KKO:2021:45

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 20.12.2017 nro 17/152671 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 28.6.2019 nro 19/130121 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jukka Jaakkola sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Taina Tuohino ja Tuomo Kare sekä asessori Inkeri Kuuskoski.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko A hovioikeuden tuomiossa selvitetyksi katsotulla menettelyllään syyllistynyt törkeään kunnianloukkaukseen. Valitusluparatkaisussa todettiin, että Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa hovioikeuden ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

A vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä kunnianloukkauksesta sillä perusteella, että A oli 26.8.2015–31.10.2016 esittänyt B:stä valheellisen tiedon kertomalla opiskelijapiireissä usealle henkilölle B:n raiskanneen hänet. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan suurta kärsimystä ja vahinkoa B:lle. Se oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, koska väite oli levinnyt opiskelijapiireissä laajalle välittömästi B:n opiskelun alettua, minkä seurauksena häneen oli kohdistunut halveksuntaa.

2. A on kiistänyt syytteen, koska hänen esittämänsä tieto ei ollut ollut valheellinen. Hänellä oli joka tapauksessa ollut oikeus kertoa näkemyksensä B:n menettelystä sananvapauden suojan perusteella.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n väite raiskauksesta oli perustunut vain hänen omaan käsitykseensä tapahtuneesta ja että tämä käsitys ei ollut oikeuttanut häntä esittämään väitettä. Käräjäoikeuden mukaan käsityksen oikeudellisuudella ei ollut merkitystä asiassa, minkä vuoksi käräjäoikeus ei ole arvioinut sitä, pitikö väite paikkansa. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti törkeästä kunnianloukkauksesta 50 päiväsakkoon ja velvoittanut hänet suorittamaan vahingonkorvausta B:lle.

4. A:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on katsonut A:n ja B:n kertomusten perusteella selvitetyksi, että seksuaalinen kanssakäyminen oli tapahtunut ainakin aluksi molempien suostumuksin. A oli myöhemmin alkanut itkeä ja käskenyt B:tä lopettamaan. A:n ja B:n kertomukset poikkesivat toisistaan sen osalta, oliko B kiellon jälkeen jatkanut A:n emättimen hyväilemistä. Hovioikeus on todennut A:n omankin kertomuksensa mukaan kertoneen asiasta ainakin muutamalle opiskelukaverilleen ja tutorille mainiten nimenomaisesti tai ainakin antaen sen käsityksen, että B olisi syyllistynyt raiskaukseen tai vähintään seksuaaliseen pakottamiseen. Väite B:n syyllistymisestä raiskaukseen oli levinnyt ulkopuolisten kanssaopiskelijoiden keskuudessa.

5. Myös hovioikeus on katsonut, että A:n käsitys tapahtuneesta oli perustunut hänen omaan kokemukseensa. Väite henkilön syyllistymisestä seksuaalirikokseen oli hyvin leimaava, ja sen esittämisessä oli noudatettava erityistä varovaisuutta. A:n menettelyssä ei ollut ollut kysymys ymmärrettävästä uskoutumisesta luotettaville ystäville, vaan väite oli esitetty useammalle opiskelijakaverille, joita A ei ollut tuntenut entuudestaan. Väitteen esittämiselle tietona ei ollut syyttömyysolettama ja väitteiden vakavuus huomioon ottaen ollut riittäviä perusteita, minkä vuoksi sitä oli pidettävä valheellisena. Väitteen esittäminen ei ollut oikeutettua myöskään sananvapauden suojan nojalla. A:n oli täytynyt ymmärtää, ettei väitteelle B:n syyllistymisestä rikokseen ollut asianmukaisia esitutkintaan ja rikosprosessiin pohjautuvia perusteita, minkä vuoksi hänen menettelynsä oli ollut tahallista. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Kysymyksenasettelu

6. Asiassa on kysymys siitä, onko A syyllistynyt törkeään kunnianloukkaukseen. Kysymys on erityisesti siitä, onko A:n esittämä väite raiskauksesta valheellinen, ja mikäli näin on, voidaanko sen esittämistä pitää kuitenkin hyväksyttävänä sananvapauden nauttiman suojan vuoksi.

Kunnianloukkausta koskevat rangaistussäännökset

7. Kunnianloukkauksesta tuomitaan rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, ja 2 kohdan mukaan se, joka muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista. Pykälän 3 momentin mukaan 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Pykälän 4 momentin mukaan kunnianloukkauksena ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

8. Rikoslain 24 luvun 10 §:n mukaan, jos 9 §:n 1 momentissa tarkoitetussa kunnianloukkauksessa aiheutetaan suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kunnianloukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Väitteen valheellisuudesta ja toteen näyttämisestä

9. Kuten rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin perusteluissa on todettu, vain valheellisten tietojen ja vihjausten esittäminen voi tulla rangaistavaksi 1 kohdan mukaisena kunnianloukkauksena. Kysymys on tällöin tiedosta tai tietoa lähellä olevasta vihjauksesta, joka on perätön. Väitteen totuudellisuus on siis periaatteessa jälkikäteen tarkistettavissa (HE 184/1999 vp s. 33). Momentin 2 kohdassa on puolestaan kysymys muunlaisesta halventavasta lausumasta, joka voi olla tosiseikkoihin perustuva lausuma tai arvostelulausuma ja jonka kohdalla ei ole mielekästä puhua lausuman totuudellisuudesta (KKO 2011:71, kohta 9 ja 2013:100, kohta 15).

10. Mainittua jaottelua vastaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä omaksuttu jako yhtäältä tosiasiatoteamuksiin ja toisaalta arvoarvostelmiin. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti todettu, että tosiasioiden olemassaolo voidaan näyttää, mutta arvoarvostelmien totuudenmukaisuus ei ole näytettävissä (esim. Cumpana ja Mazare v. Romania 17.12.2004, kohta 98 ja Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017, kohta 40).

11. Kunnian loukkaamista koskevia rangaistussäännöksiä uudistettiin 1.10.2000 voimaan tulleella lailla (531/2000). Ennen uudistusta rikoslain 27 luvun 2 §:n (39/1889) mukaiseen kunnianloukkausrikokseen, joka nykyään arvioitaisiin rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla, ei syyllistynyt se, joka saattoi esittää soimauksensa tueksi todennäköisiä syitä. Rikoslain 27 luvun 5 §:n (39/1889) 1 momentissa oli lisäksi nimenomainen säännös, jonka mukaan kunnianloukkauksesta syytetyllä oli oikeus näyttää soimauksensa toteen kunnianloukkausasian yhteydessä. Tällaista säännöstä pidettiin mainitun uudistuksen yhteydessä tarpeettomana, koska oikeus esittää näyttöä teon oikeudellisen arvioimisen kannalta merkittävästä seikasta kuuluu syytetylle ilman nimenomaista säännöstäkin (HE 184/1999 vp s. 17).

12. Korkeimman oikeuden myöhemmän, tiedotusvälineissä esitettyjä väitteitä koskevan oikeuskäytännön mukaan kunnianloukkauksesta syytetyllä on katsottu olevan velvollisuus esittää selvitystä väitteensä tueksi syytteestä vapautuakseen (esim. KKO 2010:88, kohta 41, KKO 2013:70, kohta 23 ja KKO 2013:69, kohta 17). Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on puolestaan katsottu, että vaatimus todennäköisten syiden esittämisestä väitteen tueksi ei ole ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa eikä loukkaa väitteen esittäneen kunnianloukkausasian vastaajan sananvapautta (esim. Makraduli v. Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia 19.7.2018, kohta 75; Rumyana Ivanova v. Bulgaria 14.12.2008, kohta 39; Europapress Holding D.O.O. v. Kroatia 22.10.2009, kohta 63).

13. Arvioitaessa todistustaakkaa rikosasiassa on huomioon otettava myös Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/343 eräiden syyttömyysolettamaan liittyvien näkökohtien ja läsnäoloa oikeudenkäynnissä koskevan oikeuden lujittamisesta rikosoikeudellisissa menettelyissä (syyttömyysolettamadirektiivi). Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että todistustaakka epäillyn tai syytetyn syyllisyydestä on syyttäjällä. Direktiivin johdanto-osassa todetaan, että syyttömyysolettamaa loukattaisiin, jos todistustaakka siirtyisi syyttäjältä puolustukselle, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta rikoksesta epäillyn tai syytetyn rikosoikeudelliseen vastuuseen liittyvien, tosiseikkoja tai oikeudellisia seikkoja koskevien olettamien käyttöön. Johdanto-osassa korostetaan muun ohessa, että tällaisten olettamien olisi kuitenkin oltava kumottavissa ja niitä saisi käyttää vain sillä edellytyksellä, että oikeutta puolustukseen kunnioitetaan (johdantokappale 22).

Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohdat

14. Arvioitaessa sitä, täyttyykö kunnianloukkauksen tunnusmerkistössä edellytetty vastaajan esittämän tiedon tai vihjauksen valheellisuus, kysymys on keskeisesti sen arvioimisesta, onko väite tai vihjaus totuudenmukainen vai perätön. Todenmukaisen väitteen esittäjän ei voida katsoa syyllistyneen rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun kunnianloukkaukseen.

15. Kantajan on rikosasiassa näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Kuitenkin nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa syyttäjän tai asianomistajan todistusteemana on se, että jokin väite ei ole totuudenmukainen. Tällaista näyttöä voi käytännössä olla vaikea tai mahdoton esittää. Mahdollisuus esittää tosiasiaväitteen tueksi näyttöä on sitä vastoin väitteen esittäjälle luontevasti kuuluva puolustautumiskeino. Tämä asetelma voi johtaa kunnianloukkausasiassa siihen, että vaikka syyttäjän todistustaakasta pidetään kiinni, myös syytetyn on esitettävä selvitystä väitteensä tueksi. Suomen rikosoikeudessa onkin jo vanhastaan katsottu, että kunnianloukkauksesta syytetylle voidaan asettaa velvollisuus esittää todennäköisiä syitä tosiasiaväitteensä tueksi syytteestä vapautuakseen.

16. Kunnianloukkausta koskevassa rikosasiassa on yleensä kysymys kahdesta perusoikeudesta, yhtäältä syytetyn oikeudesta sananvapauteen ja toisaalta asianomistajan oikeudesta kunnian suojaan, joka ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä luetaan osaksi ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua yksityiselämän suojaa. Mikäli kunnianloukkauksesta syytetyllä ei olisi lainkaan velvollisuutta esittää selvitystä valheelliseksi väitetyn väitteensä tueksi, yksityiselämän turvaamiseksi välttämätön oikeudellinen suoja voisi jäädä toteutumatta. Tällaisen velvollisuuden asettamisen kunnianloukkauksesta syytetylle ei olekaan katsottu itsessään loukkaavan tämän sananvapautta (ks. edellä kohta 12).

17. Korkein oikeus pitää lisäksi selvänä, ettei edellä kohdassa 13 kuvatulla syyttömyysolettamadirektiivin 6 artiklan säännöksellä syyttäjän todistustaakasta ole tarkoitettu kieltää asettamasta kunniaa loukkaavan tosiasiaväitteen esittäneelle velvollisuutta esittää perusteita väitteelleen. Tällaisessa velvollisuudessa voidaan katsoa olevan kysymys direktiivin johdanto-osassa tarkoitetusta olettamasta, joka ei loukkaa 6 artiklan säännöstä, mikäli sen käytössä kunnioitetaan puolustuksen oikeuksia.

18. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus toteaa, että myös kunnianloukkausta koskevassa rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Kantajan esitettyä näytön tiedon tai vihjauksen esittämisestä ja sen valheellisuudesta käsillä voi olla tilanne, jossa vastaajan edellytetään esittävän perusteita tosiasiaväitteelleen syytteestä vapautuakseen. Perusteiden riittävyyttä on arvioitava tapauskohtaisesti ottaen huomioon asiassa esitetyt todisteet ja muut ilmi tulleet seikat sekä asianosaisten mahdollisuudet esittää todistelua väitteen todenmukaisuudesta. Perusteiden riittävyyden kannalta voi tapauskohtaisesti olla merkitystä myös sillä, onko esitetty tieto tai vihjaus ollut merkittävä yleiseltä kannalta. Syylliseksi tuomitsevan tuomion edellytyksenä on kuitenkin aina se, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

Onko A:n esittämä väite ollut valheellinen

19. Hovioikeus on todennut olevan riidatonta, että A:n ja B:n välillä oli 25. ja 26.8.2015 välisenä yönä opiskelijoiden juhlan jälkeen ollut molempien suostumuksin seksuaalista kanssakäymistä. Kanssakäymisen loppuvaiheessa B:n hyväillessä A:n emätintä A oli käskenyt lopettamaan ja alkanut itkeä. A:n mukaan B oli kuitenkin jatkanut hyväilemistä kiellon jälkeen. B:n mukaan hän oli lopettanut A:n niin käskettyä.

20. A on 2.9.2015 tehnyt tapahtumasta rikosilmoituksen poliisille, joka on 8.9.2015 tehnyt päätöksen olla jatkamatta esitutkintaa. Päätöksen perustelujen mukaan poliisille ei ole esitetty sellaista tietoa, jonka perusteella poliisin olisi syytä epäillä rikosta. Tapahtumassa ei ollut käytetty suusanallista tai fyysistä pakottamista tai väkivaltaa tai sillä uhkaamista.

21. Hovioikeus on tuomitessaan A:n törkeästä kunnianloukkauksesta katsonut selvitetyksi, että A oli 26.8.2015–31.10.2016 kertonut usealle eri henkilölle B:n raiskanneen hänet. A oli kertonut asiasta tapahtumaviikolla muutamalle uudelle opiskelijakaverilleen ja opiskelijaryhmänsä tutoreille sekä jatkanut raiskausväitteen esittämistä opiskelijapiireissä yli vuoden ajan.

22. Korkein oikeus toteaa, että raiskauksella tarkoitetaan rikoslaissa vakavaa seksuaalirikosta, jonka perustunnusmerkistön täyttyminen edellyttää väkivallan käyttämistä tai sillä uhkaamista ja sen avulla tapahtuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon. Väkivallan käyttämiseksi on ratkaisussa KKO 2013:96 katsottu myös kovakourainen kouriminen, makuuhuoneeseen työntäminen ja asianomistajan päällä istuminen (ks. tarkemmin kohdat 14, 15, 43 ja 46). Yleisessä kielenkäytössä raiskauksella tarkoitetaan yleensä vakavuudeltaan vastaavan tasoista puuttumista toisen seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kuin rikoslaissa. Korkein oikeus katsoo, että A:n esittämän raiskausväitteen valheellisuutta ja sitä, onko hän esittänyt riittävät perusteet väitteelleen, on arvioitava objektiivisesti ottaen lähtökohdaksi kysymyksessä olevan ilmaisun vakiintunut merkityssisältö.

23. A:n ja B:n kertomukset ovat käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa olleet riidattomasti yhtenevät siinä, että he olivat olleet oraalisessa sukupuoliyhteydessä, minkä jälkeen B oli alkanut hyväillä A:n emätintä. Tilanteessa ei ole väitetty olleen väkivaltaa, sen uhkaa tai sanallista painostamista. Sen sijaan kertomukset ovat poikenneet toisistaan sen suhteen, oliko B jatkanut hyväilyä A:n väittämin tavoin vielä kiellon jälkeen. Korkein oikeus toteaa, että A:n väite siitä, että B olisi raiskannut hänet, antaa tosiasioita vastaamattoman kuvan tapahtumasta siinäkin tapauksessa, että tapahtumaa arvioitaisiin yksin A:n kertomuksen perusteella. A:n ei siten voida katsoa esittäneen riittäviä perusteita väitteensä tueksi. Väitettä on näin ollen pidettävä rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla valheellisena.

Onko väitteen esittäminen ollut hyväksyttävää sananvapauden perusteella

24. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:15 on ollut kysymys lapsen isän tutkintapyynnössä ja esitutkinnassa esittämistä väitteistä, jotka koskivat ulosottomiehen toimintaa tämän pannessa täytäntöön lapsen asumista koskevaa päätöstä. Korkein oikeus katsoi, että liioiteltujen ja väritettyjen väitteiden ei voitu katsoa sisältäneen rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja valheellisia tietoja (kohta 19). Viitaten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan muun muassa sillä, että huoltajan oikeus saattaa kokemansa virkamiehen virassaan tekemä lapsen oikeuksien loukkaus asianomaisen viranomaisen arvioitavaksi oli korostunut, kun lapsen fyysiseen koskemattomuuteen on puututtu, ja että virkamiehen kunniansuoja ja tarve turvata virkamiesten toimintaedellytykset olivat tässä oikeuksien punninnassa toissijaisia (kohta 18). Lisäksi Korkein oikeus antoi merkitystä kunnianloukkausrikoksen täyttymistä arvioidessaan sille, että lapsen isä oli tehnyt väitteensä saattamalla asian lain mukaisessa menettelyssä poliisitutkintaan (kohta 20).

25. Korkeimman oikeuden mainitun ratkaisun antamisen jälkeen rikoslain 24 luvun 9 §:ään on lisätty 1.1.2014 voimaan tulleella lailla (879/2013) 4 momentin rajoitussäännös, joka toisin kuin 3 momentin säännös, koskee myös 1 momentin 1 kohdan mukaista valheellisen tiedon tai vihjauksen esittämistä koskevaa tekotapaa. Säännöksen mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Momentin lisäämistä perusteltiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllä, joka on otettava entistä tarkemmin huomioon perusoikeusherkissä sananvapausrikoksissa. Säännöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on myös lueteltu esimerkkejä keskustelunaiheista, joita ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on pidetty yleisesti merkittävinä (HE 19/2013 vp s. 16–17, 19, 42–43 ja 48–49).

26. A on hovioikeuden tuomion mukaan kertonut väittämästään raiskauksesta yli vuoden ajan opiskelijapiireissä myös uusille opiskelijakavereille, joita hän ei ollut tuntenut entuudestaan lainkaan tai ainakaan pitkältä ajalta. Hovioikeus on katsonut, ettei A:n menettelyssä voitu katsoa olevan kysymys ymmärrettävästä uskoutumisesta luotetuille ystäville.

27. Korkein oikeus toteaa, että vaikka seksuaalirikokset itsessään ovat yleiseltä kannalta merkittävä keskusteluaihe, ei A:n esittämässä raiskausväitteessä ole ollut kysymys edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitetusta yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitetystä ilmaisusta. Valheellisen väitteen esittämistä edellä todetuin tavoin ei voida pitää hyväksyttävänä myöskään yksinomaan sillä perusteella, miten A on subjektiivisesti kokenut tapahtuman. A:n väitteen sisältöön, tarkoitukseen tai siihen, kenelle väite on esitetty, ei ole muutoinkaan liittynyt seikkoja, joiden perusteella sen esittämistä voitaisiin pitää hyväksyttävänä sananvapauden tai muulla perusteella. Selvennyksenä Korkein oikeus toteaa, ettei A:lle ole edes vaadittu rangaistusta siltä osin kuin hän on esittänyt sanotun väitteen poliisille tutkintapyynnön yhteydessä tai häntä hoitaneelle terveydenhuollon henkilökunnalle.

A:n tahallisuus

28. A on ollut osallinen siihen tapahtumaan, josta hän on edeltä ilmenevin tavoin esittänyt valheellisen tiedon. A:n on siten täytynyt olla tietoinen siitä, mitä B on tuolloin tehnyt.

29. A on jatkanut kysymyksessä olevan väitteen esittämistä opiskelijapiireissä vielä noin vuoden ajan sen jälkeen, kun poliisi oli päättänyt jättää esitutkinnan toimittamatta sillä perusteella, ettei A:n väittämässä tapahtumassa ollut käytetty suusanallista tai fyysistä pakottamista tai väkivaltaa tai sillä uhkaamista. Korkein oikeus katsoo, että A:n on täytynyt pitää ainakin varsin todennäköisenä sitä, että väite B:n syyllistymisestä raiskaukseen on valheellinen.

Onko kunnianloukkaus törkeä

30. Väite B:n syyllistymisestä raiskaukseen on levinnyt laajan henkilöpiiriin tietoon opiskelijayhteisössä hänen aloitettuaan juuri opintonsa. Hovioikeuden toteaman mukaisesti on uskottavaa, että tieto väitteestä oli aiheuttanut B:lle vaikeuksia osallistua luennoille, opintojen viivästymistä ja eristäytymistä opiskelijayhteisöstä. Korkein oikeus katsoo, että näin vakavaan rikokseen syyllistymistä koskevan väitteen saattaminen B:n kannalta keskeisen henkilöpiirin tietoon on aiheuttanut hänelle suurta kärsimystä.

31. A on esittänyt valheellista väitettä opiskelijapiireissä pitkän aikaa. Hän on hovioikeuden toteamin tavoin suhtautunut valheellisen tiedon leviämiseen välinpitämättömästi. Korkein oikeus katsoo, että kunnianloukkaus on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen sekä oikeusneuvokset Jarmo Littunen, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo (eri mieltä) ja Asko Välimaa. Esittelijä Johannes Koskenniemi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Uusitalo: Olen eri mieltä kuin enemmistö sekä menettelystä Korkeimmassa oikeudessa että pääasian ratkaisun perusteluista.

Menettelystä Korkeimmassa oikeudessa

A on valituslupahakemuksessaan pyytänyt valituslupaa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisesti sillä perusteella, että asian saattaminen Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi on tärkeää lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi. Hän on ilmoittanut, että ennakkoratkaisu on tarpeen siitä, millainen näyttö kunnianloukkausasiassa riittää ylittämään näyttökynnyksen ja kääntyykö näyttötaakka asiassa kunnianloukkausrikoksen asianomistajalle. Kysymys on A:n mukaan syyttömyysolettamasta sekä sananvapauden ja kunniansuojan välisestä punninnasta.

Korkein oikeus on myöntänyt A:lle valitusluvan, joka on rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla tuomiossa edellä selostetulla tavalla. Valitusluvan myöntäminen enemmälti on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Myönnän A:lle rajoittamattoman valitusluvan hänen hakemuksensa mukaisesti.

Katson, että valitusluvan laajentamisen jälkeen Korkeimman oikeuden tulee toimittaa asiassa suullinen käsittely A:n henkilökohtaiseksi kuulemiseksi ja muunkin todistelun vastaanottamiseksi.

Äänestyksen jälkeen velvollisena lausumaan asiasta myös muilta osin totean itse pääasian ratkaisusta seuraavaa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Hyväksyn sen, mitä enemmistön ratkaisun perusteluissa kohdissa 1–21 ja 24–26 on esitetty. Enemmistön perustelujen kohtien 22–23 ja 27–31 sijasta totean seuraavaa.

Rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 momentin mukainen raiskauksen perustunnusmerkistö edellyttää väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista, mutta säännöksen 2 momentin mukainen raiskaus ei aina edellytä väkivallan käyttöä (ks. HE 216/2013 vp s. 35–38 ja OM mietintöjä ja lausuntoja 2020:9 s. 16–22). Oikeuskäytännössä raiskausrikoksen tunnusmerkistössä edellytetyksi väkivallaksi on voitu katsoa esimerkiksi kiinni pitäminen, kouriminen, makuuhuoneeseen työntäminen, päällä istuminen ja vaatteiden riisuminen väkisin (esim. KKO 2013:93).

A on valituksessaan kuvannut tarkoittamaansa raiskausta lähinnä seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa loukkauksena eli kanssakäymisenä, joka jostakin hetkestä lukien on tapahtunut vastoin hänen kieltoaan ja suostumustaan. A:n kuvaama raiskauksen määritelmä on ollut jo pitkään yleisesti tunnettu ja se perustuu osaltaan Suomea kansainvälisesti velvoittavissa ihmisoikeussopimuksissa (esim. Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä 11.5.2011 36 art. 1 kohdan a alakohta) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä (esim. M.C. v. Bulgaria, 4.12.2004) omaksuttuun tulkintaan yksilön koskemattomuuden ja henkilökohtaisen vapauden suojan ulottuvuudesta.

Hovioikeus on todennut A:n ja B:n kertomusten tapahtumista keskeisiltä osin olevan ristiriidassa keskenään, mutta se on pidättäytynyt kertomusten keskinäisen uskottavuuden arvioinnista. Hovioikeuden oikeudellisessa arvioinnissa korostuu se, että A:n rikosilmoituksen johdosta aloitettu esitutkinta ei ole jatkunut hänen omastakaan tahdostaan. Hovioikeus on lisäksi todennut, ettei tässä asiassa ole kysymys asianomistajan tekemäksi väitettyä raiskausta koskevasta oikeudenkäynnistä ja korostanut raiskauksesta epäillyn osalta syyttömyysolettamaa.

A:n esittämä väite on edellä enemmistön perusteluissa todettu tosiasiaväitteeksi, joka lähtökohtaisesti on jälkeen päin toteennäytettävissä. Edellä tässä tuomiossa todetuin tavoin kunnianloukkausrikoksesta epäillyn voidaan edellyttää esittävän todennäköisiä syitä esittämänsä väitteen tueksi. Katson kuitenkin, että silloin, kun todistustaakkaa tällä tavoin käännetään rikosasian vastaajalle, on näyttöä tulkittava erityisen huolellisesti ja merkitystä B:n syyttömyyttä koskevalle olettamalle on annettavissa vain hyvin varoen. Huomioon arvioinnissa on otettava myös se, että seksuaalirikosta koskevan väitteen toteennäyttämistä tässä oikeudenkäynnissä koskevat samat vaikeudet, jotka näytön saatavuudessa ja arvioinnissa seksuaalirikosten kohdalla tunnetusti monesti on. Tässä asiassa on käsillä sellainen selvitys, joka raiskausrikoksen oikeudenkäynnissä tavallisesti on eli osapuolten omat kertomukset ja niitä vain välillisesti tukevaa muuta näyttöä. Seksuaalirikosepäilyissä on myös tavanomaista, ettei asianomistaja näyttövaikeuksien vuoksi jatka rikosprosessia.

Katsonkin, että A on syytteessä tarkoitetuissa tilanteissa esittänyt omaan subjektiiviseen kokemukseensa perustuvan väitteen, jonka totuudenmukaisuutta hänen on edellä selostetuin tavoin vaikea näyttää toteen. Oikeuskäytännössä omaan kokemukseen perustuvan, toisen kunniaa loukkaavan tosiasiaväitteen esittämiseen värittyneesti ja tapahtumia paisutellenkin on suhtauduttu ymmärtävästi (KKO 2013:15, kohta 19 ja Kanellopoulou v. Kreikka 11.10.2007). Joskus on myös todettu, että raja tosiasiaväitteen ja arvoarvostelman välillä ei ole yksiselitteinen (Egill Einarsson v. Islanti, kohta 50). Katson, että A on esittämänsä selvityksen valossa saattanut todennäköiseksi, että hänen ja B:n välillä on ollut 25.–26.8.2015 seksuaalista kanssakäymistä, joka on aloitettu yhteisymmärryksessä ja että tämä kanssakäyminen on päättynyt sen muututtua A:lle vastentahtoiseksi. A:n muusta käsillä olevasta aineistosta tukea saamaton väite, että B on tässä yhteydessä seksuaalisen kanssakäymisen lopettamista viivyttäessään syyllistynyt raiskaukseen tai seksuaaliseen pakottamiseen, on A:n subjektiivisen käsityksen värittämä kuvaus tapahtuneesta. Katson, että A:n väite ei näin ymmärrettynä ole rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla valheellinen tosiasiaväite, vaan enemmänkin hänen subjektiivisen kokemuksensa värittämä lain 2 kohdassa tarkoitettu arvostelma. Katson kuitenkin, että A:n esittämä subjektiivisesti värittynyt väite on halventanut B:tä mainitun säännöksen 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Totean lisäksi, että A:n väite on hovioikeuden selvitetyksi katsotun mukaan esitetty jyrkästi ja tilanteessa, joka ei ole liittynyt yleisesti kiinnostavaan keskusteluun seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojan laajuudesta. A:n motiivi väitteen esittämiselle on jäänyt epäselväksi ja keskustelua tästä asiasta olisi voitu käydä myös nimeämättä B:tä raiskaajaksi.

Väite on esitetty sellaisten juuri opintonsa aloittaneiden opiskelijoiden keskuudessa, jotka eivät ole entuudestaan tunteneet toisiaan ja B:tä koskeva väite on levinnyt laajalle. Väite on vakavasti vahingoittanut B:n opintoja ja hänen asemaansa uudessa opiskelijayhteisössä. Katson, että tässä tapauksessa on esitettävissä painavammat perusteet B:n kunnian suojan kuin A:n sananvapauden suojan tarpeelle. Katson siten, ettei A ole esittänyt julkisesti tehdylle, B:tä halventaneelle väitteelleen hyväksyttäviä perusteita.

Katson siten A:n syyllistyneen rikoslain 24 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaiseen kunnianloukkaukseen. Katson, että A:n on vetäydyttyään itse raiskausta koskevan rikosprosessin jatkamisesta täytynyt ymmärtää, että hänen esittämänsä väite todennäköisesti on B:tä halventava. A on jatkanut halventavan väitteen esittämistä pitkään, ja suhtautunut väitteen haitalliseen leviämiseen välinpitämättömästi. Hänen tekonsa on siksi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä rikoslain 24 luvun 10 §:ssä tarkoitetuin tavoin. Hyväksyn näillä perusteluilla hovioikeuden tuomion lopputuloksen rikosnimikkeestä.