KKO:2021:23

Ulosmittauspäätös ja asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Ulosottomiehen päätös 4.4.2018

Helsingin ulosottoviraston kihlakunnanulosottomies ulosmittasi A ry:n tilivaroja yhteensä 2 573 276,44 euroa opetus- ja kulttuuriministeriön saatavan suorittamiseksi. Ulosmittauspäätöksen liitteenä olleen asialuettelon mukaan saatava perustui korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen 21.11.2014 ja opetus- ja kulttuuriministeriön päätökseen 15.5.2013.

Ulosottovalitus Helsingin käräjäoikeudessa

A ry vaati ulosottovalituksessaan, että ulosmittaus kumotaan. Yhdistyksen mukaan ministeriön saatava oli rauennut siten, että se oli perimiskelvoton. Lisäksi ulosottomies oli virheellisesti kirjannut ulosottoperusteeksi korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen, vaikka siinä ei ollut annettu velvoitemääräystä yhdistystä kohtaan.

Käräjäoikeuden päätös 13.12.2018 nro 18/67142

Käräjäoikeus totesi, että ulosmittauksen perusteena olleen maksuvelvoitteen lopullisesta määrästä oli päätetty opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksellä 15.5.2013. Maksuvelvoitteen määrä oli tullut lainvoimaiseksi ja maksuvelvoite täytäntöönpanokelpoiseksi korkeimman hallinto-oikeuden hylättyä yhdistyksen valituksen päätöksellään 21.11.2014. Korkein hallinto-oikeus ei ollut muuttanut ministeriön päättämää maksuvelvoitetta. Näin ollen ulosottoperusteena oli ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti korkeimman hallinto-oikeuden päätös.

Kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 20 §:n säännös palautusvelvollisuuden raukeamisesta koski palautusvelvollisuutta koskevan päätöksen tekemistä viiden vuoden määräajassa. Säännös ei sen sijaan koskenut palautusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpanoa. Yhdistyksen maksuvelvollisuuden täytäntöönpanokelpoisuus ei siten ollut mainitun säännöksen perusteella rauennut, lakannut tai vanhentunut.

Ministeriön saatavaan ei sovellettu verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annettua lakia (verotäytäntöönpanolaki) eikä siten myöskään sen vanhentumissäännöksiä.

Yhdistyksen maksuvelvoitteeseen sovellettiin velan vanhentumisesta annettua lakia (vanhentumislaki). Vanhentumislain 2 §:n 2 momentin mukaisesti velka vanhentui vanhentumislain mukaan sen jälkeen, kun siitä oli annettu lainvoimainen ulosottoperuste.

Vanhentumislain 13 §:n 2 momentin mukainen viiden vuoden vanhentumisaika oli alkanut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä 21.11.2014. Kun ulosottohakemus oli pantu vireille 21.12.2017, ministeriön saatava ei ollut vanhentunut.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Juha Kärkölä.

Helsingin hovioikeuden päätös 29.10.2019 nro 1361

A ry:n valituksen johdosta hovioikeus lausui seuraavaa:

Kysymyksenasettelu

Hovioikeudessa oli kysymys siitä, oliko ulosmittaus perustunut oikeaan ulosottoperusteeseen, sekä siitä, oliko opetus- ja kulttuuriministeriön saatava vanhentunut, rauennut tai lakannut ulosoton estävällä tavalla.

Edellä mainittujen kysymysten kannalta merkitystä oli muun ohella sillä, olivatko ministeriön saatavat luonteeltaan julkisia maksuja, jotka ovat perittävissä verotäytäntöönpanolain nojalla ilman ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua ulosottoperustetta.

Opetus- ja kulttuuriministeriön saatavien luonne

Hovioikeus totesi, että verotäytäntöönpanolain 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan laki koskee veroa ja julkista maksua sekä niille säädettyä viivästyskorkoa ja korotusta, ja 2 kohdan mukaan muuta julkisoikeudellista tai siihen rinnastettavaa saatavaa, joka lain 3 §:n mukaan saadaan periä ulosotossa ilman ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua ulosottoperustetta (suora ulosottokelpoisuus). Lain 3 §:n 2 momentin perusteella 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu julkinen saatava on suoraan ulosottokelpoinen, jos lailla tai joissakin tietyissä tapauksissa asetuksella niin säädetään.

Asiassa oli kysymys perusteettoman edun palauttamista koskevasta saatavasta, johon sovelletaan opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annettua lakia (rahoituslaki) sellaisena kuin se oli ollut voimassa ennen 1.1.2010 (635/1998). Mainitun lain 56 ja 57 §:n mukaan perusteettoman edun palauttamiseen, suoritusvelvollisuuden raukeamiseen sekä muutoksenhakuun sovelletaan, mitä kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 19–22 §:ssä säädetään. Kuntien valtionosuuslain 19 §:n 1 momentin mukaan, jos valtionavun saaja on saanut perusteettomasti valtionosuutta, on valtionapuviranomaisen tai asianomaisen muun ministeriön määrättävä liikaa saatu määrä palautettavaksi.

Vaikka rahoituslain nojalla myönnettävät valtionavustukset olivat luonteeltaan julkisoikeudellisia etuuksia, perusteettomasti maksettujen koulutuksen rahoitukseen liittyvien erien palauttamisessa ei ollut kyse verotäytäntöönpanolain 1 §:n 1 momentissa tarkoitetusta julkisesta maksusta vaan perusteettoman edun palauttamisesta edellä mainittujen lain säännösten nojalla. Näin ollen verotäytäntöönpanolain soveltaminen edellyttäisi, että kyseisen saatavan suorasta ulosottokelpoisuudesta on säädetty verotäytäntöönpanolain 3 §:n 2 momentin mukaisesti.

Verotäytäntöönpanolain esitöiden mukaan suoraan ulosottokelpoiseksi ei voitaisi säätää saatavaa, jonka suuruus ei perustu lakiin tai valtioneuvoston asetukseen. Lain 3 §:n 2 momentti ei koskisi myöskään tapauskohtaiseen moitittavuusharkintaan perustuvia etuuksien takaisinperintäpäätöksiä tai muita vastaavia saatavia (HE 83/2006 vp s. 85). Tällainen oli luonteeltaan nyt kysymyksessä oleva saatava, eikä edellä viitatuissa rahoituslain tai kuntien valtionosuuslain säännöksissä ollut säädetty takaisinperintäpäätösten suorasta ulosottokelpoisuudesta. Rahoituslain 19–22 §:n erityissääntelyn johdosta asiaan eivät tulleet myöskään sovellettaviksi rahoituslain 57 b §:n yleisen viittaussäännöksen nojalla valtionavustuslain säännökset tiettyjen takaisinperintäpäätösten suorasta ulosottokelpoisuudesta, koska niitä sovelletaan vain, jollei rahoituslaissa muuta säädetä.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että opetus- ja kulttuuriministeriön saatavien periminen ulosotossa edellyttää ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua ulosottoperustetta.

Ulosottoperuste

Yhdistykselle oli asetettu alun perin yhteensä 10 651 103 euron maksuvelvoite opetus- ja kulttuuriministeriön 9.2.2011 tekemällä päätöksellä. Korkein hallinto-oikeus oli 29.1.2013 tekemällään päätöksellä kumonnut ministeriön päätöksen takaisinperityn määrän osalta ja alentanut suoritettavia määriä ja korkoja sekä palauttanut asian näiden muutosten toteuttamiseksi ministeriölle. Ministeriö oli 15.5.2013 antamallaan päätöksellä tehnyt korkeimman hallinto-oikeuden edellyttämät muutokset palautettaviin määriin sekä korkoihin ja velvoittanut yhdistyksen palauttamaan yhteensä 8 538 738,42 euroa. Korkein hallinto-oikeus oli 21.11.2014 antamallaan päätöksellä hylännyt yhdistyksen valituksen ministeriön 15.5.2013 antamasta päätöksestä ja todennut, ettei mainittua päätöstä muuteta.

Ministeriön päätökset 9.2.2011 ja 15.5.2013 olivat olleet ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettuja ulosottoperusteita. Päätöksissä ministeriö oli asettanut yhdistykselle ulosottokaaren 1 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen maksuvelvoitteen ja päätöksistä oli voinut valittaa. Ministeriön myöhemmin tekemä päätös oli korvannut aiemman päätöksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden 21.11.2014 antamaa päätöstä ei sellaisenaan voitu pitää ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuna ulosottoperusteena, koska se ei sisältänyt ulosottokaaren 1 luvun 1 §:n mukaista velvoitetta. Maksuvelvoitteen sisältävänä ulosottoperusteena oli pidettävä ministeriön päätöstä 15.5.2013, mutta asia oli lainvoimaisesti ratkaistu vasta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä 21.11.2014.

Ulosottovirasto oli ulosottoasian vireilletuloilmoituksessa maininnut ulosottoperusteena vain korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun 21.11.2014. Vaikka ilmoituksessa ei ollut mainittu erikseen ministeriön päätöstä 15.5.2013, asiassa ei ollut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen sisältö huomioon ottaen voinut jäädä epäselväksi, mistä saatavasta oli kysymys. Ulosottoasia oli tullut vireille ja ulosmittaus oli toimitettu lainvoimaisen ulosottoperusteen mukaisesti. Ulosottomenettelyssä ei ollut tältä osin tapahtunut sellaista virhettä, joka antaisi aiheen ulosmittauksen kumoamiseen.

Saatavan lakkaamista koskevien väitteiden arviointi

Korkein hallinto-oikeus oli ratkaisuissaan 29.1.2013 ja 21.11.2014 opetus- ja kulttuuriministeriön takaisinperintäpäätöksistä tehtyjä valituksia käsitellessään katsonut, että saatavat eivät olleet vanhentuneet, kun ministeriön päätös oli tehty kuntien valtionosuuslain 20 §:n mukaisen määräajan kuluessa. Ulosottomenettelyssä ei voitu tutkia sitä, onko saatava lakannut vanhentumisen johdosta ennen ulosottoperusteena olevan ratkaisun antamista. Asiassa oli siten yhdistyksen vanhentumisväitteiden johdosta tutkittava ainoastaan se, oliko täytäntöönpantavana oleva saatava vanhentunut ulosottoperusteen antamisen jälkeen.

Vanhentumislaissa ei ollut erikseen otettu huomioon sitä, että hallinnollisessa menettelyssä voidaan vahvistaa yksityisoikeudellinen maksuvelvollisuus, eikä myöskään sitä, että ministeriön päätöksestä tehdystä valituksesta käynnistyvä hallintolainkäyttömenettely eroaa merkittävästi menettelystä yleisessä tuomioistuimessa. Vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 1–4 kohtien luettelossa oikeudellisista katkaisutoimista ei ollut mainittu maksuvelvoitteen sisältävän hallintopäätöksen antamista, kuten ministeriön päätöstä.

Vanhentumislain tarkoitus ja systematiikka sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt näkökohdat puolsivat voimakkaasti tulkintaa, jonka mukaan ministeriön päätöstä ja sitä seurannutta valitusasiaa on pidettävä vanhentumislain 11 §:n 1 momentin mukaisena oikeudellisena menettelynä.

Ministeriön saatavan vanhentuminen oli ollut vanhentumislain 11 §:n 2 momentin nojalla keskeytyneenä takaisinperintäasian käsittelyn ollessa kesken ministeriön päätöksestä 9.2.2011 aina korkeimman hallinto-oikeuden 21.11.2014 antamaan päätökseen saakka, millä päätöksellä yhdistyksen suoritusvelvollisuus oli tullut lainvoimaiseksi. Viimeksi mainitusta ajankohdasta oli vanhentumislain 13 §:n 2 momentin mukaisesti alkanut kulua uusi viiden vuoden vanhentumisaika. Siten hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, ettei velka ollut yhdistyksen väittämin tavoin vanhentunut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jussi Heiskanen, Kristiina Harenko ja Juhana Moilanen. Esittelijä Peter Huhanantti.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A ry:lle myönnettiin valituslupa.

A ry vaati valituksessaan, että ulosmittaus kumotaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Ulosottomies katsoi lausunnossaan, että valitus tulisi hylätä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A ry:lle on myönnetty ammatillisesta koulutuksesta annetun lain (630/1998) ja ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (631/1998) nojalla rahoitusta koulutuksen järjestämisestä aiheutuviin kustannuksiin.

2. Opetus- ja kulttuuriministeriö on 9.2.2011 tekemällään päätöksellä opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain (635/1998) nojalla määrännyt yhdistyksen palauttamaan liikaa maksettua rahoitusta vuosilta 2005–2007 yhteensä 10 651 103 euroa. Korkein hallinto-oikeus on yhdistyksen valituksen johdosta 29.1.2013 antamallaan päätöksellä kumonnut ministeriön päätöksen takaisinperittävien määrien osalta. Korkein hallinto-oikeus on alentanut suoritettavia määriä ja korkoja sekä palauttanut asian näiden muutosten toteuttamiseksi ministeriölle.

3. Ministeriö on 15.5.2013 antamallaan päätöksellä tehnyt korkeimman hallinto-oikeuden edellyttämät muutokset palautettaviin määriin sekä korkoihin ja velvoittanut yhdistyksen palauttamaan sille maksettua rahoitusta yhteensä 8 538 738,42 euroa. Korkein hallinto-oikeus on 21.11.2014 antamallaan päätöksellä hylännyt yhdistyksen valituksen ja todennut, että ministeriön päätöksen lopputulosta ei muuteta.

4. Ministeriön haettua 29.12.2017 saatavansa täytäntöönpanoa ulosottomies on 4.4.2018 ulosmitannut yhdistyksen varoja ministeriön saatavan suorittamiseksi. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet yhdistyksen tekemän ulosottovalituksen.

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana olevat kysymykset

5. Yhdistyksen valituksen perusteella Korkeimman oikeuden ratkaistavana ovat seuraavat kysymykset:

- Sovelletaanko ministeriön saatavaan verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annettua lakia (verotäytäntöönpanolaki) ja onko saatava sen säännösten mukaisesti vanhentunut?

- Onko ulosotossa yhdistyksen väittämin tavoin käsitelty väärää päätöstä ulosottoperusteena?

- Jos saatavaan ei sovelleta verotäytäntöönpanolakia, onko saatava vanhentunut tai muuten lakannut rahoituksen myöntämisen aikaan voimassa olleen ja kyseiseen rahoitukseen sovellettavan kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 20 §:n tai velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) säännösten perusteella?

Verotäytäntöönpanolain soveltuminen ministeriön saatavaan

6. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perustelut siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että ministeriön saatavaan ei sovelleta verotäytäntöönpanolakia, vaan saatavan periminen ulosotossa edellyttää ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua ulosottoperustetta. Saatavaan ei siten sovelleta myöskään verotäytäntöönpanolain säännöksiä julkisen saatavan vanhentumisesta.

Ulosottoperusteen virheellistä yksilöintiä koskeva väite

7. Ulosottomiehen 4.4.2018 tekemästä päätöksestä ei suoraan ilmene ulosottoperustetta. Päätöksen liitteenä on kuitenkin asialuettelo, jossa on viitattu korkeimman hallinto-oikeuden 21.11.2014 antamaan päätökseen ja ministeriön päätökseen 15.5.2013. Ulosottomiehen yhdistykselle lähettämässä 13.1.2018 päivätyssä vireilletuloilmoituksessa täytäntöönpanoperusteeksi on merkitty korkeimman hallinto-oikeuden 21.11.2014 antama päätös.

8. Sekä hallintotuomioistuimen että ministeriön päätökset ovat ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin 5 ja 6 kohdan nojalla ulosottoperusteita.

9. Ministeriön päätös 15.5.2013 on ollut etuuden takaisinperintää koskeva ensiasteen ratkaisu, josta on tuolloin voimassa olleen hallintolainkäyttölain 7 §:n 1 momentin (586/1996) mukaisesti voinut valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Korkein oikeus katsoo toisin kuin hovioikeus, että ulosottoperusteena asiassa on voitu pitää korkeimman hallinto-oikeuden yhdistyksen valituksen johdosta 21.11.2014 antamaa lainvoimaista päätöstä, jolla valitus on hylätty ja ministeriön päätöksen mukainen maksuvelvollisuus on pysytetty. Sillä seikalla, että korkein hallinto-oikeus ei ole ratkaisunsa päätöslauselmassa toistanut maksuvelvoitteen sisältöä, ei ole asian arvioinnissa merkitystä, koska maksettava määrä on käynyt ilmi muutoksenhaun kohteena olleesta ministeriön päätöksestä. Vireilletuloilmoituksessa ja ulosmittauspäätöksessä ei siten ole yhdistyksen väittämin tavoin yksilöity ulosottoperustetta virheellisesti.

Onko ministeriön saatava vanhentunut tai muuten lakannut?

10. Ulosottokaaren 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ulosottoasian täytäntöönpano edellyttää, että ulosottoperusteessa tarkoitettu oikeus ei ole lakannut maksun, vanhentumisen tai muun syyn vuoksi. Kuten lainkohdan esitöissäkin on todettu, säännöksessä tarkoitetaan vain sellaista oikeuden lakkaamista, joka on tapahtunut ulosottoperusteen antamisen jälkeen, sillä ulosottomenettelyssä ei voida arvioida ulosottoperusteen oikeellisuutta (HE 216/2001 vp s. 64 ja HE 83/2006 vp s. 39). Tässä asiassa tulee siten arvioida ainoastaan, onko ministeriön saatava lakannut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 21.11.2014 antamisen jälkeen.

11. Yhdistys on katsonut, että ministeriön saatava on lakannut kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 20 §:n nojalla. Säännöksen mukaan velvollisuus suorittaa saamatta jäänyt etuus tai palauttaa perusteetta saatu etuus raukeaa viiden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona etuus olisi tullut suorittaa tai on suoritettu.

12. Yhdistyksen väitteen vuoksi on ensin tarkasteltava, sovelletaanko ministeriön saatavan vanhentumiseen vanhentumislakia ja, jos lakia sovelletaan, miltä osin se tulee sovellettavaksi.

13. Vanhentumislakia sovelletaan sen 1 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumiseen. Pykälän 2 momentissa on lain soveltamisalaa rajoittavia säännöksiä. Niistä saattaa tämän asian arvioinnin kannalta olla merkitystä vain 1 ja 3 kohdan säännöksillä. Momentin 1 kohdan mukaan lakia ei sovelleta veroon, julkiseen maksuun tai muuhun rahasaamiseen, joka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä. Momentin 3 kohdan mukaan lakia ei sovelleta eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla, lakisääteisen vakuutuksen perusteella tai julkisista varoista suoritettavaan eläkkeeseen, korvaukseen, tukeen tai muuhun etuuteen.

14. Kohdasta 6 ilmenevin tavoin ministeriön saatava ei ole suoraan ulosottokelpoinen. Se ei siten rajaudu vanhentumislain soveltamisalan ulkopuolelle lain 1 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella. Ministeriön yhdistykselle maksamaa rahoitusta koulutuksen järjestämisestä aiheutuviin kustannuksiin voidaan pitää saman momentin 3 kohdassa tarkoitettuna julkisista varoista suoritettavana etuutena. Kuten 3 kohdan sanamuodosta ja myös vanhentumislain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee (HE 187/2002 vp s. 39), säännöksellä ei kuitenkaan ole rajattu julkisista varoista suoritettujen etuuksien takaisinperinnästä johtuvia velkoja vanhentumislain soveltamisalan ulkopuolelle. Ministeriön saatava ei siten jää lain soveltamisalan ulkopuolelle tämänkään säännöksen perusteella.

15. Edellä mainituilla perusteilla ministeriön saatava kuuluu vanhentumislain soveltamisalaan.

16. Vanhentumislain 2 §:n 1 momentissa säädetään, että jos muussa laissa on vanhentumislaista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä vanhentumislain sijasta. Pykälän 2 momentin mukaan, vaikka velan vanhentumiseen muutoin sovelletaan erityissäännöstä, velka vanhentuu vanhentumislain mukaan, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio.

17. Korkein oikeus katsoo, että kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 20 §:ssä säädetyllä suoritusvelvollisuuden raukeamisella tarkoitetaan asiallisesti velan vanhentumista. Tämä käy ilmi myös lain perusteluista, joiden mukaan vanhentumisaika palautustapauksissa olisi viisi vuotta (HE 149/1996 vp s. 41). Kyse on siten sellaisesta vanhentumislain 2 §:n 1 momentissa tarkoitetusta erityissäännöksestä, jota sovelletaan vanhentumislain 4 §:n mukaisen yleisen kolmen vuoden vanhentumisajan sijasta. Vanhentumislain 2 §:n 2 momentissa säädetyn mukaisesti ministeriön nyt kysymyksessä oleva saatava kuitenkin vanhentuu tästä erityissäännöksestä huolimatta vanhentumislain mukaan, koska velasta on edellä kohdasta 9 ilmenevällä tavalla annettu lainvoimaiseksi tullut ratkaisu. Tässä ulosottovalitusasiassa tarkasteltavana aikana eli korkeimman hallinto-oikeuden lainvoimaisen päätöksen 21.11.2014 antamisesta lähtien saatavan vanhentumiseen ei siten sovelleta kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 20 §:ää vaan vain vanhentumislain säännöksiä.

18. Ministeriön saatavan vanhentumista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeisenä aikana on arvioitava ottaen huomioon vanhentumislain 11 §:n 1 ja 2 momentin sekä 13 §:n 2 momentin säännökset. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan vanhentumisaika on viisi vuotta sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön kuin lainvoimainen tuomio. Se, milloin ensimmäinen tällainen viiden vuoden pituinen vanhentumisaika on alkanut, määräytyy lain 11 §:n 1 ja 2 momentin mukaisesti.

19. Vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa niin kuin pykälän 2 momentissa säädetään muun ohella silloin, kun velkoja panee vireille saatavaa koskevan kanteen velallista vastaan tai esittää saatavaa koskevan vaatimuksen tuomioistuimessa, kuluttajariitalautakunnassa tai laissa säädetyssä muussa toimielimessä tai menettelyssä, jossa voidaan antaa ratkaisu tai ratkaisusuositus. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentuminen keskeytyy menettelyn ajaksi muun ohella silloin, kun 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu asia tulee vireille. Vanhentuminen katsotaan katkenneeksi sinä päivänä, jona lainvoimaiseksi tullut tuomio on annettu tai asian käsittely on muutoin päättynyt.

20. Korkein oikeus katsoo, että yhdistykselle maksetun rahoituksen takaisinperintää koskevan asian käsitteleminen ministeriössä on ollut sellainen vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu lakisääteinen menettely, jossa on voitu antaa saatavaa koskeva ratkaisu. Saman pykälän 2 momentin mukaisesti takaisinperintäsaatavan vanhentuminen katsotaan siten katkenneeksi 21.11.2014, jolloin korkein hallinto-oikeus on antanut päätöksensä ministeriön päätöksestä tehdyn valituksen johdosta.

21. Ulosottoasia on tullut vireille 29.12.2017 ja vanhentuminen on sen myötä vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti katkennut ennen kuin oli kulunut viisi vuotta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 21.11.2014 antamisesta. Ministeriön saatava ei siten ole vanhentunut.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Tuomo Antila, Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Lauri Länsman.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Koponen: Päädyn samaan lopputulokseen kuin enemmistö. Perustelujen kohtien 5–6 ja 11–21 asemesta lausun seuraavaa.

Yhdistys on valituksessaan katsonut toimitetun ulosmittauksen virheelliseksi, koska ministeriön saatava oli vanhentunut. Saatavaan on sovellettava verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annettua lakia (verotäytäntöönpanolaki). Kysymyksessä on mainitussa laissa tarkoitettu ilman ulosottoperustetta perittävissä oleva, suoraan ulosottokelpoinen julkisoikeudellinen saatava. Siten ministeriön tai korkeimman hallinto-oikeuden päätökset eivät ole pidentäneet vanhentumisaikaa, ja kuntien valtionosuuslain 20 §:n mukainen, tuen maksamisesta laskettava 5 vuoden vanhentumisaika on kulunut umpeen ennen ulosmittausta. Lisäksi ulosmittaus on tehty virheellisellä perusteella, kun se on perustettu korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen 21.11.2014, vaikka ulosottoperusteena olisi tullut olla ministeriön päätös 9.2.2011. Yhdistys on vielä toissijaisesti katsonut, että velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 2 §:n 1 momentin nojalla kuntien valtionosuuslakia on joka tapauksessa sovellettava erityislakina vanhentumislain sijasta.

Yhdistyksen valituksen perusteella Korkeimman oikeuden ratkaistavana ovat perustelujen kohdassa 5 mainitut kysymykset.

Katson, että asiassa voidaan hyväksyä hovioikeuden päätöksen perustelut siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että ministeriön saatavaan ei sovelleta verotäytäntöönpanolakia, koska kysymyksessä ei ole lain tarkoittama julkinen maksu tai muu julkisoikeudellinen tai siihen rinnastettava saatava, joka saadaan ulosotossa periä ilman ulosottoperustetta. Ministeriön saatavan periminen ulosotossa edellyttää ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua ulosottoperustetta. Saatavaan ei siten sovelleta myöskään verotäytäntöönpanolain säännöksiä julkisen saatavan vanhentumisesta.

Ulosottokaaren 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ulosottoasian täytäntöönpano edellyttää, että ulosottoperusteessa tarkoitettu oikeus ei ole lakannut maksun, vanhentumisen tai muun syyn vuoksi. Kuten lainkohdan esitöissäkin on todettu, säännöksessä tarkoitetaan vain sellaista oikeuden lakkaamista, joka on tapahtunut ulosottoperusteen antamisen jälkeen, sillä ulosottomenettelyssä ei voida arvioida ulosottoperusteen oikeellisuutta (HE 216/2001 vp s. 64 ja HE 83/2006 vp s. 39). Tässä asiassa tulee siten arvioida ainoastaan sitä, onko ministeriön saatava lakannut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 21.11.2014 antamisen jälkeen.

Yhdistys on katsonut, että ministeriön saatava on lakannut kuntien valtionosuuslain 20 §:n nojalla. Säännöksen mukaan velvollisuus suorittaa saamatta jäänyt etuus tai palauttaa perusteetta saatu etuus raukeaa viiden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona etuus olisi tullut suorittaa tai on suoritettu.

Vanhentumislain 2 §:n 1 momentissa säädetään, että jos muussa laissa on vanhentumislaista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä vanhentumislain sijasta. Pykälän 2 momentissa säädetään kuitenkin, että vaikka velan vanhentumiseen muutoin sovelletaan erityissäännöstä, velka vanhentuu vanhentumislain mukaan, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio.

Lainvoimaisen ratkaisun antamisen jälkeen siirrytään soveltamaan vanhentumislain säännöksiä. Tätä on perusteltu sillä, että oikeudenkäynnin jälkeen ei enää ole sellaisia velan perusteen selvittämiseen liittyviä syitä, joiden vuoksi erityissäännösten mukaisia vanhentumisaikoja olisi edelleen syytä noudattaa (HE 187/2002 vp s. 43).

Vanhentumislain 13 §:n 2 momentin mukaan vanhentumisaika on viisi vuotta sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio. Lainkohdassa säädetty viiden vuoden vanhentumisaika poikkeaa vanhentumislain mukaisesta yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta ja säännöksen perusteella sitä on noudatettava silloinkin, kun vanhentuminen on alun perin määräytynyt erityissäännöksen nojalla (HE 187/2002 vp s. 68).

Ulosottoasia on tullut vireille 29.12.2017 ja vanhentuminen on sen myötä vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti katkennut ennen kuin oli kulunut viisi vuotta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 21.11.2014 antamisesta. Ministeriön saatava ei siten ole vanhentunut.