Ennakkoratkaisupyyntö 11.5.2026

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Oikeudenkäynnin kohde

1. Asiassa on kysymys kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2011/7 (maksuviivästysdirektiivi) tulkinnasta viranomaisen ja elinkeinonharjoittajan välisessä suhteessa.

2. Ratkaistavana on ensinnäkin kysymys siitä, onko viranomaisen ja elinkeinonharjoittajan välisissä kaupallisissa toimissa 4 artiklan mukaisesti määräytyvä viivästyskorko tullut direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla maksettavaksi silloin, kun viivästyskorkoa olisi kertynyt saatavalle alle yhden sentin verran, tai mikäli viivästyskoron määrä sentin kymmenysten tarkkuudella laskettuna pyöristyisi nollaan euroon.

3. Kysymys on toiseksi siitä, asettaako direktiivin 6 artiklan 1 kohta esteen soveltaa sen mukaisista perintäkulukorvauksista määrättäessä sellaista kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan velkoja ei saa aiheuttaa velalliselle kohtuuttomia tai tarpeettomia perintäkuluja, taikka sellaista kansallista oikeusperiaatetta, jonka mukaan velkoja ei saa vedota kannaltaan edulliseen, sinänsä pätevään oikeuteen, mikäli se olisi sopimuspuolten välistä lojaalisuusvelvoitetta koskevan periaatteen vastaista.

Asian kannalta merkitykselliset tosiseikat

4. B:n kaupunki ja eräät muut kunnat ovat hankintayksikkönä kilpailuttaneet kirjastojensa kirjahankinnat vuosille 2015–2016 keväällä 2015. A osakeyhtiö on voittanut kilpailutuksen ja valittu sopimustoimittajaksi. Sopimus päättyi 31.12.2016. Asiassa on riidatonta, että B:n kaupunki on maksanut kanteessa tarkoitetut, kirjatoimituksiin perustuvat laskut niihin merkittyinä eräpäivinä ja että maksu on kirjautunut A osakeyhtiön tilille hyvityksenä yleensä vasta laskujen eräpäivää seuraavana päivänä tai eräpäivää seuraavaa arkipäivää seuraavana päivänä. A osakeyhtiö on lähettänyt B:n kaupungille sähköiset laskut, jotka tämä on hyväksynyt järjestelmässä ilman muutoksia.

5. A osakeyhtiö on huhtikuussa 2018 ensi kerran vaatinut B:n kaupungilta lakisääteisiä viivästyskorkoja sekä maksuviivästysdirektiivin 6 artiklan 1 kohdassa ja kansallisessa saatavien perinnästä annetun lain 10 e §:ssä (31/2013) tarkoitettuja 40 euron määräisiä vakiokorvauksia sopimusaikana tehtyihin toimituksiin liittyvien, edellä mainittujen maksuviivästysten perusteella. Yhtiö on saman vuoden marraskuussa nostanut kanteen, jossa se on vaatinut yhteensä 739 myöhästyneen laskun perusteella näiden laskujen erääntyneitä viivästyskorkoja yhteensä 77,27 euroa ja kunkin yksittäisen laskun osalta perintäkuluna 40 euron määräistä vakiokorvausta, yhteensä 19 480 euroa. Yksittäisten laskujen osalta vaaditut erääntyneet viivästyskorot vaihtelevat 0,1 sentin ja 4,215 euron välillä.

6. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, että maksuviivästysdirektiivin 4 artiklan 1 kohdasta huolimatta asiaa oli arvioitava laajemmin kansallisessa sopimusoikeudessa noudatettava lojaliteettivelvoite huomioon ottaen. Kun A osakeyhtiö ei ollut sopimussuhteen aikana kiinnittänyt B:n kaupungin huomiota siihen, ettei se ollut pitänyt maksukäytäntöä sopimuksen mukaisena eikä ollut tarjonnut kaupungille mahdollisuutta välttyä uusilta väitetyiltä sopimusrikkomuksilta, se oli menetellyt epälojaalisti ja menettänyt oikeutensa vaatia sopimussuhteeseen perustuvia viivästyskorkoja ja perintäkulujen vakiokorvauksia.

7. Korkein oikeus on myöntänyt A osakeyhtiölle valitusluvan. A osakeyhtiö on Korkeimmassa oikeudessa uudistanut viivästyskorkoja ja perintäkulujen vakiokorvauksia koskevat vaatimuksensa 712 laskun osalta. B:n kaupunki on vaatinut valituksen hylkäämistä. B:n kaupunki on kiinnittänyt huomiota siihen, että erääntyneet viivästyskorot ovat yksittäisten laskujen kohdalla myös alle yhden sentin suuruisia, ja vedonnut siihen, että A osakeyhtiöllä olisi ollut mahdollisuus yhdistää perinnässään yksittäiset laskut, mutta A osakeyhtiö on pyrkinyt maksimoimaan vakiokorvausten määrän tavalla, joka ei ole hyväksyttävä.

Sovellettavat oikeusohjeet

Unionin oikeus

8. Direktiivin (2011/7/EU) johdanto-osan 28 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

” (28) Tällä direktiivillä olisi estettävä sopimusvapauden väärinkäyttö velkojan vahingoksi. Tällaisena väärinkäyttönä voidaan pitää sitä, että maksupäivää tai -aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskeva sopimusehto tai menettely ei ole perusteltu velalliselle myönnettyjen ehtojen johdosta tai sen pääasiallisena tarkoituksena on parantaa velallisen maksuvalmiutta velkojan kustannuksella. Tutkijoiden laatiman yhteisen viitekehysluonnoksen mukaisesti velkojan kannalta kohtuuttomina tai sopimattomina olisi pidettävä kaikkia sopimusehtoja tai menettelyjä, jotka poikkeavat selvästi hyvästä liiketavasta ja ovat kunniallisen ja vilpittömän menettelyn vaatimuksen (good faith and fair dealing) vastaisia. -- Tämä direktiivi ei saisi vaikuttaa kansallisiin säännöksiin, jotka liittyvät sopimusten tekotapaan tai joilla säännellään velalliselle kohtuuttomien sopimusehtojen pätevyyttä.”

9. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaupallisissa toimissa, joissa velallinen on viranomainen, velkojalla on artiklassa määritellyn ajan päätyttyä oikeus lakisääteiseen viivästyskorkoon ilman, että maksumuistutus on tarpeen.

10. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi 3 tai 4 artiklan mukaisesti velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa.

Kansallinen oikeus

11. Direktiivi 2011/7 on pantu kansallisesti täytäntöön ensisijaisesti lailla kaupallisten sopimusten maksuehdoista (30/2013, maksuehtolaki). Lain 1 §:n 1 momentin mukaan sitä sovelletaan maksuihin, jotka elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön on suoritettava elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta tai palvelusta. Pykälän 2 momentin mukaan, mitä kyseisessä laissa säädetään sopimusehdoista, koskee myös sopimuskäytäntöjä.

12. Korkolain (633/1982) 5 §:n 1 momentin mukaan, jos velan eräpäivä on velallista sitovasti ennalta määrätty, viivästyskorkoa on maksettava eräpäivästä lukien.

13. Direktiivin 6 artiklan mukaista vakiokorvausta koskeva määräys on pantu voimaan saatavien perinnästä annetulla lailla (513/1999). Kanteen vireillepanohetkellä voimassa olleen lain 10 e §:n (31/2013) mukaan, jos maksuehtolain 1 §:ssä tarkoitettu maksu on viivästynyt siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, velkojalla on oikeus saada velalliselta 40 euroa vakiokorvauksena perintäkuluista.

14. Saatavien perinnästä annetun lain 4 §:n 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä. Pykälän 2 momentin 2 kohdan nojalla perinnässä ei saa aiheuttaa velalliselle kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja taikka tarpeetonta haittaa. Lain 10 §:n 3 momentin mukaan velallinen ei ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos velkoja on menetellyt 4 §:n vastaisesti, paitsi jos menettelyn moitittavuutta tai laiminlyöntiä voidaan pitää vähäisenä.

15. Kansallisessa sopimusoikeudessa on noudatettu oikeusperiaatetta, joka rajoittaa tietyissä olosuhteissa sopimuksen osapuolen mahdollisuuksia vedota sinänsä päteviin oikeuksiinsa. Tässä tapauksessa riidan osapuolten esittämien väitteiden vuoksi asiassa tulee arvioitavaksi tämän lojaliteettivelvollisuuden merkitys. Lojaliteettivelvollisuudella tarkoitetaan sopimusoikeudessa sopimusosapuolen velvollisuutta ottaa tietyssä määrin huomioon myös vastapuolen edut ja toimia siten, ettei vastapuolelle aiheudu vahinkoa tai että aiheutuva vahinko rajoittuu mahdollisimman vähäiseksi.

Ennakkoratkaisupyynnön tarve

16. Korkeimman oikeuden käsiteltävänä on viivästyskoron ja perintäkulujen vakiokorvauksen perintää koskeva asia, jossa perustellun ratkaisun antaminen edellyttää direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan tulkintaa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää vastausta siihen kysymykseen, onko viivästyskorko tullut direktiivin tarkoittamalla tavalla maksettavaksi myös sellaisissa tilanteissa, joissa saatavan pienuuden ja maksuviivästyksen vähäisyyden vuoksi laskennallinen viivästyskorko olisi alle yhden sentin suuruinen.

17. Samoin on tulkinnanvaraista se, voiko tuomioistuin yksittäistapauksessa katsoa perintäkulujen vakiokorvauksen vaatimisen johtavan kohtuuttomuuteen tai olevan muuten kansallisten oikeusperiaatteiden vastaista, erityisesti ottaen huomioon direktiivin 28 johdantokappaleessa mainittu direktiivin tavoite, ettei direktiivi saisi vaikuttaa kansallisiin säännöksiin, jotka liittyvät sopimusten tekotapaan tai joilla säännellään velalliselle kohtuuttomien sopimusehtojen pätevyyttä.

Ensimmäisen kysymyksen tausta

18. Unionin tuomioistuin on katsonut, että se seikka, että maksuviivästys ei ole merkittävä, ei voi olla perusteena sille, että velallinen vapautetaan suorittamasta perintäkulujen korvauksena maksettavaa kiinteää vähimmäissummaa jokaisesta yksin hänestä johtuvasta maksuviivästyksestä (tuomio 11.7.2024, Skarb Państwa, C-279/23, EU:C:2024:605, 26 kohta).

19. Edelleen Unionin tuomioistuin on todennut, että yritysten ja viranomaisten välisten kaupallisten toimien osalta viivästyskorko tulee 40 euron kiinteän summan tapaan maksettavaksi automaattisesti direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyjen maksuaikojen päätyttyä (tuomio 11.7.2024, Skarb Państwa, C-279/23, EU:C:2024:605, 24 kohta).

20. Euron käyttöönotosta annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 974/98 2 artiklan mukaan osallistuvien jäsenvaltioiden valuutta on euro. Valuuttayksikkö on yksi euro, ja yksi euro jakautuu sataan senttiin.

21. Arvioitaessa nyt ratkaistavana olevaa tapausta pohdittavaksi tulee, miten direktiivin 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava tilanteessa, jossa erääntyneen viivästyskoron määrä jää alle yhden sentin suuruiseksi. Tuomioistuin ei voi velvoittaa maksua tapahtuvaksi sentin osissa, koska tällaista maksuvelvollisuutta ei välttämättä olisi mahdollista panna täytäntöön. Lisäksi huomioon on otettava, että sentin kymmenysten tarkkuudella vaadittu viivästyskorko voi yleisten matemaattisten pyöristyssääntöjen mukaan pyöristyä nollaan euroon.

22. Korkein oikeus pitää tulkinnanvaraisena sitä, onko viivästyskorko direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ”tullut maksettavaksi” (en. ”becomes payable”, fr. ”sont exigibles”) tällaisissa olosuhteissa.

Toisen kysymyksen tausta

23. Unionin tuomioistuin on katsonut, että kansallinen lainsäätäjä voi oman harkintavaltansa perusteella katsoa, että on ollut syytä luoda tasapaino yhtäältä velkojien suojelua koskevan päämäärän ja toisaalta sen tarpeen välille, joka liittyy velallisen kohtuuttoman velkaantumisen välttämiseen silloin, kun ei päädytä kyseenalaistamaan direktiivillä tavoiteltua päämäärää, jona on velkojien suojelu, eikä poistamaan siltä sen tehokasta vaikutusta (tuomio 15.12.2016, Nemec, C-256/15, EU:C:2016:954, 53 ja 55 kohta).

24. Toisessa ratkaisussaan Unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen artiklan 3 kohdan ja kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin epää ensiksi mainitussa säännöksessä säädetyn kiinteän summan tai alentaa sitä kansallisen yksityisoikeuden yleisten periaatteiden perusteella, ja näin on silloinkin, kun yhden ja saman sopimuksen yhteydessä tapahtuneet maksuviivästykset koskevat muun muassa pieniä tai jopa tätä kiinteää summaa pienempiä rahamääriä (tuomio 4.5.2023, ALD Automotive, C-78/22, EU:C:2023:379, 43 kohta).

25. Tässä tapauksessa erääntyneiden viivästyskorkojen ja perintäkulujen vakiokorvausten välillä on huomattava epäsuhta. Perintäkulujen yhteenlasketut vakiokorvaukset ovat noin 250-kertaiset suhteessa erääntyneisiin viivästyskorkoihin ja yksittäisten laskujenkin kohdalla vähimmillään yli yhdeksänkertaiset. Koska maksuviivästykset ovat olleet pääsääntöisesti vuorokauden mittaisia ja yksittäiset maksut euromäärältään pieniä, yksittäisistä laskuista kertyneet viivästyskorot ovat jääneet osin niin vähäisiksi, että edellä todetulla tavalla on epäselvää, onko velalle edes vielä tosiasiassa tullut maksettavaksi viivästyskorkoa.

26. Unionin tuomioistuimen aikaisemman oikeuskäytännön perusteella näyttäisi olevan tulkinnanvaraista, voiko kansallinen tuomioistuin tämän kaltaisessa tilanteessa hylätä tapauskohtaisen harkintansa perusteella perintäkulujen vakiokorvausta koskevan vaatimuksen silloin, kun kansallinen lainsäädäntö ja oikeusperiaatteet sitä edellyttäisivät ja kun velkojan menettely poikkeaa direktiivin johdantokappaleesta 28 ilmenevistä tavoitteista, eli hyvästä liiketavasta ja kunniallisen ja vilpittömän menettelyn vaatimuksesta. Mikäli perintäkulujen vakiokorvaus muodostuu täysin ehdottomaksi, on mahdollista, että niihin syntyvää oikeutta voidaan ryhtyä käyttämään systemaattisesti ja laajasti direktiivin alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti.

Ennakkoratkaisukysymykset

Korkein oikeus on varattuaan asianosaisille tilaisuuden lausua ennakkoratkaisupyynnön sisällöstä päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää Euroopan unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

1. a) Onko direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että viivästyskorko on tullut maksettavaksi, kun lakisääteisen viivästyskoron soveltaminen johtaa siihen, että viivästyskorkoa on kertynyt vähemmän kuin yksi sentti?

b) Onko tämän kysymyksen arvioinnin kannalta merkitystä sillä, että sentin kymmenysten tarkkuudella ilmoitettu viivästyskorkovaatimus pyöristyy matemaattisten pyöristyssääntöjen nojalla nollaan euroon?

2. Onko direktiivin 6 artiklan 1 kohta este soveltaa artiklan mukaisesta perintäkulukorvauksesta määrättäessä sellaista kansallisen lain säännöstä, joka kieltää aiheuttamasta kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja saatavien perinnässä, tai oikeusperiaatetta, jonka nojalla sopimussuhteessa epälojaalisti toimiva sopimuksen osapuoli menettää mahdollisuutensa vedota sinänsä pätevään oikeuteensa?

Saatuaan ennakkoratkaisun Korkein oikeus antaa asiassa tuomion.

KORKEIN OIKEUS

Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand, Tuija Turpeinen, Heli Melander
Esittelijä Lalli Castrén