KKO:2021:58

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vangitsemisvaatimus Helsingin käräjäoikeudessa

Rikoskomisario vaati 4.12.2018 kiinni otettua ja pidätettyä A:ta vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Samalla vaadittiin A:n yhteydenpidon rajoittamista siten, että A ei saa olla muiden tutkintavankien kanssa yhteydessä, koska yhteydenpito saattoi vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. A:n ei tullut voida olla yhteydessä puhelimitse, tapaamalla tai muulla tavoin valvomatta poliisivankilan ulkopuolella oleviin muihin henkilöihin kuin oikeudenkäyntiavustajaansa ja vanhempiinsa.

Käräjäoikeuden päätös 6.12.2018 nro 11024

Käräjäoikeus määräsi A:n vangittavaksi vangitsemisvaatimuksessa esitetyillä perusteilla. Rikosepäilyjen vakavuus, sotkemisvaara ja tutkinnan varhainen vaihe huomioon ottaen vangitsemista ei ollut pidettävä kohtuuttomana A:n alaikäisyydestä huolimatta.

Käräjäoikeus totesi, että Itä-Suomen hovioikeuden julkaisemasta ratkaisusta ilmenevin tavoin yhteydenpitoa voitiin tutkinnan alkuvaiheessa rajoittaa yleisesti kaikkien tutkintavankien osalta silloin, kun siihen on perusteet. Käräjäoikeus määräsi, että A ei saanut olla muiden tutkintavankien kanssa yhteydessä eikä hän saanut pitää yhteyttä vankilan ulkopuolella oleviin henkilöihin, koska yhteydenpito saattoi vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpito läheisiin sallittiin valvottuna. Lisäksi A:n lähettämät ja hänelle tulevat kirjeet ja muut postilähetykset saatiin tarvittaessa pysäyttää sekä hänen puhelimen käyttöään rajoittaa siten, että hän sai soittaa vain tutkinnanjohtajan tai tutkijan avulla.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Elisa Savolainen.

Helsingin hovioikeuden päätös 10.3.2020 nro 262

A kanteli hovioikeuteen todeten, että hänet oli vapautettu 10.12.2018 ja määrätty siitä lukien matkustuskieltoon. Hovioikeuden tuli kuitenkin antaa lausunto siitä, oliko yhteydenpitorajoitukselle ollut lailliset perusteet.

Hovioikeus selosti voimassa olevan ja sitä edeltäneen pakkokeinolain perusteluja ja katsoi niiden perusteella, että lain 4 luvun 2 §:n nojalla oli mahdollista rajoittaa tutkintavangin yhteydenpitoa muihin vankeihin yleisessä muodossa siten, että yhteydenpitorajoituksessa ei nimetä tiettyä vankia tai tiettyjä vankeja, joihin yhteydenpito ei ole sallittua, vaan että rajoitus koskee kaikkia muita samassa yksikössä säilytettävänä olevia vankeja. Tällaisen yleisluonteisen rajoituksen määräämiselle oli kuitenkin oltava konkreettiset perusteet. Yhteydenpidon rajoittamista koskevan esityksen tueksi oli esitettävä käsiteltävään asiaan liittyviä konkreettisia seikkoja, joiden pohjalta tuomioistuimen oli arvioitava, onko yhteydenpidon rajoittaminen koko vankiyhteisöön välttämätöntä tutkintavankeuden tarkoituksen turvaamiseksi. Ensisijaisesti yhteydenpitorajoituksessa oli kuitenkin yksilöitävä se vanki tai ne vangit, joita yhteydenpitorajoitus koskee. Yhteydenpitorajoituksen ulottaminen koko vankiyhteisöön saattoi olla välttämätöntä erityisesti esitutkinnan alkuvaiheessa, mutta tällöinkin sille oli oltava kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen liittyvät perusteet ja rajoituksen tuli olla ajallisesti lyhytkestoinen.

Hovioikeus totesi, että tässä asiassa oli ollut kyse useamman henkilön lapseen kohdistamasta seksuaalirikoksesta. Yhteydenpidon rajoittaminen oli ollut varsin lyhytkestoinen ja se oli ajoittunut heti epäillyn rikoksen jälkeiseen aikaan. Hovioikeus katsoi, että pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olleen rikoksen törkeys sekä rikoksen selvittämisen tärkeys.

Hovioikeus hylkäsi A:n kantelun.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mikko Saleva (eri mieltä), Liisa Lehikoinen ja Malla Sunell.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Saleva katsoi, että asiassa ei ollut tuotu esiin sellaisia konkreettisia seikkoja, joiden perusteella vaikeuttamisvaaran voitaisiin katsoa olleen niin suuri, että A:n yhteydenpidon rajoittaminen toisiin tutkintavankeihin olisi ollut käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta lukien välttämätöntä. Yhteydenpidon rajoittamiselle ei siten ollut tältä osin ollut perusteita.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati Korkeinta oikeutta toteamaan käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen perusteettomaksi siltä osin kuin määrätty yhteydenpitorajoitus koski yleisesti kaikkia muita samassa yksikössä säilytettäviä tutkintavankeja.

Vastauksessaan rikoskomisario vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja Korkeimmassa oikeudessa ratkaistava kysymys

1. Käräjäoikeus on päätöksellään 6.12.2018 määrännyt A:n vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Samalla A:n yhteydenpitoa on rajoitettu siten, että hän ei ole saanut olla muiden tutkintavankien kanssa yhteydessä tai pitää yhteyttä vankilan ulkopuolella oleviin henkilöihin.

2. A on kannellut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ilmoittaen samalla, että hänet oli 10.12.2018 vapautettu ja määrätty matkustuskieltoon, jolloin myös yhteydenpidon rajoitus oli lakannut. Hovioikeus on antanut lausunnon yhteydenpidon rajoituksen perusteista ja katsonut, että yhteydenpidon rajoittaminen kaikkiin samassa yksikössä säilytettävänä oleviin vankeihin oli mahdollista. Hovioikeus on hylännyt A:n kantelun.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut rajoittaa A:n yhteydenpitoa kaikkiin muihin tutkintavankeihin. Lausunto yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksistä voidaan antaa, vaikka rajoitus ei ole enää voimassa (KKO 2018:52).

Lainsäädäntö

4. Ennen vuotta 2006 tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisesta säädettiin tutkintavankeudesta annetussa laissa (615/1974). Sen 6 §:n 2 momenttiin lailla 455/1987 lisätyn säännöksen mukaan tutkintavankien välinen yhteydenpito, joka voi vaarantaa rikoksen selvittämistä, oli mahdollisuuksien mukaan estettävä. Vuonna 2006 voimaan tulleen uuden tutkintavankeuslain (768/2005) ja vankeuslain säätämisen yhteydessä yhteydenpidon rajoittamista koskevat säännökset sijoitettiin silloisen pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 18 b §:ään (769/2005).

5. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voitiin rajoittaa tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos oli perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana rajoituksen määräämiseltä edellytettiin, että oli perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen.

6. Saman pykälän 3 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn tutkintavangin tai tiettyjen tutkintavankien taikka tietyn vangin tai tiettyjen vankien kanssa. Yhteydenpitoa ei saanut rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

7. Lain perusteluissa (HE 263/2004 vp s. 104–105) todettiin, että yhteydenpitorajoitusten määrääminen tutkintavangeille oli käytännössä paremminkin säännönmukaista kuin poikkeuksellista, varsinkin tutkintavankeuden alkuvaiheessa. Yksittäisenä tarkastelupäivänä Vantaan vankilassa noin joka viidennelle tutkintavangille oli määrätty jokin yhteydenpitorajoitus. Yli puolet määrätyistä yhteydenpidon rajoituksista oli estänyt yhteydenpidon muihin tutkintavankeihin, mikä käytännössä usein tarkoitti ympärivuorokautista yksin olemista. Tuolloin voimassa ollut sääntely ei ollut riittävän täsmällistä ja tarkkarajaista, kun kyse oli tutkintavankien perusoikeuksien rajoittamisesta.

8. Pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n perusteluissa todettiin, että tutkintavangin yhteydenpitorajoitus voitaisiin määrätä koskemaan myös useampaa vankia, mutta rajoitus pitäisi täsmentää riittävästi, jotta rajoituksen täytäntöönpano olisi mahdollista. Jos yhteydenpitorajoitus ulotettaisiin koskemaan koko vankiyhteisöä, rajoituksen tulisi olla mahdollisimman lyhytkestoinen. Pykälän 3 momentin perusteluissa todettiin, että rajoitus voisi koskea myös yhdessäoloa tietyn tutkintavangin tai tutkintavankien taikka vankien kanssa. (HE 263/2004 vp s. 234.)

9. Vuonna 2014 voimaan tulleen uuden pakkokeinolain (806/2011) säätämisen yhteydessä yhteydenpidon rajoittamista koskevat säännökset sijoitettiin lain 4 lukuun. Voimassa olevan lain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa myös syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen.

10. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

11. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n perustelujen mukaan pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa ollutta pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n 3 momenttia vastaavasti, että tutkintavangin yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa (HE 222/2010 vp s. 261).

Korkeimman oikeuden arviointi

12. Valituksessa on vaadittu käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen toteamista perusteettomaksi siltä osin kuin määrätty yhteydenpitorajoitus on koskenut yleisesti kaikkia muita samassa yksikössä säilytettäviä tutkintavankeja. Vaatimuksen perusteena on esitetty se, että yhteydenpitorajoitus ei voi koskea lain sanamuodon mukaan yleisesti koko vankiyhteisöä vaan rajoituksessa on yksilöitävä ne tutkintavangit, joiden kanssa vangittu ei saa olla yhteydessä, eikä lain sanamuotoa voida tulkita laajentavasti rajoituksen kohteena olevan henkilön vahingoksi.

13. Korkein oikeus toteaa, että yhteydenpitorajoitusten sisältöä koskevaa sääntelyä pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä on muutettu kieliasultaan aiempaan pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ään nähden siten, että aiemman myös monikkomuodon sisältäneen ilmaisun sijaan pykälässä viitataan ainoastaan yksikössä yhdessäoloon tietyn tutkintavangin kanssa. Kieliasun muutoksesta huolimatta ei ole tulkinnanvaraista, että yhdessäoloa voidaan edelleen rajoittaa useamman kuin yhden tutkintavangin kanssa. Pykälän sanamuodon mukaan on siten mahdollista, että yhteydenpitorajoitus voidaan ulottaa koskemaan jokaista muuta vankiyhteisöön kuuluvaa tutkintavankia. Se, miten laajaksi yhteydenpitorajoitus voidaan kussakin konkreettisessa tilanteessa asettaa, riippuu pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen yhteydenpidon rajoittamisen edellytysten täyttymisestä eli esitutkinnan ollessa kesken siitä, onko syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen.

14. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ää ei siten voida pitää tulkinnanvaraisena sen suhteen, että yhteydenpitorajoitus voidaan luvun 1 §:n edellytysten täyttyessä ulottaa koskemaan jokaista muuta vankiyhteisöön kuuluvaa tutkintavankia, toisin sanoen kaikkia muita tutkintavankeja. Lainkohdassa ei kuitenkaan lähemmin säädetä siitä, millä tavalla yhteydenpitorajoituksen piiriin kuuluvat henkilöt on määriteltävä, kun edellä mainitut edellytykset yhteydenpidon rajoittamiselle koko vankiyhteisöön ovat olemassa.

15. Aiemman lain perustelujen (HE 263/2004 vp s. 234) mukaan silloin, kun rajoitus määrättäisiin koskemaan useampaa vankia, rajoitus pitäisi täsmentää riittävästi, jotta rajoituksen täytäntöönpano olisi mahdollista. Mikään perusteluissa ei ilmennä, että täsmentäminen tulisi tällöin tehdä esimerkiksi juuri jokainen nimeltä mainiten. Korkein oikeus katsoo, että lainkohdassa käytetty sana ˮtiettyˮ viittaa siihen, että henkilöt on päätöksessä yksilöitävä siten, että rajoituksen täytäntöönpanemiseksi on selvää, keitä rajoitus koskee. Tällaista lain perusteluista tukea saavaa tulkintaa ei voida pitää sanan yleiskielisen merkityksen vastaisena. Siten silloin, kun rajoitus kohdistuu koko vankiyhteisöön, sen piiriin kuuluvat henkilöt voivat ilmetä myös päätöksestä, jossa kielletään yhteydenpito kaikkiin muihin säilytyspaikan tutkintavankeihin.

16. Yhteydenpidon rajoittamisen sisältöä ei ole ollut tarkoitus nykyisessä laissa muuttaa aiemmasta, mikä ilmenee useasta kohdin pakkokeinolakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 222/2010 vp). Lain yleisperusteluissa (s. 80-83) käsitellään nimenomaisesti aiemman pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ään liittyneitä käytännössä esiin nousseita kysymyksiä, joista joidenkin katsottiin edellyttävän lainsäädännön muuttamista tai täydentämistä. Nyt esillä oleva yhteydenpidon rajoituksen sisältöä koskeva kysymys ei kuulunut näihin. Mahdollisiin muutoksiin ei viitata myöskään pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n perusteluissa, joissa esillä olevilta osin todetaan säädettävän voimassa ollutta lakia vastaavasti (s. 260–261).

17. Koko vankiyhteisöön kohdistuva yhteydenpidon rajoitus sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin, ja tämänkaltaisen rajoitustoimen käytössä sääntelyn selkeyteen ja yksityiskohtaisuuteen liittyvät vaatimukset korostuvat. Pakkokeinolain sääntelyä tulkittaessa tuleekin ottaa huomioon tuomioistuimen velvollisuus valita perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista (erityisesti perusoikeuksien osalta ks. esim. PeVM 25/1994 vp s. 4), ja perusoikeuksien rajoitusedellytyksiin kuuluvien täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimusten huomioon ottaminen saattaa vaatia, että soveltamistilanteessa perusoikeuksia rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti.

18. Pidettäessä pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n momentin sanamuotoa tulkinnanvaraisena sen suhteen, voidaanko koko vankiyhteisöön kohdistuvaa yhdessäoloa rajoittaa päätöksellä, jossa kielletään yhteydenpito muiden tutkintavankien kanssa, sanamuodon supistavaa tulkintaa puoltaisi se, jos päätös yleisesti muotoiltuna olisi omiaan laajentamaan rajoitusten kohteen ulottuvuutta.

19. Yhteydenpidon rajoitus on kuitenkin sekä yhteydenpidon rajoittamisen sisältöä koskevan pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n että yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksiä koskevan pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n mukaan mahdollista ulottaa jokaiseen muuhun tutkintavankiin. Yhteydenpitorajoituksen asettamiselle pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen edellytysten on myös aina täytyttävä. Kaikkiin muihin tutkintavankeihin ulottuva rajoitus on mahdollista määrätä esitutkinnan ollessa kesken vain, jos on syytä epäillä, että mahdollisuus yhdessäoloon muiden tutkintavankien kanssa ilman näin kattavaa rajoitusta vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa ei myöskään saa 2 §:n mukaan rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Yhteydenpidon rajoituksen ulottuvuutta on kaikissa tilanteissa harkittava pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n edellytysten perusteella ja vähimmän haitan periaatetta noudattaen.

20. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n tulkinta edellä mainitulla, aiemman lain perusteluista ilmenevällä tavalla, jonka mukaan henkilöt on päätöksessä yksilöitävä siten, että rajoituksen täytäntöönpanemiseksi on selvää, keitä rajoitus koskee, ei merkitse perusoikeusmyönteisen tulkinnan vastaista säännöksen laajentavaa tulkintaa tutkintavangin vahingoksi.

21. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n mukaan määrätyssä yhteydenpitorajoituksessa voidaan rajoittaa tutkintavangin yhdessäoloa kaikkien muiden samassa yksikössä säilytettävien tutkintavankien kanssa. A:n valitus on siten perusteeton.

22. Valituksen perusteet huomioon ottaen asiassa ei ole tarpeen antaa lausuntoa siitä, onko yhteydenpitorajoituksen määräämiselle ollut tässä tapauksessa riittävät edellytykset.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor (eri mieltä), Jarmo Littunen (eri mieltä), Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Littunen: Kantelua koskevassa Helsingin hovioikeuden päätöksessä on tulkittu enemmistön perustelujen kohdassa 11 selostettua vuoden 2014 pakkokeinolain perustelujen lausumaa aiempaa lakia vastaavasta sääntelystä niin, että sääntely on säilynyt tältä osin sisällöltään ennallaan. Tätä on myös valituslupahakemukseen annetussa vastauksessa pidetty keskeisenä perusteena sille tulkinnalle, että voimassa oleva laki mahdollistaisi yhteydenpidon rajoittamisen kaikkiin tutkintavankeihin, näitä mitenkään yksilöimättä.

Edellä kuvattu, pääasiassa lakitekstiä toistava perustelulausuma ei sisällä tarkoitusta ehdotettujen rajoitusten sisällön pitämisestä ennallaan. Lausumassa todetaan aikaisempaa vastaavaksi ainoastaan uuden säännöksen ala eli se, mistä kaikista rajoituksista voidaan määrätä, mutta ei sitä, mikä rajoitusten varsinainen sisältö on.

Yhteydenpitoa muihin vankeihin koskevien rajoitusten alakaan ei, perustelulausumassa esitetystä vastaavuudesta poiketen, ole pysynyt ennallaan. Voimassa olevan lain mukaan yhteydenpitorajoitus ei enää voi sisältää rajoituksia tutkintavangin yhdessäoloon vankeusvankien kanssa, toisin kuin vuoden 2006 lain mukaan. Myös yhteydenpitorajoituksen määräämisen todennäköisyyskynnystä alennettiin vuoden 2014 lailla. Kun aiemman pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n 1 momentissa rajoittamismääräyksen edellytyksenä oli perusteltu syy epäillä tutkintavankeuden tarkoituksen vaarantuvan, voimassa olevan lain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan riittää, että tätä on syytä epäillä.

Ristiriidat ennallaan säilymistä koskevan perustelulausuman ja ehdotetun lakitekstin välillä heikentävät suuresti kyseisen, muutenkin yleisluonteisen, aikaisempaa lakia koskeneen perustelulausuman merkitystä voimassa olevan lain tulkintaperusteena.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on todettu, että laissa käytetyille ilmaisuille tulee yleensä antaa niiden yleiskielinen merkitys, jollei ilmaisulle ole laissa säädetty erityistä merkitystä tai muutoin ole perusteltua katsoa, että ilmaisua on käytetty erityisessä merkityksessä (KKO 2006:99, kohta 3).

Lisäksi Korkein oikeus on todennut, että lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi (KKO 2020:2, kohta 21). Samassa kohdassa muistutetaan perustuslain 22 §:ssä asetetusta velvollisuudesta valita mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaava.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentissa käytetylle sanalle ˮtiettyˮ ei ole laissa säädetty erityistä merkitystä, eikä sitä voida pitää myöskään juridis-teknisenä ilmaisuna. Sana tarkoittaa yleiskielisen merkityksensä mukaan tiedossa olevaa ja jollain tavoin yksilöityä kohdetta.

Vuoden 2006 lainmuutoksen perusteluissa on siis tuotu esiin, että yhteydenpitorajoitus olisi mahdollista kohdistaa koko vankiyhteisöön. Jo vankiyhteisön käsite on laissa määrittelemätön ja tulkinnanvarainen. Esitöistä ei myöskään ilmene, mistä syystä lakia voitaisiin tuolloin esitetyn sanamuotonsa (ˮtietynˮ tai ˮtiettyjenˮ) puolesta tulkita tällä tavalla. Perustelujen mukainen tulkinta tarkoittaisi käytännössä sitä, että rajoitus voisi kohdistua ennalta määrittelemättömään ja päivittäin vaihtelevaan ihmisjoukkoon.

Yhteydenpitorajoitusten määrääminen on säädetty tuomioistuinten tehtäväksi, jotta tuomioistuimet voivat kontrolloida esitettyjen rajoitusperusteiden lainmukaisuutta. Jos hyväksytään tulkinta, että rajoitus voidaan määrätä koskemaan täysin yksilöimätöntä tutkintavankien joukkoa, hyväksytään samalla se, että tuomioistuimella ei useinkaan ole tosi¬asiallista mahdollisuutta tehdä lainmukaisuutta koskevaa arviota.

Perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja tarkkarajaista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään korostanut sitä, että perusoikeuksien rajoittamiseen liittyvä lailla säätämisen vaatimus koskee muun muassa lain seurausten ennakoitavuutta. Tältä kannalta sääntelyn on oltava riittävän selvää ja yksityiskohtaista. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole pitänyt riittävänä esimerkiksi vankilan määräyksiä vankien puheluiden tallentamisesta, kun asianomaisesta määräyksestä ei käynyt selvästi ilmi, missä olosuhteissa puheluja voitiin valvoa, nauhoittaa ja säilyttää tai mitä menettelytapoja tähän liittyi. Sääntelyn puutteita korosti se, että oikeuskäytännössä puhelutallenteita oli katsottu voitavan säilyttää pitkiäkin aikoja (Doerga v. Alankomaat, 27.4.2004, kohdat 50-54). Samoin ihmisoikeustuomioistuin on korostanut vaatimusta perusoikeuksiin puuttuvan säännöksen selkeydestä ja tulkinnan ennakoitavuudesta vankilassa käytettyä niin sanottua tarkkailuhaalaria koskeneessa ratkaisussa (Lindström ja Mässeli v. Suomi, 14.4.2014, kohdat 63 ja 64).

Enemmistön perustelujen kohdassa 8 kuvatun perustelulausuman mukaisesti tulkittuna kysymyksessä oleva yhteydenpidon rajoitus sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin. Kuten lain perusteluissakin on todettu, rajoitus tarkoittaa usein ympärivuorokautista yksin olemista. Rajoitus voi myös käytännössä kestää pitkään. Tämänkaltaisen rajoitustoimen käytössä sääntelyn selkeyteen ja yksityiskohtaisuuteen liittyvät vaatimukset korostuvat.

Totean johtopäätöksenäni, että pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin säännöstä yhteydenpidon rajoittamisesta, joka kohdistuu yhdessäoloon tietyn kiinniotetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa, ei ole sanamuotonsa mukaan mahdollista tulkita siten, että rajoitus koskisi määrittelemättömästi kaikkia tutkintavankeja. Aiemman lain perusteluissa ilmaistu tulkinta olisi säännöksen sanamuodon vastakohta, eikä tällaista tulkintaa voida pitää hyväksyttävänä etenkään perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevassa sääntelyssä. Tässä tilanteessa olennaista merkitystä ei voida antaa niille vastauksessa esitetyille väitteille, joiden mukaan nyt esitetty tulkinta johtaisi käytännön vaikeuksiin.

Käräjäoikeuden muotoilemalle yhteydenpitorajoitukselle ei siten ole ollut laillisia perusteita.

Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.