KKO:2020:77

Asian aikaisempi käsittely

Työtuomioistuimen välituomio 27.2.2019 nro 30 ja tuomio 17.3.2020 nro 30 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Työtuomioistuimen välituomion 27.2.2019 ovat ratkaisseet työtuomioistuimen presidentti Pärnänen sekä jäsenet Niemiluoto, Anttila, Aaltonen, Liukkonen, Äimälä (eri mieltä), Aarto (eri mieltä), Tuliara (eri mieltä), Lallo (eri mieltä), Lehto, Vettainen, Tähkäpää, Pohjola, Wilska (eri mieltä), Koivisto (eri mieltä), Komulainen ja Mustonen. Esittelijä Julmala. Työtuomioistuimen tuomion 17.3.2020 ovat ratkaisseet työtuomioistuimen jäsenet Anttila, Kiiski, Nyyssölä (eri mieltä), Lerssi, Lehto ja Mustonen.

Ylimääräinen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Työmarkkinalaitos A vaati, että työtuomioistuimen välituomio ja tuomio puretaan.

Neuvottelujärjestö B vaati, että hakemus hylätään.

Välitoimet

Työtuomioistuin antoi ylimääräisen muutoksenhakemuksen vireilletulon jälkeen 17.3.2020 purkuhakemuksen kohteena olevaan välituomioon liittyvässä pääasiassa tuomion. Korkein oikeus varasi asianosaisille tilaisuuden antaa lausumansa siitä, mikä merkitys työtuomioistuimen tuomiolla oli välituomioon kohdistuvan purkuhakemuksen kannalta.

Työmarkkinalaitos A ja Neuvottelujärjestö B antoivat pyydetyt lausumat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Neuvottelujärjestö B on kanteessaan työtuomioistuimessa vaatinut, että työtuomioistuin vahvistaa, että kuntayhtymä C:n varallaoloksi lukema aika on tullut lukea kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen perusteella työajaksi kanteessa mainittujen työntekijöiden osalta ja että työtuomioistuin velvoittaa kuntayhtymä C:n suorittamaan näille työntekijöille palkkasaatavia.

2. Työmarkkinalaitos A ja kuntayhtymä C ovat vaatineet, että kanne hylätään muun muassa sillä perusteella, että työntekijöiden vaatimukset olivat vanhentuneet.

3. Työtuomioistuin on ottanut erikseen välituomiolla ratkaistavakseen kysymyksen siitä, mitä kanneaikaa asiaan sovelletaan ja onko oikeus kanteessa tarkoitettuihin saataviin rauennut. Työtuomioistuin on katsonut, että työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaista kahden vuoden kanneaikaa ei sovelleta työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa työ- ja virkaehtosopimuksiin perustuvia saatavia koskevissa asioissa. Kanne oli nostettu työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaisessa viiden vuoden määräajassa, joten työtuomioistuin hylkäsi vanhentumisväitteen.

4. Työtuomioistuin on välituomionsa perusteluissa todennut, että Korkein oikeus oli ratkaisussaan KKO 2018:10 poikennut työtuomioistuimen omaksumasta työaikalain (605/1996) 38 §:n sanamuodon suppeasta tulkinnasta ja säännöksen sanamuotoa laajentavasti tulkinnut työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi myös työehtosopimukseen perustuvat työaikasaatavat.

5. Työtuomioistuin on edelleen todennut, että työtuomioistuimen käsittelyn erityispiirteisiin kuuluvat oikeudenkäyntiä edeltävät oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaiset erimielisyysneuvottelut, jotka voivat kestää pitkään. Työaikalain kanneaikasäännöksen laajentavasta tulkinnasta seuraisi, että järjestäytynyt työntekijä ei erimielisyysneuvotteluihin kuluvan ajan vuoksi tosiasiassa saisi hyväkseen kahden vuoden kanneaikaa. Kanneajalla on olennainen merkitys osana perus- ja ihmisoikeutena turvattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Ammatillisen yhdistymisvapauden käyttäminen ei voi johtaa siihen, että yhdenvertaisuus lain edessä ei kanneajan suhteen tosiasiassa toteudu. Työtuomioistuin on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että työehto- ja virkaehtosopimuksiin liittyvillä menettelytapamääräyksillä on perusteltu myös työsopimuslain mukaisen kanneajan säätämistä viideksi vuodeksi kahden vuoden sijaan. Vielä työtuomioistuin on perustellut tulkintaansa sillä, että työaikalain 38 § on poikkeussäännös työsopimuslain säännökseen verrattuna, ja sitä oli siksi tulkittava suppeasti huomioon ottaen, että se lyhensi työntekijän suojaksi säädettyä vanhentumis- ja kanneaikaa työsopimuslain yleissäännökseen verrattuna.

6. Eri mieltä olleet työtuomioistuimen jäsenet katsoivat, että asiassa tuli soveltaa työaikalain (605/1996) kahden vuoden kanneaikasäännöstä ja hyväksyivät väitteen saatavien raukeamisesta.

7. Tuomiossaan 17.3.2020 työtuomioistuin on kanteessa vaadituin tavoin vahvistanut, että varallaoloksi luettu aika oli tullut kokonaan tai osittain lukea työajaksi, ja velvoittanut kuntayhtymä C:n suorittamaan työntekijöille palkkasaatavia.

Purkuhakemus ja vastaus

8. Työmarkkinalaitos A:n purkuvaatimus on perustunut siihen, että työtuomioistuimen välituomio perustuu työaikalain (605/1996) 38 §:n ilmeisesti väärään soveltamiseen. Korkein oikeus oli ennakkopäätöksessään KKO 2018:10 katsonut, että työaikalain mukainen kanneaikasäännös koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa. Myös tässä asiassa työaikakorvauksia koskeviin vaatimuksiin oli tullut soveltaa työaikalain mukaista kanneaikaa, jolloin saatavien oli katsottava rauenneen. Korkein oikeus käyttää perustuslain 99 §:n mukaan ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa. Työtuomioistuin ei voinut jättää noudattamatta Korkeimman oikeuden selkeää ohjetta siitä, kuinka työaikalain kanneaikasäännöstä oli sovellettava. Työmarkkinalaitos A:n mukaan työtuomioistuimen välituomio oli lisäksi perustunut oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momentin ja perustuslain 13 §:n 2 momentin ilmeisesti väärään soveltamiseen.

9. Neuvottelujärjestö B on vaatinut, että hakemus hylätään. Työtuomioistuimen välituomio ei ollut miltään osin ristiriidassa lainsäädännön tai Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen kanssa. Kysymys ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko työtuomioistuimen välituomio ja siihen kannevaatimusten vanhentumattomuuden osalta perustunut työtuomioistuimen tuomio perustunut hakemuksessa esitetyillä perusteilla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja onko välituomio tai tuomio tällä perusteella purettava.

Ylimääräisen muutoksenhaun kohde

11. Työmarkkinalaitos A on kohdistanut purkuhakemuksensa ensisijaisesti työtuomioistuimen välituomioon ja toissijaisesti työtuomioistuimen samassa asiassa antamaan tuomioon.

12. Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 36 §:n mukaan työtuomioistuimen tuomio on lopullinen ja se voidaan heti panna täytäntöön samassa järjestyksessä kuin yleisen tuomioistuimen lainvoimainen tuomio. Ylimääräisen muutoksenhaun osalta noudatetaan lain 37 §:n nojalla soveltuvilta kohdin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun riita-asioita koskevia säännöksiä. Työtuomioistuimen lopulliseen tuomioon ei voi hakea muutosta Korkeimmalta oikeudelta säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin, mutta se voi työtuomioistuinlain 37 §:n nojalla olla ylimääräisen muutoksenhaun kohteena. Asiassa on Työmarkkinalaitos A:n ensisijaisen vaatimuksen perusteella ensin ratkaistava, voiko työtuomioistuimen välituomio olla ylimääräisen muutoksenhakemuksen kohteena.

13. Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 30 §:n 2 momentissa säädetään, että työtuomioistuin voi erikseen ratkaista sellaisen esikysymyksen, jonka selvittämisestä riita-asian ratkaisu riippuu (välituomio). Lain 38 §:n mukaan asioiden käsittelyssä työtuomioistuimessa noudatetaan soveltuvin osin mitä oikeudenkäynnistä riita-asioissa säädetään, mikäli samassa laissa ei muuta säädetä.

14. Korkein oikeus toteaa, että tuomion purun kohteena voivat lähtökohtaisesti olla vain oikeusvoimaiset tuomioistuimen ratkaisut. Työtuomioistuin on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 30 §:n 2 momentin mukaisella välituomiollaan ratkaissut vaatimusten vanhentumista koskevan kysymyksen, jonka selvittämisestä vaatimusten ratkaiseminen on muilta osin riippunut. Tällainen välituomio, jonka perusteella pääasian käsittelyä on jatkettu, ei saa erikseen oikeusvoimaa, vaan se sitoo ainoastaan asian jatkokäsittelyssä, jossa annettavalla tuomiolla asia ratkaistaan oikeusvoimaisesti. Tällaiseen välituomioon saakin hakea muutosta ainoastaan haettaessa muutosta asian lopulliseen ratkaisuun silloin, kun se on muutoksenhakukelpoinen.

15. Korkein oikeus katsoo, että kun asiaa ei ole oikeusvoimaisesti ratkaistu vielä työtuomioistuimen välituomiolla vaan vasta siihen osaltaan perustuneella pääasiaratkaisulla, oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momenttiin perustuvaa tuomion purkamista koskevaa hakemusta ei voida tutkia pelkästään välituomioon kohdistuvana, vaan se on tutkittava välituomion ja lopullisen pääasiaratkaisun muodostamaan kokonaisuuteen kohdistuvana. Työmarkkinalaitos A onkin kohdistanut tuomion purkamista koskevan hakemuksensa myös työtuomioistuimen samassa asiassa antamaan, osin välituomioon perustuneeseen tuomioon. Asiassa ei siten ole estettä tutkia työmarkkinalaitos A:n vaatimuksia, jotka liittyvät välituomiolla ratkaistuun vanhentumiskysymykseen.

Korkeimman oikeuden arviointi

16. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen edellyttää, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä (ks. KKO 2009:80, kohta 6, KKO 2011:43, kohta 13 ja KKO 2017:6, kohta 20).

17. Työmarkkinalaitos A:n hakemus on perustunut keskeisesti väitteelle, että työtuomioistuimen ratkaisu oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen sillä perusteella, että työtuomioistuin oli ratkaisussaan poikennut Korkeimman oikeuden ratkaisussaan KKO 2018:10 omaksumasta työaikasaatavien kanne- ja vanhentumisaikasääntelyä koskevasta tulkinnasta.

18. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 todennut, että työaikalain kanneaikaa koskeva säännös koskee sen sanamuodon mukaan työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia. Lain sanamuoto kuitenkin mahdollisti tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Toisaalta sanamuoto mahdollisti myös työtuomioistuimen omaksuman suppeamman tulkinnan, jonka mukaan se koskisi ainoastaan sellaisia korvauksia, jotka perustuivat yksinomaan työaikalain säännöksiin. Korkein oikeus on ratkaisussaan päätynyt siihen, että kanteessa vaaditut työaikakorvaukset kuuluivat työaikalaissa säädetyn kanneajan piiriin siltäkin osin kuin ne olivat perustuneet työehtosopimukseen, minkä vuoksi osa vaatimuksista hylättiin vanhentuneina.

19. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen ratkaisu voi perustua ilmeisesti väärään lain soveltamiseen myös silloin, kun se poikkeaa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä. Esimerkiksi prosessuaalisten määräaikojen laskentaan, kanneaikoihin sekä vanhentumiskysymyksiin liittyvien oikeusvarmuutta ja tuomioistuimeen pääsyä koskevien näkökohtien vuoksi erityistä merkitystä voidaan antaa Korkeimman oikeuden tämänkaltaisia kysymyksiä koskevan vakiintuneen ratkaisukäytännön noudattamiselle. Lainvoiman saaneen tuomion purkaminen oikeuskäytännön vastaisena edellyttää kuitenkin, että oikeustilaa voidaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella pitää yksiselitteisenä.

20. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:10 on todettu, että sovellettava säännös on ollut tulkinnanvarainen ja että se mahdollistaa myös työtuomioistuimen aikaisemmin omaksuman suppeamman tulkinnan. Työtuomioistuin on välituomiossaan ottanut Korkeimman oikeuden ratkaisun huomioon ja perustellut sitä, miksi se on erityistuomioistuimena päätynyt asiassa soveltamaan Korkeimman oikeuden ratkaisusta poikkeavasti työsopimuslain 13 luvun 9 §:ää työaikalain (605/1996) 38 §:n asemesta. Korkein oikeus katsoo, että työaikakorvauksia koskeva kanneaikasääntely sekä mainittujen työaikalain ja työsopimuslain säännösten välinen suhde eivät säännösten sanamuotojen perusteella ole yksiselitteisiä. Myöskään ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei voida katsoa muodostuneen sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa, että tuomion, jossa nimenomaisesti on perusteltu ratkaisusta poikkeavaa tulkintaa, voitaisiin katsoa perustuvan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

21. Korkein oikeus katsoo, että työtuomioistuimen välituomiosta ilmenevät viittaukset oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momenttiin ja perustuslain 13 §:n 2 momenttiin eivät myöskään osoita, että välituomio olisi perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

22. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, ettei työmarkkinalaitos A ole esittänyt perusteita, joiden nojalla työtuomioistuimen välituomio ja siihen vanhentumiskysymyksen osalta perustunut tuomio voitaisiin purkaa.

Päätöslauselma

Työmarkkinalaitos A:n hakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen, Timo Ojala ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Eeva Palaja.