia ja päivärahoja yhteensä 19 200,30 euroa ja vuoden 2013 aikana yhteensä 7 526,06 euroa. Kuukautta kohden näitä tuloja on siten ollut vuonna 2012 keskimäärin noin 1 600 euroa ja vuonna 2013 noin 627 euroa. Syytteessä tarkoitetuista yhtiöstä lainatuista varoista A:n käyttöön jäänyt summa huomioon ottaen A:lla on ollut tuloja tekoaikana vuonna 2012 kuukaudessa yhteensä noin 3 215 euroa ja vuonna 2013 noin 2 242 euroa.

20. Asiassa ei ole esitetty yksityiskohtaisempaa selvitystä siitä, mitkä A:n tosiasialliset elinkustannukset ovat olleet tekoaikana. A:lla ei tekoaikana ole ollut alaikäisiä huollettavia ja hänen puolisonsa on käynyt työssä. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla A on yhtiön kautta tekemillään järjestelyillä mahdollistanut asumisensa omakotitalossa ja välttynyt maksamasta ainakaan käypää vuokraa. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A:n kohtuullisina elinkustannuksina tekoaikana voidaan pitää korkeintaan 1 500 euroa kuukaudessa.

21. Varojen hävittämisenä ei siis pidetä varojen käyttämistä kohtuullisiksi katsottaviin elinkustannuksiin. A:n kohtuullisiksi elinkustannuksiksi on edellä katsottu 1 500 euroa kuukaudessa, ja hänellä on syytteessä tarkoitettuna tekoaikana ollut kohdasta 19 ilmenevät muut tulot, jotka ovat myös olleet käytettävissä elinkustannuksiin. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo, että A on hävittänyt omaisuuttaan käyttämällä siitä ainakin 15 000 euroa kohtuukäytön ylittäen muuhun kuin velkojensa maksuun. Edellä todetuin tavoin hän on ollut varaton ja hänellä on ollut huomattava määrä ulosottovelkoja. A on siten varat hävittämällä oleellisesti pahentanut maksukyvyttömyyttään.

22. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely täyttää rikoslain 39 luvun 1 §:ssä säädetyn velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön 15 000 euron osalta.

Syyteoikeuden vanhentuminen

23. Rikoslain 39 luvun 1 §:n mukaan velallisen epärehellisyydestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu viidessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli vuosi ja enintään kaksi vuotta vankeutta. A on saanut velallisen epärehellisyyttä koskevan haasteen tiedoksi 11.8.2017.

24. Velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistö täyttyy siinä vaiheessa, kun velallinen on tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla luovuttanut varat pois varallisuuspiiristään esimerkiksi hävittämällä ne. Kuten muun muassa ratkaisussa KKO 2000:108 on todettu, teko päättyy ja syyteoikeuden vanhentuminen alkaa viimeisestä saman maksukyvyttömyystilan aikana tehdystä osateosta eli siitä, kun loputkin teon kohteena olevista varoista on hävitetty tai muutoin saatettu velkojien ulottumattomiin. Jotta syyteoikeus velallisen epärehellisyydestä tässä asiassa ei olisi vanhentunut, A:n on tullut käyttää kysymyksessä olevia varoja kohtuukäytön ylittäen vielä 12.8.2012 tai sen jälkeen.

25. A on hovioikeudessa kertonut saaneensa varat 31.7.2012 ja käyttäneensä osan niistä heti ja loput liukuvasti sen jälkeen. Tarkempaa selvitystä varojen käytön kohteesta tai ajankohdasta ei ole asiassa esitetty. A:n kertomuksesta ei saada yksilöityä tukea hänen väitteelleen varojen käytöstä ennen syyteoikeuden vanhentumisajankohtaa. Kun syyttäjän on näytettävä myös tämän syyksilukemisen edellytyksen täyttyminen, arvioitavaksi jää, onko syyksilukemisen tueksi esitetty riittävä selvitys.

26. Korkein oikeus pitää lähtökohtaisesti epätodennäköisenä, että A olisi käyttänyt edellä kohdassa 22 tunnusmerkistön täyttäväksi liiallisena varainkäyttönä katsotun määrän varoja niiden siirtopäivä mukaan lukien 12 päivän kuluessa. Arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon, ettei kysymys ole hovioikeuden tuomiossa lausutuin tavoin yhtiöstä alun perin lainatun 50 000 euron käyttämisestä, vaan tunnusmerkistön täyttäväksi katsotun varojen määrän eli 15 000 euron käyttämisestä. Asiassa esitettyä selvitystä kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus katsoo, että sanottua vaihtoehtoista tapahtumainkulkua ei voida riittävällä varmuudella sulkea pois, eikä asiassa siten ole tullut näytetyksi, että A olisi käyttänyt yhtiöstä saamiaan varoja kohtuukäytön ylittäen 12.8.2012 tai sen jälkeen. Tämän vuoksi syyteoikeuden on katsottava vanhentuneen. Syyte velallisen epärehellisyydestä on näin ollen hylättävä.

Rangaistuksen määrääminen

27. A:n syyksi on alemmissa tuomioistuimissa velallisen epärehellisyyden lisäksi luettu törkeä velallisen epärehellisyys, kaksi kirjanpitorikosta ja rekisterimerkintärikos. Kun syyte velallisen epärehellisyydestä hylätään, A:lle tuomittua yhteistä ehdollista vankeusrangaistusta on alennettava. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi jäävistä teoista on 7 kuukautta 15 päivää ehdollista vankeutta.

Vahingonkorvaukset

28. Kuten esimerkiksi ratkaisusta KKO 2004:33 ilmenee, syyteoikeuden vanhentumisesta huolimatta asianomistajalle voidaan tuomita maksettavaksi korvausta sellaisesta vahingosta, joka on ollut seurausta syytteessä kuvatusta teosta. Edellytyksenä tälle on, että teko on näytetty toteen ja todettu sellaiseksi, että se on säädetty rangaistavaksi.

29. A:n on edellä katsottu menetelleen tavalla, joka täyttää velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön. Peruste vahingonkorvausvelvollisuudelle on siten olemassa. A:n tältä osin esittämien väitteiden johdosta Korkein oikeus toteaa, että velallisen epärehellisyyden osalta merkitystä ei ole sillä, mistä velallisen velat alun perin ovat syntyneet. Ratkaisevaa on se, että menettelemällä velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön täyttävällä tavalla velallinen on aiheuttanut sen, että velkoja jää ilman suoritusta saatavalleen.

30. Edeltä ilmenevin tavoin A:n on kuitenkin katsottu hävittäneen varojaan alempien oikeuksien katsoman 28 000 euron asemesta vain 15 000 euroa. Asiassa ei siten ole perusteita 15 000 euroa suuremmalle korvausvastuulle. Asianomistajien kesken A:n maksettavaksi tuomittava vahingonkorvaus on jaettava niiden saamisten suuruuden mukaisessa suhteessa.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

Syyte velallisen epärehellisyydestä syytekohdassa 3 hylätään.

A:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 7 kuukauteen 15 päivään vankeutta. Vankeusrangaistus on käräjäoikeuden määräämin tavoin ehdollinen. Koeaika on päättynyt 31.12.2019.

A:n asianomistajille maksettavaksi tuomittuja vahingonkorvauksia alennetaan seuraavasti:

– B:lle maksettavat korvaukset 2 372,09 euroon ja 540,83 euroon,

– C:lle maksettava korvaus 816,01 euroon,

– D:lle maksettava korvaus 899,69 euroon ja

– Verohallinnolle maksettava korvaus 10 371,38 euroon,

kaikki mainitut määrät käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Eva Tammi-Salminen ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Elina Elo.