KKO:2018:68

OK 20 luku 3 § 1 mom
OikeusapuL 22 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 5.7.2016 nro 16/8887 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 10.2.2017 nro 78 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Juha Kolu ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Tuomo Kurki ja Aki Rasilainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle (jatkossa työnantaja) myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan työnantaja vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asianosaisten sovinto vahvistetaan kaikilta osin.

Vastauksessaan A myönsi muutosvaatimuksen oikeaksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A, jolle oli myönnetty oikeusapu, on kanteessaan käräjäoikeudessa vaatinut, että työnantaja velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä viiden kuukauden palkkaa vastaavat 9 890 euroa. Työnantaja on vaatinut kanteen hylkäämistä.

2. Käräjäoikeus on katsonut, ettei A:n työsopimuksen irtisanomiselle ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuja asiallisia ja painavia perusteita. Käräjäoikeus on sen vuoksi hyväksynyt kanteen ja velvoittanut työnantajan korvaamaan A:lle tämän vaatiman määrän. Lisäksi käräjäoikeus on oikeusapulain 22 §:n nojalla velvoittanut työnantajan korvamaan valtiolle sen varoista A:n avustajalle maksetun palkkion 5 115 euroa.

3. Työnantaja on hakenut hovioikeudessa muutosta käräjäoikeuden tuomioon ja vaatinut A:n kanteen hylkäämistä. A on vastustanut vaatimusta. Noin kuukautta ennen hovioikeudessa toimitettavaksi määrättyä pääkäsittelyä asianosaiset ovat toimittaneet hovioikeudelle tekemänsä sovintosopimuksen ja pyytäneet sen vahvistamista. Sopimuksen mukaan työnantaja maksaa A:lle kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 5 934 euroa ja osapuolet vastaavat itse omista oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa.

4. Hovioikeus on tuomiossaan todennut, että asianosaiset olivat päässeet sopimuksessaan yhteisymmärrykseen oikeudenkäyntikuluista, eivätkä olleet jättäneet niitä tuomioistuimen ratkaistavaksi. Hovioikeus on viitaten omaan käytäntöönsä kuitenkin katsonut, että A:n avustajan palkkion osalta työnantajan korvausvelvollisuus valtiota kohtaan määräytyy oikeusapulain mukaisesti, eikä asianosaisilla ollut oikeutta sopia työnantajan korvausvelvollisuudesta valtiolle. Näin ollen hovioikeus on katsonut, että oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva kysymys on ratkaistava oikeusapulain nojalla sekä Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 1996:131 osoitettujen periaatteiden mukaisesti.

5. Hovioikeus on katsonut, ettei sitä vaatimusta, josta A oli sovinnossa luopunut, voitu objektiivisesti arvioiden pitää vähäisenä, eikä se ollut koskenut myöskään harkinnanvaraista seikkaa. Työnantaja oli hävinnyt asian työsopimuksen perusteetonta päättämistä koskeneen keskeisen riitakysymyksen osalta, jonka osalta myös oikeudenkäyntikulut olivat pääasiallisesti kertyneet. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut olevan painavia syitä velvoittaa työnantaja korvaamaan valtiolle sen varoista käräjä- ja hovioikeudessa oikeusapulain nojalla maksetut kustannukset.

6. Hovioikeus on vahvistanut asianosaisten välisen sovinnon lukuun ottamatta oikeudenkäyntikuluja koskenutta kohtaa 6. Lisäksi hovioikeus on velvoittanut työnantajan suorittamaan valtiolle A:lle myönnetystä oikeusavusta käräjä- ja hovioikeudessa aiheutuneet kustannukset. Työnantajan oikeudenkäyntikulut hovioikeus on määrännyt jäämään sen omaksi vahingoksi.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, ovatko asianosaiset voineet sovintosopimuksessaan sitovasti sopia myös oikeudenkäyntikuluista, kun A:lle oli myönnetty oikeusapu.

Oikeusapua saaneen asianosaisen vastapuolen korvausvelvollisuus valtiolle

8. Oikeusapulakia säädettäessä on katsottu, että oikeusapua tulee voida myöntää myös tuomioistuinvaihetta edeltävään asian käsittelyyn ja siten esimerkiksi sovintoneuvotteluihin, koska sovinnon edistämistä on pidetty valtiontaloudellisestikin järkevänä (HE 82/2001 vp s. 87). Oikeusapulaissa ei ole säännöksiä oikeusapua saaneen vastapuolen korvausvelvollisuudesta valtiolle tilanteessa, jossa asia sovitaan ennen tuomioistuinvaihetta. Näin ollen oikeusapulain nojalla valtion varoista maksetut kustannukset jäävät näissä tilanteissa valtion vahingoksi, elleivät asianosaiset muuta sovi.

9. Oikeusapulaissa ei ole erityistä säännöstä oikeusavun kustannusten korvaamisesta valtiolle myöskään sen tapauksen varalta, että asianosaiset sopivat asian tuomioistuinkäsittelyn aikana. Oikeusapulain 22 §:n 1 momentin mukaan oikeusavun saajan vastapuoli on velvoitettava korvaamaan valtiolle sen varoista oikeusapulain nojalla asiassa maksettavaksi määrätyt kustannukset, jos vastapuoli olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osittain. Kysymys on lain esitöiden (HE 82/2001 vp s. 110) mukaan tuomioistuimen viran puolesta huomioon otettavasta seikasta.

10. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa ei ole säännöstä sen varalta, että asianosaiset ovat sopineet asian. Korkein oikeus on antamissaan ennakkopäätöksissä KKO 1996:131 ja KKO 1997:77 lausunut oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta sovintotilanteessa. Näissä tapauksissa asianosaiset olivat sopineet asian muutoin, mutta kysymys oikeudenkäyntikuluista oli jätetty tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ratkaisuissa on yhtäältä lausuttu lähtökohdan olevan, että sovinto käsittää myös asianosaisten oikeudenkäyntikulut, ellei muuta ole sovittu, ja toisaalta tuomioistuimen olevan toimivaltainen tutkimaan kuluriidan silloin, kun asianosaiset ovat nimenomaisesti jättäneet kulukysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

11. Mainituissa ennakkopäätöksissä lausutuin tavoin siinä tapauksessa, että asianosaiset ovat nimenomaisesti jättäneet kulukysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi, kuluvastuuta on arvioitava ensisijaisesti tuomioistuimen ajatellun pääasiaratkaisun perusteella ja toissijaisesti vertaamalla alkuperäisiä vaatimuksia sovintoon. Viime kädessä kulukysymystä koskeva ratkaisu on voitava perustaa melko vapaaseen, soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä noudattelevaan, kohtuusharkintaan.

12. Sen sijaan riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa on säädetty, että sovittelusta aiheutuvat kustannukset jäävät osapuolten vahingoksi. Lain 27 §:n 1 momentin mukaan osapuoli vastaa tuomioistuinsovittelusta hänelle aiheutuneista kustannuksista itse ja lain esitöiden (HE 114/2004 vp s. 43) mukaan tämä koskee myös oikeusapua saavan osapuolen oikeudenkäyntikuluja. Tästä johtuu, että oikeusapulain nojalla valtion varoista maksetut kustannukset jäävät valtion vahingoksi, jos riita ratkeaa tuomioistuinsovittelussa.

Sovinnosta ja sovinnon vahvistamisesta

13. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 19 §:n 4 kohdan ja 26 §:n 1 momentin mukaisesti tuomioistuimen tulee riita-asiassa pyrkiä saamaan asianosaiset sopimaan asia. Oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 1 – 3 §:n säännösten mukaan vireillä olevassa oikeudenkäynnissä voidaan asianosaisten pyynnöstä vahvistaa ratkaisuksi sovinto, joka voi koskea asiaa tai sen osaa, jossa sovinto on sallittu. Sovintoa ei kuitenkaan saa vahvistaa, jos se on lain vastainen tai selvästi kohtuuton taikka jos se loukkaa sivullisen oikeutta.

14. Lain esitöiden (HE 114/2004 vp s. 52 – 53) mukaan tuomioistuimen on arvioitava omasta aloitteestaan sovinnon vahvistamisen esteet. Jos sovintosopimuksen jokin määräys tai jotkin määräykset ovat sellaisia, että niitä ei voida vahvistaa, sopimuksen muut osat voidaan tämän estämättä vahvistaa. Ennen kuin tuomioistuin tällä tavoin osittain vahvistaa sovinnon, on asianmukaista tiedustella asianosaisilta, haluavatko he sovinnon vahvistamista osittaisena, jos sitä ei voida vahvistaa kaikilta osiltaan.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

15. Oikeusapulaissa ei edellä todetuin tavoin ole sääntelyä vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta sen varalta, että asianosaiset ovat sopineet asian. Oikeusapulain 22 §:ssä on ainoastaan viittaus oikeudenkäymiskaaren 21 luvun sääntelyyn, missä ei myöskään ole erikseen säännelty oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta asianosaisten sopiessa riitansa.

16. Sovinto käsittää myös asianosaisten oikeudenkäyntikulut, ellei muuta ole sovittu (KKO 1996:131 ja KKO 1997:77). Asian käsittelyn päättyessä sovinnon vahvistamiseen osapuolille aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus tulee tuomioistuimen ratkaistavaksi vain, jos osapuolet sitä nimenomaisesti pyytävät.

17. Edellä esitettyyn nähden Korkein oikeus katsoo, ettei lainsäädännöstä tai oikeuskäytännöstä seuraa estettä sille, että asianosaiset voivat sopia asian myös oikeudenkäyntikulujen osalta silloinkin, kun toisella osapuolella on oikeusapu. Esteenä asian sopimiselle oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta ei voida pitää yksinomaan sitä, että oikeusapulain esitöissä (HE 82/2001 vp s. 110) todetuin tavoin tuomioistuin lausuu oikeusapulain 22 §:ssä tarkoitetusta valtion varoista maksettujen kustannusten korvausvelvollisuudesta valtiolle myös omasta aloitteestaan.

18. Korkein oikeus toteaa, että asianosaisilla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet taloudellisesta asemastaan riippumatta pyrkiä sopimaan asiansa, jossa sovinto on sallittu. Oikeudenkäyntikulujen määrä saattaa olla suuri riidan arvoon nähden ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus voi siten olla tärkeä osa sovintoa. Ei ole perusteltua, että oikeusapua saava asianosainen ja hänen vastapuolensa joutuisivat muita huonompaan asemaan neuvotellessaan asian sovinnollisesta ratkaisemisesta yksinomaan siitä syystä, että toiselle osapuolelle on myönnetty oikeusapu ja asia on edennyt tuomioistuinkäsittelyyn.

19. On kuitenkin tilanteita, joissa osapuolet eivät voi valtiota sitovasti sopia valtion vahingoksi jäävistä oikeudenkäyntikuluista. Tällainen tilanne on kysymyksessä, jos sovinto on tehty pääasiassa tai yksinomaan siitä syystä, että vastapuoli välttäisi oikeusapulain 22 §:n mukaisen korvausvastuunsa valtiolle. Tällöin sovinnon voidaan katsoa loukkaavan sivullisena olevan valtion etuja, eikä sitä voida oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 3 §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen vahvistaa.

20. Arvioitaessa sitä, loukkaako vahvistettu sovinto valtion oikeutta, on otettava huomioon, että yleensä sovinnon on katsottu tulevan oikeusapua myöntävälle valtiolle edullisemmaksi kuin täysimittainen oikeudenkäynti. Lisäksi oikeusapua myöntäessään valtio ottaa lähtökohtaisesti riskin siitä, että kulut jäävät sen vahingoksi. Oikeudenkäyntikuluja koskeva sovinto voi siten loukata valtion oikeutta vain silloin, kun sovinto on tehty pääasiassa tai yksinomaan oikeusapulain 22 §:n tarkoittaman vastapuolen kuluvastuun välttämiseksi.

21. Tätä arviota tehtäessä on otettava huomioon muun ohella asian käsittelyn vaihe ja sovinnon sisältö sekä se, että ratkaistaessa itse riitakysymys sovinnolla, asiassa ei lähtökohtaisesti ole olemassa asian voittanutta ja hävinnyttä osapuolta (KKO 1996:131).

22. Ratkaistavana olevassa asiassa asianosaiset olivat tehneet sovinnon vasta käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen, mutta kuitenkin ennen hovioikeuden pääkäsittelyä. A oli käräjäoikeudessa voittanut asian sekä perusteeltaan että määrältään. Tehdyssä sovinnossa työnantaja oli sitoutunut suorittamaan A:lle noin 60 prosenttia käräjäoikeuden tuomitsemista korvauksista. Myös A on siten sovinnossa huomattavalta osin luopunut alkuperäisestä vaatimuksestaan.

23. Näissä olosuhteissa sovintoa ei voida katsoa tehdyn pääasiassa tai yksinomaan siitä syystä, että vastapuoli välttäisi kuluvastuunsa valtiolle. Asianosaisten tekemä sovinto ei sen vuoksi loukkaa valtion oikeutta, ja se voidaan vahvistaa kokonaisuudessaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

Korkein oikeus vahvistaa asianosaisten 2.1.2017 tekemän sopimuksen kokonaisuudessaan sovinnoksi heidän välillään.

B vapautetaan velvollisuudesta suorittaa valtiolle sen varoista A:n avustajalle käräjäoikeudessa maksettu palkkio 5 115 euroa ja hovioikeudessa maksettu palkkio 954,80 euroa.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Ari Kantor, Päivi Hirvelä ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Tiina Väisänen.