Professori Mia Korpiolan puhe korkeimman oikeuden 100-vuotisjuhlassa 1.10.2018: Legalismista oikeusvaltioon – historiallisia näkökohtia

Arvoisa Herra Tasavallan Presidentti, arvoisat korkeimpien oikeuksien presidentit, arvoisat kanssajuristit ja kuulijat,

monien kansainvälisten kyselytutkimusten mukaan Suomi on omien kansalaistensa mielestä esikuvallinen oikeusvaltio. Tuore tilasto, joka mittaa 137 valtion globaalia kilpailukykyä, asettaa Suomen tuomioistuinten riippumattomuuden maailman kärkeen. Suomalaiset pitävät tuomioistuinlaitostaan erittäin riippumattomana ja vapaana hallituksen, yritysten ja yksilöiden vaikutusvallasta.

Kuva: Marjo Koivumäki, Studio Apris. Korkeimman oikeuden kokoelmat.

Suomi saa myös huippusijoituksia maailman maiden oikeusvaltioperiaatteen toteutumista maiden sisäisillä kyselytutkimuksilla mittaavan ja tilastoivan The World Justice Projectin mukaan. Vaikka Suomi ei pääsekään palkintopallille siviiliasioiden oikeudenkäytön osalta – sijoitus on seitsemäs – rikosasioissa Suomi on ykkösenä tutkitusta 113 maasta. Suomi on samoin paras tilaston maista perusoikeuksien toteuttajana. Tässä Rule of Law Indexin globaalissa listassa Suomen kokonaistulos on kolmas sija Tanskan ja Norjan jälkeen. Suomi pärjää hyvin muissakin vastaavissa kansainvälisissä raporteissa. Tanskan ja Ruotsin jälkeen Suomi on sosiaalisesti kolmanneksi oikeudenmukaisin EU-maa. Suomessa luottamus tuomioistuimiin on poikkeuksellisen korkea – kuten nämä kansainväliset listauksetkin osoittavat.

Ei siis vaikuta yllättävältä, että Pohjoismaissa useisiin keskiaikaisiin lakeihin otettiin roomalaisesta oikeudesta lainattu lause "Maata on lailla rakennettava"; "Land skall med lag byggas". Lain keskeisyys vaikuttaa istuneen hyvin ihmisten sielunmaisemaan ja arvomaailmaan Euroopan pohjoiskolkissa.

Viime vuosina oikeushistoriallinen tutkimus on osoittanut, että keskiajan ja uuden ajan alun Ruotsissa, johon Suomi historiallisesti kuului, oli eurooppalaisessa vertailussa joitain erityisiä ominaispiirteitä. Yksi näistä oli kansainvälisesti poikkeuksellisen vahva kirjoitetun lain asema. Pohjoismaissa kirjattiin keskiaikainen tapaoikeus laiksi eurooppalaisessa mittakaavassa hyvin varhain. Norjassa ja Ruotsissa myös valtakunnalliset lait korvasivat maakuntalait 1300-luvun puolivälissä.

Koska oikeustiede alkoi Ruotsissa ja Suomessa toden teolla kehittyä oikeuslähteeksi kirjoitetun oikeuden rinnalle vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kirjoitettu laki on ollut pääasiallinen oikeuslähde suurimman osan maamme oikeushistoriaa. Tämä kirjoitettu laki oli myös kansankielistä – tai ainakin ruotsinkielistä – mikä sekään ei ollut itsestään selvää Euroopassa. Kirjoitetun lain keskeisyyttä Ruotsissa on oikeushistoriallisessa tutkimuksessa kutsuttu protolegalismiksi.

Kun Suomi vuoden 1809 rauhansopimuksella sitten siirrettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa, Ruotsin aikaiset lait muodostuivat - ja niistä alettiin tietoisesti muodostaa – Suomen suuriruhtinaskunnan kansallisen identiteetin kulmakiviä. Maan neljän säädyn hyväksymistä laeista tuli demokratian symboleja mieli- tai itsevaltaan perustuvien hallintokäskyjen sijaan.

Allt detta låg dock ännu i den okända framtiden när Johan Ludvig Runeberg bestämde sig i november 1860 att tillsätta ännu en dikt i den andra delen av Fänrik Ståls sägner som behandlade kriget 1808–1809. Denna dikt, "Landshövdingen", blev en av samlingens mest välkända verser. "Landshövdingen" odödliggör Olof Wibelius, landshövdingen av Savolax och Karelen, som modig försvarare av lagens helgd under krigsomständigheter mot den ryske överbefälhavaren. Som Runeberg skriver om Wibelius stående vid sitt så kallade domarbord med Sveriges Rikes Lag från 1734 liggande på den:

Att värna rätt, förmedla bördors last
Han som en helig plikt sig föresatt,
Och därför var hans dag och utan rast
Och utan sömn hans natt.

Wibelius förklarade generalen att lagen, "Vår lag, vår stora skatt i lust i nöd" beskyddade landets civilbefolkning:

Ni segrat, makten tillhör er i dag,
Jag är beredd, gör med mig vad ni vill!
Men lag skall överleva mig, som jag
Långt efter den blev till."

Runebergin säkeet "laki, ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" muodostuivat myös suomenkielisenä käännöksenä osaksi suomalaista oikeusperinnettä ja -kulttuuria. Niin sanotun ensimmäisen venäläistämis- tai sortokauden aikana runo nousi Albert Edelfeltin kuvittamana osaksi suomalaista oikeudellista ikonografiaa. "Maaherra"-runo muodostui suomalaisen niin sanotun laillisuustaistelun tunnukseksi venäläistämistoimia vastaan.

Edelfeltin Maaherra-kuvasta tehdyt painokuvat levisivät juristien seinille sukupolvesta toiseen. Suomen ensimmäinen naisasianajaja Agnes Lundell hankki sellaisen toimistonsa seinälle 1910-luvulla. Toisen maailmansodan aikana perustettu Lakimiesliitto myi Maaherra-kuvia rahan keräämiseksi ja piti tärkeänä lahjoittaa sellaisen myös oikeudelliselle opiskelijajärjestölle 1950-luvun lopussa.

Edellä mainitusta lienee siis pääteltävissä, että Suomi on aina ollut legalistinen ja lakia arvostava maa, jonka tuomarit ovat ennemmin joutuneet Siperiaan – kuten venäläistämiskausien aikana – kuin rikkoneet lakia. Sen virkamieskunta, tuomioistuimet ja laillisuusvalvojat ovat kaikki yhteisrintamassa toteuttaneet oikeudenmukaisuutta ja seisseet laki kilpenään kaikkien suomalaisten, mutta erityisesti heikoimpien suojana aina keskiajalta nykypäivään.

Tämä on toki kaunis ja suoraviivainen kertomus, eikä nykymuodin mukaan faktojen pitäisi häiritä hyvän tarinan esittämistä. Olen kuitenkin oikeushistorian tutkija. Siksi työni kollegoideni lailla perustuu tosiasioiden selvittämiseen ja analyysiin, emmekä kaunokirjailijan tai PR-henkilön lailla sepitä tarinoita.

Olemme hiljattain viettäneet Suomen 100-vuotisjuhlia ja tänä keväänä sisällissodan järkyttävistä tapahtumista tuli vuosisata. Useiden tutkimusten mukaan valkoinen lainkäyttö varsinkin sodan aikana tai välittömästi sen jälkeen ei kestänyt päivänvaloa. Esimerkkeinä mainittakoon lääninsihteeri Johannes Jääskeläisen teloitus Pietarsaaressa maaliskuussa 1918 ja Viipurin joukkomurhat – tai nykykielellä etniset puhdistukset huhti–kesäkuussa – uhreina lähinnä satoja viattomia miehiä ja jopa lapsia. Vastuullisia ei koskaan saatu oikeuden eteen, ja oikeuskansleri kuittasi Jääskeläisenkin tapauksen loppuun käsitellyksi. Laillisuudesta tai yhdenvertaisuudesta lain edessä ei voi puhua vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä, ja oikeusvaltion kannalta pahinta oli, että tuomioistuinlaitos ja laillisuusvalvojat painoivat oikeusmurhat, ryöstöt ja muut lainvastaisuudet villaisella.

Nykyään Suomi ylpeilee luottamuksella tuomioistuimiin. Näin ei ole aina ollut. Valkoisen Suomen oikeudenkäyttö 1920- ja 1930-luvuilla herätti hävinneessä osapuolessa suurta epäluottamusta. Eikä syyttä. Kuten Lars Björne on Korkeimman oikeuden 100-vuotishistoriateoksessa osoittanut, legalismi horjui jopa ylimmissä oikeusasteissa, kun Lapuan liikkeen väkivallanteot saivat ymmärrystä ja lievempiä rangaistuksia tuomareilta toisin kuin poliittisesta toiminnastaan maanpetoksista tuomitut äärivasemmistolaiset. Jälkimmäisten asianajajia taas pahoinpideltiin, uhkailtiin ja muilutettiin. Vankilassa pahoinpideltyjen ja kuolleiden vankien omaisten kantelut antoivat ani harvoin aihetta toimenpiteisiin.

Vasemmistolaiset näkivätkin vuosikymmenten ajan Wibelius-tarinan irvokkaana sumuverhona, jolla yritettiin ylvästelevästi ylläpitää käsitystä länsimaisesta oikeusvaltiosta ja häivyttää oikeudenkäytön puolueellisuus.

Kuten olen myös omissa juhlakirjan artikkeleissani kirjoittanut, toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen vallitsi haluttomuus puuttua törkeisiinkään ihmisoikeusloukkauksiin tai oikeusmurhiin. Ilman voittajavaltojen painostusta viranomaiset, oikeuslaitos ja laillisuusvalvojat olisivat taas luultavasti jättäneet sillensä jopa Suomen historian törkeimmät sotavankimurhat. Tutkijat ovat osoittaneet, että väärät valat ja asiakirjaväärennökset, tuomioistuimeen vaikuttaminen tai tutkinta-asiakirjojen aktiivinen hävittäminen eivät olleet poikkeuksellisia. Korkein oikeus vaikuttaa suhtautuneen syytettyinä oleviin ylempiin upseereihin lievemmin.

Kaikki tämä osoittaa, ettei oikeusvaltiosta voida vielä puhua Suomen alkuvuosikymmenien aikana. Oikeus- ja hyvinvointivaltion rakentaminen alkoikin toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen on onneksi tultu pitkälle, kuten nykytilastot osoittavat.

Entä kuinka tulevien polvien tutkijat tulevat arvioimaan nyky-Suomen oikeudellisia oloja? Tulevatko he toteamaan, että 2010-luvun juristit jättivät puuttumatta aikansa merkittävimpiin oikeusvaltiota heikentäviin ongelmiin?

Viime viikkoinakin lehdistö on nostanut esiin laajasti tunnustettuja oikeusturvaongelmia, joita eri viranomaiset eivät tunnu kykenevän – tai haluavan – korjata. Pikavipit suistavat yhteiskunnan heikoimpia velkakurjuuteen, ja jostain syystä kymmenien ja jopa yli sadan prosentin todellista vuosikorkoa ei tunnisteta rikoslain mukaiseksi kiskonnaksi. Ehkä tämä johtuu siitä, että täytäntöönpano suoritetaan valtion viranomaisten eikä rikollisjärjestöjen toimesta.

Kittilän kunnan tapahtumat toivottavasti jäävät laillisuuden kannalta murheelliseksi yksittäistapaukseksi. Entä hiljattain julkisuutta saaneet erinäisten lastenkotien lainvastaiset käytännöt, joita voidaan jopa pitää ihmisoikeusloukkauksina? On vaikea ymmärtää, mitä sellainen viranomaisten laillisuusvalvonta on, jossa kuullaan vain vallankäyttäjiä eikä toimenpiteiden kohteita.

Jo vuosia on keskusteltu oikeudenkäyntikulujen noususta ja sen vaikutuksesta oikeusvaltioon. Julkinen oikeusapu auttaa vain harvoja, ja ilman kotivakuutuksia eivät edes keskituloiset välttämättä voi viedä juttujaan tuomioistuimeen. Helposti yli kymmenen tuhatta euroa ylittävät asianajokustannukset saattavat saada parempituloisenkin nikottelemaan. Kuinka sitten pienempituloinen uskaltaa oikeuteen, varsinkin jos vaarana on lisäksi vastapuolen oikeudenkäyntikulujen maksaminen?

The World Justice Projectin selvitykset ovat todenneet, että Suomessa oikeudellisten ongelmien ratkaisemiseen menee keskimäärin poikkeuksellisen kauan, yli vuosi, esimerkiksi naapurimaihin Tanskaan, Norjaan ja Viroon verrattuna. Italiassa, Portugalissa ja Makedoniassa puolestaan oikeuden pyörät jauhavat vielä hitaammin kuin Suomessa, kun taas esimerkiksi Malawissa, Mongoliassa ja Kazakstanissakin oikeudellinen ongelma ratkeaa merkittävästi Suomea ripeämmin. Missä mahtaa olla vika?

Arvoisa Herra Tasavallan Presidentti, arvoisat korkeimpien oikeuksien presidentit, arvoisat kanssajuristit ja kuulijat, suomalainen oikeusvaltio ei ole eikä tule koskaan olemaan valmis. Meillä on kuitenkin vastuu sen tavoittelemisesta.

Ärade åhörare, vi kanske alla minns hur Runebergs "Landshövdingen" slutar. Efter det händelsebeloppet som dikten skildrar, observerade två vittnen, Wibelius’ sekreterare, en sorts gloria eller ett lystrande ljus, runt honom.

"Och dessa vittnen två, som dröjde kvar,
De nämnde ofta sen med eldad håg
Om en förklaring stilla, underbar,
Som i hans anlet låg.

Att detta sken var himmelskt skönt, därom
Fanns blott en enda tanke hos de två;
Men varifrån det vackra ljuset kom,
Blev olikt tytt ändå.

Den ena höll det för ett yttre lån
Av dagens sol, som lyste mild och klar;
Den andra sade: "Det kom inifrån,
Hans samvete det var."

Kun me tavalliset juristit tai viranhaltijat teemme oikeudenmukaisen päätöksen, meitä tuskin ympäröi Suomen Lain hohtava sädekehä. Meitä ja Runebergin myyttistä Wibelius-hahmoa yhdistää toivottavasti kuitenkin ainakin kaksi asiaa, säteilevän hyvä omatunto ja vakaumus oikeudenmukaisuuden edistämisestä. Kyse ei saa olla vain muodollisesta legalismista vaan sisällöllisestä oikeudenmukaisuudesta sekä heikkojen, vähäosaisten ja puolustuskyvyttömien puolustamisesta. Niitä runon Wibeliuskin oli valmis suojelemaan.

Suomalainen oikeusvaltio ei ehkä tule koskaan olemaan valmis, ja kuten nykypäivän Eurooppa osoittaa, oikeusvaltio ei ole saavutettu etu. Se voi vähitellen rapautua tai jopa tuhoutua. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus voi joskus olla tarpeen, mutta oikeudenloukkauksia ei saa pimittää, koska todellisuudessa oikeusvaltiota uusinnetaan ja sitä rakennetaan joka päivä pienillä arkipäiväisillä oikeuden teoilla, totuttujen toimintatapojen sekä argumentaation kyseenalaistamisella ja eettisellä punninnalla. Siksi joka ikinen juristi, joka ikinen viranomainen, voi sitä toimillaan edistää.

Oikeusvaltio ja sen kehittäminen ovat meidän kaikkien yhteisiä asioita ja yhteistyössä voimme sitä parhaiten jatkossakin rakentaa niin nyt kuin seuraavankin sadan vuoden aikana. Tack! Kiitos!


 
Julkaistu 9.10.2018