KKO:2023:44

Ulosmittauspäätös ja asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

Ulosottomiehen päätös 20.6.2018

Ulosottomies ulosmittasi ulosottovelallinen A:n velkojen maksamiseksi A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesästä.

Ulosottovalitus ja ulosottomiehen lausunto Pirkanmaan käräjäoikeudessa

A vaati ulosottovalituksessaan, että ulosmittaus kumotaan. A:n mukaan hän oli 2.6.2016 allekirjoittamallaan ilmoituksella luopunut perinnöstä isänsä jälkeen. Luopumisilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten 8.6.2016.

Ulosottomies totesi ulosottovalituksesta antamassaan lausunnossa, että A ei kesäkuussa 2016 ole enää pesään ryhtymisen vuoksi voinut pätevästi luopua perinnöstä ja hänen osuutensa kuolinpesään oli näin ollen ulosmitattavissa. Ulosottomiehen näkemyksen mukaan jo se, että A oli toiminut kuolinpesän asioiden hoitajana ja ilmeisesti maksanut hänelle perinnöstä määrätyn perintöveron, riitti osoittamaan, että A oli ryhtynyt perintöön.

Käräjäoikeuden päätös 10.12.2018 nro 18/43472

Käräjäoikeus katsoi kysymyksessä olevan kuolinpesän merkittävään varallisuuteen ja vähäiseen velkamäärään nähden, että lähtökohtaisesti perinnöstä oli aikanaan määrätty maksettavaksi perintövero ja vero oli myös tullut maksaa, mikä oli selkeä osoitus tahdosta ottaa perintö vastaan. Lisäksi A oli toiminut vuosia kuolinpesän asioiden hoitajana ja laatinut kuolinpesän veroilmoitukset lesken toimittamien asiakirjojen perusteella. A:n perinnöstä luopumisen ajoittuminen huomioon ottaen se oli mitä ilmeisimmin liittynyt hänen huomattavaan velkaantumiseensa. Käräjäoikeus kiinnitti edelleen huomiota siihen, että perittävän kuolemasta perinnöstä luopumiseen oli kulunut 23 vuotta, mitä oli pidettävä varsin pitkänä aikana. Käräjäoikeus katsoi asiaa kokonaisuutena tarkastellen A:n menettelyllään ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut enää 2.6.2016 allekirjoittamallaan luopumisilmoituksella voinut pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa.

Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ida-Sofia Mäki.

Jatkokäsittelyluvan myöntäminen ja asian palauttaminen Turun hovioikeuteen

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei päätöksellään 1.3.2019 nro 183 myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Päätöksellään 24.6.2020 nro 996 (KKO 2020:49) Korkein oikeus kumosi hovioikeuden ratkaisun, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian hovioikeuteen valituksen käsittelemistä varten.

Hovioikeuden päätös 2.6.2021 nro 407

Hovioikeus totesi, että A oli osallistunut isänsä jälkeen toimitettuun perunkirjoitukseen, toiminut perukirjassa mainittuna pesänilmoittajana ja -hoitajana, merkinnyt itsensä perukirjaan kuolinpesän osakkaaksi, laatinut kuolinpesän veroilmoituksia sekä maksanut hänelle määrätyn perintöveron. Mikään edellä mainituista toimista ei yksinään osoittanut, että A olisi ottanut perinnön vastaan.

Arvioitaessa näitä toimia kuitenkin kokonaisuutena ja ottaen huomioon perittävän kuoleman ja perinnöstä luopumisilmoituksen tekemisen välillä kulunut huomattavan pitkä noin 23 vuoden aika ja se, että A ei ollut hakenut lykkäystä tai muutosta hänen ilmoittamastaan perintöosuudestaan hänelle määrätyn perintöverotuksen osalta sekä yleisen oikeusvarmuuden vaatimus, hovioikeus katsoi, että asiaa ei voitu arvioida muutoin kuin että A:lla oli ollut tahto vastaanottaa perintö isänsä jälkeen sekä sitoutua perinnöstä johtuviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. A ei siten ollut 8.6.2016 maistraattiin talletetulla luopumisilmoituksellaan voinut enää velkojiaan sitovasti luopua perinnöstä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Asko Nurmi, Juha Karvinen (eri mieltä) ja Kirsti Avola. Esittelijä Inkeri Lindeman.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Karvinen katsoi, että perintöveron maksaminen tai ajan kuluminen eivät olleet sellaisia seikkoja, joiden perusteella A:n voitaisiin katsoa ottaneen perinnön vastaan siitä luopumisen estävällä tavalla. Karvinen katsoi, että ulosmittauspäätös tuli kumota.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös ja ulosmittaus kumotaan.

Velkoja B ilmoitti vastauksessaan, että sillä ei ole asiassa lausuttavaa.

Muut velkojat eivät antaneet pyydettyä vastausta.

Ulosottovirasto ei käyttänyt sille varattua tilaisuutta antaa lausuma.

Välitoimi

A antoi pyydetyn lausuman oikeudestaan valittaa kuolinpesäosuuden ulosmittausta koskevasta päätöksestä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Ulosottomies on 20.6.2018 ulosmitannut A:n velkojen maksamiseksi A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesässä.

2. A on valittanut ulosmittauspäätöksestä käräjäoikeuteen ja vaatinut, että ulosmittaus kumotaan. A:n mukaan hän oli 2.6.2016 allekirjoittamallaan ilmoituksella luopunut perinnöstä isänsä jälkeen. Luopumisilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten 8.6.2016 eli ennen ulosmittausta. Pesäosuuden ulosmittaamiselle ei ollut ollut laillisia edellytyksiä.

3. Ulosottomies on katsonut ulosottovalituksesta käräjäoikeudelle antamassaan lausunnossa, että A oli ryhtynyt kuolinpesään ennen kuin ilmoitus perinnöstä luopumisesta oli jätetty maistraattiin tallettamista varten. Siksi luopuminen oli tehoton A:n velkojiin nähden ja hänen osuutensa kuolinpesään oli ulosmitattavissa.

4. Käräjäoikeus on hylännyt A:n ulosottovalituksen. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut käräjäoikeuden tuomion kumoamista. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa. Korkein oikeus on päätöksellään (KKO 2020:49) myöntänyt A:lle jatkokäsittelyluvan ja palauttanut asian hovioikeuteen. Hovioikeus on nyt muutoksenhaun kohteena olevalla päätöksellään pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen.

Kysymyksenasettelu

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella ratkaistavana kysymys siitä, onko A velkojia sitovasti luopunut perinnöstä isänsä jälkeen, jolloin hänen pesäosuuttaan tämän kuolinpesässä ei olisi voitu ulosmitata hänen veloistaan. Asiassa on kuitenkin ensin viran puolesta arvioitava, onko A:lla ollut oikeus valittaa ulosottomiehen päätöksestä ja voidaanko valitus ottaa tutkittavaksi.

A:n valitusoikeus

6. Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanotoimesta tai ulosottomiehen päätöksestä saa valittaa se, jonka oikeutta toimi tai päätös koskee. Säännös koskee myös muutoksenhakijana olevaa ulosottovelallista. Jotta velallisen valitus voidaan tutkia, edellytetään siten, että valituksen kohteena oleva toimi tai päätös vaikuttaa haitallisesti velallisen omiin oikeuksiin. Säännöksen väljän sanamuodon tarkoituksena voidaan katsoa olevan sen, että se mahdollistaa oikeussuojan antamisen sellaiselle henkilölle, jonka oikeuksiin ulosottoasiassa ennalta arvaamattomalla tavalla puututaan. Kynnystä ulosottovelallisenkaan valitusoikeudelle ei siten ole syytä asettaa kovin korkealle (KKO 2004:93, kohdat 10 ja 14). Näin on siitäkin syystä, että valitusoikeutta koskevan säännöksen tulkinnassa on kysymys pääsystä tuomioistuimeen ulosottoasiassa, mikä on velallisen keskeisiä perusoikeuksia.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei kuitenkaan vakiintuneesti ole tutkittu sellaista velallisen valitusta, joka on perustunut yksinomaan siihen, että ulosmitattu omaisuus kuuluu sivulliselle. Käytäntö on perustunut siihen käsitykseen, että velallinen saa valittaa vain sellaisesta ratkaisusta, joka on hänelle itselleen epäedullinen (KKO 2004:93, kohta 11 sekä siinä viitatut ratkaisut). Oikeuskäytäntöä on pidetty suhteellisen vakiintuneena ulosottokaaren säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 83/2006 vp s. 70).

8. Yleensä sivullisen suojaa ja keinotekoisia järjestelyitä koskevissa asioissa valitusoikeutta onkin käyttänyt sivullinen eikä ulosottovelallinen (esimerkiksi KKO 2004:96, KKO 2005:97, KKO 2011:49, KKO 2022:9 sekä KKO 2022:27). Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:93 ulosottovelallisella kuitenkin katsottiin olevan itsenäinen oikeus valittaa ulosmittauspäätöksestä, jossa yhtiön nimiin rekisteröity ajoneuvo oli samastettu ulosottovelallisen omaisuuteen ja rekisteröinti oli sivuutettu keinotekoisena järjestelynä, kun velallinen oli valituksessaan saattanut todennäköiseksi, että ulosmittauksesta aiheutui hänelle itselleen sellaisia haitallisia seuraamuksia, joita hän ei muilla toimilla pystynyt torjumaan tai vähentämään (kohta 14). Ratkaisussa KKO 2005:125 valitusoikeus puolestaan katsottiin olevan ulosmitatun saatavan velallisella ja ulosottovelallisella tällaisen saatavan osalta, mutta ei siltä osin kuin kysymys oli siitä, että ulosottovelallinen oli siirtänyt osinkosaatavan pojilleen.

9. Siitä, että sivullisella, kuten sijaantuloperillisellä perinnön luopumistilanteissa, on välitön taloudellinen intressi valittaa ulosottopäätöksestä, ei siten vielä välttämättä seuraa, etteikö päätöksen voida katsoa koskevan myös velallisen oikeutta ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Korkeimman oikeuden aiemmassa ratkaisukäytännössä ei ole lausuttu perinnöstä luopuneen velallisen valitusoikeudesta. Tätä kysymystä on arvioitava siltä pohjalta, millaisia vaikutuksia ulosottopäätöksellä on velallisen oikeuksiin.

10. Korkein oikeus toteaa, että oikeus luopua perinnöstä kuuluu perilliselle suoraan lain nojalla, ja lainsäädännössä omaksuttu lähtökohta, jonka mukaan perillinen voi perittävän kuoltua luopua perinnöstä velkojiaan sitovasti, perustuu osaltaan ajatukseen, että perintöön liittyvillä seikoilla on hyvin henkilökohtainen luonne (HE 102/1990 vp s. 39–40). Myös oikeuskäytännössä on perinnöstä luopumisen osalta viitattu lähtökohtana siihen, että perintöön liittyvät asiat ovat yleensä luonteeltaan korostetun henkilökohtaisia (KKO 2003:95). Tässä asiassa ratkaistavana oleva kysymys A:n oikeudesta luopua perinnöstä perusteena sille, ettei hänen pesäosuuttaan isänsä kuolinpesästä olisi saanut ulosmitata, ei siten rinnastu tilanteeseen, jossa muutoksenhakijana olevan velallisen valitus perustuu yksinomaan väitteelle ulosmitatun omaisuuden kuulumisesta sivulliselle. Arvioitavana on sitä vastoin se, onko A ollut oikeutettu määräämään perintöoikeudellisesta asemastaan. Jo tästä syystä ulosottopäätöksellä ratkaistu asia koskee myös A:n oikeutta.

11. A:n perinnöstä luopumisen sitovuutta on arvioitava sillä perusteella, onko luopuminen täyttänyt ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) sekä perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaiset edellytykset.

12. A:n kuolinpesäosuuden ulosmittauksen ajankohtana voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin tallettamista varten. Voimassa oleva ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 3 kohta (1141/2019) vastaa toimivaltaista viranomaista koskevaa muutosta lukuun ottamatta aiempaa säännöstä. Kuten lainkohtaa koskevissa perusteluissa on todettu, velkojiin nähden tehokkaan luopumisen edellytyksenä on myös, ettei perintöä ole otettu vastaan. Tältä osin perusteluissa on viitattu perintökaaren 17 luvun 2 a §:ään (HE 13/2005 vp s. 106–107). Perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan perillisellä on oikeus luopua oikeudestaan perittävän kuoltua, jollei hän ole jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan.

13. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaisesti luopumisen tehokkuutta ulosottovelkojiin nähden voidaan siten tarkastella perintökaaren yleisten edellytysten ja ulosottokaaressa säädettyjen erityisten edellytysten kannalta (Tuula Linna – Tatu Leppänen, Ulosotto-oikeus II, Ulosmittaus ja myynti, 2. painos, Helsinki 2015, s. 392) eli luopumisen jäämistöoikeudellisena tehokkuutena ja luopumisen tehokkuutena suhteessa ulosmittausvelkojiin (Pekka Tuunainen: Perintö, testamentti ja velka, Helsinki 2015, s. 158). Korkein oikeus toteaa, että ulosottokaaren ja perintökaaren mukaiset edellytykset perinnöstä luopumiselle muodostavat tulkinnallisen kokonaisuuden. Molempien edellytysten on täytyttävä, jotta luopumista voidaan pitää ulosottovelkojiin nähden sitovana.

14. Ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin mukaisesti velallisen on osoitettava säännöksessä tarkoitettujen perinnöstä luopumisen edellytysten täyttyvän. Kun perinnöstä luopumisen sitovuuden edellytyksenä on sekä ulosottokaaren että perintökaaren edellytysten täyttyminen, on johdonmukaista, että perinnöstä luopumiseen vetoavan ulosottovelallisen tehtävänä on osoittaa myös perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisten edellytysten täyttyvän tai että hänellä ainakin on oikeus esittää niistä näyttöä myös ulosottoprosessissa. Ulosottovelallisella, joka väittää luopuneensa perinnöstä, on myös parhaat edellytykset osoittaa ulosottokaaren ja perintökaaren perinnöstä luopumista koskevien edellytysten täyttyneen.

15. Korkein oikeus katsookin, että johdonmukaisena ja velallisen oikeussuojan kannalta asianmukaisena ei voida pitää sitä, että A:n tosin edellytettäisiin ulosmittausmenettelyssä osoittavan, että ulosottokaaren ja perintökaaren mukaiset edellytykset perinnöstä luopumiselle täyttyvät, mutta hänellä ei kuitenkaan katsottaisi olevan oikeutta valittaa itseään koskevasta ulosmittauspäätöksestä, joka perustuu hänen näin esittämänsä näytön arviointiin kannaltaan epäedullisesti. Valitusoikeuden rajoitus puuttuisi A:n mahdollisuuteen saada ulosottomenettelyssä tuomioistuinvalvonnan kohteeksi sen kysymyksen, onko tämä luopunut ulosottokaaressa ja perintökaaressa säännellyllä tavalla velkojiaan sitovasti perinnöstä. Vaikka ulosottovalituksesta annetulla tuomioistuimen ratkaisulla ei ole oikeusvoimavaikutusta myöhemmässä perinnönjaossa, jossa oikeus perintöön ja perillisen oikeus perinnöstä luopumiseen ratkaistaan aineellisesti, sillä voi kuitenkin olla siinä todistusvaikutus. Tältäkin kannalta arvioituna ulosottoasiassa annettu ratkaisu voi vaikuttaa haitallisesti A:n oikeuksiin ja perintöoikeudelliseen asemaan.

16. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että valituksen kohteena oleva ulosottomiehen päätös koskee ulosottokaaren 11 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla A:n oikeutta. Näin ollen hänellä on ulosottovelallisena oikeus valittaa nyt kysymyksessä olevasta ulosmittauspäätöksestä. Estettä valituksen tutkimiselle ei siten ole.

Perinnöstä luopumisen tehokkuus

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

17. Asiassa on riidatonta, että A on ennen ulosmittauspäätöstä jättänyt luopumisilmoituksen maistraattiin tuolloin voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti. Kysymys on siten siitä, onko A ennen luopumisilmoituksen jättämistä ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetuin tavoin ottaneen perinnön vastaan niin, ettei hän ole voinut ulosmittausvelkojaa sitovasti luopua perinnöstä.

18. Perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan perillisellä on oikeus luopua oikeudestaan perittävän kuoltua, jollei hän ole jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan. Säännöksessä ei ole määritelty, mitä perinnön vastaanottamisella siinä tarkoitetaan. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 102/1990 vp s. 87) on tältä osin viitattu perintökaaren 16 luvun 2 §:n 2 momenttiin, jossa perintöoikeuden vanhentumiseen liittyen säädetään, että perillisen on katsottava vastaanottaneen perinnön, jos hän on yksin tai muiden kanssa ottanut pesän hoitoonsa, osallistunut perunkirjoitukseen tai perinnönjakoon taikka perillisenä muutoin ryhtynyt jäämistöä koskeviin toimiin. Hallituksen esityksen mukaan tämä lainkohta osoittaa, että jo tiettyihin tosiasiallisiin toimiin ryhtyminen aiheuttaa sen, ettei perillisellä ole enää oikeutta luopua perinnöstä.

19. Korkein oikeus on arvioinut perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitettuja perintöön ryhtymistä osoittavia seikkoja ratkaisussa KKO 2003:95. Siinä katsottiin, että perintöosuudestaan 3.4.1998 luopuneen perillisen toimet 19.1.1998 menehtyneen äitinsä jälkeen olivat olleet tavanomaista ja välttämätöntä vainajan asioiden hoitoa, johon hän äitinsä lähimpänä omaisena oli ryhtynyt ja mihin hänellä oli ollut velvollisuuskin ryhtyä. Pelkästään hoitamalla näitä asioita, kuten järjestämällä hautajaiset ja perunkirjoituksen tai hoitamalla välttämättömiä pankkiasioita taikka muita pesän omaisuutta koskevia juoksevia asioita, hän ei ollut menetellyt tavalla, joka olisi osoittanut tahtoa vastaanottaa perintö, eikä hän siten ollut ryhtynyt pesään. Osallistuminen perunkirjoitustilaisuuteen, jossa hän oli ilmoittanut luopumisestaan, ei sekään vielä tarkoittanut pesään ryhtymistä.

20. Korkein oikeus on ottanut kantaa perintökaaren 17 luvun 2 a §:n tulkintaan myös velkajärjestelyn esteiden arviointia koskevassa ratkaisussa KKO 2006:34, jossa on puolestaan katsottu, että velallinen, joka oli antanut hänelle testamentissa määrättyjen osakkeiden myyntiä koskevan toimeksiannon pankille, oli tällä tavalla yrittämällä myydä testamentilla saamansa osakkeet ottanut vastaan testamentissa tarkoitetun omaisuuden. Velallisen tämän toimen jälkeen pesänselvittäjälle ja -jakajalle tehdyssä ilmoituksessa, ettei hän ottanutkaan testamentissa tarkoitettua omaisuutta vastaan, ei siten ollut kyse perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetusta testamentista luopumisesta.

21. Korkein oikeus on tämän asian jatkokäsittelylupaharkintaa koskevassa ratkaisussaan KKO 2020:49 todennut (kohta 15), että perinnön vastaanottaminen on vapaamuotoinen toimenpide. Perintöön ryhtymistä koskeva arviointi on siten perustettava asiassa esitettyyn selvitykseen niistä toimista, joiden voidaan katsoa osoittavan perintöön ryhtymisen. Ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä, mutta yksinomaan ajan kuluminen perittävän kuoleman jälkeen ei osoita perillisen ottaneen perinnön vastaan. Korkein oikeus on todennut edelleen (kohta 18), että sovellettavien ulosottokaaren ja perintökaaren säännösten perusteella ratkaisevaa on arvioida perintöön ryhtymistä osoittavia konkreettisia toimia. Arvioinnissa merkitystä ei voida antaa perinnöstä luopumista koskeville perillisen motiiveille, koska perinnöstä luopuminen on lakisääteinen oikeus, joka ei loukkaa perillisen velkojien oikeuksia (ks. KKO 1982 II 54). Luopujan sijaan tulevaa perillistä koskeville mahdollisille epävarmuustekijöille ei voida myöskään antaa merkitystä. Perinnöstä luopuminen tarkoittaa sitä, että perillinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin perintöosuus menee suoraan lain nojalla sijaan tulevalle perilliselle.

Riidattomat seikat

22. Seuraavat seikat ovat asiassa riidattomia. A on osallistunut isänsä jälkeen toimitettuun perunkirjoitukseen ja toiminut siinä pesänilmoittajana. Perukirjaan on kirjattu A:n toimivan kuolinpesän pesänhoitajana, ja A on laatinut kuolinpesän veroilmoitukset. A:lle on määrätty perintövero, ja hän on sen maksanut. A on ilmoittanut perinnöstä luopumisesta noin 23 vuotta isänsä kuoleman jälkeen, jolloin kuolinpesä on ollut edelleen jakamatta ja pesän omaisuus lesken hallinnassa puolisoiden keskinäisen testamentin nojalla ilman tilintekovelvollisuutta perillisille. Testamentin mukaan perillisillä on oikeus saada perintönsä vasta molempien osapuolten kuoltua, eivätkä perilliset olleet ilmoituksensa mukaan esittäneet pesään kohdistuvia jakovaateita.

Arviointi tässä asiassa

23. Perinnöstä luopumisen estävien perillisen toimien tulee perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan olla sellaisia, että ne osoittavat perillisen ottaneen perinnön vastaan. Tätä kysymystä on siten arvioitava siltä pohjalta, osoittavatko asiassa selvitetyt konkreettiset toimet perintöön ryhtymistä.

24. Jäämistöomaisuudesta määrääminen osoittaa tyypillisesti tällaista ryhtymistä. Pesäomaisuutta koskevaa määräämistointa ei kuitenkaan ole säädetty perintökaaren 16 luvun 2 §:ssä perinnön vastaanottamisen edellytykseksi, eikä perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä ole myöskään säädetty tarkemmin perinnöstä luopumisen estäviä toimia. Myöskään oikeuskäytännöstä ei ole johdettavissa sellaista tulkintaa, että vain jäämistöomaisuutta koskevat määräämistoimet voivat merkitä perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitettua perinnön vastaanottamista. Näin ollen pelkästään siitä, että kuolinpesässä ei ole suoritettu perinnönjakoa tai muita omaisuuden jakotoimia taikka luovutettu kuolinpesän omaisuutta, ei voida päätellä, että A:n suorittamien muiden toimien ei voitaisi katsoa osoittavan hänen ottaneen perintöä vastaan.

25. Perintökaaren 17 luvun 2 a §:ää koskevassa hallituksen esityksessä viitatussa perintökaaren 16 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään edellä kohdassa 18 todetulla tavalla perintöoikeuden vanhentumisen estävistä perinnön vastaanottamista merkitsevistä toimista. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu (KKO 2003:95), että vainajan tavanomaisten ja välttämättömien asioiden hoitaminen, kuten perunkirjoitukseen osallistuminen tai pankki- tai muiden juoksevien asioiden hoitaminen ei tuon asian olosuhteissa yksin osoittanut perinnöstä luopumisen estävää perinnön vastaanottamista. Tuossa asiassa perillisellä oli perittävän lähimpänä omaisena ollut velvollisuus ryhtyä sanottuihin toimiin, ja hän oli kahden ja puolen kuukauden kuluttua perittävän kuolemasta pidetyssä perunkirjoituksessa ilmoittanut perinnöstä luopumisestaan.

26. Tämän asian olosuhteet poikkeavat merkityksellisellä tavalla edellä mainitussa ratkaisussa esillä olleista. A ei ole ollut sellainen perittävän lähin omainen, jolla on ollut yksin velvollisuus muun ohella toimittaa perunkirjoitus ja hoitaa vainajan asioita. A:n ohella perittävän kuolinpesään ovat kuuluneet myös hänen kolme sisarustaan sekä leski, jonka hallintaan ja käyttöön koko perittävän omaisuus on puolisoiden keskinäisen testamentin nojalla jäänyt. A on paitsi osallistunut perunkirjoitukseen myös toiminut siinä pesän ilmoittajana, ja hänet on ilmoitettu perukirjassa pesänhoitajaksi, joka myös ottaa vastaan perintöveroa koskevat tiedustelut ja ilmoitukset.

27. A onkin toiminut myös tämän jälkeen kuolinpesän hoitajana huolehtien kuolinpesän veroilmoitusten tekemisestä. Kuolinpesä on ollut myös yhteishallinnossa pitkään ja vielä siinä vaiheessa, kun A on noin 23 vuoden kuluttua perittävän kuolemasta ilmoittanut luopuvansa perinnöstä. Kysymys ei siten ole enää ollut ratkaisussa KKO 2003:95 tarkoitetuista perittävän kuolemaa seuranneista pesän selvittämisen kannalta välttämättömistä ja tarpeellisista toimenpiteistä tai pesän jakokuntoon saattamisesta, vaan kuolinpesälle kuuluvan lakisääteisen velvollisuuden jatkuvaluontoisesta ja pitkäkestoisesta aktiivisesta hoitamisesta pesänhoitajan ominaisuudessa.

28. Korkein oikeus toteaa, että kuolinpesän hoitoon ryhtyminen merkitsee tyypillisesti, että perillisen voidaan katsoa vastaanottaneen perinnön. Vaikka tässä tapauksessa A:n vanhempien keskinäisen testamentin perusteella leskellä on ollut oikeus hallita ja käyttää ensiksi kuolleen puolison omaisuutta, jolloin kuolinpesän yhteishallintoon ryhtyminen ei ole merkinnyt sellaisia yhteishallintoon tavanomaisesti kuuluvia toimia kuin pesän jakokuntoon saattamista, Korkein oikeus katsoo, että A:n toiminta kuolinpesän hoitajana ja yhteishallintoon osallistuminen puoltavat kuitenkin tulkintaa, jonka mukaan A on ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla.

29. A on myös maksanut perintöveron. Kun perintöverovelvollisuus koskee vain perinnön vastaanottavaa perillistä, perintöveron maksaminen ilmentää lähtökohtaisesti perillisen tahtoa ottaa perintö vastaan. Perintöveron maksamisen merkitys perinnön vastaanottamista osoittavana seikkana korostuu, kun perinnöstä luopumisen on ilmoitettu tapahtuneen vasta parikymmentä vuotta myöhemmin kuin perintövero on maksettu. Näin ollen myös perintöveron maksaminen tukee tässä tapauksessa tulkintaa, jonka mukaan A on vastaanottanut perinnön perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla.

30. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A on ottanut perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla perinnön vastaan ennen kuin hän on 2.6.2016 ilmoittanut perinnöstä luopumisesta. Sen vuoksi hänellä ei ole enää tuolloin ollut oikeutta luopua perinnöstä. Näin ollen hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor (eri mieltä), Eva Tammi-Salminen (eri mieltä), Timo Ojala ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Lauri Länsman (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Länsman: Korkein oikeus lausunee A:n muutoksenhakuoikeuden osalta seuraavan:

Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n mukaan täytäntöönpanotoimesta tai ulosottomiehen päätöksestä saa valittaa se, jonka oikeutta toimi tai päätös koskee. Säännös koskee myös muutoksenhakijana olevaa ulosottovelallista. Jotta velallisen valitus voidaan tutkia, edellytetään siten, että valituksen kohteena oleva toimi tai päätös vaikuttaa haitallisesti velallisen omiin oikeuksiin.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei ole tutkittu sellaista velallisen valitusta, joka on perustunut yksinomaan siihen, että ulosmitattu omaisuus kuului sivulliselle (KKO 2004:93, kohta 11 ja siinä mainitut ratkaisut). Käytäntö on perustunut siihen käsitykseen, että velallinen saa valittaa vain sellaisesta ratkaisusta, joka on hänelle itselleen epäedullinen. Myös ulosottokaaren säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 83/2006 vp s. 70) on todettu suhteellisen vakiintuneen oikeuskäytännön olevan se, ettei velalliselle anneta oikeutta valittaa sillä perusteella, että ulosmitattu omaisuus kuuluu sivulliselle.

Oikeuskäytännössä vakiintunut ulosottokaaren muutoksenhakusäännöksen edellä mainittu tulkinta on perusteltu. Tämä johtuu siitä, että ulosottokaaren sivullisen suojaa koskevalla 4 luvun 9 §:llä suojataan ainoastaan sivullisen omaisuutta. Kyseisen pykälän ohella tähän tilanteeseen soveltuva saman luvun 81 § ei muodosta suojattavan oikeushyvän osalta tähän poikkeusta, vaan esitöistä ilmenevin tavoin lakiin on ainoastaan otettu selkeämmät säännökset siitä, mitä toimia perinnöstä luopuminen edellyttää ollakseen tehokas hakijaan nähden. Luopuminen tarkoittaa sitä, että velallinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin hänen pesäosuutensa menee sijaan tuleville perillisille (HE 13/2005 vp s. 106).

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että velallisperillisellä ei ole lähtökohtaisesti valitusoikeutta pesäosuuden ulosmittauksesta sillä perusteella, että hän perinnöstä luopuneena ei enää omista pesäosuutta, vaan ulosmittaus kohdistuu virheellisesti kolmannen oikeuteen (Pekka Tuunainen: Perintö, testamentti ja velka, Helsinki 2015, s. 356). Kyseinen kanta on perusteltu, koska oikeudellinen intressi vedota perinnöstä luopumiseen on sijaantuloperillisellä, jolle oikeus perintöön luopumisen seurauksena siirtyy ja jonka oikeutta ulosmittaus siten loukkaisi. Perinnöstä luopuminen ei tässä suhteessa eroa muista oikeustoimista, joiden perusteella omaisuus voi siirtyä velalliselta sivulliselle.

Ulosottomies on 20.6.2018 tekemällään päätöksellä ulosmitannut A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesässä A:n velkojen maksamiseksi. A on valittanut ulosmittauksesta käräjäoikeuteen sillä perusteella, että hän oli 2.6.2016 luopunut perinnöstä.

Edellä mainituista syistä A:lla ei ole oikeudellista intressiä valittaa sillä perusteella, että hän on luopunut perinnöstä. Muutoksenhakuoikeus ulosottomiehen päätökseen on A:n sijaantuloperillisellä, jonka oikeutta ulosmittaus mahdollisesti loukkaa.

Ratkaisusta KKO 2004:93 ilmenevästi velallisella saattaa kuitenkin tietyissä tilanteissa olla itsenäinen valitusintressi, mikäli hän saattaa todennäköiseksi, että ulosmittauksesta aiheutuu hänelle itselleen sellaisia haitallisia seuraamuksia, joita hän ei pysty muilla toimilla torjumaan tai vähentämään (kohta 14). Kyseisessä tapauksessa velallinen oli vedonnut ulosmittaustoimenpiteistä aiheutuvien rikosoikeudellisten seuraamusten ja veroseuraamusten uhkaan (kohta 12).

A ei ole vedonnut sellaisiin pesäosuuden sivulliselle kuulumista koskevasta kysymyksestä riippumattomiin seikkoihin, joiden perusteella hänellä voisi olla asiassa itsenäinen valitusintressi.

Edellä mainituista syistä Korkein oikeus katsonee, että A:lla ei ole oikeutta valittaa ulosottomiehen päätöksestä. Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden päätöksen ja jättänee A:n ulosottovalituksen tutkimatta.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Lausun perustelujen kohtien 6.–16. (A:n valitusoikeus) sijasta seuraavaa:

A on valittanut kuolinpesäosuuden ulosmittauksesta ja vaatinut sen kumoamista sillä perusteella, että hän oli ennen ulosmittausta luopunut perinnöstä. Riitaista asiassa ulosmittauksen kannalta on siten pohjimmiltaan kysymys siitä, kuuluuko kuolinpesäosuus A:lle ulosottokaaren 4 luvun 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla, jolloin se voitaisiin ulosmitata hänen veloistaan.

Perinnöstä luopuminen tarkoittaa, että velallinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin hänen pesäosuutensa menee sijaan tuleville perillisille. A:n valituksensa tueksi esittämä peruste merkitsee siten sitä, että häneltä on ulosmitattu sellainen oikeus, jota hänellä ei ilmoituksensa mukaan ole, ja että kyse on tällöin sivulliselle kuuluvasta omaisuudesta, jota ei saa ulosottokaaren 4 luvun 9 §:n mukaan ulosmitata A:n velasta.

Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanotoimesta tai ulosottomiehen päätöksestä saa valittaa se, jonka oikeutta toimi tai päätös koskee. Säännös koskee myös muutoksenhakijana olevaa ulosottovelallista. Jotta velallisen valitus voidaan tutkia, edellytetään siten, että valituksen kohteena oleva toimi tai päätös vaikuttaa haitallisesti velallisen omiin oikeuksiin. (KKO 2004:93, kohta 10.)

Korkeimman oikeuden käytännössä ulosottovelallisella ei ole lähtökohtaisesti katsottu olevan oikeutta valittaa sellaisesta päätöksestä, jolla velallisen käsityksen mukaan on ulosmitattu sivulliselle kuuluvaa omaisuutta. Velallisen valitusta, joka on perustunut yksinomaan siihen, että ulosmitattu omaisuus kuului sivulliselle, ei ole tutkittu. Käytäntö on perustunut siihen käsitykseen, että velallinen saa valittaa vain sellaisesta ratkaisusta, joka on hänelle itselleen epäedullinen. Tällöin velallisen tulisi valitusoikeuden perusteeksi voida saattaa todennäköiseksi, että ulosmittauksesta aiheutuu hänelle itselleen sellaisia haitallisia seuraamuksia, joita hän ei muilla toimilla pysty torjumaan tai vähentämään (KKO 2004:93, kohdat 11 ja 14).

Ratkaisu KKO 2004:93 koski tilannetta, jossa ulosottovelallisen sivullisen yhtiön omistamaksi väittämän auton ulosmittaus oli perustunut auton samastamiseen ulosottovelallisen omaisuuteen, kun yhtiön aseman auton omistajana katsottiin olleen keinotekoinen järjestely. Ratkaisussa omaksuttuja arviointiperusteita on sittemmin sovellettu ainakin arvioitaessa ulosottovelallisen valitusoikeutta osinkosaatavan ulosmittauksesta sillä perusteella, että hänen oikeutensa osinkoon oli osakkeiden kaupan vuoksi siirtynyt hänen pojilleen (KKO 2005:125), sekä arvioitaessa konkurssivelallisen oikeutta valittaa hänen konkurssipesäänsä kuuluvan kiinteistöomaisuuden myyntiä koskevasta ulosottomiehen päätöksestä (KKO 2016:31).

Korkeimman oikeuden aiemmassa ratkaisukäytännössä ei ole lausuttu velallisen valitusoikeudesta nyt esillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa kuolinpesäosuus on ulosmitattu velallisen riidattomasti ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n vaatimusten mukaisesti ennen ulosmittausta tekemästä luopumisilmoituksesta huolimatta sillä perusteella, että luopuminen ei ole tehokas, kun velallinen oli jo ennen luopumista ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen oli katsottava ottaneen perinnön vastaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Kuten edellä on todettu, päätöstä, jolla velallisen toiselle kuuluvana pitämää omaisuutta ulosmitataan velallisen velasta, ei lähtökohtaisesti voi pitää velallisen kannalta epäedullisena, kun ulosmittauspäätös voisi johtaa hänen velkansa suorittamiseen sivullisen omaisuudella. Asiassa esillä olevassa tilanteessa päätös on kuitenkin ollut A:n kannalta siten epäedullinen, että se on perustunut siihen, että hän olisi vastoin omaa käsitystään menettänyt lakiin perustuvan oikeutensa luopua perintöoikeudesta ryhdyttyään sellaisiin toimiin, että hänen oli katsottava ottaneen perinnön vastaan.

Oikeuskirjallisuudessa (Pekka Tuunainen, Perintö, testamentti ja velka, 2015, s. 352–357) on katsottu, että edellä selostetut ulosottovelallisen valitusoikeuden arviointia koskevat oikeusohjeet soveltuvat myös silloin, kun velallinen valittaa pesäosuuteen kohdistuneesta ulosmittauksesta sillä perusteella, että ulosmitattu omaisuus ei kuulu hänelle perinnöstä luopumisen vuoksi. Tällöin velallisen oma intressi kuolinpesän ulkopuolelle jäämisestä ja luopumisen oikeusvaikutusten toteutumisesta ei vielä sellaisenaan perustaisi hänelle valitusoikeutta.

Edellä mainittua kantaa voidaan sinänsä pitää yhdenmukaisena sen vakiintuneen tulkinnan kanssa, että ulosottovelallisen valitusoikeutta ei ole perustettu yksin esimerkiksi siihen, että velallisen sivulliselle jollakin oikeudellisella määräämistoimella siirtämän kohteen katsominen edelleen hänen omaisuudekseen olisi loukannut oikeudenhaltijalle oikeusjärjestyksessämme lähtökohtaisesti kuuluvaa ja suojattua oikeutta määrätä tästä oikeudesta. Perustuuhan velallisen väite siitä, että omaisuus kuuluu sivulliselle, monesti johonkin velallisen oikeudelliseen määräämistoimeen, jolloin kyse on tässä mielessä myös velallisen oikeuden loukkauksesta, mutta tällaisen intressin ei siis yksinään ole katsottu riittävän valitusoikeuteen (näin esim. edellä viitatussa ratkaisussa KKO 2005:125). Myös perillisen oikeutta pesäosuuteen voidaan pitää sisällöltään ennen kaikkea taloudellisena ja siitä luopumista varallisuusoikeudellisena tahdonilmaisuna, jota käsitellään lähtökohtaisesti samalla tavalla kuin mitä tahansa varallisuuden siirtämiseen tähtäävää oikeustointa (ks. myös Aulis Aarnio – Urpo Kangas, Suomen jäämistöoikeus I, Perintöoikeus, 6., uudistettu painos, 2016, s. 689).

Toisaalta kun ulosmittauspäätös perustuu siihen, että velallinen oli jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan, se sisältää kannanoton nimenomaan velallisen asemaan perillisenä ja kuolinpesän osakkaana. Lisäksi lainsäädännössä omaksuttu lähtökohta, jonka mukaan perillinen voi perittävän kuoltua luopua perinnöstä velkojiaan sitovasti, perustuu osaltaan ajatukseen, että perintöön liittyvillä seikoilla on hyvin henkilökohtainen luonne (HE 102/1990 vp s. 39–40), ja oikeuskäytännössä on perinnöstä luopumisen osalta viitattu lähtökohtana siihen, että perintöön liittyvät asiat ovat yleensä luonteeltaan korostetun henkilökohtaisia (KKO 2003:95).

Ratkaisun KKO 2004:93 (kohta 14) mukaan ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n valitusoikeutta koskevan säännöksen väljän sanamuodon tarkoituksena voidaan katsoa olevan sen, että näin sellaisella henkilöllä, jonka oikeuksiin ulosottoasiassa ennalta arvaamattomalla tavalla välittömästi puututaan, on mahdollista saada oikeussuojaa. Tämän vuoksi kynnystä ulosottovelallisenkaan valitusoikeudelle ei ole syytä asettaa kovin korkealle. Vaikka säännöstä on vakiintuneesti tulkittu niin, että sen on katsottu edellyttävän ulosottopäätöksen välittömästi loukkaavan valittajan oikeutta tai tuottavan hänelle välitöntä haittaa, sen sanamuoto sallii päätöksen vaikutusten merkityksen tilannekohtaisen arvioinnin.

Riippumatta siitä, kenen omaisuutta on ulosmitattu, velallisella tulee olla aito mahdollisuus puuttua hänelle haitalliseen ulosmittauspäätökseen ratkaisun KKO 2004:93 tarkoittamalla tavalla. Kyseisessä tapauksessa velallinen oli vedonnut ulosmittaustoimenpiteistä aiheutuvien rikosoikeudellisten seuraamusten ja veroseuraamusten uhkaan (kohta 12). Tässä asiassa A on vedonnut nimenomaisesti vain siihen, että asiassa on kyse ennen kaikkea hänen oikeudestaan luopua perintöön perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisesti ja ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n mukaisin vaikutuksin.

Ulosottokaaren 4 luvun 79 §:n 1 momentin mukaan ulosmitattua kuolinpesän osuutta ei saa myydä, vaan suoritus otetaan siitä omaisuudesta, joka tulee velalliselle perinnönjaossa, ja tämä velalliselle tullut omaisuus saadaan myydä vasta, kun jako on lainvoimainen tai muuten lopullinen. Pesäosuuden ulosmittaustilanteessa tehdyllä ratkaisulla siitä, kenelle pesäosuus kuuluu, sekä kannanotolla siihen, onko velallinen voinut luopua perinnöstä perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan, ei ole oikeusvoimaa perinnönjaossa, jossa velallisen oikeus perintöön ja siten hänen velkojiensa oikeus saada suoritus siitä vasta aineellisoikeudellisesti ratkaistaan. Ottaen kuitenkin huomioon päätöksen todistusvaikutuksen ja kun valitusoikeutta koskevan säännöksen tulkinnassa on kysymys pääsystä tuomioistuimeen ulosottoasiassa, mikä on velallisen keskeisiä perusoikeuksia, katson, että päätös koskee A:n oikeutta ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla siten, että hänen valituksensa voidaan tutkia.

Oikeusneuvos Kantor: Hyväksyn esittelijän mietinnön. Äänestyksen lopputulokseen nähden enemmistön tutkiessa A:n ulosottovalituksen olen velvollinen lausumaan siitä, onko kuolinpesäosuus voitu ulosmitata A:n velasta ja siten A:n perinnöstä luopumisen tehokkuudesta. Lausun siitä kohdan 22 jälkeen seuraavaa:

Kuten enemmistön perusteluiden kohdasta 23 ilmenee, A:n isän kuolinpesä on ollut ulosmittaushetkellä edelleen jakamatta ja pesän omaisuus lesken hallinnassa puolisoiden keskinäisen testamentin nojalla ilman tilintekovelvollisuutta perillisille. Testamentin mukaan perillisillä on ollut oikeus saada perintönsä vasta molempien osapuolten kuoltua.

A:n ei ole edes väitetty pyrkineen määräämään kuolinpesän omaisuudesta, vaatineen perinnönjakoa tai muulla tavoin konkreettisesti ryhtyneen pesän omaisuuteen ennen ulosmittausta. Asiassa on myös riidatonta, että A on tallettanut ilmoituksensa perinnöstä luopumisesta maistraattiin ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan edellyttämällä tavalla ennen ulosmittausta. Arvioitavana on siten, onko A:n katsottava muilla kuin kuolinpesän omaisuuteen kohdistuvilla määräämistoimilla ryhtyneen sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetuin tavoin vastaan jo ennen ilmoitustaan perinnöstä luopumisesta, jolloin hän ei saa suojaa ulosmittausvelkojia vastaan.

Perinnön vastaanottaminen on vapaamuotoinen toimenpide, jonka sisältöä ei ole laissa tarkoin määritelty eikä sille ole asetettu mitään määräaikaa. Myöskään perinnöstä luopumiselle ei ole asetettu mitään aikarajaa ja luopumistoimi voidaan tehdä vielä vuosienkin kuluttua perittävän kuolemasta. Ajan kuluminen voi sinänsä lisätä todennäköisyyttä sille, että pesään on ryhdytty perinnön vastaanottamisen edellyttämällä tavalla ja se voi myös vaikeuttaa näytön esittämistä, mutta yksistään ajan kuluminen ei vielä osoita perillisen ottaneen perintöä vastaan. (KKO 2020:49, kohdat 13 ja 15, KKO 2005:98). Myöskään perillisen motiiveille luopua perinnöstä ei voida antaa arvioinnissa merkitystä, koska perinnöstä luopuminen on lakisääteinen oikeus, joka ei loukkaa perillisen velkojien oikeuksia (KKO 2020:49, kohta 18). Vaikka A:n isän kuoleman ja perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen välillä on kulunut huomattavan pitkä aika, ei A:n yksistään tällä perusteella voida katsoa vastaanottaneen perintöä ennen ilmoitustaan. Näin erityisesti sen vuoksi, että kuolinpesä on koko mainitun ajan pysynyt jakamattomana ja tosiasiallisesti lesken yksinomaisessa hallinnassa. Myöskään A:n luopumisilmoituksen ajoittumiselle mahdollisen velkaantumisen alkamisen jälkeen ei edellä mainituilla perusteilla ole katsottava olevan merkitystä.

Asian ratkaisemisen kannalta olennaista onkin perintökaaren 17 luvun 2 a §:n sanamuodonkin osoittamalla tavalla arvioida niitä konkreettisia toimia, joihin A:n on selvitetty ryhtyneen perintöön liittyen ennen perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen tekemistä.

A:n on ensinnäkin selvitetty osallistuneen isänsä jälkeen toimitettuun perunkirjoitukseen ja hänen toimineen siinä pesän ilmoittajana. Hän on myös laatinut kuolinpesän veroilmoitukset lesken antamien tietojen perusteella. Kuten ratkaisusta KKO 2003:95 ilmenee, perintökaaren 16 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyistä perintöoikeuden vanhentumiseen liittyvistä perinnön vastaanottamista koskevista edellytyksistä huolimatta ryhtyminen pesän tavanomaisena ja välttämättömänä asioiden hoitamisena pidettäviin toimiin ei vielä osoita pesään ryhtymistä ja perintökaaren 17 luvun 2 a §:n tarkoittamaa perinnöstä luopumista estävää perinnön vastaanottamista. Mainitussa ratkaisussa tällaisina tavanomaisina ja välttämättöminä toimina pidettiin perunkirjoituksen järjestämistä ja siihen osallistumista, hautajaisten järjestämistä, välttämättömien pankkiasioiden sekä muiden pesän omaisuutta koskevien juoksevien asioiden hoitamista. Totean, että perunkirjoituksessa pesän ilmoittamiseen on perintökaaren 20 luvun 6 §:n perusteella velvollinen se, joka hoitaa pesän omaisuutta tai muutoin on sen tilaan parhaiten perehtynyt, hänen osakkuusasemastaan riippumatta. Perunkirjoituksella tai veroilmoituksen laatimisella ei miltään osin puututa pesän omaisuuteen tai tehdä sitä koskevia määräämistoimia, vaan kummassakin toimessa on kysymys lakiin perustuvan lähinnä verotukseen liittyvän velvoitteen täyttämisestä, jonka laiminlyönnistä voi aiheutua vahingollisia seuraamuksia kuolinpesälle. Pesän ilmoittajana toimimista tai myöhempiä pesän veroilmoitusten laatimisia voidaankin pitää pikemminkin johdonmukaisena seurauksena A:n perehtyneisyydestä pesän tilaan ja lesken avustamisesta kuin osoituksena pesään ryhtymisestä. En siksi katso siitäkään huolimatta, että kuolinpesässä on ollut A:n lisäksi myös muita osakkaita, jotka olisivat voineet ottaa edellä mainitut tehtävät vastattavakseen, että edellä mainitut A:n toimet osoittaisivat hänen ottaneen perinnön vastaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:n tarkoittamalla tavalla.

A:n on lisäksi selvitetty maksaneen perintöosuudestaan hänelle määrätyn perintöveron. Totean, että Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä ei ole aiemmin otettu nimenomaisesti kantaa perintöveron maksamisen merkitykseen perintöön ryhtymistä arvioitaessa. Perintöveron maksuvelvollisuus perustuu perinnön saamiseen (perintö- ja lahjaverolain 1 §), ja perintöverovelvollisuus koskee vain perillistä, joka ottaa perinnön vastaan. Perintöveron maksamisen voidaan siten nähdä lähtökohtaisesti osoittavan hyväksyvää suhtautumista veron määräämisen perusteena olevan omaisuuden vastaanottamiseen. Perintöveron maksaminen ei kuitenkaan ole kuolinpesän omaisuutta koskeva määräämistoimi, ja kun perintöverotus toimitetaan perukirjan perusteella, joka ei ole jakamattomassa kuolinpesässä saantokirja yksittäisen osakkaan osalta, perintöveron maksamisessa ei myöskään voida katsoa olevan kyse sellaisen velvollisuuden noudattamisesta, joka seuraisi perillisen oikeuksien käyttämisestä. Katsonkin, että vaikka perintöveron maksamista voitaisiin sinänsä pitää osoituksena A:n halukkuudesta ryhtyä kuolinpesän omaisuuteen, siinä ei kuitenkaan ole tosiasiallisesti kyse sellaisesta jäämistöön kohdistuvasta määräämisestä, joka yksinään osoittaisi A:n ottaneen perinnön vastaan siitä luopumisen estävällä tavalla.

Olen edellä katsonut, että ne konkreettiset toimet, joihin A:n on selvitetty jäämistön osalta ryhtyneen, eivät osoita hänen vastaanottaneen perintöä sen luopumisen estävällä tavalla. Katson kuitenkin perustelluksi arvioida A:n menettelyä myös kokonaisuutena. Totean tältä osin jo edellä esitettyjen perusteiden lisäksi, että ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n ja perintökaaren 17 luvun 2 a §:n säännösten muodostamassa kokonaisuudessa on kysymys ulosmittausvelkojan suojasta. En katso, että A:n edellä kuvatuilla toimilla, kutakin erikseen tai niitä kokonaisuutena arvioiden, olisi miltään osin heikennetty tai vaarannettu ulosmittausvelkojien asemaa. A:n menettely ei myöskään kokonaisuutenakaan arvioiden rinnastu sellaiseen jäämistöomaisuuteen kohdistuvaan määräämistoimeen, josta on ollut kysymys esimerkiksi ennakkoratkaisussa KKO 2006:34, kun siinä perillinen on yrittänyt myydä testamentilla saamaansa omaisuutta. En siksi katso olevan perusteltua ulottaa ulosmittausvelkojien suojaa ylitse sen mitä perinnöstä luopumisen aikarajasta on edellä ulosottokaaren 4 luvun 81 §:ssä säädetty olosuhteissa, joissa A on ainoastaan tehnyt jakamattomassa pesässä välttämättömiä selvitystoimia tai täyttänyt lakisääteisiä velvoitteitaan ennen luopumisilmoituksen tekemistä.

Näin ollen katson, että A ei ole ryhtynyt sellaisiin toimiin, joiden nojalla hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan perinnöstä luopumisen estävällä tavalla. A on siten voinut pätevästi luopua perinnöstä eikä kuolinpesäosuutta ole voitu ulosmitata A:n velasta.

Ulosottomiehen ja alempien oikeuksien päätökset on siten kumottava.