Ennakkoratkaisupyyntö 1.7.2021

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Mistä asiassa on kysymys

1. Asiassa on kysymys siitä, onko kahden elinkeinonharjoittajan keskinäisessä suhteessaan noudattamaa käytäntöä, jonka mukaan velallinen on voinut maksaa kirjojen tilaamista koskeviin sopimuksiin perustuvat laskut kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena. Unionin oikeuden osalta kysymys on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (jäljempänä direktiivi 2011/7) 2 artiklan 4 ja 8 alakohtien, 3 artiklan 1 ja 3 kohtien, 6 artiklan 1 ja 2 kohtien, 7 artiklan sekä 12 artiklan 4 kohdan tulkinnasta.

2. Epäselvää on, onko direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava niin, että jäsenvaltio voi jättää direktiivin 2011/7 soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen osapuolten soveltaman, viivästysseuraamusten perimättä jättämistä koskevan sopimuskäytännön, joka on vakiintunut osapuolten välille yksittäisten tilausten yhteydessä ennen 16.3.2013, vaikka ne yksittäiset tilaukset, joihin perustuen viivästysseuraamuksia peritään, on tehty tämän ajankohdan jälkeen.

3. Tulkinnanvaraista on niin ikään, onko osapuolten edellä kuvattua käytäntöä pidettävä direktiivin 2011/7 7 artiklan 1, 2 ja 3 kohdassa tarkoitettuna velkojaa kohtaan selvästi kohtuuttomana sopimusehtona tai menettelynä.

Asian kannalta merkitykselliset tosiseikat

Vireillä oleva asia

4. B Ky ja A Oy ovat olleet saman osuuskunnan jäseniä. B Ky on ollut A Oy:n asiakas huhtikuusta 2009 alkaen. Se on hankkinut A Oy:ltä kirjoja ja muuta kirjakauppatoimintaan liittyvää vaihto-omaisuutta. A Oy on toimittanut kirjoja B Ky:n yksittäisten tilausten perusteella ja laskuttanut B Ky:tä tilatuista tuotteista kulloinkin erikseen lähettämällään laskulla. Osapuolten välillä ei ole tehty kirjallista puitesopimusta tai muutakaan sopimusta tuotteiden ja tavaroiden tilaamisesta ja toimittamisesta. Näin ollen myöskään laskujen maksamisesta tai viivästysseuraamuksista ei ole erikseen kirjallisesti osapuolten välillä sovittu.

5. A Oy on 7.5.2018 vireille saattamassaan kanteessa vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa B Ky:n ja sen vastuunalaisen yhtiömiehen C:n yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajalle viivästyskorkoja 172,81 euroa ja saatavien perinnästä annetun lain (513/1999) 10 e §:n mukaisia vakiokorvauksia perintäkuluista yhteensä 5 400 euroa. Perusteenaan A Oy on lausunut, että B Ky oli maksanut myöhässä 135 laskua, joiden eräpäivät olivat olleet 10.4.2015–21.2.2018.

6. B Ky ja C ovat vastustaneet vaatimuksia. B Ky on myöntänyt maksaneensa yhteensä 135 laskua eräpäivän jälkeen. Vastaajat ovat todenneet, että kanteessa tarkoitettujen laskujen maksut olivat viivästyneet eräpäivästä parista päivästä kolmeen viikkoon, mutta kaikki laskut olivat tulleet suoritetuiksi. Vastaajat ovat vedonneet muun muassa kirjakauppa-alan yleiseen käytäntöön sekä siihen, ettei A Oy ollut osapuolten kahdeksanvuotisen yhteistyön aikana milloinkaan aiemmin esittänyt vastaajille vaatimuksia viivästyskoroista tai perintäkuluista siitä huolimatta, että B Ky oli maksanut valtaosan A Oy:n laskuista eräpäivän jälkeen. Vastaajat ovat esittäneet, että osapuolten välille oli syntynyt vähintään konkludenttinen sopimus siitä, että B Ky oli voinut tehdä suoritukset kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia. Siten osapuolten välille oli syntynyt sopimus myös siitä, ettei A Oy:llä ollut oikeutta saatavien perinnästä annetun lain 10 e §:n mukaiseen vakiokorvaukseen perintäkuluista.

7. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Se on todennut ratkaisevaa asiassa olevan, oliko A Oy:llä oikeus viivästyskorkoon. Käräjäoikeus on viitannut kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (jäljempänä ”maksuehtolaki”) (30/2013) 8 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Kun säännös on pakottava, osapuolet eivät olleet voineet sopia siitä, ettei A Oy:llä olisi ollut lainkaan oikeutta viivästyskorkoon.

8. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut näytetyksi, että A Oy:n ja B Ky:n välillä oli ollut liiketavaksi muodostunut pitkäaikainen käytäntö, jonka perusteella lasku oli voitu maksaa kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästyskorkoa. Käräjäoikeuden mukaan mainittu käytäntö ei ollut maksuehtolain 8 §:n 1 momentin vastainen. Kaikki kanteessa tarkoitetut laskut oli maksettu viimeistään 18 päivän kuluttua eräpäivästä, joten A Oy:llä ei osapuolten välisen käytännön mukaisesti ollut oikeutta viivästyskorkoon. Koska A Oy:llä ei ollut oikeutta viivästyskorkoon, sillä ei ollut myöskään oikeutta saatavien perinnästä annetun lain 10 e §:n mukaiseen vakiokorvaukseen perintäkuluista.

9. Hovioikeus, jonne A Oy on valittanut, ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Käräjäoikeuden tavoin myös hovioikeus on päätynyt katsomaan, että edellä kuvatusta käytännöstä oli tullut osa A Oy:n ja B Ky:n välistä sopimusta. Hovioikeuden mukaan sovellettavat säännökset eivät estä sitä, että viivästyskoron alkamisajankohta muodostuu osapuolten käytännön perusteella eräpäivästä poikkeavaksi. Hovioikeus on katsonut, ettei sovittu käytäntö ollut myöskään kohtuuton tai sopimaton eikä siten pakottavan lainsäädännön vastainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

10. A Oy on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon. Valituksessaan A Oy on vedonnut keskeisesti siihen, että pakottavan lainsäädännön perusteella osapuolilla ei ole ollut oikeutta sopia konkludenttisesti tai muutenkaan viivästyskoron maksamisesta velkojan oikeuksia loukkaavalla tavalla.

11. Vastauksessaan B Ky ja C:n kuolinpesä (jäljempänä ”kuolinpesä”) ovat lausuneet, että velkojan oikeus viivästyskorkoon määräytyy kansallisen korkolain perusteella ja että muun muassa viivästyskoron maksuvelvollisuuden alkamisajankohdasta voidaan poiketa toisin sopimalla tai kauppatavalla.

12. Korkein oikeus on kiinnittänyt asianosaisten huomiota maksuehtolain voimaantulosäännökseen, jonka mukaan ennen lain voimaantuloa 16.3.2013 tehtyyn sopimukseen sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Korkein oikeus on varannut asianosaisille tilaisuuden lausua siitä, mikä merkitys voimaantulosäännöksellä on käsillä olevaa asiaa arvioitaessa.

13. A Oy on lausunut, että kukin yksittäinen tilaus on muodostanut sopimuksen osapuolten välillä eikä kysymys ole ollut kestosopimuksesta tai osapuolten välisestä käytännöstä, joka olisi syntynyt ennen maksuehtolain voimaantuloa.

14. B Ky ja kuolinpesä ovat lausumassaan toistaneet näkemyksensä, jonka mukaan asiassa ei ole kysymys siitä, ettei A Oy:llä olisi ollut lainkaan oikeutta viivästyskorkoon maksuehtolain 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Sovellettavat säännöt

Unionin oikeus

15. Direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa ja velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi 3 tai 4 artiklan mukaisesti velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitettu kiinteä summa on maksettava, ilman että maksumuistutus on tarpeen, korvauksena velkojan omista perintäkuluista.

16. Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että maksupäivää tai -aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan. Ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto selvästi kohtuuton tai menettely selvästi sopimaton velkojaa kohtaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat, mukaan lukien a) selvä poikkeaminen hyvästä liiketavasta kunniallisen ja vilpittömän menettelyn vaatimuksen vastaisesti; b) tuotteen tai palvelun luonne; ja c) se, onko velallisella objektiivista syytä poiketa lakisääteisestä viivästyskorosta, 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitetusta maksuajasta tai 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta kiinteästä summasta. Saman artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehto tai menettely, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä, on 1 kohtaa sovellettaessa katsottava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi. Artiklan 3 kohdan mukaan sopimusehto tai menettely, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta 6 artiklan mukaisesti, on 1 kohdan soveltamiseksi oletettava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi.

17. Direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdan mukaan, saattaessaan direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä jäsenvaltiot päättävät, jättävätkö ne sen soveltamisalan ulkopuolelle sopimukset, jotka on tehty ennen 16 päivää maaliskuuta 2013.

Kansalliset säännöt

18. Direktiivi 2011/7 on pantu täytäntöön maksuehtolailla (30/2013). Lain 1 §:n 1 momentin mukaan sitä sovelletaan maksuihin, jotka elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön on suoritettava elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta tai palvelusta. Lain 1 §:n 2 momentin mukaan, mitä kyseisessä laissa säädetään sopimusehdoista, koskee myös sopimuskäytäntöjä. Lain 8 §:n 1 momentin mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Saman pykälän 3 momentin mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta korvaukseen perintäkuluista saatavien perinnästä annetun lain (513/1999) 10 ja 10 e §:n mukaisesti, on tehoton, jollei ehdon käyttämiseen ole perusteltua syytä.

19. Maksuehtolain 11 §:n 1 momentissa säädetään, että laki tulee voimaan 16 päivänä maaliskuuta 2013. Pykälän 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa tehtyyn sopimukseen sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.

20. Saatavien perinnästä annetussa laissa säädetään vakiokorvauksesta. Lain 10 e §:n mukaan, jos maksuehtolain 1 §:ssä tarkoitettu maksu on viivästynyt siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, velkojalla on oikeus saada velalliselta 40 euroa vakiokorvauksena perintäkuluista.

Ennakkoratkaisupyynnön tarve

21. Korkeimman oikeuden käsiteltävänä on viivästyskoron ja perintäkulujen perintää koskeva asia, jossa perustellun ratkaisun antaminen edellyttää direktiivin 2011/7 säännösten tulkintaa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää vastausta siihen kysymykseen, miten on tulkittava direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdan ilmausta ”sopimukset, jotka on tehty ennen 16 päivää maaliskuuta 2013”, jos osapuolten välisessä liikesuhteessa noudatettavan, viivästysseuraamuksia koskevan sopimuskäytännön katsotaan syntyneen ennen mainittua päivää, mutta kukin niistä yksittäisistä tilauksista, joiden perusteella viivästyskorkoa ja perintäkuluja vaaditaan, on tehty mainitun päivän jälkeen.

22. Asiassa sovellettavista säännöksistä tai unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ole saatavissa selvää vastausta myöskään siihen, voiko osapuolten noudattama käytäntö, jonka mukaan velkoja ei ole vaatinut viivästysseuraamuksia lyhyistä, enimmillään kuukauden pituisista maksuviivästyksistä, olla velkojaa sitova vai onko sitä pidettävä selvästi kohtuuttomana sopimusehtona tai sopimattomana menettelynä, sillä perusteella, että velkoja on tällöin luopunut oikeudestaan viivästysseuraamuksiin.

Ensimmäisen kysymyksen tausta

23. Direktiivissä 2011/7 ei ole määritelty sen 12 artiklan 4 kohdassa ilmaistua sopimuksen käsitettä. Johdannon kohdassa 28 todetaan nimenomaisesti, ettei direktiivi saisi vaikuttaa kansallisiin säännöksiin, jotka liittyvät sopimusten tekotapaan tai joilla säännellään velalliselle kohtuuttomien sopimusehtojen pätevyyttä. Toisaalta unionin tuomioistuin on todennut, että 12 artiklan 4 kohta ei sisällä viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen ja että sitä on näin ollen tulkittava itsenäisesti ja yhtenäisesti. Unionin tuomioistuin on niin ikään todennut, että tulkinnassa on otettava huomioon sekä säännöksen sanamuoto että asiayhteys ja kyseisellä direktiivillä tavoiteltu päämäärä (tuomio 1.6.2017, Zarski, C-330/16, EU:C:2017:418, kohdat 25 ja 26).

24. Unionin tuomioistuin on tähdentänyt, että lainsäätäjä käyttää direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdassa ilmaisua ”sopimukset, jotka on tehty” eikä ilmaisua ”kaupalliset toimet”, jota käytetään direktiivin muissa säännöksissä. Lainsäätäjä on siten erottanut mainitut ilmaukset toisistaan määrittäessään sen mahdollisuuden laajuutta, joka jäsenvaltioille on annettu direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdassa. Käyttäessään ilmaisua ”sopimukset, jotka on tehty” unionin lainsäätäjä on näin ollen halunnut antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden jättää direktiivin 2011/7 soveltamisalan ulkopuolelle ennen 16.3.2013 solmitut sopimussuhteet kokonaisuudessaan, mukaan lukien mainituista sopimussuhteista aiheutuvat vaikutukset, jotka toteutuvat kyseisen päivämäärän jälkeen. Unionin tuomioistuimen mukaan tällaista tulkintaa tukevat kyseisen säännöksen asiayhteys ja erityisesti direktiivin 2011/7 13 artiklan ulottuvuus. Mainitulla 13 artiklalla nimittäin kumotaan direktiivi 2000/35 16.3.2013 alkaen, mutta siinä säädetään samalla, että kyseistä direktiiviä sovelletaan kuitenkin edelleen sopimuksiin, jotka on tehty ennen kyseistä päivää ja joihin direktiiviä 2011/7 ei sovelleta 12 artiklan 4 kohdan mukaisesti. Tästä seuraa, että kun jäsenvaltio on käyttänyt mahdollisuutta, joka sille on annettu direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdassa, sopimukset, jotka on tehty ennen 16.3.2013, säilyvät – ellei direktiivin 2000/35 6 artiklan 3 kohdan b alakohdasta muuta johdu – viimeksi mainitun direktiivin soveltamisalan piirissä, mukaan lukien tällaisten sopimusten tulevat vaikutukset, huolimatta siitä, että kyseinen direktiivi on lähtökohtaisesti kumottu samasta ajankohdasta alkaen (Zarski, C-330/16, kohdat 27–32; ks. myös tuomio 28.11.2019, KROL, C-722/18, EU:C:2019:1028, kohta 25).

25. Korkein oikeus toteaa, että kun direktiivi 2011/7 on pantu Suomessa kansallisesti täytäntöön, lainsäätäjä on käyttänyt hyväksi direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohdan mukaista mahdollisuutta rajata direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjen säännösten ajallista soveltamista (ks. edellä kohta 19).

26. Kuten edellä kohdissa 8 ja 9 selostetuista tuomioistuinten ratkaisuista ilmenee, liikesuhteessa pitkään jatkunut ja vakiintunut käytäntö voi kansallisten sääntöjen perusteella tulla ilman nimenomaista tahdonilmaisuakin osaksi sopimussuhdetta ja siten osapuolia sitovaksi. Tuomioistuinten edellä mainituissa tätä asiaa koskevissa ratkaisuissa on katsottu, että vuodesta 2009 osapuolten välillä keskeytyksittä jatkuneesta sopimuskäytännöstä, jossa enintään kuukauden maksamatta olleista laskuista ei peritä viivästysseuraamuksia, on tullut osa osapuolten välisiä sopimuksia. Unionin tuomioistuimen tähänastisen oikeuskäytännön pohjalta ei ole selvää, olisiko edellä mainittua käytäntöä, mikäli sen katsottaisiin muodostuneen osapuolia sitovaksi jo ennen 16.3.2013, ja mainitun ajankohdan jälkeen osapuolten välillä tehtyjen yksittäisten tilausten muodostamaa kokonaisuutta pidettävä sellaisena direktiivin 12 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuna, ennen 16.3.2013 tehtynä sopimuksena, jonka perusteella mainitun ajankohdan jälkeen tehtyihin tilauksiin liittyvät viivästysseuraamukset voivat maksuehtolain voimaantulosäännöksen nojalla rajautua direktiivin 2011/7 soveltamisalan ulkopuolelle.

Toisen kysymyksen tausta

27. Mikäli direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohtaa tulkitaan niin, että direktiiviä sovelletaan 16.3.2013 jälkeen tehtyjen tilausten viivästysseuraamuksiin, vaikka osapuolten välinen sopimuskäytäntö oli vakiintunut ennen mainittua ajankohtaa, velkojan oikeutta viivästyskorkoon arvioidaan maksuehtolain 8 §:n 1 momentin perusteella. Tällöin on otettava huomioon direktiivin 2011/7 säännökset, joista erityisesti tulee arvioitavaksi, onko viivästyskorkoa koskevaa osapuolten käytäntöä pidettävä direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna selvästi kohtuuttomana sopimusehtona tai selvästi sopimattomana menettelynä velkojaa kohtaan.

28. Tässä yhteydessä on erityisesti arvioitava, onko mainittua käytäntöä pidettävä sellaisena 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna sopimusehtona tai menettelynä, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä. Kun direktiivin 6 artiklan 1 kohdan ja sitä vastaavan saatavien perinnästä annetun lain 10 e §:n nojalla velkojan oikeus perintäkuluihin on riippuvainen oikeudesta viivästyskorkoon, arvioitavaksi tulee myös käytännön 7 artiklan 3 kohdan mukaisuus eli se, onko käytäntö oletettava sellaiseksi selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi sopimusehdoksi tai menettelyksi, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta 6 artiklan mukaisesti.

29. Direktiivin 2011/7 7 artiklan kohdat 2 ja 3 ovat täsmennyksiä ”selvästi kohtuuton” -yleislausekkeeseen, joka sisältyi jo aiempaan direktiiviin 2000/35.

30. Unionin tuomioistuin on asiassa IOS Finance EFC antamassaan tuomiossa lausunut, että direktiivistä 2011/7 ei ilmene, että se olisi esteenä sille, että velkoja luopuu vapaaehtoisesti oikeudestaan vaatia viivästyskorkoa ja korvausta perintäkuluista vastikkeeksi erääntyneiden saatavien pääoman välittömästä maksamisesta (tuomio 16.2.2017, IOS Finance EFC, C-555/14, EU:C:2017:121, kohta 33). Ratkaisussaan unionin tuomioistuin toteaa, ettei direktiivillä 2011/7 yhdenmukaisteta kattavasti kaikkia kaupallisiin toimiin liittyviä maksuviivästyksiä koskevia sääntöjä (kohta 25; ks. vastaavasti direktiivin 2000/35 osalta tuomio 15.12.2016, Nemec, C 256/15, EU:C:2016:954, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tuomioistuimen mukaan direktiivin 2011/7 7 artiklan 2 ja 3 kohdalla pyritään välttämään se, että velkoja luopuisi viivästyskorosta tai perintäkulukorvauksesta jo sopimusta tehtäessä eli hetkellä, jolloin se käyttää sopimusvapauttaan ja jolloin siis on mahdollinen riski siitä, että velallinen käyttäisi väärin kyseistä vapautta velkojan vahingoksi. Sitä vastoin silloin, kun direktiivissä 2011/7 säädetyt edellytykset täyttyvät ja kun viivästyskorko sekä korvaus perintäkuluista ovat tulleet maksettaviksi, velkojalla täytyy sopimusvapautensa vuoksi olla vapaus luopua viivästyskorkoina ja perintäkulukorvauksena maksettavista määristä vastikkeeksi pääoman välittömästä maksamisesta (tuomio 16.2.2017, IOS Finance, C-555/14, EU:C:2017:121, kohdat 30 ja 31).

31. Sittemmin unionin tuomioistuin on 28.1.2020 antamassaan tuomiossa asiassa Euroopan komissio v. Italian tasavalta todennut, että kun unionin tuomioistuin katsoi IOS Finance -asiassa antamansa tuomion 31 ja 36 kohdassa, että sen, että viranomaisen velkoja luopuu viivästyskorosta ja perintäkuluja koskevasta korvauksesta, pitää direktiivin 2011/7 noudattamiseksi olla vapaaehtoista ja sen vastikkeena on lisäksi oltava myös saatavan pääoman ”välitön” maksaminen, se toi esiin, että jäsenvaltioiden on annettava kyseisen direktiivin yhteydessä ratkaiseva merkitys tällaisten summien tosiasialliselle ja nopealle maksamiselle. Tuomioistuimen mukaan IOS Finance -ratkaisusta ei voida päätellä, että unionin tuomioistuin olisi hyväksynyt viranomaisten kaupallisten velkojen maksamisen järjestelmällisesti myöhässä velkojille, jotka eivät ole luopuneet viivästyskorosta ja perintäkuluja koskevasta korvauksesta (tuomio 28.1.2020, Euroopan komissio v. Italian tasavalta, C-122/18, EU:C:2020:41, kohdat 51–52).

32. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan velkoja voi siis luopua pätevästi oikeudestaan viivästysseuraamuksiin sen jälkeen, kun ne ovat tulleet maksettaviksi. Luopumisen on oltava vapaaehtoista ja velkojalla tulee olla ollut käytettävissään kaikki tehokkaat oikeussuojakeinot halutessaan maksun paitsi pääomasta myös viivästysseuraamuksista.

33. Sekä IOS Finance- että Italian tasavalta -tapauksissa on ollut kysymys viranomaisten maksuviivästyksistä. Nyt käsiteltävän asian osapuolet ovat yksityisoikeudellisia subjekteja. Viivästysseuraamuksista luopuminen on perustunut käytäntöön, jossa velkoja on hyväksynyt sen, ettei niitä peritä lyhyehköistä eli pisimmillään alle kuukauden pituisista maksuviivästyksistä, mikäli pääoma tulee maksetuksi. Unionin ratkaisukäytännöstä ei ole saatavissa selvää vastausta siihen, voiko tällainen käytäntö direktiivin 2011/7 estämättä vakiintuessaan tulla velkojaa sitovaksi.

Ennakkoratkaisukysymykset

34. Korkein oikeus on varattuaan asianosaisille tilaisuuden lausua ennakkoratkaisupyynnön sisällöstä päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää Euroopan unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

1. Onko direktiivin 2011/7 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen viivästysseuraamuksia koskevan sopimuskäytännön, joka on vakiintunut osapuolten välille yksittäisten tilausten yhteydessä ennen 16.3.2013, vaikka ne yksittäiset tilaukset, joihin perustuen viivästysseuraamuksia peritään, on tehty tämän ajankohdan jälkeen?

2. Mikäli vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen, onko direktiivin 2011/7 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa tulkittava niin, että kysymyksessä 1 kuvattua sopimuskäytäntöä on pidettävä säännöksissä tarkoitettuna sopimusehtona tai menettelynä, jonka mukaan viivästyskorkoa tai korvausta perintäkuluista ei voida periä?

Saatuaan ennakkoratkaisun Korkein oikeus antaa asiassa tuomion.

KORKEIN OIKEUS

Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuomo Antila, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä
Esittelijä Paula Klami-Wetterstein