KKO:2020:88

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syytteet ja vastaus niihin

Syyttäjä vaati A:lle kohdassa 8 rangaistusta ensisijaisesti tapon yrityksestä ja toissijaisesti törkeästä pahoinpitelystä.

Ensisijaisen syytteen mukaan A oli yrittänyt tappaa miehensä B:n lyömällä häntä pitkäteräisellä keittiöveitsellä kaksi kertaa, kerran vasempaan hartiaan niin, että siihen on tullut syvä pistovamma ja kerran vasemmalle selkään lapaluun alle niin, että B:lle oli aiheutunut vasempaan keuhkoon syvä vuotava pistovamma, vuotoa kylkiluiden välisestä valtimosta sekä kylkiluun murtuma haavan kohdalle. Vammat olivat vaatineet leikkaushoidon, mitä ilman B olisi todennäköisesti menehtynyt vammoihinsa. Lyödessään B:tä kyseisenlaisella veitsellä selkään suurella voimalla A:n oli täytynyt ymmärtää, että edellä kuvatut vammat aiheuttaneista lyönneistä olisi varsin todennäköisesti voinut seurata B:n kuolema.

Toissijaisen syytteen mukaan A oli edellä kuvatulla tavalla tehnyt miehelleen B:lle ruumiillista väkivaltaa. Pahoinpitelyssä oli aiheutettu B:lle hengenvaarallinen tila, siinä oli käytetty teräasetta ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä huomioon ottaen kaksi eri ankaroittamisperustetta, veitsen iskujen lukumäärä ja osumakohdat sekä B:n saamat vammat.

A kiisti yrittäneensä tappaa B:n tai edes tehneensä ruumiillista väkivaltaa B:lle. B oli aloittanut väkivaltatilanteen, missä yhteydessä B oli ilmeisesti saanut pistovamman, kun A oli pyrkinyt suojelemaan itseään ja lapsiaan B:n väkivaltaista käyttäytymistä vastaan.

B:tä syytettiin samassa asiassa kuudesta pahoinpitelystä ja yhdestä laittomasta uhkauksesta kohdissa 1–7. Syytteistä kohdat 4–7 koskivat samaa ajankohtaa kuin A:ta koskeva syyte kohdassa 8. B kiisti kaikki syytteet.

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 3.7.2018 nro 18/128967

Käräjäoikeus luki A:n syyksi tapon yrityksen syytteen mukaisena ja tuomitsi hänet siitä kolmeksi vuodeksi vankeuteen.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli tahallisesti lyönyt B:tä veitsellä kahdesti selkään. Kysymys ei ollut hätävarjelusta eikä sen liioittelusta eikä surman yrityksestä. Lyödessään B:tä veitsellä selkään suurella voimalla A:n oli täytynyt ymmärtää, että lyönneistä olisi varsin todennäköisesti voinut seurata B:n kuolema.

Käräjäoikeus luki B:n syyksi kohtien 1–6 pahoinpitelyt, joista kaksi oli kohdistunut A:han ja neljä heidän kahteen lapseensa, sekä kohdan 7 laittoman uhkauksen, joka oli kohdistunut A:han.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Anssi Savilampi ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 14.6.2019 nro 19/127288

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion A:ta koskevilta osin. Hovioikeus katsoi olevan käytännössä mahdotonta, että B:n vammat olisivat aiheutuneet kamppailutilanteesta, kun kysymys oli verrattain voimakkaista lyönneistä veitsellä. Hovioikeus katsoi, ettei kysymys ollut hätävarjelutilanteesta eikä myöskään surman yrityksestä.

B:tä koskevien syytteiden osalta hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että se hylkäsi kohtien 1–3 pahoinpitelysyytteet, muutti B:n syyksiluettujen kohtien 4–6 pahoinpitelyjen syyksilukemista lievemmäksi ja pysytti kohdan 7 laittoman uhkauksen syyksilukemisen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Jukka Mäkelä ja Patrick Palmroos.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että kohdan 8 syyte tapon yrityksestä hylätään tai että A:n katsotaan syyllistyneen enintään hätävarjelun liioitteluna tehtyyn pahoinpitelyyn, törkeään pahoinpitelyyn, surman yritykseen tai tapon yritykseen ja että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta. Lisäksi A on vaatinut, että hänelle tuomittu vankeusrangaistus joka tapauksessa lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi ja että sitä alennetaan.

Syyttäjä ja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on saapunut Iranista Suomeen vuonna 2001 ja B vuonna 2006. He ovat menneet naimisiin vuonna 2005. Heillä on kolme tytärtä, joista nuorin on jäljempänä kuvattuna tapahtuma-aikana ollut lähes 2-vuotias ja vanhimmat 9- ja 10-vuotiaita.

2. B on hovioikeudessa lainvoimaisesti tuomittu syytekohtien 4–6 mukaisesti perheen yhteisessä kodissa 11.12.2017 tehdyistä kolmesta pahoinpitelystä ja syytekohdassa 7 laittomasta uhkauksesta. B oli tehnyt ruumiillista väkivaltaa 9- ja 10-vuotiaille lapsilleen ja tuolloiselle vaimolleen A:lle sekä uhannut rikoksella A:ta seuraavasti:

- Syytekohdan 4 mukaan B oli lyönyt 9-vuotiasta lastaan kerran kädellä kasvoihin aiheuttaen tälle nenäverenvuotoa ja oikeaan poskeen kipua.

- Kohdan 5 mukaan B oli läpsäissyt 10-vuotiasta lastaan kädellä kasvoihin ja potkaissut tätä jalkaan aiheuttaen lapselle kipua reisien etuosaan, niskan taakse ja oikealle ohimolle.

- Kohdan 6 mukaan B oli repinyt tuolloista puolisoaan A:ta hiuksista, lyönyt tätä kädellä kasvoihin, vetänyt tämän pesutiloihin niin, että A oli kaatunut lattialle, missä B oli lyönyt ja potkinut A:ta vatsan seutuun. A oli menettänyt tajuntansa hetkeksi ja hänelle oli aiheutunut aristusta alavatsalle ja kasvoihin sekä turvotusta suun alueelle.

- Kohdan 7 mukaan B oli uhannut tuolloista puolisoaan A:ta esittämällä tälle suullisia tappouhkauksia.

3. Korkeimmassa oikeudessa oikeudenkäynnin kohteena on syytekohta 8, jonka perusteella A:n on käräjä- ja hovioikeudessa katsottu edellä kuvattujen syytekohtien 4–7 tapahtumien jälkeen samana päivänä perheen yhteisessä kodissa yrittäneen tappaa tuolloisen aviomiehensä B:n lyömällä tätä pitkäteräisellä keittiöveitsellä kaksi kertaa. A:n on katsottu lyöneen B:tä kyseisellä veitsellä vasempaan hartiaan niin, että siihen oli tullut syvä pistovamma ja kerran vasemmalle selkään lapaluun alle niin, että asianomistajalle oli aiheutunut vasempaan keuhkoon syvä vuotava pistovamma, vuotoa kylkiluiden välisestä valtimosta sekä kylkiluun murtuma haavan kohdalle. Vammat ovat vaatineet leikkaushoidon, mitä ilman B olisi todennäköisesti menehtynyt.

4. A on käräjäoikeudessa tuomittu tapon yrityksestä kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Hovioikeuden mukaan kysymys ei ole ollut kamppailutilanteessa syntyneistä vammoista, hätävarjelutilanteesta tai surman yrityksestä eikä tapon yritystä ollut tehty muutoinkaan lieventävien asianhaarojen vallitessa. Kysymys on ollut A:n tekemistä verrattain voimakkaista veitsenlyönneistä.

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen näytetty tahallisesti lyöneen veitsellä B:tä. Jos A:n katsotaan tahallisesti lyöneen veitsellä B:tä, arvioitavana on sen jälkeen kysymys siitä, onko hänen menettelyään pidettävä rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuna sallittuna hätävarjeluna. Jos A:n katsotaan puolustuksessaan ylittäneen sallitun hätävarjelun rajat, ratkaistavaksi tulee se, onko A kuitenkin puolustautunut rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentissa kuvatuissa olosuhteissa ja onko hänen menettelynsä hätävarjelun liioitteluna anteeksiannettava ja A rangaistusvastuusta vapaa tai jollei hätävarjelun liiottelua voida pitää rangaistusvastuusta vapauttavana perusteena, onko se kuitenkin otettava huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Jos A:n katsotaan tahallaan lyöneen veitsellä B:tä, ratkaistavana on vielä kysymys siitä, onko hän menettelyllään syyllistynyt pahoinpitelyyn, törkeään pahoinpitelyyn, surman yritykseen tai tapon yritykseen. Jos asiaan ei sovellu oikeuttamisperuste eikä A:n katsota olevan anteeksiantoperusteen nojalla rangaistusvastuusta vapaa tai häntä jätetä muusta syystä rangaistukseen tuomitsematta, kysymys on lopuksi A:lle tuomittavan rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajista.

Näytön arviointi

Arvioinnin lähtökohdat

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan eli rangaistusta vaativan syyttäjän tai asianomistajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

7. Vastaaja A on esittänyt, että hän on toiminut hätävarjeluoikeuden nojalla. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään todennut, että rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan esittämä väite hätävarjelutilanteen käsilläolosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä vastaajan väittämästään hätävarjelutilanteesta kertomaan. Näyttöä arvioidaan paitsi kokonaisuutena myös todisteittain eriteltynä. Vastaajan väite voi tämän jälkeen menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsilläoloa ei esitetyn todistelun perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (KKO 2016:97, kohdat 8–9, KKO 2019:22, kohta 12 ja KKO 2020:33, kohta 17).

Onko vastaaja tahallisesti puukottanut asianomistajaa?

8. Asiassa on riidatonta, että asianomistaja B:n selkään oli tapahtuma-ajankohtana osunut kahdesti pitkäteräinen keittiöveitsi sillä seurauksella, että hänen vasempaan hartiaansa oli tullut syvä pistovamma ja selän vasempaan osaan lapaluun alle vasempaan keuhkoon ulottuva syvä vuotava pistovamma, vuotoa kylkiluiden välisestä valtimosta ja kylkiluunmurtuma haavan kohdalle. Vammat olivat edellyttäneet leikkaushoitoa, mitä ilman asianomistaja B olisi esitetyn selvityksen perusteella todennäköisesti menehtynyt vammoihinsa.

9. Asiassa esitetty näyttö tapahtumienkulusta ja sen vaiheiden ajallisesta järjestyksestä on ollut erisuuntaista. Välittömiä havaintoja perheen kodin sisällä tapahtuneesta väkivallankäytöstä tai juuri sitä edeltäneistä tilanteista on ollut vain asianomistaja B:llä ja vastaaja A:lla sekä tietyistä tapahtumienkulun vaiheista myös heidän 9- ja 10-vuotiailla lapsillaan. Asianosaisten lähinaapurit ovat todistajankertomuksissaan kertoneet vastaajasta ja asianomistajasta sekä heidän käytöksestään tekemistään havainnoista näiden käytyä tapahtumien kuluessa vuorollaan heidän ovellaan apua pyytämässä. Hätäkeskuspuhelun äänitallenteelta ilmenee, että hätäkeskukseen oli soitettu sanomatta mitään ja että puhelun taustalta kuuluu pääasiassa kovaa ja korkeataajuista, todennäköisesti tytön tai naisen, kirkumista ennen kuin puhelu on katkaistu.

10. Asianomistaja B:n ja sitä tukevan vastaaja A:n kertomuksella on tullut näytetyksi, että vastaaja A oli saapunut kotiin noin kello 16.23–16.24. Asiassa on riidatonta, että perheen 10-vuotias lapsi oli soittanut hätäkeskukseen noin viisi minuuttia tätä myöhemmin kello 16.29 ja että poliisi oli saapunut paikalle klo 16.40. Tarkasteltavana olevat tapahtumat ovat siten kestäneet enintään 16–17 minuuttia. Asiassa on riidatonta, että tapahtumat ovat saaneet alkunsa sanallisesta riidasta asianomistaja B:n ja vastaaja A:n välillä, kun perheeseen oli hankittu lemmikiksi kani ilman asianomistajan lupaa. Tämän jälkeen asianosaisten kertomukset tapahtumienkulusta poikkeavat useilta kohdiltaan toisistaan.

11. Asianomistaja B on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertonut, että vastaaja A:n saavuttua töistä he olivat riidelleet uudesta lemmikistä. Vastaaja oli tällöin hermostunut, lähtenyt pois asunnosta hakemaan naapuriin apua ja tämän jälkeen palannut asunnon keittiöön, missä vastaaja oli yrittänyt potkaista ja lyödä asianomistajaa. Kun asianomistaja B oli uhannut vastaajaa avioerolla siinä tapauksessa, että poliisi saapuisi vastaajan kutsumana paikalle, vastaaja A oli tarttunut veitseen ja tullut se kädessään asianomistajaa kohti. Asianomistaja oli saanut otettua vastaajalta veitsen pois ja laittanut sen keittiön pöydälle. Vastaajan otettua veitsen uudelleen käsiinsä asianomistaja oli ottanut vastaajaa molemmista käsistä kiinni ja työntänyt tämän kodinhoitohuoneeseen, missä vastaaja oli kaatunut lattialle. Tämän jälkeen asianomistaja oli kääntynyt lapsiinsa päin, ottanut hätäkeskukseen soittaneelta lapseltaan puhelimen pois ja katkaissut puhelun. Kun asianomistaja oli rauhoitellut lapsia, vastaaja oli lyönyt veitsellä kaksin käsin täydellä voimalla häntä ensin alaselkään ja sen jälkeen ylemmäksi selkään. Asianomistaja oli paennut asunnosta juoksemalla naapuriin, kaatunut vertavuotavana näiden lattialle kertoen vaimonsa puukottaneen häntä ja menettänyt tajuntansa.

12. Vastaaja A on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä puolestaan kertonut, että hänen miehensä oli samana päivänä yrittänyt soittaa hänelle töihin useaan otteeseen, mistä syystä vastaaja oli tiennyt, ettei kaikki välttämättä ollut kotona hyvin. Heti kun vastaaja oli tullut sisälle perheen asuntoon, asianomistaja B oli hyökännyt hänen kimppuunsa suuttuneena kanin hankkimisesta. Vastaaja oli yrittänyt selittää asianomistajalle, ettei lemmikistä ollut maksettu mitään, mutta asianomistaja oli raahannut häntä hiuksista suihku- ja kodinhoitohuoneeseen, missä asianomistaja oli hänen syykseen syytekohdassa 6 luetulla tavalla pahoinpidellyt vastaajaa niin, että hän oli menettänyt tajuntansa. Kun vastaaja oli kodinhoitohuoneen lattialla palannut tajuihinsa, hän oli kuullut lastensa huutavan sekä jonkun soittavan hätäkeskukseen. Vastaaja oli tällöin lähtenyt naapuriin pyytämään naapuria soittamaan poliisille. Vastaajan palattua takaisin perheen asuntoon asianomistaja oli työntänyt vastaajan ja lapset kodinhoitohuoneeseen, missä asianomistaja oli veitsi kädessään uhannut tappaa lapset vastaajan edessä syytekohdassa 7 tarkoitetussa tilanteessa. Vastaaja on yhtäältä kertonut, että asianomistaja oli laittanut veitsen keittiön pöydälle mutta ottanut sen uudelleen käteensä. Toisaalta vastaaja on kertonut, että veitsi oli hänellä itsellään kädessä ja että asianomistaja otti sen häneltä pois. Vastaaja oli joka tapauksessa purrut asianomistajaa käteen, jotta tämä irrottaisi otteensa veitsestä ja lopettaisi uhkailun. Tässä kamppailutilanteessa asianomistaja oli kompastunut ryttyyn menneeseen mattoon seurauksin, että veitsi oli osunut tätä selkään.

13. Korkein oikeus ei katso luotettavaksi vastaaja A:n kertomusta siitä, että veitsi oli vahingossa kamppailutilanteessa päätynyt kahdesti asianomistaja B:n selkään. Sen sijaan asianomistajan kertomus vastaajan kahdesta voimakkaasta lyönnistä takaapäin asianomistajan selkään on yhdenmukainen asianomistajalle syntyneiden pistovammojen sijaintien ja haavojen syvyyden kanssa. Korkein oikeus katsoo epätodennäköiseksi etenkin lapaluun kohdalle aiheutuneen syvän pistovamman sellaisen syntymekanismin, että asianomistaja olisi vastaajan tarkemmin erittelemättömin tavoin veitsi omassa kädessään käsirysyn yhteydessä sohaissut itseään selkään. Vastaajan kertomuksen mukaista tapahtumienkulkua on tältä osin pidettävä käytännössä mahdottomana ja siten poissuljettuna vaihtoehtona.

14. Asianosaisten vanhimman, 10-vuotiaan lapsen kertomuksesta käy ilmi, että hän oli nähnyt veitsen olleen sekä isänsä että äitinsä kädessä. Kumpikaan vanhemmista lapsista ei ole esitutkinnassa kertonut, että he olisivat nähneet veitsen osumisen isäänsä. Sen sijaan kummatkin lapset olivat tapahtumapäivää seuraavana iltana kertoneet perhekodin kriisiosaston hoitajalle, todistaja X:lle, kuinka ”veitsi laitettiin isän kylkeen”. Korkein oikeus katsoo, että todistajankertomus siitä, mitä lapset olivat kertoneet heti tapahtumapäivää seuranneena ajankohtana heidän hoidostaan vastanneelle X:lle, tukee päätelmää tarkoituksellisesta lyönnistä ja vastaajasta sen tekijänä.

15. Korkein oikeus katsoo asianomistaja B:n kertomuksen ja sitä tukevan todistajankertomuksen, asianomistajan vammamekanismista esitetyn lääketieteellisen selvityksen ja riidattomien seikkojen nojalla selvitetyksi, että A oli tahallaan lyönyt kahdesti B:tä pitkäteräisellä keittiöveitsellä selkään syytteen teonkuvauksessa tarkemmin selostetuin tavoin ja seurauksin. Varteenotettavaa epäilyä teon tekijästä ja vammojen aiheuttamisesta tahallisella teolla ei siten ole. Tämän jälkeen asiassa on arvioitava, mitkä erityisesti puukotusta ajallisesti edeltävät tapahtumaolosuhteet ovat tulleet asiassa näytetyksi.

Tapahtumaolosuhteet

16. Korkein oikeus toteaa, että keskeisin riidanalainen seikka tapahtumajärjestyksessä on se, missä vaiheessa A on poistunut asunnosta naapuriin hakemaan apua. Tältä osin Korkein oikeus katsoo, että vastaajan kertomuksen mukaista tapahtumajärjestystä voidaan pitää luotettavimpana. Sen mukaan B oli ensin syytekohdassa 4 hänen syykseen luetulla tavalla pahoinpidellyt 9-vuotiasta lastaan. A:n saavuttua töistä kotiin B oli lyhyen suusanallisen riidan jälkeen pahoinpidellyt A:n syytekohdassa 6 B:n syyksi luetulla tavalla. Tästä pahoinpitelystä pelästyneenä vanhin lapsista oli soittanut hätäkeskukseen. B oli katkaissut puhelun ja pahoinpidellyt syytekohdassa 5 hänen syykseen luetulla tavalla soiton tehneen 10-vuotiaan tyttärensä. Vanhimman lapsen kertomus tukee vastaajan kertomusta siitä, että vastaaja A oli tajuihinsa palattuaan mennyt hakemaan apua naapurista. Myös perheen naapurissa noin 50 metrin päässä asuvat todistajat V ja W ovat kertoneet yhdenmukaisesti siitä, että ensin vastaaja A oli tullut heidän ovelleen ja pyytänyt soittamaan paikalle poliisin, minkä jälkeen vastaaja oli palannut takaisin asuntoonsa kohdaten asianomistaja B:n asuntojen välisellä matkalla.

17. Vastaaja A:n palattua takaisin perheen asuntoon B oli A:n luotettavana pidettävällä kertomuksella ja hovioikeuden syytekohdassa 7 B:n syyksi lukemalla tavalla uhannut tappaa A:n. Sen sijaan näyttämättä on jäänyt, oliko B tappouhkauksen tehdessään asianosaisten 10-vuotiaan lapsen kertomin tavoin pitänyt sylissään perheen 2-vuotiasta lasta ja kädessään veistä ja olivatko perheen vanhimmat lapset tällöin yrittäneet estää isäänsä. Kertomus tästä on yksityiskohdissaan jäänyt epämääräiseksi eikä se ole saanut tukea vastaajan kertomuksesta. Näytetyksi on kuitenkin tullut vastaaja A:n ja vanhimman lapsen kertomuksella, että B oli pitänyt kädessään veistä joko juuri ennen uhkaustaan tai heti sen jälkeen ja että B oli tässä yhteydessä pitänyt sylissään perheen nuorinta lasta. Asiassa on myös kummankin asianosaisen ja vanhimman lapsen kertomana selvitetty, että veitsi oli ollut välillä A:n ja välillä B:n kädessä. A oli poistunut asunnosta hakemaan naapurista apua ja vain muutama minuutti asuntoon palaamisensa jälkeen A oli lyönyt B:tä kahdesti veitsellä selkään. Asiassa on riidatonta, että B oli tultuaan puukotetuksi heti omatoimisesti mennyt pyytämään apua naapuriensa todistajien V:n ja W:n asunnolle, joiden eteisen lattialle kaatuneena ja vertavuotana hän oli menettänyt tajuntansa.

18. Edellä kuvattu vastaajan kertomus tapahtumienkulun ajallisesta järjestyksestä sopii yhteen sekä vanhimman lapsen ja todistajina kuultujen mainittujen naapurien kertomusten kanssa että tapahtumienkulun ajallisen ja sinänsä riidattoman keston kanssa. Sen sijaan asianomistaja B:n kertomusta tapahtumienkulun järjestyksestä voidaan pitää epätodennäköisenä ottaen huomioon, että hänen kertomuksensa mukaan asianosaisten välisen suusanallisen riidan, syytekohdan 6 A:han kohdistuneen pahoinpitelyn, syytekohdan 7 laittoman uhkauksen, muiden asianosaisten välisten välienselvittelyyn liittyneiden tilanteiden ja syytekohdan 5 asianosaisten vanhimpaan lapseen kohdistuneen pahoinpitelyn olisi tullut tapahtua vain viiden minuutin aikana kello 16.24–16.29. Asianomistaja B:n kertomuksen luotettavuutta heikentää myös jossain määrin se, että asianomistaja on kertomuksessaan kyseenalaistanut hänen syykseen lainvoimaisesti syyksiluetut pahoinpitelyt ja laittoman uhkauksen sekä muutoinkin vähätellyt muiden perheenjäsenten kokemuksia heihin kohdistuneesta väkivallasta ja perhepiirissä vallinneesta turvattomuuden tunteesta. Asianomistaja B ei ole myöskään esittänyt muuta näyttöä, joka horjuttaisi syytekohdissa 5–7 tarkoitettuihin tekoihin liittyviä tapahtumienkulkuja.

19. Lisäksi asianomistaja B:n kertomuksen luotettavuutta vastaan puhuu myös se, että hän oli heti tultuaan puukotetuksi mennyt naapuriin, minne poliisin on todistaja V:n kertomuksella selvitetty saapuneen V:n vielä ollessa puhumassa hätäkeskuksen kanssa. Viimeksi mainittu poliisin nopea saapumisaika osoittaa sen, että vanhimman lapsen on täytynyt soittaa hätäkeskuspuhelu aikaisemmin kuin mitä asianomistaja B on kertonut. Korkein oikeus katsoo, että hätäkeskuspuheluun johtanut syy on puukotuksen sijaan voinut olla B:lle syytekohdassa 6 syyksiluettu A:han kohdistunut pahoinpitely kodinhoitohuoneessa, mikä sekin tukee jossain määrin vastaaja A:n kertomusta tapahtumajärjestyksestä.

20. Kumpikaan asianosaisista ei ole kertonut, että hätäkeskuspuhelussa kuultavat huutoäänet olisivat A:n. Tämä seikka ja vanhimman lapsen kertomus siitä, että hänen huutonsa kuuluisi äänitallenteelta, viittaavat osaltaan siihen, että A oli hätäkeskuspuhelun alussa ollut tajuntansa menettäneenä kodinhoitohuoneen lattialla miehensä pahoinpitelyn seurauksena. Muussa tapauksessa olisi ollut todennäköistä, että hätäkeskuspuheluun olisi tallentunut myös A:n huutoa tai tämän ääntä. Viimeksi mainittu johtopäätös sopii yhteen vastaaja A:n kertomuksen ja asiassa esitetyn muun näytön kanssa. Korkein oikeus katsoo, että vastaaja A:n kertomusta tapahtumajärjestyksestä ja tapahtumienkulusta itse puukotusta lukuun ottamatta on pidettävä luotettavana. Tapahtumienkulkua on siten näiltä osin arvioitava oikeudellisesti vastaajan kertomuksen perusteella.

Hätävarjelu ja sen liioittelu

Lähtökohdat

21. Asiassa tulee seuraavaksi arvioida kysymystä siitä, onko vastaaja A:n menettelyä pidettävä hätävarjelutekona. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Pykälän 2 momentin mukaan, jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

22. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 114–116) on lausuttu, että oikeuttamisperusteen soveltaminen edellyttää tilannetta, jossa puolustustekoon ryhdytään aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. Puolustusteon pitää olla hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen, eivätkä käytetyt keinot saa olla ilmeisessä epäsuhteessa sinänsä hyväksyttävään puolustautumistarkoitukseen. Säännöksen esitöistä ilmenevällä tavalla voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa on huomioon otettava paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi on lupa käyttää voimakkaampaa väkivaltaa kuin hyökkääjä käyttää ja aiheuttaa hyökkääjälle vakavampia vammoja kuin ne, joihin hyökkäys itsessään otaksuttavasti johtaisi. Voimakeinojen on myös oltava hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellisia. Puolustautumisessa ei saa käyttää väkivaltaa enemmälti kuin hyökkäyksen torjumiseksi on välttämätöntä, eikä voimakeinoja myöskään saa käyttää ennen kuin niihin on tarve, eikä sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi. Hätävarjeluoikeudella on lupa torjua myös kolmatta vastaan kohdistuvat hyökkäykset (HE 44/2002 vp s. 117 sekä KKO 2013:60, kohta 19).

23. Hätävarjelussa käytettyjen voimakeinojen liiallisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota ensinnäkin hyökkäyksen vaarallisuuteen ja tilanteen yllätyksellisyyteen. Niitä on lähtökohtaisesti arvioitava puolustusteon tekijän kannalta. Mitä yllätyksellisempi ja vaarallisempi tilanne on kysymyksessä ja mitä lyhyempi on harkinta-aika, sitä ymmärrettävämmiksi ja anteeksiannettavammiksi käyvät mahdolliset virhearvioinnit. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan tekijälähtöisestä (subjektiivisesta) arvioinnista, sillä vastuuvapauteen ei johda pelkästään se, että tekijän on vaikea hillitä itseään ja tekemisiään. Lainkohdassa tarkoitetulla tavalla ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia ovat ensi sijassa voimakeinot, joita ovat edeltäneet toimintatavan valinnassa sellaiset vaikeudet, jotka ovat aiheutuneet esimerkiksi pelosta, kauhusta ja hämmennyksestä. Sitä vastoin sellaista liiallista voimankäyttöä ei ole pidettävä anteeksiannettavana, jonka taustalla vaikuttavina tekijöinä voidaan pitää aggressiivisia tuntemuksia, kuten vihaa, kostonhimoa tai raivoa (HE 44/2002 vp s. 117–118).

Teko-olosuhteet ja niiden erityispiirteet

24. Korkein oikeus katsoo, että asiassa on selvitetty B:n kohdistaneen ainakin A:han vuodesta 2008 lukien fyysistä väkivaltaa. Myös perheen kaksi vanhinta lasta ovat yhdensuuntaisesti kertoneet isän lyöneen heitä tai vetäneen heitä hiuksista tai korvista. Lasten kertomukset ovat kuitenkin tältä osin ajallisesti täsmentymättömiä, mikä voi johtua lasten melko nuoresta iästä ja kielellisten valmiuksien tasosta. Lapsiin kohdistuneen väkivallan tai sen uhan määrää ja toistuvuutta on siten mahdotonta arvioida. A:n omalla kertomuksella ja todistajien Y ja Z kertomuksilla on kuitenkin tullut luotettavasti selvitetyksi, että A:lla on ollut vuosien mittaan useita vammoja B:n häneen kohdistaman väkivallan takia. A on kahdesti ollut lastensa kanssa turvakodissa, vuonna 2008 noin kuusi kuukautta ja vuonna 2015 noin neljä viikkoa. B on myös vuonna 2009 tuomittu lainvoimaisesti A:n pahoinpitelystä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoo, että viimeksi mainitut seikat riittävät osoittamaan, ettei A:han puolisonsa taholta kohdistunut väkivalta ole ollut vain yksittäistapauksellista. Korkein oikeus toteaa, että lähisuhde- tai perheväkivallalle on tyypillistä, että se saattaa jäädä kokonaan tai osittain ilmoittamatta. Tästä syystä kattavaa näyttöä toistuvasta väkivallasta perheen sisällä ei tavanomaisesti ole esitettävissä. Korkein oikeus katsoo kuultavien omilla kertomuksilla selvitetyksi, että A ja vanhimmat lapset olivat pelänneet B:tä, joka oli kohdellut ainakin A:ta halveksuvasti hänen sukupuolensa vuoksi.

25. Ratkaisussa KKO 2020:20 (kohdat 9–10) todetuin tavoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä sekä naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevassa Euroopan neuvoston yleissopimuksessa (ns. Istanbulin sopimus) on kiinnitetty huomiota perhe- ja lähisuhdeväkivallan vahingollisuuteen sekä haavoittuvassa asemassa olevien perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhrien riittävään tehokkaaseen suojelemiseen esimerkiksi rikosoikeudellisin keinoin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ratkaisukäytännöstä tai Istanbulin sopimuksen määräyksistä ei sinänsä voida johtaa nimenomaista velvoitetta rikosoikeudellisten vastuuvapausperusteiden soveltamiselle väkivaltarikoksen vastaajan rikosoikeudellista syyllisyyttä arvioitaessa. Näiden voidaan kuitenkin katsoa osaltaan tukevan sitä, että hätävarjeluoikeuden yksittäistapauksellisen tapahtumainkulun pohjalta tehtävässä arvioinnissa on perusteltua kiinnittää huomiota myös niihin olosuhteisiin, joissa pitkäkestoisen ja toistuvan perhe- ja lähisuhdeväkivallan kohteena aiemmin ollut vastaaja on toiminut. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 4 luvun 4 §:n edellytysten täyttymistä arvioitaessa puolustautujan aikaisemmat lähisuhdeväkivaltakokemukset voivat vaikuttaa siihen, milloin puolustusteon voidaan katsoa olevan tarpeellinen ja mitä puolustautujalta voidaan kulloinkin kohtuudella edellyttää.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

26. Arvioidessaan sitä, onko A:han kohdistunut aloitettu tai välittömästi uhkaava oikeudeton hyökkäys, Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että tapahtumaketju kokonaisuudessaan on kestänyt vain 16–17 minuuttia. Tuona aikana B on pahoinpidellyt A:ta, syyllistynyt laittomaan uhkaukseen sekä pahoinpidellyt heidän vanhinta, 10-vuotiasta lastaan. Näitä tapahtumia edeltävästi B oli samana päivänä toistuvasti yrittänyt puhelimitse tavoitella A:ta tämän työpaikalta, minkä vuoksi A oli kantanut jo kotiin tullessaan huolta kodissa vallitsevasta tilanteesta. Välittömästi kotiin tultuaan A oli voinut havaita keskimmäisen lapsensa nenästä vuotavan verta ja hän oli tullut B:n pahoinpitelemäksi. A on viimeistään tuolloin voinut perustellusti olla siinä käsityksessä, että B oli kohdistanut päivän mittaan myös hänen 9-vuotiaaseen lapseensa väkivaltaa. Paitsi että perheen asunnossa oli ollut fyysistä ja suusanallista välienselvittelyä A:n ja B:n välillä, B oli kohdistanut voimankäyttöä myös vanhimpaan 10-vuotiaaseen lapseensa tämän pyrittyä soittamaan hätäkeskuksesta apua perheelle. Hätäkeskusnauhoitteesta ilmenee, että puhelun aikana tilanne asunnossa oli ollut kaoottinen ja ahdistava. Korkein oikeus katsoo, että B on kohdistanut A:han ja perheen kahteen vanhimpaan lapseen oikeudettoman hyökkäyksen, jota vastaan A:lla on ollut oikeus puolustautua hätävarjelutoimin. Vaikka A oli tapahtumienkulun aikana poistunut asunnosta hakemaan tuloksetta naapurista apua, oikeudeton hyökkäys ei ollut päättynyt ottaen huomioon, että B oli ollut asunnossa pahoinpitelemiensä 10- ja 9-vuotiaiden lasten sekä 2-vuotiaan lapsen kanssa, joka oli ollut B:n sylissä aiemmin, puolisoiden kiistellessä veitsen hallinnasta. A on tässä tilanteessa voinut pitää lapsiin kohdistuvan väkivallan uhkaa yhä ajankohtaisena. A on ollut asunnosta poissa enintään muutamia minuutteja. A:n lähtiessä naapurista takaisin kotiin B oli ollut häntä asunnon ulkopuolella puolimatkassa vastassa. Väkivalta ja sen uhka on myös jatkunut välittömästi A:n asuntoon palaamisen jälkeen, minkä takia B:n ei voida katsoa luopuneen teostaan. Korkein oikeus katsoo siten, että hätävarjelutilanne on alkanut heti A:n saavuttua töistä kotiin, jatkunut keskeytyksettömästi ja päättynyt A:n lyötyä B:tä veitsellä.

27. Korkein oikeus toteaa, että hätävarjeluteon puolustettavuuden arviointi on usean yksittäisen seikan vaikutusta koskevaa kokonaisarviointia. B:n A:han kohdistama pahoinpitely on ollut sen verran voimakas, että A on menettänyt hetkeksi tajuntansa. Tämän lisäksi B on uhannut tappaa A:n, kohdistanut A:n tieten perheen kahteen vanhimpaan lapseen väkivaltaa, ja väkivaltaisen menettelynsä yhteydessä pitänyt kädessään veistä samalla, kun perheen 2-vuotias lapsi on ollut hänen sylissään. Hyökkäys on tapahtunut perheen asunnossa, missä perheen lapset ovat olleet koko ajan paikalla. B on ollut myös selvästi häntä pienikokoisempaa A:ta voimakkaampi. Hyökkäystä voidaan siten pitää ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta vaarallisena ja kestoltaan ennakoimattomana.

28. A on puolustautunut lyömällä aseetonta B:tä kahdesti veitsellä selkään B:n ollessa kumartuneena lastensa puoleen. Lyönnit ovat olleet voimakkaita, kun otetaan huomioon lyönneistä aiheutuneet syvät pistovammat ja kylkiluumurtuma. Korkein oikeus katsoo, että puolustautujalta ei voida yleensä edellyttää asunnosta pakenemista tilanteessa, jossa hyökkäyksen väistäminen asunnosta pois lähtemällä samalla tarkoittaisi myös väkivallan kohteena olevien muiden henkilöiden, kuten tässä omien lasten, suojelemisesta luopumista. Teräaseella puolustautuminen itsensä tai muiden suojelemiseksi voi olla oikeutettua välittömän, vaarallisen ja voimakkaan hyökkäyksen torjumiseksi. Tässä asiassa on ollut kysymys tuollaisesta, ylivoimaisesta ja välittömästä hyökkäyksestä eikä väkivallan loppuminen ollut näköpiirissä.

29. Kuten ratkaisussa KKO 2019:22 (kohta 22) on todettu, hätävarjelun välttämättömyyskriteeri asettaa vaatimukseksi, että puolustautuja aiheuttaa hyökkääjälle mahdollisimman lievät vammat. B:n hyökkäyksen pysäyttämiseksi ja vaarattomaksi tekemiseksi olisi kyseisissä olosuhteissakin voitu kohtuudella edellyttää, että A olisi käyttänyt veistä vähemmän vaarallisella tavalla kuin lyömällä B:tä kaksi kertaa selkään. A olisi voinut rajoittaa lyöntien määrän yhteen tai joka tapauksessa käyttää veistä siten, että B:lle olisi aiheutunut lievempiä vammoja. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A:n itsensä ja perheen lasten suojelemiseksi tarpeellinen puolustusteko on hyökkäyksen laatu, sen voimakkuus ja muut olosuhteet huomioon ottaen ylittänyt voimankäytöltään sen, mitä voidaan pitää kokonaisuutena arvostellen puolustettavana.

30. Kun puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat, on arvioitava, ovatko olosuhteet olleet sellaiset, ettei tekijältä ole kohtuudella voitu vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin. A on toissijaisesti katsonut, että hän on toiminut hätävarjelun liioittelun anteeksiantoperusteen nojalla ja että hän on tästä syystä rangaistusvastuusta vapaa.

31. Kuten Korkein oikeus on edellä todennut, B:n käyttäytyminen on ollut ennakoimatonta ja uhkaavaa. B on kohdistanut A:han ja perheen kahteen vanhimpaan, asunnossa läsnä olleeseen lapseen vaaralliseksi katsottavan hyökkäyksen. Korkein oikeus katsoo ottamalla huomioon asiassa selvitetyksi tulleen A:n aikaisemman pitkäkestoisen ja toistuvan parisuhteeseen liittyvän väkivaltakokemuksen ja A:n oman kertomuksen toimintansa motiiveista, että A:n puolustautuminen on ollut seurausta siitä, että A on pelännyt oman ja erityisesti lastensa turvallisuuden puolesta. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että A ja lapset olivat veitsellälyöntien jälkeen ja asianomistajan poistuttua asunnosta lukittautuneet suihkuhuoneeseen, missä he olivat olleet poliisin saapumiseen saakka. A:n hädänalaisuutta ja epätoivoa tilanteessa on kuvastanut todistaja V:n kertomus siitä, että A ei ollut aikaisemmin tullut heidän luokseen pyytämään apua tai muussakaan tarkoituksessa käynyt heidän ovellaan. A on arvioitavana olevassa tapauksessa pyytänyt apua naapureiltaan sanoilla ”auta, mies yrittää tappaa”. A:n todelliset ja etenkin hänen mieltämänsä vaihtoehtoiset puolustautumistavat ovat sekavassa ja vaiheittain edenneessä pahoinpitelytilanteessa olleet sangen vähäiset.

32. Sen puolesta, että A:lta olisi kohtuudella voitu vaatia muunlaista suhtautumista B:n hyökkäykseen, puhuu veitsellälyöntejä edeltänyt B:n menettelyn luonne ja A:n oma voimankäyttö. Vaikka B on ilmeisesti vain enintään muutama minuutti ennen veitsellälyöntejä itse uhannut A:n henkeä, pitänyt veistä kädessään ja perheen nuorinta lasta sylissään, itse veitsellälyöntien hetkellä B:n hyökkäys ei ole muuttunut voimakkuudeltaan tai uhkaavuudeltaan vakavammaksi eikä muutoinkaan ole ollut juuri tuolloin A:n tai perheen lasten henkeä välittömästi uhkaava. A:n puolustusteon voimakkuus on ollut myös ylimitoitettu, kun hän on lyönyt kahdesti pitkäteräisellä veitsellä B:tä selkään.

33. Korkein oikeus katsoo edellä lausuttuja seikkoja kokonaisuutena arvioiden, että hätävarjelun liioittelua ei voida pitää A:n rangaistusvastuusta vapauttavana perusteena, mutta se on otettava huomioon hänelle määrättävän rangaistuksen lieventämisperusteena.

Syyksiluettava rikos

34. A on katsonut, että hänen menettelynsä täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön tai toissijaisesti törkeän pahoinpitelyn tai surman yrityksen tunnusmerkistön.

35. B:hen kohdistuneet voimakkaat veitsenlyönnit ovat kohdistuneet B:n selkään kohtiin, joissa sijaitsee elintoimintojen kannalta välttämättömiä sisäelimiä. Lyönnit ovat aiheuttaneet B:lle syviä haavoja ja sellaisen hengenvaarallisen tilan, että B olisi ilman viivytyksetöntä leikkaushoitoa todennäköisesti menehtynyt vammoihinsa. Korkein oikeus katsoo, että A:n on veitsellä B:tä kahdesti lyödessään täytynyt ymmärtää, että kummastakin lyönnistä olisi jo yksistään varsin todennäköisesti voinut seurata B:n kuolema. Näin ollen A:n menettelyssä ei ole kysymys pahoinpitelyrikoksista, vaan joko tapon tai surman yrityksestä.

36. Rikoslain 21 luvun 1 §:n mukainen tappo on henkirikoksen perusmuoto ja saman luvun 3 §:ssä säädetty surma sen lievempi tekomuoto. Viimeksi mainitun säännöksen 1 momentin mukaan, jos tappo, huomioon ottaen rikoksen poikkeukselliset olosuhteet, rikoksentekijän vaikuttimet tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty, rikoksentekijä on tuomittava surmasta vankeuteen vähintään neljäksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Säännöksen toisessa momentissa säädetään surman yritys rangaistavaksi.

37. Lain esitöiden (HE 94/1993 vp s. 94 ja LaVM 22/1994 vp s. 11–12) perusteella surmasäännöksen keskeisenä sisältönä on lieventävien asianhaarojen kokonaisarvostelu ja se, että säännöksen soveltaminen on poikkeus tapon perustunnusmerkistöstä. Säännöksessä tarkoitettuina poikkeuksellisina olosuhteina voisivat tulla kysymykseen pakkotilaa muistuttavat tai sitä lähellä olevat tilanteet, joissa henkilölle itselleen henkirikos näyttäytyy ainoana ulospääsynä. Esitöissä mainitaan myös esimerkkinä tapaus, jossa väkivallan kohteeksi joutunut aviovaimo surmaa miehensä, jonka väkivaltaisuuden vuoksi hän ei ole uskaltanut erota tai kääntyä edes ulkopuolisten puoleen. Myös aikaisemman lain esitöissä (HE 68/1966 vp s. 2) on kiinnitetty huomiota olosuhteisiin, joissa tapettu on omalla käyttäytymisellään provosoinut väkivaltaa rikoksentekijän taholta tai joissa tekijän motiivina on enemminkin ollut epätoivo kuin kosto.

38. Surmasäännöksen soveltaminen on edellä selostetun mukaisesti rajattava vain niihin hyvin harvinaisiin tilanteisiin, joissa olosuhteet ovat niin pakottavat, että tekijä on aidosti mieltänyt ainoaksi ulospääsykseen henkirikoksen tai sen yrityksen. Kuten edellä hätävarjelua koskevissa perustelukohdissa on tarkemmin kuvattu, A on perustellusti kokenut sekä oman että perheen lasten turvallisuuden tilanteessa uhatuksi. Tapahtumat ovat edenneet nopeasti ja ilmeisen tunneperäisesti, mikä on heikentänyt A:n mahdollisuuksia käyttää harkintaa eri toimintavaihtoehtojen valinnassa.

39. Arvio siitä, täyttääkö A:n menettely tapon vai surmarikoksen tunnusmerkistön, on kuitenkin tehtävä objektiiviselta pohjalta, asianomaisista lainkohdista ilmenevien tunnusmerkistötekijöiden nojalla. A on lyönyt B:tä pitkäteräisellä keittiöveitsellä kaksi kertaa takaapäin. Lyönnit ovat olleet voimakkaita ja ne ovat kohdistuneet sellaisiin kehonosiin, että B on saanut hengenvaaralliset vammat. Näin vakavaan väkivaltaan turvautumista ei voida pitää edes kuvatussa tilanteessa hänen kannaltaan välttämättömänä ja ainoana ulospääsynä tilanteesta eikä olosuhteita pakkotilaa muistuttavina tai edes niitä lähellä olevina. A:n syyksi luettua tekoa ei tämän vuoksi ole pidettävä sillä tavoin poikkeuksellisen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehtynä kuin mitä rikoslain 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetaan. Näin ollen A:n ei voida katsoa syyllistyneen hätävarjelun liioitteluna tehtyyn surman yritykseen.

Rangaistus

40. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 4 kohdan ja 8 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan se, että rikos on jäänyt yritykseen, on peruste lieventää rangaistusta. Rikoslain 4 luvun 7 §:n nojalla teon tekeminen hätävarjelun liioitteluna voidaan ottaa myös huomioon rangaistusta lieventävänä seikkana.

41. A:lle olisi tapon yrityksestä tuomittava vähintään 4 vuotta vankeutta. Kun otetaan huomioon hätävarjelun liioittelu, A:n rangaistusta on kuitenkin olennaisesti alennettava. Korkein oikeus katsoo, että A on tuomittava 2 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus on sen pituus huomioon ottaen tuomittava ehdottomana.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen ja siitä tuomitun rangaistuksen asemesta hätävarjelun liioitteluna 11.12.2017 tehdystä tapon yrityksestä 2 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeuteen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila (eri mieltä), Päivi Hirvelä (eri mieltä), Jussi Tapani (eri mieltä) ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Vanhanen: Mietintö sisälsi Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdat 1–37. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavaa:

Teko-olosuhteet ja niiden erityispiirteet

Oikeuskirjallisuudessa (Minna Ruuskanen: Hätävarjelu ja parisuhdeväkivalta: rikosoikeudellinen ja diskurssianalyyttinen tutkimus, 2005) on esitetty, että etenkin toistuvan lähisuhdeväkivallan tapauksissa hätävarjelun ja sen liioittelun edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon, että uhrin voi tällaisissa tapauksissa olla tavanomaista vaikeampaa arvioida, milloin hyökkäys alkaa ja milloin se päättyy. Vaikka tällaisella uhrilla saattaa hyökkääjän aikaisemman käyttäytymisen perusteella olla mahdollisuus jossain määrin ennakoida tulevaa vaaraa, aikaisemmat uhrikokemukset ovat myös voineet herkistää häntä väkivallalle siten, että uhrilla voi olla tavanomaista suurempia vaikeuksia tunnistaa uhkaavan vaaran vakavuutta. Toistuvasti läheisen henkilön väkivaltateon kohteeksi joutunut voi kokea erilaisia ristiriitaisia tunteita, jotka voivat vaikuttaa hänen arviointi- ja puolustautumiskykyynsä. Korkein oikeus todenneekin, että hätävarjeluarviointi on tehtävä kunkin yksittäistapauksen tapahtumienkulun pohjalta ja että arvioinnissa tulee ottaa riittävässä määrin edellä mainitut subjektiiviset seikat kuten myös itse tapahtumienkulun ulkopuoliset asianosaisten olosuhteet muutoinkin huomioon. Tuomioistuinten suorittama hätävarjeluarviointi ei saa olla luonteeltaan kaavamaista, pistemäistä eikä se saa irtaantua siitä todellisuudesta, jossa arvioitava teko on tapahtunut ja jonka puolustautuja itse on kokenut. Toisaalta on korostettava, että myös toistuvan lähisuhdeväkivallan uhrilta on edellytettävä vaikeissakin olosuhteissa harkintaa puolustustekoon ryhtyessään.

Johtopäätös syyksiluettavasta rikoksesta

Ratkaisussa KKO 1997:153 tekijän katsottiin syyllistyneen surman sijasta tappoon, koska hän oli kyennyt ennen surmatyötä pohtimaan tilannetta muutaman tunnin ajan. A:n tapauksessa häneen tai lapsiin kohdistunut väkivalta tai sen uhka ei ole kuitenkaan missään vaiheessa lakannut tapahtumien edetessä nopeasti ja kestäessä kokonaisuudessaan 16–17 minuuttia. Korkein oikeus katsonee, että A:n näkökulmasta puolustautumistekoa edeltänyt väkivaltatilanne on ollut niin kaoottinen, että hän ei ole voinut täysin käsittää oman menettelynsä merkitystä ja oikeudenvastaisuutta. Korkein oikeus katsonee siten, että tapon yritys on tehty kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa, kun otetaan huomioon väkivaltatilanteen luonne, edellä perusteluissa kuvatut A:n toiminnan motiivit, B:n hyökkäyksen aiheuttama uhka ja A:n kokema aikaisempi lähisuhdeväkivalta. Näin ollen A on syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn surman yritykseen.

Rangaistus

Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kolme seuraamusta lieventävää seikkaa. Ensinnäkin A:n syyksi on luettu tapon perustunnusmerkistöä lievempi henkirikoksen tekomuoto eli surma. Toiseksi kysymys on rikoksen yrityksestä eikä täytetystä teosta. Kolmanneksi A on syyllistynyt tekoon hätävarjeluoikeuttaan liioitellen.

Rangaistuksen määräämisen vaikuttavat olosuhteet voidaan ottaa rikoslain 4 luvun 7 §:n nojalla rangaistusta lieventävinä seikkoina huomioon, vaikka tekijää ei hätävarjelun tai sen liioittelun johdosta kokonaan rangaistusvastuusta vapautettaisikaan. Jos rikos on jäänyt yritykseksi tai se on tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita, rikoslain 6 luvun 6 §:n 4 kohdan ja 8 §:n 1 momentin 2 ja 4 kohtien mukaan rangaistusta voidaan lieventää tai määrätä se lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen.

Surmasta tai sen yrityksestä ei ole vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Sen sijaan tapon yrityksestä yksittäisrangaistuksena tuomittava vakiintunut mediaanirangaistus on vuosina 2015–2018 ollut 3 vuodesta 8 kuukaudesta 4 vuoteen (Tilastokeskus: rangaistukset rikoksittain). Teon syyksilukeminen hätävarjelun liioitteluna alentaa rangaistusta, ja lievennys on sitä suurempi, mitä lähempänä ollaan tilannetta, jossa tekijä olisi voitu vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta. Lievennyksen määrä on kuitenkin arvioitava tapauskohtaisesti.

Korkein oikeus katsonee, että tekovälineen, tekotavan ja lyöntikertojen lukumäärän valossa ilman lieventävien seikkojen huomioon ottamista A:n surmaamisyritystä olisi pidettävä moitittavuudeltaan tyypillisenä tapon yrityksenä tai jopa hieman sitä ankarammin rangaistavana. A:n syyksi on kuitenkin luettu tapon yritystä lievempi tekomuoto. Korkein oikeus katsonee, että yksin surman yrityksestä A:lle olisi mitattava noin 3 vuoden mittainen vankeusrangaistus.

Hätävarjelun liioittelun A:n rangaistusta lieventävä vaikutus on merkittävä. Korkein oikeus katsonee, että A:n menettely on hyvin lähellä sellaista hätävarjelun liioitteluna arvioitavaa tilannetta, jossa tekijä olisi anteeksiantoperusteen nojalla kokonaan rangaistusvastuusta vapaa. A:n rikos on ollut erittäin vahingollinen ja vaarallinen, mutta hänen tekonsa vaikuttimet ja rikoksesta ilmenevä hänen muu syyllisyytensä vuorostaan lieventävät teon moitittavuutta huomattavasti. Oikeudenmukaisena seuraamuksena A:lle hänen syykseen luetusta rikoksesta voidaan pitää 1 vuoden 3 kuukauden mittaista vankeusrangaistusta.

A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Tällä ja muutoin edellä lausutuilla perusteilla A:n vankeusrangaistus voidaan rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla määrätä ehdolliseksi.

Hovioikeuden tuomiota on muutettava siten, että A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen ja siitä tuomitun rangaistuksen asemesta hätävarjelun liioitteluna 11.12.2017 tehdystä surman yrityksestä 1 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusrangaistus on ehdollinen 1.12.2022 päättyvine koeajoin.

Tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen tai yhdistelmärangaistukseen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Oikeusneuvos Tapani: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Olen velvollinen ottamaan kantaa rangaistukseen enemmistön syyksilukemisen perusteella, ja olen siitä samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Hirvelä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tapani.

Oikeusneuvos Huovila: Katson alempien oikeuksien tavoin, että A on syyllistynyt tapon yritykseen ja ettei hän siten ole toiminut hätävarjeluksessa lyödessään veitsellä B:tä hartiaan ja selkään Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdasta 3 tarkemmin ilmenevin tavoin ja seurauksin. Lisäksi katson, että B:n tätä edeltänyt menettely, aikaisempi lähisuhdeväkivalta ja A:n niistä johtunut ahdinkotila, joita enemmistö on arvioinut hätävarjelusäännösten perusteella, olisi otettava rikoslain 6 luvun 6 §:n 1 kohdan nojalla rangaistusta merkittävästi alentavana huomioon siten, että A:lle tapon yrityksestä tuomittavan vankeusrangaistuksen tulisi olla samaa suuruusluokkaa kuin hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta hänelle nyt tuomittu rangaistus. Hyväksyn enemmistön perustelut kohtien 1–15 osalta ja perustelen eriävää kantaani tarkemmin seuraavasti.

Hätävarjelu ja sen liioittelu, lähtökohdat

Oikeus puolustautua voimakeinoin edellyttää hätävarjelua koskevan rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan sitä, että tekijään kohdistuu joko aloitettu tai välittömästi uhkaava hyökkäys. Puolustautuminen, joka aloitetaan liian aikaisin tai jatkuu tarpeettoman pitkään, voi tulla arvioiduksi hätävarjelun liioitteluna (HE 44/2002 vp s. 118).

Enemmistön tavoin katson, että puolustautujan aikaisemmat väkivaltakokemukset voivat alentaa vaatimuksia siitä, milloin puolustusteon voidaan katsoa olevan tarpeellinen ja mitä puolustautujalta voidaan kulloinkin kohtuudella edellyttää. Hätävarjelun liioittelua koskevan säännöksen perusteluissa onkin nimenomaisesti todettu, että arvioitaessa tilannetta kokonaisuudessaan on lupa ottaa huomioon ennen kaikkea myös tekijän subjektiiviset tuntemukset (HE 44/2002 vp s. 117–118). Arviointi aikaisempien kokemusten merkityksestä on tehtävä tapauskohtaisesti kussakin asiassa esitetyn todistelun ja ilmi tulleiden seikkojen perusteella myös perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa koskevissa tilanteissa siten kuin enemmistökin on kohdassa 25 katsonut.

Näytön arvioinnista ja sen perustelemisesta

Arvioidessaan hätävarjeluväitettä tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumainkulku on uskottava vaihtoehto. (ks. KKO 2019:22, kohta 12 ja siinä viitattu ratkaisu)

Kun kysymys on voimakasta ruumiillista väkivaltaa käsittäneistä tapahtumista kuten tässä asiassa, asianosaisten kertomusten uskottavuuden arvioimisen kannalta merkittävän ja objektiivisesti tärkeän näytön muodostaa yleensä väkivallan seurauksena saaduista vammoista esitetty lääketieteellinen selvitys, jos sellainen on saatavissa. Arvioitaessa asianosaisten kertomusten uskottavuutta huomiota on lisäksi kiinnitettävä muun muassa kertomuksen keskeisen sisällön johdonmukaisuuteen, realistisuuteen, muuttumattomuuteen ja yksityiskohtien runsauteen (ks. KKO 2013:96, kohta 8).

Tuomioistuimen on rikosasiassa perusteltava näytön harkintaa koskeva ratkaisunsa rikosprosessilain 11 luvun 4 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla. Tuomion perusteluissa on siten selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Näytön harkintaan kuuluu olennaisena osana kokemussääntöjen soveltaminen (ks. esim. KKO 2019:98, kohta 47), koska niiden perusteella arvioidaan, minkälaisia johtopäätöksiä asiassa esitetyistä todisteista ja muutoin ilmi tulleista seikoista voidaan tehdä. Sen vuoksi tuomioistuimen todistusharkinnassaan soveltamien kokemussääntöjen selostaminen perusteluissa edistää tuomion perusteluvelvollisuuden taustalla olevien keskeisten tavoitteiden ja erityisesti näytön harkinnan asianmukaisuuden ja oikeellisuuden kontrollointimahdollisuuden toteutumista.

Teko-olosuhteita koskeva näytön arviointi

Arvioitavana on erityisesti se, onko hätävarjelutilanne enemmistön katsomin tavoin alkanut heti A:n saavuttua töistä kotiin, jatkunut keskeytyksettömästi noin 17 minuuttia ja päättynyt A:n puukotettua B:tä.

A:n kertomus ilmenee edeltä kohdasta 12. Sen mukaan B oli hyökännyt hänen kimppuunsa heti kun hän oli tullut perheen asuntoon ja tilanne oli myöhemmin päättynyt siihen, kun hän oli purrut B:tä käteen ja B oli kamppailutilanteessa kompastunut mattoon veitsen osuessa tämän selkään. Mainittuun kohtaan kirjatun, vain vähän yksityiskohtia sisältäneen kertomuksen perusteella olisi sinänsä mahdollista ajatella, että B:n harjoittama väkivalta ja uhkailu oli jatkunut katkeamatta koko 17 minuutin ajan.

B:n veitsen iskuista saamat vammat ja toisaalta myös puremajälkien puuttuminen kädestä osoittavat kuitenkin, ettei A:n kertomus voi pitää paikkaansa B:hen kohdistuneiden veitseniskujen ja välittömästi sitä edeltäneiden tapahtumien osalta. Sitä vastoin B:n kertomus on veitsellä iskujen osalta uskottava, niin kuin Korkein oikeus on edellä katsonut (kohta 15). B on kertonut, että hän oli iskujen tapahtuessa ollut kyyristyneenä selkä A:ta kohden.

B:n kertomusta veitsellä lyöntejä edeltäneistä tapahtumista leimaa toisaalta pyrkimys välttää kertomasta hänelle epäedullisista seikoista. Ilmeistä on, että hän ei ole halunnut kertoa tapahtumista siltä osin kuin hän itse on käyttänyt väkivaltaa tai uhannut sillä. Sen vuoksi B:n kertomuksen tällä osalla on suhteellisen vähäinen A:n kertomuksen uskottavuutta heikentävä vaikutus.

A:n kertomuksen uskottavuutta lyöntiä edeltävistä tapahtumista heikentää edellä mainittujen seikkojen lisäksi se, ettei hänessä ole tapahtuman jälkeisenä päivänä suoritetussa lääkärintarkastuksessa havaittu näkyviä merkkejä väkivallasta, vaikka hänen kertomuksensa perusteella B:n häneen kohdistama väkivalta on ollut niin voimakasta, että yleensä sellaisesta jää havaittavia merkkejä. On kuitenkin mahdollista, ettei voimakkaastakaan väkivallasta jää havaittavia jälkiä, vaikka se ei ole tavallista. Jälkien puuttuminen viittaa kuitenkin osaltaan siihen, että A on – mahdollisesti tiedostamattaan – liioitellut häneen kohdistunutta väkivaltaa tapahtumista kertoessaan, mikä on tavanomaista sellaisessa tilanteessa, jossa A on ollut.

Tapahtumien kesto, noin 17 minuuttia, A:n saapumisesta asuntoon veitsellä iskujen tapahtumiseen ei itsessään tai yhdessä muun näytön kanssa tue näkemystä, että B:n hyökkäys A:ta ja lapsia kohtaan olisi kestänyt koko tuon ajan. B:n on näytetty A:n kotiin tulon jälkeen kohdasta 2 ilmenevin tavoin pahoinpidelleen A:ta ja heidän yhteistä lastaan sekä uhanneen A:ta. Syytekohdassa 4 hänen syykseen luettu pahoinpitely on sen sijaan tapahtunut jo ennen A:n saapumista. Tapahtumien kesto 17 minuuttia pikemminkin viittaa siihen, ettei B:n hyökkäys, joka on siis koostunut mainituista kolmesta osateosta, ole jatkunut yhtäjaksoisesti koko tuota aikaa.

Myöskään lähinaapurin kertomus siitä, ettei A:ssa ollut havaittavissa poikkeavaa tämän tullessa pyytämään poliisin kutsumista paikalle ja että A oli lähtenyt kävelemään pois suhteellisen rauhallisen oloisena naapurin kieltäydyttyä soittamasta poliisille, ei tue sitä käsitystä, että B:n hyökkäys olisi jatkunut koko 17 minuutin ajan ja ollut siten käynnissä myös A:n lähtiessä pyytämään poliisin paikalle kutsumista, jolloin lapset olivat jääneet asuntoon yhdessä B:n kanssa. Yleensä lapsen vanhempi reagoi lapseen kohdistuvaan uhkaan voimakkaasti eikä voi peittää siitä aiheutuvaa hätää ulkopuoliseltakaan. Toisaalta ihmiset voivat reagoida vaaratilanteisiin eri tavalla, eikä A:n käyttäytymiselle tässä tilanteessa tule sen vuoksi antaa liian suurta todistusarvoa. Kuitenkin sekin heikentää osaltaan hätävarjeluväitteen uskottavuutta.

Asiassa on lisäksi esitetty todisteina muun muassa lasten videoidut kertomukset ja hätäkeskuspuhelusta tehty äänitallenne. Lasten kertomuksilla on ollut merkittävä todistusarvo varsinkin B:n syyksi alemmissa oikeuksissa luettujen tekojen arvioinnissa ja niiden voidaan kohdasta 14 ilmenevin tavoin katsoa tukevan jossain määrin myös sitä, että A oli lyönyt veitsellä B:tä ja etteivät B:n vammat siten ole tulleet A:n väittämin tavoin kaatumisen seurauksena. Sitä vastoin niistä ilmeneviä seikkoja ei mielestäni ole mahdollista yhdistää luotettavasti minkään kokemussäännön perusteella siihen väitteeseen, että B:n hyökkäys olisi jatkunut yhtäjaksoisesti A:n asuntoon tulosta veitsellä iskuihin. Katson, että todistusharkinnassa pitää yleensäkin varoa liian vahvojen johtopäätösten tekoa lähtökohtaisesti heikkojen tai ristiriitaisia vaihtoehtoja tukevien todistustosiseikkojen perusteella, ellei niiden tavanomaista suurempaa todistusarvoa ole mahdollista perustella objektiivisesti.

Johtopäätökset näytön harkinnasta

Korkeimman oikeuden 25. ja 26.11.2019 toimittamassa suullisessa käsittelyssä kuultuja asianosaisia on tätä ennen kuultu esitutkinnassa, käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Suullisessa käsittelyssä on esitetty sama todistelu kuin alemmissa oikeuksissa, eikä siellä ole, kuten asianosaisten loppulausunnoistakin on ilmennyt, tullut esiin sellaisia uusia seikkoja, joilla voisi olla merkitystä asiassa suoritettavassa näytön harkinnassa.

Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat tuomioidensa perusteluissa arvioineet niiden pääkäsittelyissä esitetyn näytön ja siellä ilmi tulleiden seikkojen näyttöarvon perusteellisesti ja tasapuolisesti sekä päätyneet näytön harkinnassa keskenään samaan lopputulokseen hätävarjeluväitteen osalta. Aikaisemmin lausuttuun nähden myöskään Korkeimmassa oikeudessa esitetty näyttö ei ole tukenut A:n esittämää hätävarjeluväitettä kuten ei myöskään enemmistön omaksumaa käsitystä 17 minuuttia kestäneestä hätävarjelutilanteesta. Aikaisempien väkivaltakokemusten ei voida esitetyn selvityksen perusteella katsoa vaikuttaneen A:n tekoon siten, että niiden vuoksi veitsellä lyöntien voitaisiin katsoa olleen tarpeellinen puolustusteko tai häneltä ei olisi voitu kohtuudella edellyttää lyönneistä pidättymistä. Korkeimmassa oikeudessa ei siten ole perusteita arvioida näyttöä hätävarjeluväitteen osalta toisin kuin hovioikeus on tuomiossaan arvioinut. Näin ollen katson, et¬tei A ole toiminut hätävarjelutilanteessa lyödessään B:tä veitsellä.

Kohdista 34–39 ilmenevillä perusteilla katson lisäksi, ettei A:n voida katsoa syyllistyneen surman yritykseen.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan rangaistuksen mittaamisesta A:n syyksi luetun hätävarjelun liioitteluna tehdyn tapon yrityksen perusteella ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.