KKO:2021:25

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 3.4.2017 nro 17/113745 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 25.1.2019 nro 19/103613 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Juha Niemi-Pynttäri sekä lautamiehet ja hovioikeudessa hovioikeuden presidentti Tapani Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Hagar Nordström ja Mika Kinnunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla koskemaan kysymystä siitä, onko hovioikeuden pitänyt tutkia konkurssipesän vaatiman vahingonkorvauksen vanhentuminen ja onko konkurssipesän oikeus vahingonkorvaukseen vanhentunut.

A vaati valituksessaan, että hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta konkurssipesälle.

Konkurssipesä vaati vastauksessaan A:n valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

Asianosaiset antoivat heiltä pyydetyt lausumat siitä, onko A:n vastavalitus voitu tutkia hovioikeudessa myös siltä osin kuin hän on vaatinut vapauttamista korvausvelvollisuudesta konkurssipesälle, vaikka konkurssipesä ei ollut valittanut hovioikeuteen.

Konkurssipesä antoi lisäksi siltä pyydetyn lausuman reformatio in peius -kiellon merkityksestä asiassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Valituslupa on oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla myönnetty koskemaan vain konkurssipesän vahingonkorvaussaatavan vanhentumista ja vanhentumisväitteen käsittelyä sekä oikeudenkäyntikuluja koskevia kysymyksiä. Valituslupapäätöstä ei ole muilta osin jätetty ratkaistavaksi niin, että valituslupaa voitaisiin laajentaa viisijäsenisen jaoston päätöksellä.

Ensiksi ratkaistavana on kysymys siitä, estääkö valitusluvan rajaus Korkeinta oikeutta tutkimasta sitä, onko A:lla ollut oikeus vastavalituksessaan vaatia konkurssipesälle tuomitun vahingonkorvauksen muuttamista, kun valituksen tekijänä on ollut syyttäjä eikä konkurssipesä. Tämä tarkoittaa sen arvioimista, onko hovioikeus tässä muutoksenhakutilanteessa saanut ottaa tutkittavakseen vahingonkorvausta koskevan muutosvaatimuksen vai olisiko se tullut jättää tutkimatta.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:56 todennut, että oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla myönnetty rajoitettu valituslupa rajaa asian tutkimisen Korkeimmassa oikeudessa lähtökohtaisesti siihen kysymykseen, johon valituslupa on myönnetty. Arvioitaessa Korkeimman oikeuden tutkimisvaltaa valitusluvan myöntämisen jälkeen huomioon otettaviksi voivat valitusluparajauksen ohella tulla ainakin ehdottomat prosessinedellytykset, kohderatkaisun saama osittainen lainvoima, reformatio in peius -kielto sekä oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin ja 12 §:n 1 momentin säännöksistä ilmenevä prekluusio (kohta 10).

Tuomioistuimen on säännönmukaisessa muutoksenhaussa tutkittava omasta aloitteestaan, täyttyvätkö ehdottomat prosessinedellytykset ja onko asian aikaisemmassa tuomioistuinkäsittelyssä noudatettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä sääntöjä (KKO 2011:109, kohta 22).

Edellä sanottu ehdottomia prosessinedellytyksiä koskeva tutkimisoikeus koskee sellaista osaa tuomiosta, joka ei ole tullut muutoksenhaun rajaamisen perusteella osittaisen lainvoiman alaiseksi (KKO 2014:46, kohta 34).

Korkein oikeus toteaa, että muutoksenhakuoikeus kuuluu ehdottomiin prosessinedellytyksiin ja siten hovioikeudessa viran puolesta tutkittaviin seikkoihin. Tämä koskee myös vastavalitusoikeuden laajuutta. Vastaavasti Korkeimman oikeuden on muutoksenhakutuomioistuimena tutkittava, onko hovioikeus menetellyt laillisesti vastavalitusta käsitellessään. Kun valitus ja valituslupa Korkeimmassa oikeudessa koskevat rikokseen perustuvaa oikeutta vahingonkorvaukseen, tätä tutkimisvelvollisuutta ei voida rajoittaa vain joihinkin vahingonkorvausvelvollisuutta koskeviin oikeustosiseikkoihin tai oikeussääntöihin sen nojalla, mitä muutoksenhakija on valituksessaan esittänyt, eikä sitä rajoita myöskään Korkeimman oikeuden päätös valitusluvan rajaamisesta oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla tiettyihin kysymyksiin.

Vahingonkorvausvelan vanhentumista ja vanhentumisväitteen käsittelyä koskevia valituslupakysymyksiä voidaan arvioida vain edellyttäen, että hovioikeus on saanut tutkia, onko käräjäoikeuden tuomitsemaa vahingonkorvausvelvollisuutta muutettava. Tämän vuoksi asiassa on ensin ratkaistava kysymys siitä, onko A:lla ollut vastavalituksessaan oikeus esittää vahingonkorvausta koskevia muutosvaatimuksia.

Pääasiaratkaisun perustelut

Käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Syytteen mukaan A oli vuosina 2009–2011 ilman hyväksyttävää syytä ottanut itselleen toiminimellä harjoittamastaan liiketoiminnasta tulleita varoja yhteensä 102 929,74 euroa. A oli asetettu konkurssiin 15.2.2012.

2. Konkurssipesä on käräjäoikeudessa yhtynyt syytteeseen ja vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle korvaukseksi rikoksella aiheuttamastaan vahingosta 102 929,74 euroa laillisine viivästyskorkoineen.

3. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut, että A oli pahentanut oleellisesti maksukyvyttömyyttään ilman hyväksyttävää syytä luovuttamalla itselleen ja käyttämällä yksityiseen kulutukseensa toiminimensä varoja yhteensä 45 482,74 euroa. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ehdolliseen vankeusrangaistukseen 1.1.2009–1.11.2011 tehdystä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja velvoittanut hänet korvaamaan konkurssipesälle aiheuttamansa vahingon 45 482,74 euroa viivästyskorkoineen.

4. Syyttäjä on valittanut hovioikeuteen syyksilukemisen ja rangaistuksen osalta. Syyttäjä on tarkistanut syytettä korottamalla ilman hyväksyttävää syytä tehtyjen yksityisottojen rahamäärän 115 003,15 euroksi. Syyttäjä on tarkistanut teonkuvausta siten, että A on hävittänyt tai ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut sanotut varat käyttämällä ne yksityiseen kulutukseensa käyttämättä niitä velkojensa maksuun. Syyttäjä on lisäksi vaatinut, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä törkeällä velallisen epärehellisyydellä luovutetun rahamäärän ja konkurssipesälle vahingonkorvauksena tuomitun 45 482,74 euron erotuksen.

5. A ei ole valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hän on kuitenkin tehnyt vastavalituksen ja vaatinut, että syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä hylätään ja että hänet vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta konkurssipesälle.

6. Konkurssipesä on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon.

7. Hovioikeus on katsonut, että A:n ilman hyväksyttävää syytä luovuttamien varojen määrä oli ollut 35 000 euroa ja että A:n teko ei ollut kokonaisuutena arvioiden ollut törkeä. Koska syyteoikeus perusmuotoisesta velallisen epärehellisyydestä oli vanhentunut, hovioikeus on hylännyt syytteen. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että A oli velvollinen korvaamaan menettelyllään konkurssipesälle aiheuttamansa vahingon 35 000 euroa, ja alentanut tuomitun vahingonkorvauksen tähän määrään.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkein oikeus on ottanut viran puolesta ensin ratkaistavakseen, onko hovioikeus saanut tutkia A:n vastavalituksen siltä osin kuin se koskee hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan konkurssipesälle. Kysymys on siitä, voiko vastaaja syyttäjän valituksen perusteella tekemässään vastavalituksessa esittää muutosvaatimuksen, joka kohdistuu käräjäoikeuden tuomioon tyytyneeseen asianomistajaan. Mikäli katsotaan, että hovioikeus ei olisi saanut tutkia tätä A:n muutosvaatimusta, arvioitavaksi tulee myös se, estääkö reformatio in peius -kielto muuttamasta hovioikeuden tuomiota Korkeimmassa oikeudessa muutoksenhakijana olevan A:n vahingoksi.

Vastavalitusoikeutta koskeva säännös ja sitä koskeva oikeuskäytäntö

9. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan valittajan vastapuoli voi tyytymättömyyttä ilmoittamatta valittaa osaltaan käräjäoikeuden tuomiosta (vastavalitus).

10. Vastamuutoksenhaun mahdollistamista on lain esitöissä (HE 91/2002 vp s. 28–29) perusteltu pyrkimyksellä hillitä tarpeetonta ja erityisesti vastapuolelle yllätyksellistä muutoksenhakua. Lisäksi vastamuutoksenhaun on katsottu voivan tehostaa aineellisen oikeudenmukaisuuden toteutumista, kun muutoksenhakuaste voi vastavalituksen perusteella saada tilaisuuden tarkastella asiaa yhtä laajasti kuin alioikeus.

11. Vastavalitus on mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan (HE 91/2002 vp s. 36). Perustelujen mukaan se, ketkä ovat toistensa vastapuolia, määräytyisi tarkemmin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ilman, että asiasta nimenomaan säädettäisiin laissa. Yksityiskohtainen sääntely ei tilanteiden moninaisuuden takia ole ajateltavissa.

12. Hallituksen esityksen perusteluissa on lausuttu lisäksi, että vastavalitus voisi yleensä koskea tuomion muutakin osaa kuin varsinainen valitus, esimerkiksi eri syytekohtaa. Tällainen kohdentuminen vapaasti asianosaisten välillä esitettyihin vaatimuksiin on menettelyn tarkoituksenmukaisen hyödyntämisen kannalta eduksi. Esimerkkinä on käytetty usean syytekohdan rikosasiaa, jossa on tuomittu yhteinen rangaistus.

13. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2006:2 on katsottu esityölausumien puoltavan vastavalitusta koskevien säännösten laajaa tulkintaa. Ainoana rajoituksena esitöissä on mainittu se, että vastavalitus on mahdollinen ainoastaan alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan (kohta 9).

14. Vastapuoliasetelmaa koskeva vaatimus on ollut esillä ennakkopäätöksessä KKO 2009:55. Tapauksessa vakuutusyhtiö oli ollut käräjäoikeudessa vastaajan vastapuolena useassa syytekohdassa, joista yksi oli hylätty. Koska vakuutusyhtiöllä ei ole asianomistajan syyteoikeutta, vakuutusyhtiö ei enää hovioikeudessa ollut vastaajan vastapuoli, kun vastaajan valitus oli koskenut vain rangaistusta. Vakuutusyhtiöllä ei siksi ollut oikeutta vastavalituksella vaatia vahingonkorvausta hylätyn syytekohdan perusteella.

15. Korkein oikeus on ratkaisunsa 2009:55 (kohta 12) perusteluissa esittänyt lisäksi, että vastavalitusoikeuden käyttöalan salliminen kaikissa tilanteissa, joissa valittaja ja vastavalittaja ovat olleet käräjäoikeudessa toistensa vastapuolina ja ovat sitä valituksen perusteella joltakin osin hovioikeudessakin, voi johtaa eräissä tapauksissa siihen, että etäännytään kokonaan vastavalitusjärjestelmän taustalla olevista prosessuaalisista tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista. Vastavalituksen edut toteutuvat parhaiten silloin, kun vastavalitus kohdistuu siihen osaan asiaa, josta valituksessa esitettyjen vaatimusten perusteella on kysymys. Asian riitainen osa ei tällöin vastavalituksen johdosta laajenisi, vaan vastavalituksen liitännäinen luonne valitukseen säilyisi.

16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:6 (kohta 14) todennut tiivistetysti, että lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella vastavalitusoikeuden laajuutta rajoittaa se, että vastavalitus on mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan. Tätä edellytystä tulkittaessa tulee ottaa huomioon muun muassa vastavalitusjärjestelmän taustalla olevat prosessuaaliset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Vastavalituksen tutkiminen ei saisi laajentaa asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen.

17. Ratkaisun KKO 2018:6 mukaan vastaajan tekemässä vastavalituksessa voitiin vaatia eri rikoksista tuomitun yhteisen rangaistuksen alentamista, kun päävalituksen tekijänä oli ollut yhden, käräjäoikeudessa hylätyn syytekohdan asianomistaja. Korkein oikeus katsoi, että päävalituksen tehnyt asianomistaja on yhteisen rangaistuksen määräämisen osalta ollut myös hovioikeudessa vastaajan vastapuoli (kohta 17). Kun otetaan huomioon rangaistuksen määräämiseen liittyvä tuomioistuimen harkintavalta, rangaistusta koskenut vastavalitus ei myöskään laajentanut asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ollut riittävää liityntää itse päävalitukseen (kohta 18).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

18. Käräjäoikeuden tuomiosta on valittanut vain syyttäjä. Syyttäjän valitus on koskenut syyksilukemista, rangaistusseuraamusta sekä valtiolle tuomittavaa rikoshyötyä. A on syyttäjän valituksen nojalla tehnyt vastavalituksen, jossa on vaadittu paitsi syyksilukemisen myös rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen kumoamista.

19. Korkein oikeus toteaa, että vahingonkorvausvaatimuksen osalta asianosaisia ovat A ja hänen konkurssipesänsä. Syyttäjä ei tämän vaatimuksen osalta ole ollut käräjäoikeudessakaan A:n vastapuoli. Vastavalituksessa esitetty vaatimus vahingonkorvauksesta vapauttamisesta ei siten ole kohdistunut valituksen tekijään.

20. Vastavalitusoikeuden laajuus ei suoraan ilmene oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n sanamuodosta. Edellä kuvatulla tavalla lain esitöissä ja oikeuskäytännössä on kuitenkin yhdenmukaisesti katsottu, että vastavalitus voidaan tehdä vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan.

21. Korkein oikeus toteaa, että vastavalitus on puolustautumiskeino valitusta vastaan. Myös yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden mukaista on, että valituksella ja sen nojalla tehdyllä vastavalituksella hovioikeuden tutkittavaksi voidaan saattaa vain valittajan ja hänen vastapuolensa välisiä vaatimuksia. Vastapuoliasetelmaa koskeva edellytys estää muutoksenhaun laajentumisen yli sen, mitä käräjäoikeuden tuomioon tyytyneet muut asianosaiset ovat omalta osaltaan pitäneet aiheellisena ja mihin he ovat voineet varautua.

22. Vastavalitusta koskevan sääntelyn tarkoituksena on ehkäistä ennalta tarpeetonta muutoksenhakua. Ensinnäkin vastamuutoksenhakuoikeus poistaa tarpeen tehdä valitusta vain sen varalta, että vastapuoli tekee valituksen. Toiseksi kukin asianosainen joutuu valituksen tekemistä harkitessaan ottamaan huomioon riskin vastavalituksesta, jonka seurauksena muutoksenhaku voi kääntyä hänen tappiokseen. Vastavalituksen liitännäinen suhde valitukseen käy ilmi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 b §:stä, jonka mukaan valittaja voi pääkäsittelyyn saakka peruuttaa oman muutoksenhakunsa ja näin saada myös vastavalituksen raukeamaan. Tällainen oikeudellinen rakenne on toimiva vain vastapuoliasetelmassa.

23. Rikoslain 7 luvussa säädetystä yhtenäisrangaistusjärjestelmästä seuraa, että useista rikoksista määrättävän yhteisen rangaistuksen osalta vastaajan vastapuolina ovat kaikki ne, joilla on ollut syyteoikeus johonkin samaan aikaan käräjäoikeudessa käsiteltyyn syytekohtaan. Edellä kohdissa 15–17 selostetulla tavalla ratkaisuissa KKO 2009:55 ja KKO 2018:6 on lausuttu, että vastavalitusoikeuden laajuutta arvioitaessa huomioon tulee ottaa myös se, laajentaako vastavalitus asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen. Korkein oikeus toteaa, että näissä ennakkopäätöksissä päävalituksen ja vastavalituksen välistä liityntää on käsitelty vasta sen jälkeen, kun ensin on tutkittu, ovatko valittaja ja vastavalituksen tekijä olleet vaatimuksineen toistensa vastapuolia. Riittävää liityntää ei siten ole käsitelty vastapuoliedellytystä korvaavana vaan sitä täydentävänä kriteerinä.

24. Rikosoikeudellisten ja yksityisoikeudellisten vaatimusten välillä ei ole edellä kuvatun kaltaista prosessuaalista yhteyttä. Vastamuutoksenhaun lainsäädännöllisten tavoitteiden ja oikeudellisen rakenteen kannalta ei ole perusteltua, että syyttäjän tekemä valitus voisi johtaa siihen, että muutoksenhaku laajenisi vastaajan ja asianomistajan väliseen vahingonkorvausvelvollisuutta koskevaan asiaan. Vastavalitusoikeuden ulottuvuus ja hovioikeuden tutkimisvalta on lisäksi pyrittävä määrittämään selkeiden ja ennakoitavien perusteiden mukaisesti. Tästäkään näkökulmasta ei olisi perusteltua korvata vastapuoliasetelmaa koskevaa vaatimusta tapauskohtaisella arviolla siitä, kuinka läheisesti rikosoikeudelliset ja yksityisoikeudelliset vaatimukset taikka niistä valituksessa ja vastavalituksessa esitetyt väitteet ja selvitykset liittyvät toisiinsa.

25. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole ollut oikeutta vastavalituksellaan laajentaa muutoksenhakua koskemaan käräjäoikeuden konkurssipesälle tuomitsemaa vahingonkorvausta. Koska vahingonkorvauksesta ei ole valitettu, käräjäoikeuden tuomio on tältä osaltaan tullut lainvoimaiseksi.

26. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 4 §:n 2 momentin mukaan hovioikeuden on heti jätettävä valitus tutkimatta, jos sen tutkimiselle on este, jota ei voida täydentämisellä korjata. Samaa säännöstä sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 c §:n viittaussäännöksen mukaisesti myös vastavalitukseen. Kuten Korkein oikeus on edellä käsittelyratkaisussaan todennut, muutoksenhakuoikeuden olemassaolo on ehdoton prosessinedellytys, joka tuomioistuimen tulee viran puolesta ottaa huomioon. Vastavalitusoikeuden puuttuminen johtaa siihen, ettei vastavalitusta voida tutkia.

27. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut jättää A:n vastavalitus tutkimatta siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan konkurssipesälle.

Reformatio in peius -kiellon merkitys asiassa

28. Hovioikeus on tutkinut A:n vastavalituksen kokonaisuudessaan ja alentanut hänen maksettavakseen määrättyä vahingonkorvausta. Kun ainoastaan A on hakenut muutosta Korkeimmassa oikeudessa, ratkaistavana vielä on, estääkö niin sanottu reformatio in peius -kielto hovioikeuden tuomion oikaisemisen.

29. Reformatio in peius -kiellolla eli huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen. Reformatio in peius -kiellon tarkempi sisältö ja soveltaminen erilaisissa muutoksenhakutilanteissa ovat sääntelemättä ja oikeuskäytännön varassa (ks. KKO 2011:109, kohta 20, KKO 2016:81, kohdat 11 ja 12 sekä KKO 2019:72, kohta 13).

30. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:109 (kohta 22) todennut, että säännönmukaisessa muutoksenhaussa tuomioistuimen on tutkittava omasta aloitteestaan, täyttyvätkö ehdottomat prosessinedellytykset ja onko asian aikaisemmassa tuomioistuinkäsittelyssä noudatettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä sääntöjä. Muutoksenhakija ei voi omilla toimillaan rajoittaa tätä menettelyn laillisuuden tutkimisen alaa. Ratkaisussa KKO 2014:46 (kohta 34) on todettu, että tuomioistuin saa omasta aloitteestaan ottaa huomioon paitsi ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen myös esimerkiksi syyteoikeuden vanhentumisen. Näissä tilanteissa tutkimisvallan edellytyksenä ei ole, että muutoksenhaku olisi kohdistunut siihen rikosoikeudellisen vastuun edellytykseen, jonka tuomioistuin katsoo puuttuvan. Esimerkiksi syyttäjän vaatiessa rangaistuksen korottamista hovioikeus voi todeta rikosoikeudellisen vastuun edellytysten puuttuvan. Tutkimisen edellytyksenä on tällöinkin, että käräjäoikeuden ratkaisu on tältä osin muutoksenhaun kohteena eikä ole tullut osittain lainvoimaiseksi.

31. Edellä kohdissa 26 ja 27 todetulla tavalla hovioikeus ei olisi saanut ottaa A:n vastavalitusta vahingonkorvausvelvollisuuden osalta tutkittavakseen ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi. Siten hovioikeus ei myöskään olisi saanut alentaa vahingonkorvauksen määrää siitä, mitä käräjäoikeus oli tuominnut. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomio tulee tältä osalta poistaa ja jättää vahingonkorvausta koskeva suoritusvelvollisuus käräjäoikeuden tuomion varaan.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio poistetaan siltä osin kuin hovioikeus on tutkinut A:n vastavalituksen koskien hänen maksettavakseen tuomittua vahingonkorvausta ja alentanut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan A:n konkurssipesälle. A:n vastavalitus jätetään vahingonkorvausvelvollisuutta koskevan vaatimuksen osalta tutkimatta. A:n vahingonkorvausvelvollisuus konkurssipesälle jää siten käräjäoikeuden tuomion varaan.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Mika Huovila (eri mieltä), Mika Ilveskero ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Paula Jutila.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Olen eri mieltä asiassa annetun valitusluparatkaisun sitovuudesta ja A:n vastavalitusoikeudesta. Esitän eriävänä mielipiteenäni seuraavan.

Valitusluparatkaisun sitovuus

Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:56 todennut, oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla myönnetty rajoitettu valituslupa rajaa asian tutkimisen Korkeimmassa oikeudessa lähtökohtaisesti siihen kysymykseen, johon valituslupa on myönnetty. Mainitun lainkohdan nojalla tässä asiassa myönnetyssä valitusluvassa asian tutkiminen on rajoitettu koskemaan vain konkurssipesän vahingonkorvaussaatavan vanhentumista ja vanhentumisväitteen käsittelyä sekä oikeudenkäyntikuluja koskevia kysymyksiä. Muilta osin valituslupa on evätty.

Pidän valituslupajärjestelmän tarkoituksen ja oikeudenkäyntimenettelyn tehokkuuden kannalta tärkeänä, ettei valituslupapäätöksessä tehtyä rajoittamisratkaisua murreta kevein perustein. Ehdottomien prosessinedellytysten puuttuminen ja niiden merkitys valitusluvan laajuudelle on arvioitava jo valituslupaharkinnan yhteydessä. Huomioon ottaen myös vastavalitusoikeuden laajuudesta jäljempänä lausumani katson, ettei asiaa ole aihetta tutkia valituslupapäätöksessä rajoitettua laajemmin. En siten ota tutkittavaksi sitä kysymystä, onko A:lla ollut vastavalituksessaan oikeus esittää vahingonkorvauksen hylkäämistä koskeva vaatimus ja onko hovioikeus voinut tutkia sen.

A:n vastavalitusoikeus

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan vastavalitusoikeuden laajuudesta katson, että hovioikeus on saanut tutkia A:n vastavalituksen myös siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan konkurssipesälle. Perustelen kantaani kohtien 1–10 jälkeen seuraavasti.

Vastavalituksen voi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan tehdä valittajan vastapuoli. Lainkohdassa ei lausuta siitä, mihin osaan tuomiota tai kehen asianosaiseen valittajan vastapuoli voi kohdistaa vastavalituksensa.

Lainkohdan perusteluissa on katsottu, että vastavalitus olisi mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan. Perusteluissa on mainitun lausuman jälkeen toisaalta todettu, että yksityiskohtainen sääntely ei ole tilanteiden moninaisuuden johdosta mahdollista (HE 91/2002 vp s. 28–29).

Korkein oikeus on edellä kohdissa 13–17 selostetuissa ratkaisuissaan täsmentänyt vastavalituksen soveltamisalaa tukeutuen lainkohdan perusteluista ilmeneviin vastavalitusoikeuden säätämisen tavoitteisiin. Korkeimman oikeuden ratkaistavana ei kuitenkaan ole aikaisemmin ollut tapausta, jossa se olisi nimenomaisesti arvioinut hovioikeuden oikeutta tutkia vastavalitus, joka on kohdistunut myös muuhun asianosaiseen kuin valituksen tehneeseen. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisujensa perusteluissa usein toistanut edellä mainittua lainkohdan perustelulausumaa, jonka mukaan vastavalitus olisi mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan.

Katson, että mainitun lausuman ilmaisemaa oikeusohjetta on pidettävä vahvana pääsääntönä huomioon ottaen vastavalitusoikeuden tarkoitus ja sen asema muutoksenhakua koskevassa järjestelmässä. Toisaalta pidän selvänä, ettei oikeusohjetta voida pitää poikkeuksettomana sääntönä kaikissa tilanteissa. Tämä ilmenee esimerkiksi edellä kohdissa 16 ja 17 arvioidusta ratkaisusta KKO 2018:6, jonka mukaan vastaajan tekemässä vastavalituksessa voitiin vaatia useista eri rikoksista tuomitun yhteisen rangaistuksen alentamista, vaikka päävalituksen tekijänä oli ollut yhden, käräjäoikeudessa hylätyn syytekohdan asianomistaja. Ratkaisussa käsillä olleessa tilanteessa vastavalituksessa esitetty vaatimus oli siten voinut kohdistua syyttäjään ja muiden syytekohtien asianomistajiin, jotka olivat tyytyneet käräjäoikeuden tuomioon, vaikka valituksen tehneellä asianomistajalla on puhevalta vain omassa asiassaan (ks. KKO 2020:27, kohdat 15–19).

Edellä lausutun perusteella totean, ettei vastavalitusta voida jättää tutkimatta pelkästään sillä perusteella, että se kohdistuu myös muuhun kuin valituksen tehneeseen asianosaiseen. Vastavalitusoikeuden laajuutta on sen vuoksi arvioitava esitöistä ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ilmenevien vastavalitusoikeuden tavoitteiden perusteella. Näitä ovat pyrkimys aineellisesti oikeudenmukaiseen lopputulokseen sekä ehkäistä tarpeetonta ja vastapuolelle yllätyksellistä muutoksenhakua (ks. KKO 2006:2, kohdat 10 ja 11, KKO 2009:55, kohta 10 ja KKO 2018:6, kohta 11). Lisäksi huomioon tulee ottaa se, ettei vastavalitus laajenna asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen (ks. edellä kohdat 15–17).

Konkurssipesän vahingonkorvausvaatimus on perustunut syyttäjän esittämään syytteeseen törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Vahingonkorvausvaatimuksen tai muun yksityisoikeudellisen vaatimuksen perustuminen syytteessä tarkoitettuun rikokseen tarkoittaa sitä, että vaatimus perustuu syytteen tueksi vedottuihin seikkoihin (HE 82/1995 p s. 58). Syyteasian yhteydessä voidaan rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 1 §:n nojalla ajaa myös sellaista syytteessä tarkoitetusta rikoksesta johtuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta, joka ei kokonaan perustu syytteen teonkuvaukseen ja joka siten edellyttää myös muihin kuin syytteessä esitettyihin seikkoihin vetoamista (ks. tarkemmin HE 82/1995 vp s. 53 ja 58 sekä esim. KKO 2005:19). Syytteen ja syytteessä tarkoitettuun rikokseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen keskinäisestä yhteydestä seuraa, että kun syyte hylätään osaksi tai kokonaan näyttämättömänä tai perusteettomana, vahingonkorvausvaatimus menettää samalla vastaavalta osalta perusteensa.

Edellä lausutun perusteella totean, että oikeus vaatia syyttäjän valituksen johdosta tehdyssä vastavalituksessa vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämistä samalla perusteella kuin syytteen hylkäämistä, vaikka vahingonkorvausvelkoja on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, edistää aineellisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Se estää sen, että hovioikeuden hylätessä syytteen kokonaan tai osaksi perusteeton vahingonkorvausvelvollisuus jäisi voimaan. Asian riitainen kohde ei laajene, kun vastavalitusoikeus koskee vahingonkorvausta vain siltä osin kuin se perustuu syytteessä vedottuihin seikkoihin. Valituksen ja vastavalituksen liitännäisyys tai vastavalitusoikeuden määräytyminen selkeän ja ennakoitavan perusteen mukaisesti ei tällöin myöskään vaarannu.

Arvioitaessa vastavalitusoikeuden tavoitetta ehkäistä tarpeetonta oikeudenkäyntiä ja vastapuolelle yllätyksellistä muutoksenhakua on otettava huomion myös ylimääräistä muutoksenhakua koskeva sääntely ja ratkaisukäytäntö. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön mukaan lainvoimainen tuomio on voitu purkaa, jos tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu uusi tuomio osoittaa, että purettavaksi haettu tuomio on nojautunut virheelliseen perusteeseen.

Korkein oikeus on viimeaikaisessa ratkaisukäytännössään purkanut yllytystä tai avunantoa koskevia lainvoimaisia rikostuomioita sen seurauksena, että syytteet päärikoksista on tuomioiden lainvoimaiseksi tulon jälkeen hylätty (KKO 2019:6, KKO 2020:10 ja KKO:2020:24). Ratkaisussa KKO 2006:3 on puolestaan purettu törkeää velallisen epärehellisyyttä koskeva tuomio, koska Korkeimman oikeuden purettua ratkaisulla KKO 2004:56 törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen lainvoimaisen tuomion asiassa ei voitu enää katsoa olleen velallisen epärehellisyysrikoksen tarkoittamaa velkaa eikä velkojaa. Niin ikään Korkein oikeus on esimerkiksi julkaisemattomissa ratkaisuissaan 9.6.2009 nro 1252 ja 26.3.2014 nro 691 purkanut käräjäoikeuden lainvoimaiset tuomiot ja hylännyt syytteet kulkuneuvon luovuttamisesta juopuneelle, kun syytteet rattijuopumuksesta niitä henkilöitä vastaan, joille purun hakijoiden oli katsottu luovuttaneen kulkuneuvon, oli muutoksenhakuasteessa hylätty.

Totean, että syytteeseen perustuvan syyksilukemisen ja samaan syytteeseen perustuvan vahingonkorvauksen keskinäinen yhteys on säännönmukaisesti kiinteämpi kuin edellä mainituissa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n nojalla puretuissa ratkaisuissa syyksi luettujen rikosten ja niihin liitännäisten sellaisten rikosten suhde, joita koskevien tuomioiden kumoaminen on johtanut ratkaisujen purkamiseen.

Korkein oikeus onkin päätöksessään 23.4.2012 nro 765 oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n nojalla vastaavasti purkanut hovioikeuden lainvoimaisen tuomion siltä osin kuin hakija oli velvoitettu suorittamaan asianomistajalle rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta. Hovioikeus oli mainitulla tuomiollaan, syyttäjän valitettua käräjäoikeuden tuomiosta, hylännyt oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 2 §:n nojalla syytteen avunannosta törkeään kätkemisrikokseen ja vapauttanut hakijan rangaistuksesta katsoen kuitenkin reformatio in peius -kiellon estävän vahingonkorvausasian ratkaisemisen asianomistajan vahingoksi. Korkein oikeus perusteli purkuratkaisuaan sillä, että vahingonkorvausvaatimus ei ollut perustunut muihin seikkoihin kuin siihen, että vahinko oli aiheutettu syytteessä kuvatulla teolla, ja että vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaisia edellytyksiä taloudellisen vahingon korvaamiseen ei ollut, koska hakijan syyksi ei ollut jäänyt rangaistavaksi säädettyä tekoa.

Edellä lausutun perusteella totean johtopäätöksenäni, että vastavalitusjärjestelmän taustalla olevat aineelliset oikeudenmukaisuusnäkökohdat ja prosessuaaliset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat toteutuvat parhaiten, kun sallitaan se, että rikoksen syyksilukemisesta vastavalituksen tehnyt vastaaja voi samalla perusteella vaatia vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämistä siltä osin kuin se on perustunut syytteessä tarkoitettuun rikokseen, vaikka vahingonkorvausta vaatinut asianosainen on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon. Muunlainen kanta voi johtaa perusteettoman vahingonkorvausvelvollisuuden jäämiseen pysyväksi ja tarpeettomaan muutoksenhakuun, jos vastaaja myöhemmin hakee lainvoimaiseksi jääneen vahingonkorvaustuomion purkamista sillä perusteella, että rikossyyte, johon vahingonkorvausvaatimus on perustunut, on vastavalituksen johdosta hylätty.

Tässä asiassa konkurssipesän vahingonkorvausvaatimus on perustunut käräjäoikeudessa törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevaan syytteeseen. A on vastavalituksessaan hovioikeudelle vaatinut syytteen hylkäämistä ja lisäksi konkurssipesän vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämistä sillä perusteella, ettei hän ollut syyllistynyt asiassa rikokseen. Edellä mainituilla perusteilla katson, että hovioikeus on voinut tutkia myös vahingonkorvausta koskevan vaatimuksen ja alentaa vahingonkorvauksen määrää katsottuaan, että ilman hyväksyttävää syytä luovutettujen varojen määrä oli pienempi kuin käräjäoikeuden näytetyksi katsoma määrä.

Äänestyksen johdosta velvollisena lausumaan reformatio in peius -kiellon merkityksestä totean, että enemmistö on mainitsemillaan perusteilla päätynyt siihen, että hovioikeuden olisi tullut jättää A:n vastavalitus vahingonkorvausvelvollisuuden osalta tutkimatta. Olen samaa mieltä enemmistön kanssa siitä, että hovioikeuden sivuuttaessa ehdottoman prosessinedellytyksen hovioikeuden tuomio voidaan huonontamiskiellon estämättä kumota ja jättää Korkeimmassa oikeudessa muutosta hakeneen kannalta epäedullisemman käräjäoikeuden tuomion varaan.