Presidentti Tatu Leppäsen puhe Rovaniemen ja Itä-Suomen hovioikeuspiirien lainkäytön laatupäivillä 21.11.2024

Laatuhanke 25 vuotta – ajatuksia lainkäytön laadusta

Arvoisat presidentit ja laamannit, hyvä hovioikeuksien ja käräjäoikeuksien väki, hyvät sidosryhmien edustajat;

Minulla on mieluisa tehtävä esittää korkeimman oikeuden onnittelut 25 vuotta täyttävälle Rovaniemen hovioikeuspiirin tuomioistuinten lainkäytön laatuhankkeelle. Jo neljännesvuosisata on kulunut siitä, kun hanke aloitettiin vuonna 1999. Hienoa on, että mukana on nyt myös Itä-Suomen hovioikeuspiiri ja että olemme hovioikeuspiirien yhteisillä laatupäivillä.

Laatuhankkeessa on vuosien kuluessa tehty paljon työtä ja saatu myös paljon aikaan lainkäytön kehittämiseksi, laadun parantamiseksi ja käytäntöjen yhtenäistämiseksi. Lainkäytön laadun arvioinnin mittaristo työstettiin hankkeessa jo melko alkuvaiheessa vuonna 2006, ja sen perusteella on toteutettu laadunmittauksia. Vuosittain työskennelleiden työryhmien raportit lainkäytön eri aihealueista, samoin kuin käsittelijän oppaat, ovat tulleet tutuiksi ja olleet suureksi hyödyksi käytännön lainkäytössä, laajasti myös hovioikeuspiirin ulkopuolella. Aihepiirien kirjo on ollut niin laaja, että en edes yritä tässä luetella, mitä kaikkia aiheita työryhmien työssä on käsitelty.

Arvelen kuitenkin, että laatutyöhön osallistuneiden kannalta tärkeintä ei ole ollut raporttina julkaistu lopputulos, vaan itse matka siihen pääsemiseksi. Aiheiden, kysymysten ja ongelmien erittely ja pohtiminen yhdessä, parhaiden käytäntöjen löytämiseksi ja suosittelemiseksi. Ja hyvin arvokasta on, että tätä ei ole tehty vain tuomareiden ja tuomioistuinten kesken, vaan mukana ovat olleet myös syyttäjät, asianajajat ja oikeusavustajat, ja aihepiiristä riippuen muitakin tahoja. Laatuhankkeen vuosien varrella kehittyneet monipuoliset piirteet näkyvät myös näiden laatupäivien ohjelmassa ja tämän vuoden työryhmien työssä.

Minulla on tilaisuus näin laatupäivien aluksi pohdiskella hiukan yleisemmällä tasolla lainkäytön laatua. Mitä oikeastaan tavoittelemme, kun pyrimme kohti korkealaatuista tai ainakin hyvälaatuista lainkäyttöä? Toiseksi millä keinoilla tälle laatutasolle voidaan pyrkiä ja päästä? Onko näissä näkökohdissa havaittavissa kehitystä vuoteen 1999 verrattuna? Näkökulmani on – puhtaasti omien rajoitusteni vuoksi – yleisten tuomioistuinten itsensä toiminnassa.

Hyvät kuulijat;

Suomen valtiosääntö, ja vastaavasti Euroopan unionin oikeusjärjestys, rakentuu demokratian, perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisen sekä oikeusvaltion periaatteille. Valtiovallan kolmijaossa tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Jokaiselle on turvattu oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa.

Näistä oikeusvaltion ytimistä seuraa itsestään selvästi lainkäytön laatuvaatimusten minimitaso, nimittäin lain noudattaminen. Tuomioistuinten tehtävä on antaa asianosaisille oikeusturvaa, minkä on tapahduttava prosessilain mukaisessa oikeudenkäynnissä, jossa on päädyttävä aineellisen rikos- tai siviilioikeuden mukaiseen lopputulokseen. Vastaavasti myös todistelun ja näyttökysymysten ratkaisun on mentävä lopputulemaltaan oikein, jotta oikeus ja totuus toteutuu, prosessin rajoissa.

Menettelyn ja lopputuloksen laillisuus ja oikeellisuus on joko/tai -kysymys – vaikka tunnustetaankin yhden oikean ratkaisun ajatuksen teoreettinen ongelmallisuus kiperissä tapauksissa. Tästä eteenpäin mentäessä lainkäytön laadun kysymykset alkavat sen sijaan olla enemmän tai vähemmän -kysymyksiä siitä, mikä on riittävää laatua. Rovaniemen laatumittaristossa on kuusi arviointialuetta ja niissä jokaisessa peräti 4–9 laatukriteeriä.

Laatukysymyksenä on syytä mainita erikseen tuomioistuimen ratkaisujen perusteleminen. Tuomarin oma vakuuttuneisuus lopputuloksen oikeellisuudesta ei riitä, vaan ratkaisu on oikeutettava perusteluissa. Lainmukaisen minimitason ylittäviltä osin tuomion perusteleminen on laatukysymys: kuten hyvin tiedämme, tuomion perustelut voivat olla enemmän tai vähemmän hyvät.

Minimitasolla myös prosessiin kuluva aika on perus- ja ihmisoikeuskysymys. Jokaisella on oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Mutta eihän tämä minimitaso riitä hyvälle lainkäytölle. Ihmisillä täytyy olla reaalinen mahdollisuus turvautua tuomioistuimiin, ja tuomioistuimesta täytyy päästä säällisessä ajassa myös ulos; mitä nopeammin, sen parempi partien kannalta.

Miltä lainkäytön laatu sitten näyttää tänään, erityisesti verrattuna vuoteen 1999, jolloin laatuhanke käynnistyi? Enkä nyt tarkoita vain Rovaniemen hovioikeuspiiriä, vaan laajemmin yleistä lainkäyttöä Suomessa.

Kun ajatellaan vuoden 1999 tilannetta, mielestäni voidaan sanoa, että lainkäyttö yleisissä tuomioistuimissa oli tuolloin saatettu laajassa kuvassa modernille länsimaiselle tasolle. Prosessien rakenne oli hiljattain uudistettu välittömyysperiaatteen sekä valmistelun ja pääkäsittelyn erottelun pohjalle: siviiliprosessi ja käräjäoikeudet vuonna 1993, rikosprosessi 1997 ja hovioikeusprosessi 1998. Esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädäntö oli uudistettu jo 1980-luvun puolella. Myös prosessioikeuden normilähteet olivat kansainvälistyneet ja valtiosääntöistyneet sen jälkeen, kun Suomi oli liittynyt 1990-luvulla Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja Euroopan unioniin, ja kun kotimainen perusoikeusuudistus oli toteutettu.

Myös tuomioistuinten ratkaisujen perusteleminen oli vuonna 1999 asianmukaisella tasolla, aivan toisella tavalla kuin opiskellessani oikeustiedettä 1980-luvun lopulla. Silloin esimerkiksi Helsingin ja Hämeenlinnan raastuvanoikeuksissa jutut kyllä kulkivat rivakasti – lykkäyksistä huolimatta –, ja eiköhän lopputulosten oikeellisuuskin ollut asiallisella tasolla, mutta ratkaisuja ei juuri perusteltu, vaan luotettiin tuomioistuimen auktoriteettiin. Perustelujen parantamista alettiin tuolloin vaatia, ja tuomioistuimet ryhtyivät näihin odotuksiin myös vastaamaan. Tuomioiden perustelujen kehittämisessä ja muutoinkin tuomioistuinten toiminnan avoimuuden lisäämisessä merkittävä panos oli, muiden ohella, hiljattain edesmenneellä presidentti Olavi Heinosella.

Lainkäytön kehitys ei tietenkään pysähtynyt vuoteen 1999, vaan paljon on tapahtunut sen jälkeenkin – laatuhankkeen lisäksi! Matkan varrella on toteutettu useampia prosessilainsäädännön osauudistuksia, joita on leimannut tavoite prosessien keventämisestä ja suhteuttamisesta asioiden laatuun. Muutoksenhaun osalta voidaan mainita hovioikeuksien laaja jatkokäsittelylupajärjestelmä. Keventämishankkeiden taustalla ei tosin niinkään ole ollut pyrkimys prosessien jouduttamiseen asianosaisten kannalta, vaan valtiontaloudelliset säästöt.

Myös käytännön lainkäytön kehittämisessä on saatu paljon aikaan. Erityisen maininnan rikosprosessin puolelta ansaitsee ketjuajattelu, jossa rikosprosessi mielletään jo esitutkinnasta alkavaksi prosessiksi, joka etenee syyteharkinnasta käräjäoikeuteen ja mahdollisesti hovioikeuteen ja ehkä korkeimman oikeuden peräseinään saakka, mahdollisen rangaistuksen täytäntöönpanoa unohtamatta. Tänä päivänä rikosprosessin eri toimijoiden välinen yhteistyö nähdään itsestään selvänä ja välttämättömänä rikosprosessia kehitettäessä.

Siviiliprosessin puolelta on syytä mainita sovittelun ja laajemminkin asianosaisautonomian merkityksen korostuminen viime vuosikymmeninä. Tuomareiden valmiudet sovitteluun ovat parantuneet huimasti takavuosista, ja aiempaa useampi konflikti päättyy asianosaisia ainakin kohtuullisesti tyydyttävään sovintoratkaisuun. Tämäkin on lainkäytön laatua. Mutta rajansa tässäkin. Asianosaisten ei pidä olla käytännössä pakotettuja vaihtoehtoiseen konfliktinratkaisuun siksi, että siviiliprosessi ei toimi.

Voimmeko siis olla tyytyväisiä yleisen lainkäytön nykytilaan; voidaanko kehittämisotetta jo vähitellen alkaa tyytyväisinä hellittää? Emme voi. Kuten on yleisesti tunnettua ja tunnustettua, sekä rikos- että siviiliprosessit kestävät osin aivan liian pitkään, ja siviiliprosessin kustannukset asianosaisille ovat nostaneet prosessikynnystä jo liian korkealle. Meillä on selvästi pienempi määrä riitajuttuja tuomioistuimissa kuin missään muussa Euroopan maassa.

Rikosasioiden keston osalta voidaan todeta tilastoista, että vertailuvuonna 1999 käräjäoikeuksissa käsiteltiin yhteensä noin 57 000 rikosasiaa, ja keskimääräinen käsittelyaika oli 3,1 kuukautta. Viime vuonna 2023 käräjäoikeuksiin saapui melkein sama määrä rikosasioita, yhteensä 54 000 kappaletta, mutta keskimääräinen käsittelyaika oli jo 5,6 kuukautta. Kuluneen neljännesvuosisadan aikana rikosjuttujen keskimääräinen käsittelyaika on siis lähes kaksinkertaistunut käräjäoikeuksissa! Kyllä, asiat ovat vaikeutuneet, mutta toisaalta prosessilainsäädäntöä on eri tavoin kevennetty.

Viime vuonna hyväksyttiin tuomioistuinlaitoksen yhteinen strategia kymmenvuotiskaudelle 2023–2033. Visionamme on, että tuomioistuimet tuottavat laadukasta oikeusturvaa joutuisasti ja nykyaikaisin menetelmin. Toiminnallisena tavoitteena on, että tuomioistuinlaitoksen toiminta ja palvelu vastaavat yhteiskunnan ja ihmisten tarpeita. Tämän alatavoite on mm., että asiat ratkaistaan joutuisasti, laadukkaasti ja kohtuullisin kustannuksin. Strategiassa katse on käännetty vahvasti tuomioistuinten sisältä niiden ulkopuolelle, toimintamme vaikuttavuuteen yhteiskunnassa sekä sen merkitykseen palveluna ihmisille ja yhteisöille.

Kun strategiamme toimeenpanosta on käyty keskusteluja eri yhteyksissä, yleisesti jaettu näkemys on ollut, että lähivuosina toimenpiteiden keskiössä täytyy olla prosessien joutuisuuden parantaminen. Myös itse ajattelen, että kymmenvuotiskauden päättyessä vuonna 2033 prosessiemme täytyy olla merkittävästi nykyistä nopeampia. Meidän pitää ottaa rohkeita tavoitteita tässä suhteessa; mikään pieni keskimääräisten käsittelyaikojen kuukausien kymmenysten viilaaminen ei ole riittävää. Yhteiskunnan rytmi on aivan toinen kuin takavuosina ja sen myötä odotukset myös oikeudenkäyntien nopeudelle ovat vain kasvaneet.

Strategiassa puhutaan erikseen oikeusturvan laadusta ja joutuisuudesta, mutta ne eivät ole erillisiä. Lainkäytön joutuisuus on lainkäytön laatua. Jokainen tietää tämän omasta praktiikastaan: kun asiat rullaavat, myös laatua on vaivatonta pitää yllä ja kehittää; jos asiat viipyvät ja ruuhkautuvat, ne myös mutkistuvat ja laadun ylläpitäminen on vaikeaa, kehittämisestä puhumattakaan. Liiallinen hätäily kiireen ja työpaineen alla ja oman jaksamisen kustannuksella on sitten kokonaan toinen asia.

Mitä voidaan tehdä mainittuun visioon pääsemiseksi? Ensinnäkin voidaan kehittää rakenteita, järjestelmää ja menettelyitä, missä päävastuu on lainsäätäjällä. Tätä työtä valmistelee keskeisesti oikeusneuvos Mika Ilveskeron johtama oikeuslaitostyöryhmä, jonka laaja toimeksianto ulottuu aina vuoden 2027 loppuun. Työryhmän alatyöryhmät ovat hiljattain esittäneet peräti 168 alustavaa toimenpide-ehdotusta. Ehdotuksissa on paljon kannatettavia ajatuksia. Etenevien ehdotusten toteuttaminen onkin sitten tulevien vuosien isompi urakka, mutta toimeen on ennakkoluulottomasti tartuttava.

Erittäin iloista on, että korkeimman oikeuden viime vuonna tekemä lainsäädäntöaloite ns. hyppyvalituksen ja ennakkopäätöskysymyksen käyttöönotosta on jo edennyt hallituksen esitykseksi (HE 152/2024 vp), joka on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Uskon, että tulevat uudet menettelyt lisäävät korkeimman oikeuden mahdollisuuksia ennakkopäätösten antamiseen ja sitä kautta myös osaltaan sujuvoittavat oikeudenkäyntejä tulevaisuudessa.

Toiseksi voidaan parantaa resursseja ja työvälineitä, missä päävastuu on budjettivallan käyttäjillä ja Tuomioistuinvirastolla. Oikeudenhoidon selonteon myötä oikeuslaitokseen on saatu lisäpanostusta, jota tosin tulevat säästöt alkavat valitettavasti lähivuosina nakertaa. Valtiontalouden yleiseen tilanteeseen nähden oikeuslaitoksen tilanne on kuitenkin kohtuullinen. Melko selvää silti on, että näissä oloissa tuomioistuinten toiminnan kehittämistarpeisiin ei pystytä vastaamaan vielä merkittävillä uusilla lisäresursseilla. Tuomioistuinviraston yksi tärkeä tehtävä on joka tapauksessa jakaa rajalliset resurssit parhaalla tavalla.

Työvälineiden osalta pitkään odotettu Aipa-järjestelmä on tänä vuonna saatu käyttöön. Sen kanssa vaikuttaa pärjätyn kohtuullisesti, vaikka järjestelmä kaipaa vielä jatkokehitystä ja käyttö opettelemista. Myös suullisen todistelun tallentamista koskeva uudistus näyttää nyt etenevän kohti käyttöönottoa. Tietotekniikan merkitys kasvaa myös tuomioistuimissa jatkuvasti ja ICT-menoihin menee aina vain suurempi osa määrärahoista.

Kaikesta käynnissä olevasta järjestelmätason myönteisestä kehittämistyöstä riippumatta ja siitä huolimatta on erittäin tärkeää, että kehitämme jatkuvasti itse omaa käytännön toimintaamme. Tältä osin päävastuullinen löytyy peilistä! Meidän on käytettävä niitä työvälineitä, jotka meillä kulloinkin on, parhaalla tavalla. Näitä parhaita käytäntöjä onkin pohdittu ja pohditaan jatkuvasti Rovaniemen hovioikeuspiirin laatutyössä ja muussa kehittämistoiminnassa.

Kertauksen uhallakin nostan tässä muutaman mielestäni keskeisen näkökohdan – vai pitäisikö nykyään sanoa pointin – esille. Nämä ovat laajojen rikosjuttujen valmistelu, tuomioiden riittävä perusteleminen ja uusien tuomareiden perehdyttäminen.

Mainitussa 1990-luvun rikosprosessiuudistuksessa lähdettiin siitä, että rikosasiassa esitutkinta täyttää sen tehtävän, joka riitajutussa on valmistelulla. Kuitenkin jo pitkään on voitu todeta, että laajoissa asioissa näin ei ole. Laajoja rikosasioita on välttämätöntä valmistella sisällöllisesti tuomioistuinvaiheessa. On kestämätön tilanne, jos pääkäsittelyn alkaessa käräjäoikeudessa, pahimmillaan jopa hovioikeudessa, ei tiedetä, mikä asiassa on riidatonta ja mikä riitaista ja mistä seikoista on ylipäätään tarpeen esittää mitäkin todistelua. Puutteellinen rikosjuttujen valmistelu johtaa pääkäsittelyjen sekavuuteen ja paisumiseen yli äyräidensä. Olen vakuuttunut siitä, että jutun sisällön valmisteluun tehty panostus maksaa itsensä moninkertaisena myöhemmin prosessissa takaisin. Paljon on tehtävissä jo nykyisen prosessilainsäädännön pohjalta, vaikka myös sen terävöittämistä on perustellusti alettu pohtia.

Tuomiot täytyy perustella riittävästi, ei vähempää, mutta ei myöskään tarpeettomasti enempää, vaan kunkin jutun tarpeen mukaan, kyntösyvyyttä siihen sovittaen. Keskeistä on jutun kysymyksenasettelun jäsentäminen ja lopputuloksen kannalta olennaisiin kysymyksiin panostaminen. Jutun jäsennelty valmistelu ja käsittely johtaa jäsenneltyyn tuomioon. Yleisesti ottaen tarvitaan vähemmän asian selostamista, enemmän keskeisten kysymysten arviointia. Ja toivottavasti viimeistään suullisen todistelun taltioinnin myötä päästään lopullisesti eroon sen sisällön yksityiskohtaisesta pöytäkirjaamisesta tuomioon. Korkeimman oikeuden ratkaisuista voi osin saada johtoa perustelemiseen, mutta on pidettävä mielessä, että korkein oikeus yrittää kirjoittaa prejudikaattikysymyksistä vuosikausia kestäviä ennakkopäätöksiä oikeusyhteisölle, kun taas käräjäoikeudet ja myös hovioikeudet kirjoittavat ensisijaisesti jutun asianosaisille. Miksi esimerkiksi tuomioiden julistaminen vaikuttaa kuihtuneen käräjäoikeuksissa?

Kolmantena laatutoimena haluan nostaa esiin uusien kollegojen perehdyttämisen tärkeyden. Kun tuomioistuimiin on saatu lisää resursseja ja tuomarin paikkoja, niihin on rekrytoitu juristeja, joiden kokemus tai ainakaan tuomioistuinkokemus ei ole välttämättä pitkä. Tämä korostaa kokeneempien kollegojen neuvojen ja tuen merkitystä. Esittelijäjärjestelmän ohennuttua hovioikeuksissa tämä koulutustehtävä lankeaa aiempaa useammin käräjäoikeuksille. Perehdytys vie aikaa ja voimavaroja, kun kaikilla on kädet täynnä töitä, mutta sen hoitaminen hyvin on välttämätöntä. Koulutuksen täytyy ulottua tuomarin tietojen ja taitojen lisäksi myös tuomarin aseman ja tehtävän ammattieettiseen puoleen, siihen kasvamiseen, mitä on olla vastuullinen ja rohkea prosessinjohtaja ja lainkäyttäjä. Tässäkin suhteessa laatutyöllä on paljon annettavaa.

Lopuksi muistutan siitä, että niin kannatettavaa ja tärkeää kuin laatutyö onkin, sillä on myös rajansa. Se voi tarjota tietoa ja malleja hyvistä käytännöistä, mutta prosessista ja ratkaisusta yksittäistapauksessa on aina vastuussa tuomari itse. Omaa lainkäyttötyötä ei saa kangistaa mallien seuraamiseksi. Yhtenäisyys ei tarkoita kaavamaisuutta.

Esimerkiksi rangaistuksen mittaamisen osalta laatutyö tuottaa hyödyllistä tietoa oikeuskäytännöstä ja siinä huomioon otetuista seikoista tavanomaisissa tapauksissa. Rangaistus on kuitenkin mitattava aina yksittäistapauksessa niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä tekijän syyllisyyteen, ottaen huomioon rangaistuskäytännön yhtenäisyyden. Yhdenvertaisuusperiaate edellyttää, että samanlaiset tapaukset tuomitaan samalla lailla, mutta erilaiset tapaukset on vastaavasti tuomittava eri lailla. Mitä kauempana ns. massarikoksista ollaan, sitä vähemmän johtoa voidaan tilastollisista keskimääräisistä rangaistuksista saada. Esimerkiksi törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on laaja, myös ylöspäin, ja tunnusmerkistön täyttävät teot poikkeavat rangaistukseen vaikuttavien seikkojen osalta merkittävästi toisistaan.

Hyvät laatupäivien osallistujat;

Johtopäätöksenä kertaan, että prosessin joutuisuus on lainkäytön laatua. Prosessien joutuisuuden ja lainkäytön muun laadun kehittämiseksi on paljon tehtävissä meidän käytännön toimijoiden omin toimin, hyvässä yhteistyössä eri sidosryhmien kanssa.

Voidaanko esittää parempaa esimerkkiä tällaisesta lainkäytön laadun käytännön kehittämistyöstä kuin Rovaniemen hovioikeuspiirin lainkäytön laatuhanke? Siihen osallistuneet ovat yhdessä, vaivojaan säästämättä työskennelleet menestyksellisesti lainkäytön kehittämiseksi jo neljännesvuosisadan. Työn hedelmät ovat vaikuttaneet sekä Rovaniemen hovioikeuspiirissä että laajemmin valtakunnallisesti.

Tätä merkittävää kehittämistyötä on tärkeää jatkaa, sitkeästi eteenpäin, kaikkien parhaaksi. Pahoin pelkään, että valmista ei tule koskaan, vaan kehittämistä on aina jatkettava, yhteiskunnan muutosten mukana, jatkuvasti uusien tekijöiden voimin.

Toivotan kaikille sekä hyödyllisiä että miellyttäviä 25-vuotislaatupäiviä, ja toivotan laatuhankkeelle edelleen aktiivisuutta ja menestystä sen toisen neljännesvuosisadan alkaessa!