KKO:2018:52

Pakkokeino - Yhteydenpidon rajoittaminen
Muutoksenhaku

Diaarinumero: R2017/81
Taltionumero: 1469
Antopäivä: 9.8.2018 ECLI:FI:KKO:2018:52

Käräjäoikeus oli määrännyt, ettei tutkintavankina ollut A saanut syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana olla yhteydessä muihin kuin avustajaansa sekä valvotusti vanhempiinsa ja yhteen ystäväänsä. A oli kannellut päätöksestä hovioikeuteen, joka ei ollut muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Myöhemmin käräjäoikeus oli poistanut yhteydenpitorajoituksen, minkä jälkeen A oli hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n muutoksenhakemuksen johdosta oli annettava lausunto siitä, oliko yhteydenpidon rajoittamiselle ollut lailliset perusteet, vaikka yhteydenpitorajoitus ei enää ollutkaan voimassa. (Ään.) Ks. KKO:2004:7 KKO:2003:128 KKO:1998:90 Vrt. KKO:2010:64

Vahvennettu jaosto

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 18.11.2016 nro 1849 ja Turun hovioikeuden päätös 2.12.2016 nro 1196 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Matti Kolehmainen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kai Kokko, Leena Mikkonen ja Teija Vainionpää. Esittelijä Jenni Sihvonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänelle määrätty yhteydenpitorajoitus todetaan perusteettomaksi siltä osin kuin se on estänyt yhteydenpidon muihin henkilöihin kuin samassa asiassa rikoksesta epäiltyihin.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Kysymys siitä, voidaanko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto hänelle aikanaan määrätyn mutta jo päättyneen yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A oli vangittu 2.5.2016 todennäköisin syin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. Samalla hänen yhteydenpitoaan oli pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n nojalla rajoitettu siten, että hän oli saanut olla yhteydessä ainoastaan avustajaansa ja valvotusti vanhempiinsa. Esitutkinta oli valmistunut syyskuussa 2016, minkä jälkeen yhteydenpitorajoitusta oli käräjäoikeuden 4.10.2016 antamalla päätöksellä muutettu siten, että A oli saanut olla yhteydessä valvotusti myös yhteen ystäväänsä.

2. A on 16.11.2016 vaatinut käräjäoikeudelta yhteydenpitorajoituksen muuttamista siten, että hän saisi ensisijaisesti valvomatta ja toissijaisesti valvottuna olla yhteydessä muihin henkilöihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin. Käräjäoikeus ei ole 18.11.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut A:lle määrätyn yhteydenpitorajoituksen sisältöä.

3. A on yhteydenpitorajoituksen kohteena vielä ollessaan hakenut muutosta käräjäoikeuden päätökseen kantelemalla hovioikeuteen. Hovioikeus ei ole 2.12.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

4. Hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen käräjäoikeus on rikosasian pääkäsittelyn yhteydessä tekemällään päätöksellä poistanut A:lle määrätyn yhteydenpitorajoituksen. Tämän jälkeen A on hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen Korkeimmalta oikeudelta.

Kysymyksenasettelu

5. Asiassa on arvioitavana se, voidaanko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, vaikka hänelle aikanaan määrätty rajoitus on jo päättynyt.

KKO 2010:64 ja pakkokeinolain muutokset

6. Ratkaisussa KKO 2010:64 Korkein oikeus ei antanut yhteydenpitorajoitusta koskeneesta muutoksenhakemuksesta lausuntoa enää sen jälkeen, kun rajoitus oli päättynyt. Ratkaisussa (kohta 10) tätä perusteltiin sillä, että yhteydenpitorajoitus on yleensä voimassa vain lyhyehkön ajan eikä se muutoinkaan tarkoita niin vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, että rajoituksen kohteeksi joutuneella voisi olla oikeudellista tarvetta saada rajoituspäätöksen perusteet tutkittavaksi enää yhteydenpitorajoituksen päättymisen jälkeen.

7. Mainitussa ratkaisussa on sovellettu vanhaa pakkokeinolakia (450/1987), jossa yhteydenpidon rajoittamisesta oli säädetty kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskevan 1 luvun 18 b §:ssä (769/2005). Pykälän 4 momentin mukaan yhteydenpidon rajoittamisesta päätti vangitsemisesta päättävä tuomioistuin ja rajoitus ja sen perusteet oli otettava uudelleen käsiteltäviksi vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Laissa ei ollut nimenomaista säännöstä siitä, voitiinko yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen hakea muutosta ja millä tavoin muutoksenhaku tapahtui. Korkein oikeus katsoi edellä mainitussa ratkaisussaan (kohta 5), että yhteydenpidon rajoittaminen ja vangitsemisasian käsittely liittyivät toisiinsa, joten muutoksenhakuun yhteydenpidon rajoittamista koskevassa asiassa tuli soveltaa vangitsemisasian muutoksenhakua koskevaa pakkokeinolain 1 luvun 27 §:ää, jonka mukaan vangitsemisasiassa annetusta päätöksestä sai kannella ilman määräaikaa.

8. Uusi pakkokeinolaki (806/2011) on tullut voimaan 1.1.2014. Siinä yhteydenpidon rajoittamista koskevat säännökset on koottu lain 4 lukuun. Luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään aikaisempaa lakia vastaavasti, että yhteydenpitorajoitus ja sen perusteet on otettava uudelleen käsiteltäviksi vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Nimenomaisesti on saman pykälän 3 momentissa säädetty, että yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen on päätettävä yhteydenpitorajoituksen poistamisesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Uutta on vanhaan lakiin verrattuna se, että luvun 5 §:n mukaan yhteydenpitorajoituksen kohteena oleva tutkintavanki voi saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Luvun 6 §:ään on otettu säännös muutoksenhausta yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen. Muutoksenhakukeinona on kantelu, jonka käsittelemisen osalta noudatetaan soveltuvin osin vangitsemisasiassa tehtävää kantelua koskevia 3 luvun 19 §:n 1 ja 2 momenttia. Uuden pakkokeinolain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 82) on todettu, että yhtäältä rajoitusten kohteena olevan henkilön oikeusturvan vuoksi ja toisaalta rikostutkinnallisten näkökohtien vuoksi voidaan pitää perusteltuna sitä, että muutoksenhakukysymykset säännellään yhteydenpidon rajoittamisen osalta samalla tavalla kuin vangitsemispäätöksen osalta.

9. Edellä mainitun Korkeimman oikeuden ratkaisun antamisen jälkeen vanhaan pakkokeinolakiin oli 1.8.2011 voimaan tulleella lailla (871/2011) lisätty säännökset kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi (5 luvun 7 a §). Vastaavat säännökset ovat nykyisin uuden pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä. Säännösten mukaan sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, tuomioistuimen on todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa tai onko kotietsinnässä menetelty lainmukaisesti. Tuomioistuin arvioi siis jälkikäteen kotietsinnän lainmukaisuutta, vaikka tuomioistuimen päätöksellä ei voida enää vaikuttaa jo suoritettuun kotietsintään. Sääntely on katsottu tarpeelliseksi ottaen huomioon erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 15.2.2011 antamat ratkaisut asioissa Harju v. Suomi ja Heino v. Suomi (PeVL 66/2010 vp ja LaVM 44/2010 vp). Mainituissa ratkaisuissaan ihmisoikeustuomioistuin oli katsonut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa oli loukattu, sillä Suomen lainsäädäntö ei tarjonnut riittäviä oikeusturvakeinoja kotietsinnän edellytysten ja etsintämenettelyn arvioimiseksi joko ennen kotietsintää tai sen jälkeen (Heino v. Suomi kohdat 45 ja 46 ja Harju v. Suomi kohdat 44 ja 45). Pakkokeinolain uudistusta koskevassa lakivaliokunnan mietinnössä todettiin perustelluksi rakentaa kotietsinnän lainmukaisuuden arviointi jälkikäteiselle kontrollille muun muassa siksi, että pakkokeinojen käsittelyjärjestelmä yleisemminkin rakentuu sille, että pakkokeinon laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi nimenomaan sen määräämisen jälkeen (LaVM 44/2010 vp s. 20).

10. Korkein oikeus toteaa, että uuden pakkokeinolain muutokset yhteydenpidon rajoittamista koskevaan sääntelyyn ovat parantaneet rajoitusten kohteena olevien henkilöiden oikeusturvaa laajentamalla oikeutta saattaa yhteydenpidon rajoitusta koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lisäksi laissa on nyt muutoksenhaun osalta säädetty nimenomaisesti, että yhteydenpidon rajoituksen kohteena oleva tutkintavanki saa kannella tuomioistuimen antamasta yhteydenpidon rajoittamista koskevasta päätöksestä. Edellä kerrotuilla säännöksillä, jotka koskevat kotietsinnän saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi, on puolestaan lisätty tuomioistuimen mahdollisuuksia pakkokeinojen lainmukaisuuden jälkikäteiseen arviointiin tilanteissa, joissa tuomioistuimen päätöksellä ei enää voida puuttua pakkokeinon sisältöön. Myös pakkokeinolain 10 luvussa tarkoitettujen salaisten pakkokeinojen lainmukaisuus voidaan mainitun luvun 43 §:n 5 momentin nojalla saattaa kanteluteitse muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi ilman määräaikaa. Näissäkin tilanteissa muutoksenhakutuomioistuin voi pakkokeinon käytön jo päätyttyä arvioida, onko luvan myöntämiselle pakkokeinon käyttämiseen aikanaan ollut laissa säädetyt edellytykset (ks. esim. KKO 2009:54).

Oikeudellinen tarve muutoksenhakuun pakkokeinoasioissa

11. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että asianosaisella ei pääsääntöisesti ole oikeutta hakea muutosta pelkästään tuomioistuimen ratkaisun perusteluihin eikä oikeutta muutoksenhakuun muissakaan tilanteissa, joissa ratkaisun lopputulos ei voisi muutoksenhakemuksen johdosta muuttua. Vastaavasti muutoksenhakuintressi voi muutoksenhakemuksen tekemisen jälkeen, mutta ennen sen johdosta annettavaa ratkaisua poistua sen vuoksi, että muutoksenhaun kohteena oleva ratkaisu on jo poistettu tai se ei enää ole muutoin voimassa. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin poikettu silloin, kun muutoksenhakijalla on katsottu olevan oikeudellinen tarve tai muutoin riittävä aihe muutoksenhakuun. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä näin on katsottu olevan erityisesti silloin, kun kysymys on muutoksenhausta vapauteen kohdistuviin pakkokeinopäätöksiin.

12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1998:90 katsonut, että käräjäoikeuden vangitsemispäätöksestä tehtyyn kanteluun annettua hovioikeuden päätöstä koskevan valituksen johdosta voitiin antaa lausunto vangittuna pitämisen perusteista, vaikka valittaja ei enää ollut vangittuna sen päätöksen nojalla, jota hänen valituksensa koski. Ratkaisussa on todettu, että käräjäoikeudessa vangitun muutoksenhakemus ei yleensä ehdi käsiteltäväksi Korkeimmassa oikeudessa ennen kuin vangittuna pitämisestä on jo annettu uusi ratkaisu. Ratkaisussa on edelleen todettu, että oikeus hakea muutosta on eräs oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae. Siihen nähden, että vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, on pidetty tärkeänä, että vangitseminen tapahtuu laillisin perustein ja että vangitsemista koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäinen. Näistä syistä ratkaisussa on katsottu, että muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikkei muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen uuden vangittuna pitämistä koskevan päätöksen vuoksi enää olisikaan mahdollista puuttua.

13. Ratkaisussa KKO 2003:128 on puolestaan katsottu mahdolliseksi antaa lausunto matkustuskiellon perusteista kiellon päättymisen jälkeen. Ratkaisussa on todettu, että Korkeimman oikeuden tehtävänä on valvoa alempien oikeuksien lainkäyttöä ja oikeuskäytännön yhtenäisyyttä ja että matkustuskiellolla puututaan kansalaisten perusvapauksiin. Näistä syistä on pidetty tärkeänä, että matkustuskieltoa koskeva muutoksenhakemus voidaan tarvittaessa saattaa myös Korkeimman oikeuden tutkittavaksi. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2004:7 vastaavasti antanut lausunnon säilöön ottamisen edellytyksistä ulkomaalaislain nojalla, vaikka säilöön otettu oli päästetty vapaaksi jo ennen hovioikeuden päätöksen antamista. Ratkaisussa KKO 2014:29 (kohdat 5 ja 6) Korkein oikeus on aikaisempaan, jo vakiintuneeksi katsottuun ratkaisukäytäntöönsä viitaten antanut vangitsemispäätöstä koskeneen muutoksenhakemuksen johdosta lausunnon siitä, olivatko alempien oikeuksien esittämät perusteet vangitsemiselle olleet lainmukaiset, vaikka muutoksenhakija oli määrätty päästettäväksi vapaaksi ennen Korkeimman oikeuden ratkaisun antamista.

14. Oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on säädetty Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään pitänyt tärkeänä oikeussuojakeinojen tehokkuutta ihmisoikeusloukkauksen kohteeksi joutuneen hyvittämisen kannalta. Tämä edellyttää yleensä, että oikeussuojakeino tarjoaa valittajalle oikeudenkäyntimenettelyn, jossa hänen aineellisen oikeuden väitteensä voidaan tutkia (esim. T.P. ja K.M. v. Yhdistynyt kuningaskunta 10.5.2001, kohta 107). Ratkaisussa Camenzind v. Sveitsi (16.12.1997) ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että 13 artiklaa oli loukattu, kun muutoksenhakutuomioistuin oli jättänyt kotietsintää koskevan kantelun tutkimatta sillä perusteella, että kotietsintä oli jo päättynyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsonut, että ihmisoikeusloukkauksen toteaminen voi muodostaa riittävän hyvityksen loukkauksesta.

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätös

15. Pakkokeinoja koskevaan lainsäädäntöön ratkaisun KKO 2010:64 jälkeen tehdyt muutokset ovat korostaneet tutkintavangin oikeusturvaa yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuinkäsittelyssä muun muassa siten, että tällaisesta päätöksestä saadaan erikseen kannella vangitsemisasian osalta säädettyä menettelyä noudattaen. Oikeuskäytännössä on katsottu, että vangitsemisen samoin kuin matkustuskiellon perusteiden lainmukaisuus voidaan tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt. Sama koskee salaisia pakkokeinoja. Voimassa olevassa pakkokeinolaissa säädetään mahdollisuudesta saattaa myös kotietsinnän lainmukaisuus jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisella voidaan yksittäistapauksessa puuttua merkittävästi tutkintavangin vapauteen ja yksityiselämän suojaan, joista on säädetty muun muassa perustuslain 7 ja 10 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artiklassa. Pakkokeinolain säännökset jättävät yhteydenpitorajoituksesta määräävälle tuomioistuimelle laajasti harkintavaltaa rajoituksen tarpeellisuuden sekä sen laadun ja laajuuden osalta. Lisäksi rajoitukset voivat olla voimassa pitkäänkin.

17. Edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että asiallisia perusteita ei enää ole esitettävissä sille, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisen lainmukaisuutta ei voitaisi muista henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista merkitsevistä pakkokeinoista poiketen tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt muutoksenhakuaikana tai muutoksenhaun vireillä ollessa. Johdonmukaisuussyyt päinvastoin edellyttävät, että yhteydenpidon rajoittamista arvioidaan samalla tavalla kuin vangitsemista ja matkustuskieltoa sen suhteen, voidaanko muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto vielä pakkokeinon voimassa olon päättymisen jälkeen. Tämä on tärkeää sen varmistamiseksi, että henkilökohtaiseen vapauteen puuttuminen aina tapahtuu laillisin perustein ja että tällaisten pakkokeinojen edellytyksiä koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäistä.

18. Yhteydenpitorajoitukset voivat poiketa toisistaan kestonsa ja sisältönsä puolesta ja siten myös sen suhteen, kuinka vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen ne kulloinkin merkitsevät. Tämän vuoksi on vielä aiheellista harkita sitä, olisiko lausunnon antamista yhteydenpitorajoitusten lainmukaisuudesta niiden päättymisen jälkeen perusteltua rajata esimerkiksi niin, että lausunto annettaisiin vain silloin, kun sitä voidaan pitää erityisen tärkeänä ja tarpeellisena juuri kyseisessä asiassa. Tarvetta lausunnon antamiseen voitaisiin tällöin arvioida esimerkiksi kyseisen rajoituksen keston ja sisällön taikka muiden, hakijan mahdollisesti esittämien erityisten seikkojen perusteella.

19. Korkein oikeus toteaa, että muutoksenhakuoikeuden olemassaoloa koskevien sääntöjen tulisi olla mahdollisimman selkeitä ja yksiselitteisiä. Yhteydenpitorajoitusten kohteena olleiden henkilöiden muutoksenhakuoikeuden tapauskohtainen arvioiminen siltä pohjalta, kuinka pitkälle menevästä vapauden rajoittamisesta kulloinkin on kyse, olisi hankalaa ja johtaisi vaikeisiin rajanvetokysymyksiin. Tällainen arviointitapa poikkeaisi myös edellä kohdissa 12 ja 13 selostetuissa ratkaisuissa omaksutuista lähtökohdista. Niissäkään lausunnon antamisen edellytyksiä ei ole arvioitu tapauskohtaisesti vaan yleisellä tasolla, käytetyn pakkokeinon tyypin mukaan. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen oikeudellisen intressin tarkempaa laatua koskevien lisäedellytysten asettaminen yhteydenpitorajoituksia koskevan muutoksenhakemuksen tutkimiselle heikentäisi pakkokeinolain mukaisen oikeussuojajärjestelmän selkeyttä ja lainkäytön ennakoitavuutta. Näin ollen Korkein oikeus pitää perusteltuna, ettei lausunnon antamiselle myöskään yhteydenpitorajoitusten osalta aseteta edellä kuvattuja, tapauskohtaista arviointia edellyttäviä lisävaatimuksia.

20. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että muutoksenhakutuomioistuin voi antaa lausunnon yhteydenpidon rajoittamisen perusteiden lainmukaisuudesta, vaikkei yhteydenpitorajoitusta koskevan ratkaisun lopputulokseen voitaisikaan enää puuttua sen vuoksi, että yhteydenpitorajoitus on päättynyt. A:n muutoksenhakemuksen johdosta on siten annettava lausunto siitä, onko hänelle määrätyllä yhteydenpitorajoituksella ollut lailliset perusteet.

Päätöslauselma

Asia siirretään viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor, Tuula Pynnä (eri mieltä), Mika Huovila, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä:

Kohdista 1 – 5 olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Muilta osin lausun seuraavaa:

Yleisenä prosessioikeudellisena periaatteena muutoksenhaun tutkiminen edellyttää, että hakijalla on riittävä oikeudellinen intressi vaatia muutoksia kohderatkaisuun. Vaatimus oikeussuojan tarpeen olemassaolosta on oikeuskäytännössä vakiintunut ehdoton oikeudenkäynnin edellytys. Muutoksenhakemuksen tutkimisen on katsottu edellyttävän, että hakijalla on myös muutoksenhakuvaiheessa oikeussuojan tarve. Muutoksenhakija ei pääsääntöisesti voi hakea muutosta myöskään yksinomaan ratkaisun perusteluihin. Tilanteessa, jossa kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei enää voida puuttua, muutoksenhakijalla on oikeuskäytännössä katsottu olevan vain poikkeuksellisesti hyväksyttävä oikeudellinen tarve saada muutoksenhakunsa tutkituksi ylemmässä tuomioistuimessa.

Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään poikennut edellä todetusta pääsäännöstä korostetusti tärkeiden oikeushyvien kuten vapauden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden kyseessä ollessa. Tällöin on ollut mahdollista lausua asianosaisen muutoksenhaun johdosta alemman oikeusasteen päätöksen perusteiden lainmukaisuudesta, vaikka päätöstä sellaisenaan ei enää voida muuttaa taikka kumota.

Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan (KKO 1996:39, KKO 1998:90 ja KKO 2014:29 kohta 5) katsonut, että muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikka muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei enää olisikaan mahdollista puuttua vangitsemista ja vangittuna pitämistä koskevan uuden ratkaisun johdosta. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1998:90 todennut, että vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen. On siten tärkeätä, että vangitseminen tapahtuu laillisin perustein ja että vangitsemista koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäinen. Vastaavin perustein lausunto on annettu säilöön ottamisen edellytyksistä tuolloin voimassa olleen ulkomaalaislain nojalla (KKO 2004:7).

Myös matkustuskieltoa koskevassa ratkaisussa KKO 2003:128 Korkein oikeus on tutkinut matkustuskiellon määräämisen lainmukaisuuden siitä huolimatta, ettei matkustuskieltoon enää voitu enemmälti puuttua. Ratkaisun perusteluissa Korkein oikeus on viitannut sen tehtävään valvoa alempien oikeuksien lainkäyttöä ja oikeuskäytännön yhtenäisyyttä sekä siihen, että matkustuskiellolla puututtiin perusvapauksiin.

Tässä tapauksessa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeudessa kantelun kohteena ollut yhteydenpitorajoitusta koskeva käräjäoikeuden päätös ei enää muutoksenhakuvaiheessa Korkeimmassa oikeudessa ole ollut voimassa. Yhteydenpitorajoitusta ei siten voida enää Korkeimmassa oikeudessa kumota tai muuttaa.

Yhteydenpidon rajoittamisella on läheinen yhteys vangitsemista koskevaan menettelyyn. Muutoksenhakukeinoksi yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen on pakkokeinolain 4 luvun 6 §:ssä säädetty niin sanottu prosessuaalinen kantelu. Kantelun käsittelemisen osalta säännöksessä on viitattu vangitsemista koskeviin pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 ja 2 momenttiin. Kun pakkokeinolain 4 luvun 6 §:ssä on säädetty yhteydenpidon rajoittamisessa samanlaisesta kanteluoikeudesta kuin vangitsemisen osalta, tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut luoda yhteydenpidon rajoittamista koskeviin asioihin poikkeuksellisen laajaa muutoksenhakuoikeutta. Vangitsemista koskevan muutoksenhaun järjestämisessä kantelun avulla on lainsäädännössä keskeisenä tarkoituksena ollut turvata hakemuksen nopea käsittely. Poiketen valituksesta kantelussa ei ole tarpeen ilmoittaa tyytymättömyyttä, vaan kantelu toimitetaan suoraan muutoksenhakuasteelle. Pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 2 momentista puolestaan ilmenee, että kantelu on käsiteltävä kiireellisenä.

Vapaudenmenetyksen ollessa voimassa muutoksenhakijalla on tarve saada tuomioistuimen ratkaisu vapaudenmenetyksen perusteisiin nopeasti. Tämä tavoite ja sanotun tilanteen ero verrattuna jo päättyneeseen pakkokeinoon ilmenee selvästi lakivaliokunnan mietinnön lausumista, jotka koskevat kotietsinnän saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi. Mietinnössä todetaan, että jos vaatimuksen esittämiselle ei säädettäisi määräaikaa, vaatimuksen voisi periaatteessa esittää milloin ja miten myöhään tahansa. Sen sijaan vailla määräaikaa tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettavista pakkokeinoista kuten yhteydenpidon rajoittamisesta, matkustuskiellosta sekä vakuustakavarikon ja takavarikon voimassa pitämisestä mietinnössä todetaan, että niissä on kysymys tarpeesta saada haitallinen voimassa oleva pakkokeino poistettua ja että rikosprosessin edetessä pakkokeinon voimassaolo lakkaa joka tapauksessa (LaVM 44/2010 vp s. 21).

Vaikka yhteydenpidon rajoittamista koskevissa esitöissä (HE 222/2010 vp s. 260 – 263) ei ole nimenomaisesti otettu kantaa muutoksenhakuun rajoitusten jo päätyttyä, edellä sanottu osoittaa arvioinnin lähtökohtana olevan rajoitusten väliaikaisuus. Kantelu korvaa yhteydenpidon rajoituksissa säännönmukaisen muutoksenhaun. Yhteydenpidon rajoituksiin voidaan hakea muutosta myös kiinniottamisen ja pidättämisen aikana. Näiden pakkokeinojen osalta lainsäädännössä ei kuitenkaan ole säädetty erityisestä muutoksenhakumahdollisuudesta toisin kuin vangitsemisen kohdalla. Merkityksellistä on, ettei kantelulla yhteydenpidon rajoituksissa ole määräaikaa, toisin kuin yleensä säännönmukaisella muutoksenhaulla. Muutoksenhakuperusteet eivät silti ole tässä kantelussa erikseen rajoitettuja, toisin kuin ylimääräisessä muutoksenhaussa niissä tapauksissa, joissa tuomionpurku on sallittua syytetyn eduksi ilman määräaikaa.

Lisäksi esimerkiksi laissa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta yhteydenpitorajoitusta ei ole rinnastettu vangitsemiseen. Lain mukainen oikeus korvaukseen valtion varoista on ainoastaan tilanteissa, joissa pidättämiseen, vangitsemiseen tai matkustuskiellon, tehostetun matkustuskiellon sekä tutkinta-arestin määräämiseen ei ole ollut laillisia edellytyksiä. Luonteensa puolesta yhteydenpitorajoitus rinnastuu säilöön otettujen ulkomaalaisten henkilöiden yhteydenpito-oikeuksien rajoittamiseen. Lain säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä mukaan tällaiseen päätökseen voi hakea muutosta valittamalla käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden päätöksestä ei saa hakea muutosta valittamalla.

Kysymys siitä, voidaanko yhteydenpito-oikeuden rajoituksen laillisuudesta antaa muutoksenhakutuomioistuimessa lausunto rajoituksen loputtua, tulee arvioida vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan lähtien niistä vaikutuksista, jotka kyseisellä yhteydenpitorajoituksella on henkilön perusoikeuksien kannalta.

Yhteydenpitorajoitus merkitsee puuttumista henkilön perusvapauksiin, joita turvataan Suomen perustuslaissa, Euroopan unionin perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Yhteydenpitorajoituksen määräämisestä, edellytyksistä ja sisällöstä säädetään pakkokeinolailla sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2016/1919 oikeusavusta rikosoikeudellisessa menettelyssä syytetyille henkilöille ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä etsityille henkilöille. Direktiivissä vahvistetaan vähimmäissäännöt pidätettynä tai vangittuna olevan henkilön yhteydenpito-oikeuksille.

Pidättäminen ja vangitseminen merkitsevät jo sellaisenaan merkittävää puuttumista henkilön perusvapauksiin ja ne rajoittavat väistämättä hänen yhteydenpitoaan muihin tahoihin. Pakkokeinolain 4 luvussa säädetyn yhteydenpidon rajoittamista koskeva päätös on tähän nähden vain lisärajoitus, joka kytkeytyy vapaudenmenetykseen. Rajoitusten tarkoituksena on turvata esitutkinnan onnistuminen. Mainitun luvun 1 §:n mukaan esitutkinnan ollessa kesken kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön voidaan rajoittaa, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpidon rajoittaminen syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken edellyttää perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen.

Yhteydenpitorajoitus voi pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n mukaan sisältää erilaisia ja eri tavalla henkilön yhteydenpitoa rajoittavia toimia. Yhteydenpitoa asiamieheen ei mainitun luvun 1 §:n 2 momentin mukaan saa koskaan rajoittaa. Yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa ja kotivaltion edustuston kanssa voidaan rajoittaa ainoastaan laissa säädettyjen erityisten edellytysten vallitessa. Yhteydenpitoa ei saa pakkokeinolain mukaan rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Pakkokeinolain 4 luvun 4 §:n mukaan yhteydenpitorajoitus on myös poistettava yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen toimesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Laissa on siten säädetty yksinkertaisesta menettelystä rajoituksia poistettaessa, millä pyritään tutkintavankeudessa olevan vangin etujen mukaisesti rajaamaan rajoituksen voimassaolo mahdollisimman lyhyeksi.

Korkein oikeus on ennen nykyisiä pakkokeinolain säännöksiä ratkaisussaan (KKO 2010:64 kohta 10) todennut, että yhteydenpitorajoitus merkitsee lisärajoitetta tutkintavangin henkilökohtaiseen vapauteen. Yhteydenpitorajoitus on kuitenkin yleensä voimassa vain lyhyehkön ajan eikä se muutoinkaan tarkoita niin vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, että rajoituksen kohteeksi joutuneella voisi olla oikeudellista tarvetta saada rajoituspäätöksen perusteet tutkittavaksi enää yhteydenpitorajoituksen päättymisen jälkeen.

Enemmistön perusteluissa lausutuista syistä ratkaisun mukaista tulkintaa muutoksenhakuoikeudesta yhteydenpidon rajoituksiin voidaan pitää liian suppeana. Oikeudellista intressiä koskeva arviointi on oikeuskäytännössä ylipäätään laajentunut. Rajoitusten kohteena olleen henkilön ja oikeudenhoidon tarpeet voivat edellyttää muutoksenhakuasteen ratkaisun saamista kysymykseen rajoituksen jo päätyttyä.

Muutoksenhakuoikeuden laajuutta arvioitaessa on kuitenkin tärkeää voida ottaa huomioon tapauskohtaiset olosuhteet. Yhteydenpitorajoitus merkitsee useissa tapauksissa lyhytaikaista ja vähemmän vakavaa lisärajoitusta henkilökohtaiseen vapauteen. Tätä johtopäätöstä korostaa se, että pakkokeinolaki edellyttää edellä todetuin tavoin rajoitusten poistamista välittömästi, kun ne eivät enää ole tarpeen, yksinkertaisessa menettelyssä ilman, että poistaminen pitäisi tuoda tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut, että yhteydenpitorajoitukset jäävät suhteellisuusperiaatteen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan niin lyhyiksi kuin mahdollista.

Yhteydenpitorajoitukset voivat silti joissain tapauksissa kestää pitkään ja niillä voidaan rajoittaa henkilön mahdollisuuksia pitää yhteyttä ulkomaailmaan kattavasti. Rajoitukset saattavat joko ajallisen keston tai asiallisen sisältönsä puolesta merkitä niin vakavaa puuttumista henkilön perusvapauksiin, että henkilöllä on oikeudellinen intressi saada rajoitusten laillisuus ylemmän oikeusasteen tutkittavaksi huolimatta siitä, että rajoitusta ei enää voitaisi sen lakattua kumota tai muuttaa. Näissä tilanteissa myös tarve oikeuskäytännön ohjaamiseen on korostunut.

Sen sijaan täysin rajoittamattomalle kanteluoikeudelle ei ole esitetty vakuuttavia perusteluja. Määräaikaan sitomaton kanteluoikeus on prosessioikeudellisessa järjestelmässämme poikkeuksellisen laaja. Vangitsemisen yhteydessä tätä voidaan perustella sanotun pakkokeinon yksilön vapauteen hyvin voimakkaasti puuttuvalla luonteella. Yhteydenpitorajoituksiin vastaava perustelu ei sellaisenaan sovellu. Rajoittamaton kanteluoikeus antaa mahdollisuuden kannella hyvin lyhytaikaisesta rajoituksesta jopa vuosia sen päättymisen jälkeen.

Tapauskohtaisten olosuhteiden merkitys oikeudellista intressiä arvioitaessa on olennaisesti erilainen vangitsemisessa kuin yhteydenpidon rajoittamisessa. Vangitseminen merkitsee kestoajastaan riippumatta laadultaan yhdenmukaista vapauden rajoitusta. Sen sijaan oikeutta yhteydenpitoon voidaan rajata monin eri tavoin. Rajoitukset voivat koskea puheluita, kirjeenvaihtoa, tapaamisia ja yhdessäoloa. Rajoitukset saattavat kohdistua kaikkiin muihin kuin epäillyn avustajaan taikka esimerkiksi ainoastaan tiettyihin kanssaepäiltyihin. Rajoitusten sisällön moninaisuus lisää myös rajoitusten keston oikeudellista merkitystä.

Pitkään kestänyt maksimaalinen yhteydenpidon rajoittaminen on luonteeltaan hyvin erilainen pakkokeino kuin hetkellinen nimettyyn, ei läheiseen henkilöön kohdistuvan yhteydenpidon rajoitus. Määräaikaan sitomaton kanteluoikeus tarkoittaa prosessijärjestelmässämme poikkeuksellisen laajan muutoksenhakuoikeuden myöntämistä tilanteessa, jossa tähän saakka vallinneen oikeuskäytännön mukaan ei ole ollut muutoksenhakuoikeutta lainkaan. Näistä syistä muutoksenhakuasteella tulee olla mahdollisuus arvioida muutoksenhakijan oikeudellista tarvetta muutoksenhakuun.

Tämän johdosta on arvioitava, onko esillä olevassa asiassa ollut kysymys sellaisesta yhteydenpitorajoituksesta, jonka lainmukaisuus on tullut tutkia siitä huolimatta, ettei rajoitus ole enää ollut voimassa. A on vangittu 2.5.2016, jolloin hänen yhteydenpitoaan on rajoitettu edellä Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 1 – 4 kuvatuin tavoin. Kantelun kohteena oleva päätös on annettu A:n vaadittua 16.11.2016 yhteydenpitorajoituksen lieventämistä.

Katson, että A:lle asetettu yhteydenpito-oikeuden rajoitus on näissä olosuhteissa merkinnyt niin pitkäaikaista ja laajaa rajoitusta, että A:lla on ollut oikeudellinen intressi saada päätöksen perustelujen laillisuus tutkittavaksi huolimatta siitä, ettei päätökseen enää voitu puuttua. Lausunnon antamiseksi siirrän asian viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

 
Julkaistu 9.8.2018  Päivitetty 10.8.2018