Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2016:28

KKO:2016:28

Velan vanhentuminen - Korvausvelan vanhentuminen
Vahingonkorvaus - Julkisyhteisön korvausvastuu
Euroopan unionin oikeus

Diaarinumero: S2015/88
Taltionumero: 1011
Antopäivä: 3.5.2016

A oli vuonna 2003 tuonut Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli 7.4.2004 annetulla autoveropäätöksellä määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). A vaati 17.3.2011 valtiolta vahingonkorvausta katsoen, että valtio oli perimällä kyseistä veroa rikkonut Euroopan unionin oikeutta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla vahingonkorvausvelan vanhentumisajan katsottiin alkaneen unionin tuomioistuimen annettua 19.3.2009 tuomion, jossa todettiin Suomen rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa pitäessään voimassa oikeuden vähentää elv arvonlisäverosta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian taustaa

A oli vuonna 2003 tuonut Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli 7.4.2004 annetun autoveropäätöksen perusteella peritty autoverolle laskettua arvonlisäveroa (jäljempänä elv) 2 850,81 euroa.

A oli 14.5.2010 pyytänyt korkeimmalta hallinto-oikeudelta verotuspäätöksen purkamista sillä perusteella, että elv oli ollut Euroopan unionin oikeuden vastainen. Purkuhakemus oli hylätty 28.10.2010, ja A:lta oli peritty oikeudenkäyntimaksu.

A oli 17.3.2011 esittänyt valtiolle vaatimuksen verotuspäätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati valtiolta perityn elv:n ja oikeudenkäyntimaksun suuruista vahingonkorvausta. Valtio oli aiheuttanut A:lle vahinkoa unionin oikeutta rikkomalla. Lainsäätäjän ja korkeimman hallinto-oikeuden menettely oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan vastaisesti syrjivää. EU-oikeuden rikkomus oli ollut ilmeinen.

Unionin tuomioistuin oli jo asiassa C-101/00 (tulliasiamies ja Siilin) 19.9.2002 todennut, ettei elv saanut muodostua syrjiväksi ja että autoverosta suoritettavan veron kaltainen vero (siis elv) oli perustamissopimuksen määräyksen (EY 90 artiklan 1 kohta) vastainen silloin, kun tällaisen maahan tuodusta käytetystä ajoneuvosta kannettavan veron määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Valtion viranomaiset ja korkein hallinto-oikeus ratkaisullaan KHO 2002:85 olivat tulkinneet tämän kohdan väärin katsoen, että kysymys oli vain siitä, paljonko Suomessa uutena myydyn auton vähittäismyyntihinta sisälsi arvonlisäveroa.

Asiassa komissio v. Suomi (C-10/08) 19.3.2009 antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin oli todennut jo Siilin-ratkaisussa katsoneensa, ettei elv:llä ollut jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetussa kuudennessa neuvoston direktiivissä tarkoitettuja arvonlisäveron keskeisiä ominaispiirteitä eikä sen johdosta voinut syntyä mainitussa direktiivissä tarkoitettua vähennysoikeutta.

Vahingonkorvausvaatimus ei ollut vanhentunut. A:lla ei ollut ollut todellista tietoa eikä mahdollisuutta esittää vahingonkorvausvaatimusta ennen kuin unionin tuomioistuin oli antanut tuomion 19.3.2009 asiassa C-10/08 tai ennen kuin Suomen elv:tä koskevaa lainsäädäntöä oli muutettu 1.4.2009.

Valtio vaati kanteen hylkäämistä muun muassa sillä perusteella, että vahingonkorvausvaatimus oli vanhentunut. Vanhentumisaika oli alkanut verotuspäätöksen tekemisestä 7.4.2004 eikä vanhentumista ollut katkaistu kolmen vuoden kuluessa.

Käräjäoikeuden tuomio 30.9.2013

Käräjäoikeus katsoi, että vaikka A oli tullut tietoiseksi hänelle maksettavaksi määrätyn elv:n määrästä ja perusteesta jo autoveropäätöksen saatuaan, hän oli kuitenkin voinut tulla tietoiseksi väitetystä vahingosta vasta saatuaan tiedon verotuspäätöksen ilmeisestä unionin oikeuden vastaisuudesta.

Elv:n perimisen unionin oikeuden vastaisuuden arviointiin olivat vaikuttaneet useat luonteeltaan erilaiset ja eri ajankohtiin sijoittuneet tapahtumat alkaen vuonna 2002 annetusta unionin tuomioistuimen Siilin-ratkaisusta ja vuonna 2004 annetusta Weigel-ratkaisusta ja täydentyen muun muassa kansallista verotusta koskevassa ammattikirjallisuudessa esitetyllä ja komission toimilla asiassa sekä korkeimman hallinto-oikeuden menettelyllä vuonna 2006. Mistään mainitusta tapahtumasta ei kuitenkaan yksistään ollut voinut päätellä elv:n perimisen olleen ilmeisesti unionin oikeuden vastaista. Tavallisen kansalaisen ei voitu edellyttää olevan tietoinen elv:n perimisen ilmeisestä unionin oikeuden vastaisuudesta ainakaan ennen kuin unionin tuomioistuin oli todennut 19.3.2009 elv:tä koskevan lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuuden.

Koska vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009 ja vanhentuminen oli katkaistu riidattomasti 17.3.2011, saatava ei ollut vanhentunut.

Käräjäoikeus velvoitti valtion maksamaan A:n vaatiman vahingonkorvauksen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Minna Ihonen, Maria Ahlström ja Tiina Nurmimäki.

Helsingin hovioikeuden tuomio 28.11.2014

Valtio valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui muun muassa, että A:n oli sinänsä katsottava tulleen tietoiseksi elv:n määrästä ja perusteesta saadessaan autoveropäätöksen 7.4.2004. Ottaen kuitenkin huomioon, että elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta ei tuolloin voinut tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä unionin tuomioistuimen vuonna 2002 antaman Siilin-ratkaisun ja korkeimman hallinto-oikeuden elv:n kantamisen hyväksyvän oikeuskäytännön perusteella (KHO 2002:85), ei myöskään A:n voitu katsoa olleen 7.4.2004 tietoinen tai pitäneen tietää elv:n kantamisen unionin oikeuden vastaisuudesta ja siten kärsimästään vahingosta. A:ta oli pidettävä tavallisena vahingonkärsijänä eli maallikkona. Koska 19.3.2009 annetussa ratkaisussa C-10/08 oli selkeästi todettu valtion rikkoneen velvoitteitaan, oli A aikaisintaan mainitun tuomion johdosta tullut velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla tietoiseksi elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Johanna Jylhä ja Wilhelm Norrman.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä vahingonkorvausvaateen vanhentumisesta.

Valtio vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on tuominnut valtion maksamaan A:lle vahingonkorvausta vahingosta, joka A:lle on aiheutunut siitä, että hänen Suomeen tuomastaan autosta on määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). A:n kanne on perustunut siihen, että verotus on ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan vastaista, koska elv on auton maahantuonutta yksityishenkilöä syrjivä vero, jonka tämä henkilö joutuu lopullisesti maksamaan.

2. Korkeimmassa oikeudessa on valtion väitteen johdosta kysymys siitä, onko A:n vahingonkorvausvaade vanhentunut. Arvioitavana on erityisesti se kysymys, milloin vahingonkorvauksen vanhentumisaika on alkanut. Siltä osin kuin asiassa on kysymys vahingonkorvausvastuun muiden edellytysten täyttymisestä, hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi. Asiassa on riidatonta, että vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011.

3. Valtio on ensisijaisesti katsonut vanhentumisajan alkaneen elv:n määräämistä koskeneesta verotuspäätöksestä 7.4.2004 ja toissijaisesti siitä, kun verotuspäätös oli tullut lainvoimaiseksi 31.12.2007. Valtio on vedonnut siihen, että A oli saanut tietää verotuspäätöksen vuoksi kärsimästään vahingosta silloin, kun hän oli saanut verotuspäätöksen tiedokseen.

4. A on katsonut, että vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009, jolloin unionin tuomioistuin on todennut elv:n yksityisiä käytetyn auton maahantuojia syrjiväksi ja siten unionin oikeuden vastaiseksi veroksi tuomiossaan komissio v. Suomi, C-10/08, EU:C:2009:171.

Sovellettavat oikeussäännöt

5. Unionin oikeuteen ei sisälly jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun vanhentumista koskevia normeja. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kunkin jäsenvaltion asiana on antaa sisäisessä oikeusjärjestyksessään oikeussuojakeinoja koskevat menettelysäännöt, joilla pyritään täysimääräisesti turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, jos unioni ei ole antanut alaa koskevia säännöksiä. Kyseiset menettelysäännöt eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia luonteeltaan jäsenvaltion sisäisiä oikeussuojakeinoja (vastaavuusperiaate), eivätkä sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate) (esim. tuomio Iaia ym., C-452/09, EU:C:2011:323, kohta 16 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

6. Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa (vanhentumislaki). Vanhentumislaki koskee vastaavuusperiaatteen edellyttämällä tavalla julkisen vallan käyttämisestä johtuvia vahingonkorvausvelkoja riippumatta siitä, perustuuko vahingonkorvausvastuu kansallisen oikeuden vai unionin oikeuden rikkomiseen. Vanhentumislaki tulee siten tässä asiassa sovellettavaksi sillä rajoituksella, ettei unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen saa muodostua käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi.

7. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua lain 5 – 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentumislain esitöiden mukaan lainsäädännössä on yhä voimakkaammin pyritty siihen, että vastuusuhteet selvitetään kohtuullisessa ajassa. Tämän tavoitteen taustalla on muun muassa pyrkimys suojata ajan kulumisen ja velkojan passiivisuuden myötä syntyvää velallisen luottamusta siihen, ettei velkoja aio vaatia velalliselta suoritusta. Toisaalta esitöissä korostetaan sitä, että vanhentumisaika ei saa vaarantaa normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan maksunsaantia. Koska velan vanhentumisen yhtenä perusteena on velkojan passiivisuus, ei vanhentumisajan tule alkaa kulua ennen kuin velkojalla on ollut mahdollisuus vaatimusten esittämiseen (HE 187/2002 vp s. 16 – 18).

8. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Lainkohdan esitöiden mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää sitä, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta (HE 187/2002 vp s. 48). Esitöissä ei ole tarkemmin kuvattu sitä, mitä seikkoja tieto vahingosta ja siitä vastuussa olevasta eri tilanteissa edellyttää.

9. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:18 (kohta 25) lain esitöiden mukaisesti katsonut, että vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohtaa tulkittaessa lähtökohtana on, että vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa. Merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös siihen, mitä kysymyksessä olevassa asemassa olevan vahingonkärsijän tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia. Vahingonkärsijälle on perusteltua asettaa selonottovelvollisuus. Asiantuntijan kyky havaita ja arvioida poikkeaa olennaisesti tavallisesta vahingonkärsijästä.

10. Vanhentumislain esitöiden mukaan vahingonkärsijä ei voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Yleisten sääntöjen mukaan ei ole mahdollista vedota omaksi edukseen siihen, ettei tiedä lain sisältöä. Esimerkkinä on mainittu, että tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta vahinkoa kärsinyt ei voi vedota siihen, ettei ole tuntenut tuotevastuulakia, joka määrittää korvausvelvollisten piirin (HE 187/2002 vp s. 50). Esitöissä ei ole arvioitu kerrotun periaatteen merkitystä silloin, kun velkojan tietämättömyys oikeudestaan vahingonkorvaukseen on johtunut siitä, että asiaa koskeva oikeustila on objektiivisesti arvioituna epäselvä.

11. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vakiintuneiden periaatteiden mukaan jäsenvaltion on korvattava unionin oikeuden rikkomisesta yksityisille aiheutetut vahingot kolmen edellytyksen täyttyessä. Edellytyksenä on ensinnä, että rikotun oikeusnormin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, toiseksi, että rikkominen on riittävän ilmeistä ja kolmanneksi, että aiheutunut vahinko on välittömässä syy-yhteydessä jäsenvaltion rikkomukseen (esim. tuomio Köbler, C-224/01, EU:C:2003:513, kohdat 51 ja 57).

Korvausvastuun perusteena olevien tietojen arvioinnista

12. Korkein oikeus toteaa, että nyt kysymyksessä olevan kaltainen varallisuusvahinko ei ilmene vahingonkärsijälle samalla tavalla konkreettisesti kuin henkilö- ja esinevahinko. Verolainsäädännön mukaisen veron maksaminen on lähtökohtaisesti lakiin perustuvan velvollisuuden täyttämistä. Unionin oikeuden vastaisen veron maksamisesta johtunut varallisuuden menetys voidaan tunnistaa vahingoksi sillä perusteella, että havaitaan veroa koskeneen lainsäädännön olleen unionin oikeuden vastaista.

13. Koska tietämättömyydelle oikeussäännösten sisällöstä ei oikeusjärjestyksemme mukaan pääsääntöisesti anneta merkitystä, vahingonkärsijällä on lähtökohtaisesti tieto vahingonkorvauksen perusteena olevista seikoista heti, kun unionin oikeuden vastainen verotuspäätös on tullut hänen tietoonsa, vero on peritty ja vahingonkorvausvastuun muut edellytykset ovat täyttyneet.

14. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislainsäädännölle asetetut tavoitteet huomioon ottaen vanhentumisajan alkaminen ei lähtökohtaisesti voi lykkääntyä pelkästään siitä syystä, että vahingonkorvaussaatavan voimassaoloon vaikuttava oikeuskysymys on epäselvä. Epäselvän oikeuskysymyksen vuoksi myös vahingonkorvausvelvollinen on epätietoinen siitä, onko hän korvausvastuussa. Jos velkoja on pitkään passiivinen, korvausvelvollinen voi perustellusti luottaa siihen, ettei velkoja katso korvausvastuulle olevan edellytyksiä eikä aio esittää vaatimuksia.

15. Se, että oikeuskysymys on epäselvä, ei yleensä estä velkojaa katkaisemasta velan vanhentumista muistuttamalla velallista velasta. Siten huolelliselle velkojalle ei yleensä aiheudu oikeudenmenetyksiä, vaikka vanhentumisaika alkaisi kulua huolimatta siitä, että saatavan olemassaolo riippuu epäselvän oikeuskysymyksen ratkaisusta.

16. Oikeustilan epäselvyys voi kuitenkin olla sellainen, ettei velkojalla ole ollut syytä epäillä, että hänelle olisi aiheutunut korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun lainsäädäntö ja ylimpien tuomioistuinten oikeuskäytäntö viittaavat yksiselitteisesti siihen, että velkojalle vahinkoa aiheuttanut menettely on ollut voimassa olevan oikeuden mukaista.

17. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa vanhentumisajan alkamista tällaisessa tilanteessa on keskeistä, voidaanko normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan edellyttää havainneen oikeustilan epäselvyyden. Tulkinnanvaraisessakin tilanteessa velkoja voi katkaista vanhentumisen. Jos taas epäselvyys on ollut sellainen, ettei velkoja ole sitä havainnut eikä voinut havaita, tulee edellä kuvatut vanhentumislain tavoitteet sekä asianomaisen tapauksen olosuhteet huomioon ottaen arvioida, onko oikeustilan epäselvyydestä johtuvan riskin asettaminen velkojan kannettavaksi kohtuullista.

Vanhentumisajan alkaminen tässä tapauksessa

18. Korkein oikeus toteaa, että korvattava vahinko on syntynyt jo silloin, kun A on suorittanut hänelle 7.4.2004 tehdyllä päätöksellä määrätyn veron. Arvioitaessa A:n tietoisuutta korvausvastuun perusteena olevista seikoista on kuitenkin otettava huomioon ensiksikin se, että vahingonkorvauksen perusteena oleva vero on ollut kansallisen verolainsäädännön mukainen. Lisäksi kysymyksessä olevan lainsäädännön unionin oikeuden mukaisuus on jo tuolloin ollut sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavana. Tuomioistuinten ratkaisut ovat olleet tulkittavissa keskenään ristiriitaisiksi. Arvioitaessa sitä, milloin A on saanut vahingonkorvausvastuun perusteeksi riittävän tiedon elv:tä koskevan lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuudesta, on sen vuoksi tarkasteltava tätä kysymystä koskevan oikeuskäytännön kehittymistä.

19. Unionin tuomioistuin on arvioinut elv:n unionin oikeuden mukaisuutta korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisupyynnön johdosta jo 19.9.2002 asiassa tulliasiamies ja Siilin, C-101/00, EU:C:2002:505. Ennakkoratkaisupyyntö koski muun muassa sitä, oliko elv yhteensopiva EY:n perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa. Tuomioistuin katsoi, että perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäinen kohta oli esteenä elv:n kaltaisen autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän. Perustamissopimuksen 95 artiklan (josta muutettuna tuli 90 artikla ja jota nykyisin vastaa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 110 artikla) 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa määrätä muiden jäsenvaltioiden tuotteille minkäänlaisia korkeampia välittömiä tai välillisiä sisäisiä maksuja kuin ne välittömästi tai välillisesti määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille.

20. Korkein hallinto-oikeus on ennakkoratkaisupyynnön kohteena olleen asian 16.12.2002 ratkaistessaan katsonut, että maahan tuodusta autosta voidaan kantaa myös elv:tä, mutta veroa saadaan periä vain se määrä, mikä vastaavaa veroa on jäljellä samanlaisen kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa (KHO 2002:85). Myös myöhemmässä käytännössään korkein hallinto-oikeus on katsonut, ettei elv:n kantaminen toisesta jäsenvaltiosta tuotavasta käytetystä ajoneuvosta sinänsä ollut kiellettyä, mutta veron yhteensopivuutta EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan kanssa oli arvioitava samalla tavoin kuin itse autoveroakin (KHO 2006:95). Tuossa ratkaisussaan korkein hallinto-oikeus on lisäksi katsonut, että unionin tuomioistuimen asiassa Weigel, C-387/01, EU:C:2004:256, 29.4.2004 antama tuomio koski erilaista asiaa eikä sen perusteella voitu päätellä, että unionin tuomioistuin olisi muuttanut kantaansa verrattuna asiassa C-101/00 (tulliasiamies ja Siilin) annettuun tuomioon.

21. Unionin tuomioistuin on kuitenkin edellä kohdassa 4 mainitussa asiassa komissio v. Suomi 19.3.2009 antamassaan ratkaisussa todennut, että Suomi oli rikkonut EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäistä kohtaa pitäessään voimassa oikeuden vähentää elv arvonlisäverosta, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannetaan ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, oli korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä oleva määrä (kohta 32).

22. Unionin tuomioistuin on katsonut edelleen, että edeltä ilmenevää vakiintunutta oikeuskäytäntöä sovellettiin jo silloin, kun asiassa tulliasiamies ja Siilin (C-101/00) annettiin tuomio, minkä vuoksi Suomi ei voinut käsillä olevassa asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäisen kohdan ulottuvuuden osalta. Tämän vuoksi tuomioistuin on hylännyt Suomen pyynnön tuomion ajallisten vaikutusten rajoittamisesta (kohdat 62 – 63).

23. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetusta korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä on perustellusti voinut saada sen käsityksen, että elv:n periminen on ollut unionin oikeuden mukaista. Siksi on vielä unionin tuomioistuimen asiassa tulliasiamies ja Siilin 19.9.2002 antaman tuomion jälkeenkin ollut vaikea havaita elv:tä koskevan Suomen lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuutta, vaikka unionin tuomioistuimen asettamat edellytykset verojärjestelmän EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan mukaisuudelle onkin tuotu esiin sen oikeuskäytännössä.

24. Korkein oikeus katsoo, että valtion ja yksityishenkilön välisessä suhteessa yksityishenkilön on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että ylimmän tuomioistuimen oikeuskäytäntö on voimassa olevan oikeuden mukaista. A on siten voinut luottaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön mukaiseen tulkintaan kysymyksessä olevan verolainsäädännön unionin oikeuden mukaisuudesta, kunnes unionin tuomioistuin on 19.3.2009 nimenomaisesti todennut Suomen rikkoneen EY:n perustamissopimuksen 90 artiklaa. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa, että A on saanut tiedon hänelle aiheutuneesta vahingosta ja siitä vastuussa olevasta vasta 19.3.2009.

Johtopäätös

25. Koska vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011 eli kolmen vuoden kuluessa edellä mainitusta unionin tuomioistuimen tuomiosta, vahingonkorvaussaatava ei ole vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Pekka Koponen. Esittelijä Mia Hoffrén.

 
Julkaistu 3.5.2016