Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2015:60

KKO:2015:60

Velkomus
Korko - Viivästyskorko
Kuluttajansuoja
Oikeudenkäyntimenettely - Selvästi perusteeton vaatimus
Euroopan unionin oikeus

Diaarinumero: S2014/652
Taltionumero: 1657
Antopäivä: 15.09.2015

Velkoja oli kanteella vaatinut, että kuluttaja velvoitetaan maksamaan kulutusluoton pääoman ohella 118,80 prosentin suuruista viivästyskorkoa. Viivästyskorkovaatimus perustui korkolain 4 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan viivästyskorkoa oli määräajan suoritettava luottoaikaisen koron suuruisena. Vastaaja ei vastannut kanteeseen. Käräjäoikeus hylkäsi selvästi perusteettomana viivästyskorkovaatimuksen siltä osin kuin se ylitti korkolain 4 §:n 1 momentissa säädetyn lakisääteisen viivästyskoron määrän.

Unionin oikeuden perusteella Korkein oikeus katsoi, että tuomioistuimilla oli velvollisuus viran puolesta tutkia, perustuiko vaatimus sopimusehtodirektiivissä tarkoitettuun kohtuuttomaan vakioehtoon kuluttajasopimuksessa.

Korkein oikeus katsoi, että viivästyskorko ei tässä tapauksessa perustunut sopimusehtoon vaan se oli korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisella tavalla seurausta sovitusta luottokorosta. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, ettei luottokorkoa koskevia vakioehtoja ollut laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi ja että ne olivat kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Kohtuuttomat ehdot eivät sitoneet kuluttajaa. Tämän johdosta vaatimus viivästyskorosta oli selvästi perusteeton. (Ään.)

OK 5 luku 13 §
KorkoL 4 §
KSL 4 luku 1 §
KSL 4 luku 2 §
Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu direktiivi 93/13/ETY 4 art 2 kohta ja 6 art 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa

G Oy vaati A:n velvoittamista suorittamaan sille velkasuhteen perusteella pääomaa 2 836,94 euroa ja kuluja yhteensä 45 euroa, kaikki viivästyskorkoineen.

G Oy vaati, että A velvoitetaan maksamaan pääomalle viivästyskorkoa 118,80 prosenttia erääntymispäivästä 14.10.2013 lukien 180 päivää ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti.

A ei vastannut kanteeseen.

Käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio ja tuomio 10.1.2014

Käräjäoikeus velvoitti yksipuolisella tuomiollaan A:n maksamaan G Oy:lle pääoman ja kulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

Tuomiossaan käräjäoikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla.

Käräjäoikeus katsoi, että vaatimus 118,80 prosentin korosta oli selvästi perusteeton ja hylkäsi korkovaatimuksen korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osin ilmeisen perusteettomana.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Silja Simula.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 5.6.2014

G Oy valitti hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta ja toisti pääomalle maksettavaa viivästyskorkoa koskevan vaatimuksensa.

A ei vastannut valitukseen.

Hovioikeus totesi, että L Oy oli myöntänyt A:lle limiittiluottosopimukseen perustuvan toistaiseksi voimassa olevan 2 000 euron määräisen limiittiluoton. Sopimusehtojen mukaan luotonantaja peri nostopalkkiona 15 prosenttia kunkin nostettavan erän määrästä. Luotto erääntyi maksettavaksi keskimäärin 30 vuorokauden kuluttua ensimmäisestä nostosta. Jos velallinen tuolloin maksoi nostamansa luoton ja siitä perityn nostoprovision kokonaisuudessaan, luotolle ei tarvinnut maksaa juoksevaa korkoa. Sen varalta, että luotonsaaja hyödyntää osamaksuvaihtoehtoa, hän oli sopimuksessa sitoutunut maksamaan L Oy:lle kuukausierästä juoksevaa korkoa 9,9 prosenttia kuukaudessa. Sopimuksen mukaan luotonsaaja maksoi osamaksuvaihtoehdossa kuukausittain jäljellä olevan pääoman, nostoprovision ja korkojen määrästä takaisin luotonantajalle vähintään 20 prosenttia, kuitenkin vähintään 50 euroa laskutuslisän ollessa 5 euroa laskulta.

Sopimuksessa ei ollut ilmoitettu todellista vuosikorkoa. Luottosopimus oli irtisanottu ja siihen perustuvat saatavat olivat erääntyneet maksettavaksi 14.10.2013. L Oy oli myynyt luottosopimukseen perustuvat saatavansa G Oy:lle.

Hovioikeus katsoi, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä selvällä perusteettomuudella tarkoitetaan selvästi todettavissa olevaa oikeudellista perusteettomuutta. Asiassa oli kysymys siitä, oliko vaatimus pääomalle maksettavasta 118,80 prosentin viivästyskorosta sillä tavoin lain vastainen, että käräjäoikeus oli voinut hylätä vaatimuksen viivästyskorkoon tavanomaisesti sovellettavan korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osiltaan.

Hovioikeus totesi, ettei korkolakiin tai muualle lainsäädäntöön sisältynyt luottoajalta maksettavia kustannuksia koskevaa korkokattosääntelyä 1.6.2013 voimaan tullutta kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää lukuun ottamatta. Sen mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa.

A:lle myönnetyn joustoluoton luottoraja oli ollut 2 000 euroa eikä se siten kuulunut kuluttajasuojalain 7 luvun 17 a §:n soveltamisalaan. Hovioikeus katsoi lain esitöihin (HE 78/2012 vp s. 12) viitaten, että säännös ilmensi kuitenkin lainsäätäjän selvää pyrkimystä rajoittaa myös tämän suuruisista kuluttajaluotoista perittävän luottokoron määrää.

Hovioikeus katsoi, että myöntämällä A:lle täsmälleen 2 000 euron tililuoton luotonantaja oli kiertämällä kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää saanut aikaan sen, että velallisen luotostaan maksaman juoksevan koron määrää ei ollut millään tavalla rajoitettu. Tämä oli selvästi lainsäätäjän edellä kerrotun tahdon vastaista. Myös korkolain 2 §:n 2 momentissa ja 4 §:n 2 momentissa on pyritty estämään lain säännösten kiertäminen niin, etteivät sovitut kulut voi vaikuttaa viivästyskoron määrään.

Hovioikeus totesi myös, että rikoslain kiskontaa koskevassa 36 luvun 6 §:ssä säädetään rangaistavaksi sellainen korkotaso, joka on selvästi epäsuhteessa luotonantajan suoritukseen ottaen huomioon luottomäärä, luottoehdot, kulut ja luottoriski.

Yhteenvetona hovioikeus totesi, että A:lta perittävän pääoman määrä ja sille perittävä 118,80 prosentin vuosittaisen luottokoron suuruinen viivästyskorko 180 päivältä merkitsi sitä, että hän joutui maksamaan tuolta ajalta pelkästään viivästyskorkoa yli puolet maksamatta olevasta velan pääomasta eli noin 1 660 euroa. Ennen velan erääntymistä A oli ollut velvollinen maksamaan vuodessa luottokorkoa enemmän kuin velan pääoma oli ollut.

Kuluttajan suojaksi pakottavien kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ään ja korkolain 4 §:n 2 momenttiin sekä yleiseen korkotasoon nähden velallisen maksettavaksi vaadittu yli sadan prosentin viivästyskorko oli sillä tavoin kohtuuton ja selvästi lain vastainen, että viivästyskoron kohtuuttomuus voitiin ottaa viran puolesta huomioon. Harkinnassaan hovioikeus oli ottanut huomioon myös kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:stä ilmenevän periaatteen, jonka mukaan kuluttajan kannalta kohtuutonta ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta.

Hovioikeus katsoi, että yhtiön vaatimus 118,80 prosentin suuruisen viivästyskoron maksamisesta oli sillä tavoin selvästi pakottavan lainsäädännön vastainen, että käräjäoikeus oli voinut hylätä vaatimuksen ilmeisen perusteettomana korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osiltaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lea Nousiainen, Aki Rasilainen ja Lolita Tuomainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

G Oy:lle myönnettiin valituslupa.

G Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A velvoitetaan suorittamaan 2 836,94 euron pääomalle 118,80 prosentin viivästyskorkoa 180 vuorokautta velan erääntymisestä 14.10.2013 lukien ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa. Toissijaisesti G Oy vaati, että A velvoitetaan suorittamaan mainitulle pääomalle 50,50 prosentin viivästyskorkoa edellä mainitun ajan ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa.

A ei vastannut valitukseen.

Välitoimet

G Oy:lle varattiin tilaisuus antaa lausuma kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun direktiivin 93/13/ETY säännösten ja erityisesti direktiivin 4 ja 6 artiklan sekä niitä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön merkityksestä Korkeimman oikeuden käsiteltävänä olevan asian arvioinnissa. G Oy:lle varattiin tilaisuus tässä yhteydessä lausua myös siitä, olivatko A:n ja L Oy:n välillä tehdyn luottosopimuksen ehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi ja olivatko ehdot mahdollisesti kohtuuttomia.

G Oy:tä pyydettiin samalla esittämään jäljennös luottosopimuksesta sekä selvitys koko saatavasta saatavien perinnästä annetun lain 5 a §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti eriteltynä.

G Oy toimitti lausuman ja siltä pyydetyt tiedot sekä lisäksi kopion Vakiomuotoisia eurooppalaisia kuluttajaluottotietoja koskevasta lomakkeesta ja tulostettuja otteita L Oy:n verkkosivuilta.

G Oy:n toimittamat asiakirjat toimitettiin tiedoksi A:lle, jolle varattiin tilaisuus antaa lausuma G Oy:n antaman lausuman ja selvityksen johdosta. A:lle varattiin samalla tilaisuus lausua oma käsityksensä edellä mainituista kysymyksistä. A ei antanut lausumaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. L Oy ja A ovat 25.6.2013 tehneet internetin välityksellä luottosopimuksen 2 000 euron limiittiluotosta. Luoton ehdot ovat perustuneet L Oy:n laatimiin kuluttajaluoton yleisiin sopimusehtoihin. A on nostanut luoton enimmäismäärän.

2. Lainaehtojen mukaan luotonsaajalla on oikeus nostaa luottoa tililleen limiittinsä puitteissa. Jokaisesta nostosta peritään 15 prosentin nostoprovisio. Luoton takaisinmaksusta todetaan lainaehdoissa seuraavasti: "Luotto erääntyy maksettavaksi keskimäärin 30 vuorokautta ensimmäisestä nostosta"; "Luoton nostot ja nostoprovisiot ovat korottomia ensimmäiseen eräpäivään saakka"; "Luotonsaaja voi halutessaan hyödyntää osamaksuvaihtoehtoa, jossa kuukausierä on 20 % (kuitenkin minimissään 50 €) avoimen saldon määrästä riippuen, sisältäen luoton pääoman, nostoprovision ja koron takaisinmaksun. Kuukausierien osamaksuvaihtoehdon kuukausikorko on 9,9 %. Avoin saldo sisältää nostetun luoton, nostoprovision ja kertyneen kuukausikoron. "

3. Maksun viivästymisen seuraamusten osalta lainaehdoissa todetaan seuraavasti: "Mikäli maksueriä ei makseta viimeistään eräpäivänä, on luotonsaaja velvollinen maksamaan viivästyneelle määrälle korkolain mukaista viivästyskorkoa eräpäivästä maksupäivään saakka. "

4. G Oy, jolle L Oy oli myynyt saatavan, on kanteessaan vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan pääomana 2 836,94 euroa sekä viivästyskorkoa velan erääntymisestä 14.10.2013 lukien 180 vuorokauden ajalta 118,80 prosentin korkokannan mukaan ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin (lakisääteinen viivästyskorko) mukaan. Vaatimus 118,80 prosentin viivästyskorosta on perustunut siihen, että mainittua korkoa on lainaehtojen mukaan tullut suorittaa luottosuhteen aikana, jolloin korkolain 4 §:n 2 momentin nojalla viivästyskorkoa on maksettava saman perusteen mukaan enintään 180 vuorokauden ajan ja enintään tuomion antamiseen saakka.

5. A ei ole vastannut kanteeseen käräjäoikeudessa. Hän ei ole myöskään vastannut G Oy:n valitukseen hovioikeudessa eikä Korkeimmassa oikeudessa.

6. Käräjäoikeus on yksipuolisessa tuomiossaan hyväksynyt muut kannevaatimukset, mutta on tuomiolla hylännyt kanteen selvästi perusteettomana siltä osin kuin viivästyskorkoa on vaadittu lakisääteistä viivästyskorkoa enemmän. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun katsoen, että G Oy:n vaatimus on sillä tavoin kohtuuton ja selvästi lain vastainen, että vaatimus on voitu viran puolesta hylätä ilmeisen perusteettomana.

7. G Oy on toimittanut käräjäoikeuteen L Oy:n kuluttajaluoton yleiset sopimusehdot, jotka ovat päiväyksen mukaan olleet voimassa 1.6.2013 alkaen. Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimittamassaan selvityksessä G Oy on esittänyt, että A oli luottohakemuksessaan vakuuttanut lukeneensa edellä mainitut, linkistä saatavissa olleet lainaehdot ja että L Oy oli samana päivänä sopimuksen jälkeen lähettänyt sähköpostilla A:lle kyseiset lainaehdot ja Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -nimisen lomakkeen. G Oy:n Korkeimpaan oikeuteen toimittamassa lomakkeessa lainakoroksi on ilmoitettu 9,9 prosenttia kuukaudessa nostetun luoton määrästä ja todelliseksi vuosikoroksi tyypilliselle luotolle 122,54 prosenttia. Lisäksi G Oy on toimittanut 10.2.2015 ja 13.2.2015 tulostettuja otteita L Oy:n verkkosivuilta, joista käy ilmi luoton todellinen vuosikorko 122,54 prosenttia ja nimelliskorko 118,80 prosenttia.

8. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on viivästyskoron kohtuuttomuudesta sekä siitä, miltä osin käräjäoikeus on voinut omasta aloitteestaan hylätä viivästyskorkovaatimuksen.

II Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus kuluttajasopimuksissa

Tutkimisvelvollisuutta koskevat säännökset

9. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:ssä säädetään vastaavasti, että jos vastaaja tällaisessa riita-asiassa jättää vastaamatta tai saapumatta istuntoon, asia ratkaistaan kantajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai hylätään siltä osin kuin kanne on selvästi perusteeton.

10. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin ei saa riita-asiassa tuomita muuta tai enempää kuin asianosainen on vaatinut. Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei pykälän 2 momentin mukaan saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut.

11. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on riita-asioissa säädetty suppeaksi eikä siitä ole kuluttajansuojaa koskevia poikkeuksia. Lähtökohtana on asianosaisten määräämisperiaate, jonka mukaan asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole myöskään katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä.

12. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuteen vaikuttavat kuitenkin nykyään unionin kuluttajansuojalainsäädäntö, erityisesti kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö. Direktiivi koskee sellaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tällaista sopimusehtoa pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja. Jäsenvaltioiden on direktiivin 7 artiklan mukaan varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.

Yleisesti tuomioistuimen tutkimisvelvollisuudesta unionin oikeuden soveltamisalalla

13. Jollei unionin oikeudessa ole asiasta säännöksiä, jäsenvaltiot päättävät yleensä myös niistä menettelysäännöistään, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan nämä menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltioiden sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa tehdä unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (tuomio van Schijndel ja van Veen, C-430/93 ja C-431/93, EU:C:1995:441, 17 kohta sekä siinä viitattu oikeuskäytäntö).

14. Edellä mainitussa asiassa van Schijndel ja van Veen kysymys oli kansallisten menettelysääntöjen ja tehokkuusperiaatteen yhteensopivuudesta. Kansallisen lain mukaan tuomioistuin ei saanut viran puolesta nostaa esiin sellaista seikkoja, joihin asianosaiset eivät olleet vedonneet. Unionin tuomioistuimen mukaan unionin oikeus ei velvoittanut kansallista tuomioistuinta ottamaan viran puolesta huomioon myöskään unionin oikeussääntöjen rikkomista, jos sen tutkiminen edellyttäisi, että tuomioistuimen olisi luovuttava kansallisen lain mukaan tuomioistuimelle kuuluvasta passiivisesta asemasta. Kansallisella tuomioistuimella ei siten ollut unionin oikeuden johdosta velvollisuutta ylittää asianosaisten rajaamaa riita-asian kohdetta tai nojautua muihin tosiseikkoihin ja olosuhteisiin kuin niihin, joihin asianosaiset olivat perustaneet vaatimuksensa (van Schijndel ja van Veen, tuomion 22 kohta).

15. Lähtökohtaisesti unionin oikeus ei siis velvoita tuomioistuimia sivuuttamaan kansallisia menettelysäännöksiä ja esimerkiksi ottamaan esiin viran puolesta unionin säännökseen tai määräykseen perustuvaa vaatimusta tai seikkaa, kunhan asianosaisille annetaan tosiasiallinen mahdollisuus vedota siihen oikeudenkäynnissä (tuomio J. van der Weerd ym., C-222/05-C-225/05, EU:C:2007:318, tuomion 41 kohta). Tämä lähtökohta on voimassa siitä riippumatta, mikä merkitys säännöksellä tai määräyksellä on unionin oikeusjärjestelmässä. Tuomioistuin voi kuitenkin toimia viran puolesta yleisen edun sitä vaatiessa (van Schijndel ja van Veen, tuomion 21 kohta ja sekä van der Weerd ym., tuomion 35 kohta).

Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin mukaan

16. Unionin tuomioistuin on useassa sopimusehtodirektiivin tulkintaa koskevassa ratkaisussaan ottanut kantaa kansallisen tuomioistuimen tutkimisvaltaan ja -velvollisuuksiin silloin, kun vaatimus perustuu mahdollisesti kohtuuttomana pidettävään kuluttajasopimuksen ehtoon. Unionin tuomioistuimen kannanotot tutkimisvelvollisuuden laajuudesta sopimusehtodirektiivin soveltamisalalla poikkeavat edellä kuvatuista periaatteista, joita unionin oikeuden osalta yleensä noudatetaan.

17. Unionin tuomioistuin on todennut, että sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohdan pakottavalla säännöksellä pyritään korvaamaan muodollinen tasapaino, joka sopimuksessa perustetaan sopimuspuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille, todellisella tasapainolla, jolla voidaan palauttaa sopimuspuolten välinen yhdenvertaisuus. Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä epätasa-arvoista tilannetta voidaan tasoittaa ainoastaan sopimuspuoliin nähden ulkopuolisen tahon aktiivisilla toimenpiteillä. Tuomioistuinten laajaa toimintavelvollisuutta on pidetty tarpeellisena tosiasiallisen kuluttajansuojan turvaamiseksi, koska kuluttajat voivat jättää vetoamatta ehdon kohtuuttomuuteen joko tietämättömyyttään tai oikeudenkäynnistä aiheutuvien kulujen vuoksi. Näitä periaatteita kuvaavat unionin tuomioistuimen tuomiot Océano Grupo Editorial ja Salvat Editores, C-240/98– C-244/98, EU:C:2000:346, tuomio Cofidis, C-473/00, EU:C:2002:705, tuomio Mostaza Claro, C-168/05, EU:C:2006:675, tuomio Pannon GSM, C-243/08, EU:C:2009:350, tuomio Asturcom Telecomunicaciones, C-40/08, EU:C:2009:615 ja tuomio VB Pénzügyi Lízing, C-137/08, EU:C:2010:659. Viivästyskorkoa ja luottokorkoa koskevia ratkaisuja ovat muun muassa määräys Pohotovost´, C-76/10, EU:C:2010:685, tuomio Pereničová ja Perenič, C-453/10, EU:C:2012:144 ja tuomio Aziz, C-415/11, EU:C:2013:164.

18. Kansallisilla tuomioistuimilla on unionin tuomioistuimen mukaan velvollisuus viran puolesta tutkia direktiivin soveltamisalaan kuuluvan sopimusehdon kohtuuttomuus, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset seikat ja tosiseikat (Mostaza Claro, tuomion 38 kohta, Asturcom Telecomunicaciones, tuomion 32 kohta, Pannon GSM, tuomion 32 kohta ja Aziz, tuomion 46 kohta viittauksineen). Direktiivin 6 artiklalla tavoiteltua päämäärää ei voitaisi saavuttaa, jos kuluttajan tulisi aina vedota ehdon kohtuuttomuuteen (Mostaza Claro, tuomion 30 kohta). Unionin tuomioistuin on katsonut, että sopimusehtodirektiivi perustuu yleiseen etuun ja että sen 6 artikla vastaa jäsenvaltioiden kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvia säännöksiä (Mostaza Claro, tuomion 37 kohta, Asturcom Telecomunicaciones, tuomion 51 kohta ja Pannon GSM, tuomion 26 kohta).

19. Unionin tuomioistuimen tuomio Banco Español de Crédito koski kansallisen tuomioistuimen toimintavelvollisuuksia maksamismääräysmenettelyn yhteydessä. Kansallisen lain mukaan tuomioistuimella ei ollut oikeutta julistaa kohtuutonta ehtoa mitättömäksi ilman, että velallinen on tehnyt tätä koskevan väitteen, mikä puolestaan olisi johtanut varsinaisen oikeudenkäynnin aloittamiseen. Unionin tuomioistuin katsoi, että tällainen menettelyllinen järjestelmä, jossa tuomioistuimen on mahdotonta arvioida viran puolesta ehtojen kohtuuttomuutta ennen varsinaista oikeudenkäyntimenettelyä tai missään muussa menettelyn vaiheessa – vaikka sillä olisi jo käytettävissään kaikki arviointiin tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat – vaarantaa sopimusehtodirektiivin tavoitteena olevan suojan tehokkuuden (tuomio Banco Español de Crédito, C-618/10, EU:C:2012:349, 53 kohta). Sopimusehtodirektiivi oli siten esteenä lainsäädännölle, joka ei sallinut tuomioistuimen ilman kuluttajan väitettäkin arvioida kuluttajasopimukseen sisältyvän viivästyskorkoehdon kohtuuttomuutta.

20. Tuomiossa VB Pénzügyi Lízing unionin tuomioistuin on lausunut, että kansallisen tuomioistuimen on ryhdyttävä viran puolesta toimiin sen selvittämiseksi, kuuluuko ehto sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan, ja jos näin on, arvioitava viran puolesta ehdon mahdollista kohtuuttomuutta (tuomion 49 kohta).

21. Sopimusehtodirektiivinkään alalla tuomioistuimen velvollisuus valvoa kuluttajasopimusten ehtojen kohtuullisuutta ei ole rajoittamaton. Unionin oikeudessa ei edellytetä, että kansallisen tuomioistuimen olisi jätettävä soveltamatta kansallisia menettelysääntöjä, joiden perusteella oikeusvoimaiseen ratkaisuun (res judicata) ei voida puuttua, vaikka siten olisi mahdollista lopettaa kyseisellä ratkaisulla tapahtunut unionin oikeuden loukkaus (Asturcom, tuomion 36 ja 37 kohta viittauksineen).

Korkeimman oikeuden arviointia tuomioistuimen tutkimisvelvollisuudesta

22. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona edellä esitetystä, että tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tuomioistuimen on arvioitava ehdon kohtuuttomuutta viran puolesta. Tuomioistuimen on ryhdyttävä tutkimaan asiaa, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset ja tosiasialliset seikat. Tarvittaessa tuomioistuimen on pyydettävä lisäselvitystä. Tutkimisvelvollisuus ei riipu siitä, onko vastaaja vedonnut asemaansa kuluttajana tai sopimusehdon kohtuuttomuuteen. Unionin tuomioistuin on edellyttänyt, että tuomioistuimet täyttävät tutkimisvelvollisuutensa jopa vastakkaisista kansallisen oikeuden säännöistä huolimatta (tuomio Faber, C-497/13, EU:C:2015:357, kohta 42).

23. Korkein oikeus toteaa, että näiden unionin oikeuteen perustuvien menettelyä koskevien vaatimusten johdosta Suomessa keskeisinä pidettyjä menettelysäännöksiä on sovellettava tavalla, joka ottaa laajasti huomioon unionin kuluttajaa suojaavat oikeudet. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ää ja 12 luvun 13 §:ää on siksi perusteltua tulkita niin, että niissä tarkoitettuna selvästi perusteettomana ja viran puolesta hylättävänä kanteena pidetään myös sellaista kannevaatimusta, joka perustuu sopimusehtodirektiivin vastaiseen kohtuuttomaan sopimusehtoon.

24. Kun tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin osalta ei riipu kuluttajan esittämistä väitteistä, muodostaa se samalla poikkeuksen myös oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ään sisältyvästä yleisestä siviiliprosessuaalisesta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Tutkimisvelvollisuuteen ei vaikuta se, onko kuluttaja paikalla oikeudenkäynnissä vai onko hän pysytellyt kokonaan passiivisena.

III Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden rajoituksia

Kohtuuttomuusarvioinnin kohdetta koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö

25. Kuluttajasopimuksen sovittelusta säädetään kuluttajansuojalain 4 luvussa. Jos sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan luvun 1 §:n mukaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Luvun 2 §:ssä on vakioehtoja koskevia erityissäännöksiä, jotka sisältävät lähinnä rajoituksia kohtuullistamisen keinoihin. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännös koskee siten kaikenlaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisten sopimusten ehtoja, myös yksilöllisesti sovittuja ehtoja samoin kuin esimerkiksi hyödykkeen laatua tai ominaisuuksia koskevia ehtoja.

26. Sopimusehtodirektiivi on niin sanottu vähimmäisdirektiivi, joka mahdollistaa kansallisesti tiukemman sääntelyn kuluttajan eduksi samoin kuin sen, että sopimusehtojen kohtuuttomuutta arvioidaan kansallisten säännösten nojalla laajemmin kuin mitä yhtenäistetyt unionin säännökset edellyttävät. Kuluttajansuojalain sovittelusäännösten ala onkin huomattavasti laajempi kuin direktiivin soveltamisala, jonka piiriin kuuluvat vain elinkeinonharjoittajan ennalta laatimat vakioehdot.

27. Sopimusehtodirektiivin suhdetta lakisääteisiin velvoitteisiin on selvennetty direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa. Sen mukaan direktiivi ei koske "pakollisia lakeja tai asetuksia heijastavia sopimusehtoja". Johdanto-osan 13. perustelukappaleen mukaan on olettamuksena, että jäsenvaltion sääntelyyn perustuvat kuluttajasopimusten ehdot eivät ole sisällöltään kohtuuttomia. Johdantokappaleessa todetaan lisäksi, että pakottavilla säännöksillä tarkoitetaan tässä yhteydessä myös tahdonvaltaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun muusta järjestelystä ei ole sovittu.

28. Unionin tuomioistuin on todennut, että direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät jäsenvaltioiden lakien ja asetusten säännökset samoin kuin sopimusehdot, joilla ei ole muutettu säännösten ulottuvuutta tai soveltamisalaa (tuomio Barclays Bank, C-280/13, EU:C:2014:279, 39 – 45 kohta). Kaikkien poikkeusten tavoin myös tätä soveltamisalan rajausta on tulkittava suppeasti ottaen huomioon direktiivin tavoite suojata kuluttajia. Soveltamisalan ulkopuolelle jäämisen ehtona on ensiksi, että sopimusehto heijastaa kansallisen oikeuden säännöksiä, ja toiseksi, että näitä säännöksiä joko sovelletaan sopimuspuolten välillä niiden tahdosta riippumatta tai niitä sovelletaan suoraan lain nojalla silloin, kun sopimuspuolten välillä ei ole sovittu muusta järjestelystä (tuomio RWE Vertrieb, C-92/11, EU:C:2013:180, 26 kohta ja tuomio Kušionová C-34/13, EU:C:2014:2189, 76 – 79 kohta).

29. Kansallisella lainsäädännöllä ei kuitenkaan saa rajoittaa sopimusehtojen kohtuuttomuuden arviointia (Cofidis, tuomion kohta 35). Unionin tuomioistuin on ottanut kantaa muun muassa siihen, onko kansallinen säännös, jossa rajoitetaan kiinnitysluotolle sovitun viivästyskoron enimmäismäärää, yhteensopiva direktiivin 6 artiklan 1 kohdan vaatimusten kanssa. Unionin tuomioistuin katsoi, ettei säännöksen ja artiklan välillä ole ristiriitaa edellyttäen, että kansallinen tuomioistuin voi kansallisen säännöksen estämättä arvioida sopimusehdon kohtuuttomuutta ja jättää kohtuuttomaksi todettu ehto soveltamatta (tuomio Unicaja Banco ja Caixabank, C-482/13, EU:C:2015:21, 41 ja 42 kohta).

30. Sopimusehtodirektiivin ydinsisältöä ovat vakiosopimusten liitännäisehdot. Tällaisista ehdoista on esimerkkiluettelo direktiivin liitteenä. Sopimuksen olennaiset ehdot on direktiivissä asetettu eri asemaan. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

31. Unionin tuomioistuin on todennut, että myös 4 artiklan 2 kohdassa mainitut ehdot kuuluvat direktiivissä säännellylle alalle. Koska kysymys on poikkeussäännöksestä, on siitä seuraavia soveltamisrajoituksia tulkittava suppeasti. Vakiosopimukseen sisältyvien olennaisten ehtojen kohtuuttomuuden arviointi estyy ainoastaan siinä tapauksessa, että kansallinen tuomioistuin yksittäistapauksessa katsoo, että elinkeinonharjoittaja on laatinut ehdot selkeästi ja ymmärrettävästi (Caja de Ahorros y Monte de Piedad de Madrid, C-484/08, EU:C:2010:309, tuomion 31 ja 32 kohta ja Pohotovost´, määräyksen 72 kohta).

32. Unionin tuomioistuimen ratkaisu Pohotovost´ koski kulutusluottoa koskevassa vakiosopimuksessa olleita ehtoja viivästyskorosta ja luottokorosta. Unionin tuomioistuin katsoi, että luottokustannuksia koskevan sopimusehdon kohtuuttomuutta voitiin arvioida sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilla edellytyksillä. Lisäksi tuomioistuin katsoi, että sopimusehtojen selkeyden ja ymmärrettävyyden kannalta ratkaiseva tekijä voi olla se, onko luottosopimuksessa ollut kulutusluottodirektiivissä oleellisen tärkeänä pidetty maininta todellisesta vuosikorosta (Pohotovost´, määräyksen 71 – 73 kohta).

Korkeimman oikeuden arviointia esillä olevista sopimusehdoista

33. Direktiivin liitteenä olevan ohjeellisen luettelon 1 e kohdan mukaan kohtuuttomana voidaan pitää ehtoa, jonka tarkoituksena tai seurauksena on suhteettoman suuren korvauksen vaatiminen kuluttajalta, joka ei täytä velvollisuuksiaan. Useat unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisut koskevatkin juuri viivästyskorkoa koskevan sopimusehdon kohtuullisuutta.

34. Korkein oikeus toteaa, että L Oy:n yleisissä sopimusehdoissa on viivästyskoron osalta ainoastaan yleinen viittaus korkolain 4 §:ään. G Oy onkin vedonnut siihen, että sen vaatima viivästyskorko ei ole perustunut vakiosopimuksessa olevaan ehtoon vaan korkolain 4 §:n 2 momentin säännökseen.

35. Korkolain 4 §:ssä säädetään kahdesta erilaisesta viivästyskorosta, joiden kummankaan soveltaminen ei edellytetä sopijapuolten välistä sopimusehtoa viivästyskoron suorittamisvelvollisuudesta. Pykälän 2 momentti koskee velkoja, joista jo luottoaikana maksetaan 1 momentissa säädettyä lakisääteistä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa. Pykälän 2 momentin mukaan velallisen on velan erääntymisen jälkeen maksettava viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin hän oli maksanut korkona ennen velan erääntymistä.

36. Korkein oikeus toteaa korkolain 4 §:n 2 momentista seuraavan, ettei velallisen maksuviivästys johda velasta maksettavan koron alenemiseen. Sääntelyn tarkoituksena on ollut se, ettei maksun laiminlyönti olisi velalliselle kannattavaa. Sääntelystä seuraa myös, että lainan pääomalle ja erääntyneelle lyhennyserälle suoritetaan yhtä suurta korkoa. Kuluttajaluottojen osalta luottokorkoon perustuvaa viivästyskorkoa on sittemmin kuluttajien suojaksi rajoitettu niin, että sitä saadaan periä vain määräajan.

37. Korkein oikeus toteaa, että L Oy:n vakiosopimuksessa oleva viittaus korkolakiin ei ole millään tavalla merkinnyt poikkeamista lain säännösten mukaan määräytyvästä viivästyskorosta. Korkolain 4 §:n 2 momentti olisi tullut sovellettavaksi myös ilman kyseistä viittausta. Lain säännöstä tai vain lain sisällön toistavaa sopimuskohtaa ei voida kohtuullistaa kotimaisen lainsäädännön eikä myöskään sopimusehtodirektiivin nojalla, vaikka siinä olisi kysymys direktiivin liitteessä mainitusta liitännäisvelvoitteesta, kuten tässä tapauksessa viivästysseuraamuksesta. Korkein oikeus katsookin, ettei kyseinen viittaus korkolakiin ole sellainen sopimusehto, jota voitaisiin kohtuullistaa.

38. Tässä tapauksessa viivästyskoron määrä on kuitenkin korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisella tavalla ollut tosiasiassa seuraus sovitusta luottokorosta. Luottokorkoa koskevat vakioehdot kuuluvat puolestaan sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Korkolain 4 §:n 2 momenttiin perustuvan viivästyskoron kohtuuttomuutta voidaan siten arvioida ja siihen voidaan puuttua luottokorkoa koskevien ehtojen perusteella.

39. Kulutusluottoa koskevassa asiassa kanteella vaaditaan säännönmukaisesti velan pääomaa, luottoaikaisia korkoja ja muita luottokustannuksia sekä viivästyskorkoa. Tuomioistuimella on siten yleensä mahdollisuus selvittää kohtuuttomuusarvioinnin edellytykset samalla kertaa koko kanteen osalta. Silloin kun luottoaikainen korko ja viivästyskorko kytkeytyvät edellä kuvatulla tavalla toisiinsa, niiden kohtuuttomuus tulee arvioitavaksi yhdessä ja samoin perustein.

40. Tässä tapauksessa luottokorkoa koskevaa kannevaatimusta ei voida muutoksenhakuasetelmasta johtuen enää tutkia Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus katsoo, ettei tämä prosessuaalinen rajoitus estä sovittujen korkoehtojen kohtuuttomuuden arvioimista, koska ne tosiasiassa määräävät vielä käsiteltävänä olevan viivästyskoron suuruuden. Tällöin joudutaan kuitenkin ensin ottamaan kantaa siihen, onko luottokorkoa koskevien vakioehtojen kohtuullisuutta tutkittava viran puolesta.

Korkeimman oikeuden arviointia luottokorkoehtojen tutkimisesta

41. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen laaja tutkimisvelvollisuus koskee vain niitä sopimusehtoja, joiden kohtuuttomuuden arviointi on sopimusehtodirektiivillä yhdenmukaistettu. Direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät siten erikseen sovitut sopimusehdot samoin kuin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sellaiset sopimuksen pääkohteen määrittelyä ja hintaa koskevat ehdot, jotka on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännöksissä ei ole tällaisia soveltamisrajoituksia. Kysymyksenä on, onko tuomioistuimella laaja tutkimisvelvollisuus kaikkien kuluttajasopimusten ehtojen osalta vai rajoittuuko tutkimisvelvollisuus direktiivin mukaisesti.

42. Korkein oikeus toteaa, että järjestelmän selkeys voisi puoltaa sitä, että kaikenlaisten kuluttajasopimuksen ehtojen kohtuullistamisessa noudatettaisiin samoja menettelysääntöjä. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen oma-aloitteinen vakiosopimusehtojen kohtuuttomuuden tutkiminen on kuitenkin merkittävä poikkeus riita-asioissa yleensä sovellettavista menettelysäännöistä. Korkein oikeus katsoo, ettei tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta voida ilman lainsäädännöllistä tai unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtuvaa tukea laajentaa tulkintateitse koskemaan kaikkia kuluttajasopimusten ehtoja.

43. Luottokorko kuuluu direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin sopimuksen olennaisiin ehtoihin. Tämän johdosta Korkein oikeus katsoo, että luottokorkoa koskevien vakioehtojen ja siten myös luottokorkoon perustuvan viivästyskoron kohtuuttomuuden arviointi tuomioistuimen omasta aloitteesta edellyttää, että vakioehtoja ei ole laadittu riittävän selvästi ja ymmärrettävästi. Jos kuluttaja vastustaa kannetta ehtojen kohtuuttomuuteen viitaten, kysymys viran puolesta tutkimisesta ei ajankohtaistu eikä tätä lisäedellytystä silloin vaadita.

44. Kuten kohdissa 22 ja 23 on todettu, tuomioistuimen on omasta aloitteestaan pyrittävä selvittämään edellytykset tutkia kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisessä sopimuksessa olevien vakioehtojen kohtuuttomuus, jos tuomioistuimella on tutkimiseen tarvittavat tiedot. Jos kohtuuttomuusepäily kohdistuu hintaehtoon tai muuhun direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun sopimuksen olennaiseen ehtoon, tuomioistuimen on selvitettävä myös se, onko vakioehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Tämä voi edellyttää sitä, että tuomioistuin vaatii elinkeinonharjoittajalta selvitystä vakiosopimuksesta ja sen tekemiseen liittyneistä olosuhteista.

45. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan unionin kuluttajansuojaa koskevassa lainsäädännössä edellytetyn tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti voi olla ratkaisevan tärkeää arvioitaessa sitä, onko kuluttajaluottosopimuksia koskevat vakiosopimusehdot laadittu sopimusehtodirektiivissä edellytetyllä tavalla selkeästi ja ymmärrettävästi (Pohotovost´, määräyksen 71 kohta sekä Pereničová ja Perenič, tuomion 41 kohta). Korkein oikeus katsoo, että vakioehtojen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä arvioitaessa on otettava huomioon se, onko elinkeinonharjoittajan antamien tietojen virheellisyys, puutteellisuus tai harhaanjohtavuus koskenut kuluttajan päätöksenteon kannalta merkityksellistä seikkaa, kuten luotosta aiheutuvia kokonaiskustannuksia tai mahdollisuutta purkaa sopimus.

IV Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointi ja seuraamukset kuluttajasopimuksissa

Kohtuuttomuuden arviointiperusteita ja seuraamuksia koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö

46. Kuluttajansuojalain 4 luku sopimuksen sovittelusta ja tulkinnasta on saanut nykyisen muotonsa sopimusehtodirektiivin voimaanpanon yhteydessä. Pääsääntönä luvun 1 §:n 1 momentin mukaan on, että jos kuluttajasopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja olojen muuttuminen sekä muut seikat. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos kohtuuton ehto on sellainen, että sopimuksen jääminen voimaan muilta osin muuttumattomana ei ole ehdon sovittelun vuoksi kohtuullista, sopimusta voidaan sovitella muiltakin osin tai se voidaan määrätä raukeamaan. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännös vastaa sisällöltään varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä.

47. Kuluttajansuojalain 4 luvun 2 §:ssä on eräitä sopimusehtodirektiiviin perustuvia rajoituksia sovittelusäännöksen soveltamiselle. Jos vakiosopimukseen sisältyvän ehdon sovittelu tai sen jättäminen huomioon ottamatta koskee sellaista ehtoa, joka hyvän tavan vastaisesti johtaa osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavaan epätasapainoon kuluttajan vahingoksi, sopimusta ei 3 momentin mukaan voida sovitella muilta osin. Tällöin sopimus jää voimaan muilta osin muuttumattomana, jos se sellaisenaan voi pysyä voimassa. Lain esitöissä on todettu, että sääntely voi johtaa siihen, että kuluttajan asema muodostuu huomattavasti paremmaksi kuin alkuperäisessä sopimuksessa. Seuraamusta voidaan pitää sanktiona siitä, että elinkeinonharjoittaja on kuluttajasopimuksessa käyttänyt ehtoa, joka ei ole ainoastaan kohtuuton vaan myös hyvän tavan vastainen (HE 218/1994 vp s. 16).

48. Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä. Direktiivin 3 artiklan mukaan sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen. Lisäksi direktiivin 5 artiklassa säädetään, että jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla.

49. Unionin tuomioistuin on muun muassa tuomiossa Pannon GSM käsitellyt sitä, mitä seikkoja kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon arvioidessaan sopimusehdon kohtuuttomuutta. Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivin 3 artiklassa, jossa viitataan lojaliteettiperiaatteen sekä osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavan epätasapainon käsitteisiin, määritellään abstraktilla tavalla ne seikat, jotka tekevät sopimusehdosta kohtuuttoman. Kansallisen tuomioistuimen tulee tarkastella käsiteltävänä olevan asian olosuhteita direktiivissä säädettyjen edellytysten perusteella ja arvioida, täyttääkö sopimusehto lojaliteettiperiaatteen sekä tasapainon ja avoimuuden vaatimukset (Pannon GSM, tuomion 37 ja 42 kohta sekä tuomio Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 27 kohta ja siinä mainitut tuomiot).

50. Direktiivin 6 artiklan 1 kohta edellyttää, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Unionin tuomioistuin on katsonut jo säännöksen sanamuodon perusteella, että kansallisten tuomioistuinten on yksinomaan jätettävä kohtuuton sopimusehto soveltamatta eikä tuomioistuimilla ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä. Kyseisen sopimuksen tulee säilyä pääsääntöisesti muuttamattomana lukuun ottamatta kohtuuttomien ehtojen poistamista (Banco Español de Crédito, tuomion 65 kohta sekä tuomio Asbeek Brusse ja de Man Garabito, C-488/11, EU:C:2013:341, 57 kohta). Kansallinen tuomioistuin ei siten saa alentaa esimerkiksi kohtuuttomaan ehtoon perustuvaa sopimussakon määrää sen sijaan, että se jättäisi kyseisen ehdon kokonaan soveltamatta kuluttajaan nähden (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta).

51. Yleensä ei myöskään ole mahdollista korvata kohtuutonta sopimusehtoa tahdonvaltaisella kansallisella säännöksellä. Sopimusehdon muuttaminen tai sen korvaaminen kansallisella säännöksellä on mahdollista vain tilanteissa, joissa tuomioistuimen olisi kohtuuttoman ehdon pätemättömäksi toteamisen johdosta todettava koko sopimus pätemättömäksi, mistä aiheutuisi kuluttajalle haitallisia seuraamuksia (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta sekä tuomio Kásler ja Káslerné Rábai, C-26/13, EU:C:2014:282, 82 – 84 kohta).

Korkeimman oikeuden arviointia sovitteluperusteiden ja sovittelun seuraamusten osalta

52. Korkein oikeus toteaa, että sekä kuluttajansuojalain että sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuusarviointi tehdään tapauskohtaisesti harkinnanvaraisten perusteiden mukaan. Sopimusehtodirektiivin liitteenä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä – oikeuspaikka- ja välityssopimusehtoja lukuun ottamatta - ei ole juurikaan saatavissa johtoa siihen, milloin yksittäistä ehtoa on pidettävä kohtuuttomana taikka hintaa epäasianmukaisena. Yksittäistapauksen arviointi on jätetty asiaa ratkaisevan tuomioistuimen harkintaan.

53. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ssä on käytetty toisistaan poikkeavia määritelmiä kohtuuttomuusharkinnan edellytyksistä. Ero perustuu käsitykseen, että sopimusehtodirektiivi edellyttäisi korkeampaa soveltamiskynnystä kuin kotimainen säännös (HE 218/1994 vp s. 8 ja 16). Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan voida johtaa sellaista tulkintaa, että sopimusehtodirektiivissä mainitulle "hyvän tavan vastaisuudelle" olisi soveltamisessa annettava merkittävää itsenäistä sisältöä.

54. Sopimusehdon kohtuuttomuuden seuraamusten osalta Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:n nojalla kohtuutonta sopimusehtoa voidaan sovitella myös niin, että ehtoa muutetaan tai että sen sijaan sovelletaan tahdonvaltaista säännöstä. Sovittelun tällainen lopputulos ei vastaa sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädettyä kohtuuttoman sopimusehdon seuraamusta eli sopimusehdon mitättömyyttä. Kuten edellä on todettu, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään johdonmukaisesti, että tuomioistuin jättää kohtuuttomaksi todetun ehdon kokonaan huomiotta sopimuksen muutoin jäädessä voimaan entisin ehdoin. Uutta tasapainotilaa ei siis saa hakea ehtoa sovittelemalla taikka sijaan tulevalla kansallisen lain säännöksellä, ellei se ole kuluttajan edun mukaista. Ankaran seuraamuksen tarkoituksena on jo ennalta estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja.

55. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Samoin kuin tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden osalta, myös ehdon kohtuuttomuuden seuraamukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin. Sopimuksen sovittelu kohtuutonta ehtoa tai sopimusehtojen kokonaisuutta muuttamalla on kuitenkin edelleen käytettävissä oleva keino kuluttajasopimusten muunlaisten ehtojen osalta.

V Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

56. Vaatimus 118,80 prosentin viivästyskorosta on antanut tuomioistuimelle aiheen ja velvollisuuden ryhtyä viran puolesta tutkimaan, onko viivästyskorko perustunut sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavaan kohtuuttomaan sopimusehtoon. On selvää, että L Oy:n ja A:n välillä on tehty kulutusluottosopimus, jonka ehdot L Oy on ennalta laatinut. Kyseiset sopimusehdot kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Tässä tapauksessa viivästyskoron määrä on korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesti tosiasiassa perustunut luottokorkoa koskeviin ehtoihin. Tarkasteltavaksi tuleva kulutusluoton korkoa koskeva sopimusehto on direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sopimuksen olennainen ehto, jonka kohtuuttomuus otetaan viran puolesta arvioitavaksi vain kyseisessä artiklassa säädetyin lisäedellytyksin. Tämän vuoksi on selvitettävä, onko L Oy:n kulutusluottoehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

57. Käräjäoikeudessa G Oy on esittänyt yksinomaan L Oy:n laatimat kuluttajaluoton yleiset sopimusehdot, joiden sisältöä on selostettu edellä 2 kohdassa. Korkeimpaan oikeuteen G Oy on lisäksi toimittanut 7 kohdassa mainitut asiakirjat. Korkein oikeus toteaa, ettei kyseisistä asiakirjoista voi päätellä niiden vastaavan vuonna 2013 kuluttajien saataville toimitettuja tietoja. Tarkempaan asian selvittämiseen ei kuitenkaan ole tarvetta, koska G Oy:n omankin ilmoituksen mukaan A:lla on ennen sopimuksen tekemistä ollut vain yleiset lainaehdot, jotka on hänelle toimitettu myös sopimuksen tekemisen jälkeen.

58. Kyseinen kuluttajasopimus on koskenut kulutusluottoa, josta on sovittu internetissä. Tällaiseen sopimukseen sovelletaan kuluttajansuojalain 6 a luvun säännöksiä rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynnistä sekä 7 luvun säännöksiä kuluttajaluotoista. Sääntely perustuu unionin direktiiveihin. Kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalle on hyvissä ajoin ennen luottosopimuksen tekemistä annettava pysyvällä tavalla "Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot" -lomaketta käyttäen tiedot muun muassa luottokustannuksista sekä sopimusrikkomuksen seuraamuksista. Kyseisessä lomakkeessa on annettava tiedot muun muassa luottosopimuksen kestosta, lainakorosta ja todellisesta vuosikorosta sekä kuluttajan maksettavaksi tulevasta kokonaismäärästä edustavan esimerkin avulla esitettynä. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n ja sen nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen mukaan luottosopimuksessa on oltava vastaavat tiedot. Todellinen vuosikorko on laskettava kulutusluottodirektiivin 19 artiklassa viitatun kaavan mukaisesti niin, että se sisältää kuluttajalle aiheutuvat kokonaiskustannukset.

59. Kulutusluottodirektiivin tiedonantovaatimusten tarkoituksena on suojella kuluttajia harhaanjohtavalta markkinoinnilta ja mahdollistaa järkevä päätöksenteko niin, että kuluttajalla on keskeiset tiedot avoimesti ja vertailukelpoisesti esitettyinä. Kuluttajalla on oltava myös selkeät sopimusehdot, jotka osoittavat hänen velvollisuutensa. Kuluttajansuojalain 6 a luvun 3 §:n ja 7 luvun 5 §:n mukaan mainittujen lukujen vastainen sopimusehto on mitätön. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa. Laissa tai sen esitöissä ei kuitenkaan ole käsitelty, mikä merkitys on sillä, että laissa edellytetty tieto on annettu puutteellisesti tai harhaanjohtavasti.

60. On selvää, että luottokustannukset, etenkin luoton vuotuinen korko ja todellinen vuosikorko, ovat kuluttajaluottosopimuksen ja sitä edeltävän harkinnan keskeisimpiä tietoja. L Oy:n laatimassa luottosopimuksessa luottokorko on esitetty varsin epäselvästi ilmaisulla "kuukausierien osamaksuvaihtoehdon kuukausikorko on 9,9 %" eikä todellista vuosikorkoa ole mainittu lainkaan. Korkein oikeus toteaa, että A:lle toimitetut yleiset lainaehdot eivät ole täyttäneet kuluttajansuojalainsäädännön vähimmäisvaatimuksia. Luottosopimuksen kestoa koskeva ehto, joka on kuvattu kuluttajan valittavissa olevana osamaksuvaihtoehtona, on niin ikään vaikeasti ymmärrettävä. Tämä on lisännyt epäselvyyttä myös luottokustannusten osalta.

61. Korkein oikeus katsoo, ettei L Oy:n sopimusehtoja ole laadittu sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla selkeästi ja ymmärrettävästi. Näin ollen on otettava tutkittavaksi se, onko viivästyskoron perusteena oleva luottokorkoehto sisällöltään kohtuuton.

62. L Oy:n vakioehtojen mukaan kulutusluotosta on ensin maksettava 15 prosentin suuruinen nostoprovisio ja noin 30 päivän jälkeen, nimelliseksi vuosikoroksi muunnettuna, 118,80 prosentin korko. Lainalimiitti on vakiosopimuksessa mitoitettu 2 000 euroksi, joka juuri ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n enimmäiskorkoa koskevan säännöksen soveltamisalan rajan. Mainitun pakottavan säännöksen mukaan alle 2 000 euron suuruisissa luotoissa luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Tässä tapauksessa jo luottoaikainen nimelliskorko on yli kaksinkertainen säännöksessä mainittuun enimmäiskorkoon nähden. Korkein oikeus katsoo, että kyseisellä pakottavalla säännöksellä on merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta mainitun euromäärän ylittävissä kuluttajaluotoissa.

63. Korkein oikeus katsoo, että ehdossa sovittu suuri luottokorko, yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, on kuluttajan kannalta kohtuuton. Sopimusehtojen epäselvyys lisää osaltaan sopimusehtojen kohtuuttomuutta kuluttajan kannalta.

64. G Oy on esittänyt, että sen tulisi saada viivästyskorkona ainakin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukainen enimmäiskorko. Korkein oikeus toteaa, että unionin tuomioistuimen korostamalla tavalla sopimusehtodirektiivin 6 artiklan mukaan ehdon kohtuuttomuuden seuraamuksena on lähtökohtaisesti sen sitomattomuus. Kansallinen lainsäädäntö, kuten kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n säännös enimmäiskorosta, ei voi estää tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta eikä myöskään sitä, että kohtuuttomaksi arvioitu ehto luottokorosta on jätettävä kokonaan huomiotta. Muutoksenhakutilanteesta kuitenkin seuraa, ettei käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla maksettavaksi jo määrätyn luottokoron eikä viivästyskoron alentamista voida valitusteitse ottaa tutkittavaksi.

65. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa alempien oikeuksien tuomioita, joissa G Oy:n viivästyskorkovaatimukset on osittain hylätty selvästi perusteettomina.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jukka Sippo (eri mieltä) ja Tuula Pynnä (eri mieltä). Esittelijä Mervi Pere (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Pere:

Mietintö oli kohtien 1 - 24 osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen. Kohdan 24 jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavan.

Sopimusehtodirektiivin soveltamisala ja sen merkitys

Sopimusehtodirektiivillä on osittain yhdenmukaistettu kuluttajasopimusten kohtuuttomia sopimusehtoja koskevat kansalliset lainsäädännöt. Direktiivin sääntely on luonteeltaan vähimmäistasoista. Jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa direktiivin soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason (tuomio Caja de Ahorros y Monte de Piedad de Madrid, C-484/08, EU:C:2010:309, 28 kohta).

Direktiivin soveltamisalalla kansallista lakia on kuitenkin tulkittava niin pitkälle kuin mahdollista direktiivin mukaisesti, jotta turvataan direktiivin mukaiset kuluttajaa suojaavat säännökset tehokkaasti. Merkitystä on erityisesti direktiivin 6 artiklan 1 kohdalla, jonka mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia, sekä kyseistä määräystä täsmentävällä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöllä.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat lähtökohtaisesti kaikki elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehtyjen sopimusten ehdot, joita ei ole erikseen neuvoteltu. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat myös sellaiset sopimusehdot, jotka koskevat sopimuksen pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä ja vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita. Sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei kuitenkaan saa koskea viimeksi mainittuja ehtoja, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

Direktiivin soveltamisalaa rajoittaa ainoastaan direktiivin 1 artiklan 2 kohta, jonka mukaan direktiivin säännökset eivät koske muun ohella pakollisia lakeja tai asetuksia heijastavia sopimusmääräyksiä. Direktiivin johdanto-osan 13. perustelukappaleessa todetaan, että pakottavilla säännöksillä tarkoitetaan tässä yhteydessä myös tahdonvaltaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun muusta ei ole sovittu.

Unionin tuomioistuimen mukaan tällaisten sopimusmääräysten poissulkeminen direktiivin soveltamisalasta on oikeutettua sillä perusteella, että tällaisissa tilanteissa on oikeutettua olettaa kansallisen lainsäätäjän saattaneen tasapainoon kaikki sopimuspuolten oikeudet ja velvollisuudet (tuomio RWE Vertrieb, C-92/11, EU:C:2013:180, 28 kohta). Unionin tuomioistuimen mukaan kysymys on kuitenkin direktiivin soveltamisalaa koskevasta poikkeuksesta. Poikkeusta on tulkittava suppeasti ottaen huomioon kyseisen direktiivin tavoite eli kuluttajien suojaaminen elinkeinonharjoittajien heidän kanssaan tekemiin sopimuksiin sisältyviltä kohtuuttomilta ehdoilta (tuomio Kušionová, C-34/13, EU:C:2014:189, 76 ja 77 kohta).

Soveltamisalan ulkopuolelle jättäminen edellyttää, että sopimusehto heijastaa lain ja asetuksen säännöstä ja että säännös on pakottava (Kušionová, tuomion 78 kohta). Asiassa Barclays Bank unionin tuomioistuin katsoi direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävän tilanteen, jossa kansallisten lakien ja asetusten säännöksiä sovelletaan ilman, että niiden soveltamisalaa tai ulottuvuutta olisi muutettu sopimusehdoilla (tuomio Barclays Bank, C-280/13, EU:C:2014:279, 45 kohta).

Unionin tuomioistuimen edellä Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 16 – 21 mainitun oikeuskäytännön mukaisesti asiassa on ensin viran puolesta arvioitava, kuuluvatko viivästysseuraamusta koskevat sopimusmääräykset sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Mikäli näin on, tuomioistuimen tulee edelleen arvioida ehdon kohtuullisuus riippumatta siitä, onko kuluttaja siihen vedonnut.

Kuuluvatko viivästysseuraamusta koskevat sopimusmääräykset tässä tapauksessa direktiivin soveltamisalaan

Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys enää L Oy:n ja A:n välillä tehtyyn sopimukseen perustuvasta viivästysseuraamusta koskevasta vaatimuksesta.

Viivästysseuraamusta koskevat sopimusehdot ovat tyypillisesti sellaisia sopimuksen keskeistä sisältöä määrittäviin sopimusehtoihin nähden liitännäisiä sopimusehtoja, jotka kuuluvat sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Ne on myös mainittu direktiivin liitteessä, jossa on esimerkkejä siitä, milloin tiettyä sopimusehtoa voidaan pitää kohtuuttomana.

Nyt esillä olevan vaatimuksen osalta merkityksellisiä ovat sopimuksen ehdot, joissa määritellään maksun viivästymisen seuraamukset sekä laina-aikaisen koron määrä. Sopimusehdot ovat osa L Oy:n laatimia vakiosopimusehtoja, eikä niistä ole erikseen neuvoteltu.

Viivästysseuraamusta koskevassa sopimusmääräyksessä viitataan suoraan korkolain mukaiseen viivästyskorkoon. Ehdon mukaan mikäli maksuerää ei makseta viimeistään eräpäivänä, on luotonsaaja velvollinen maksamaan viivästyneelle määrälle korkolain mukaista viivästyskorkoa eräpäivästä maksupäivään asti. Tältä osin sopimusmääräys heijastaa lain säännöstä, mikä viittaa siihen, että viivästysseuraamus ei tässä tapauksessa kuuluisi direktiivin soveltamisalaan.

Direktiivin 4 artiklan mukaan sopimusehdon kohtuuttomuuden arvioinnissa otetaan huomioon myös sopimuksen muut ehdot, joista se on riippuvainen. Korkolain 4 §:n 2 momentin mukainen viivästyskorko muodostuu kulutusluottosopimuksissa 180 päivän ajalta saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää ja tämän jälkeen lakisääteisen viivästyskoron mukaan.

G Oy on vaatinut viivästyskorkoa 180 päivän ajalta 118,80 prosentin korkokannan mukaan ja tämän jälkeen lakisääteisen viivästyskoron mukaan. G Oy:n viivästyskorosta esittämä vaatimus on siten tosiasiallisesti perustunut paitsi korkolain määräyksiin myös vakiosopimuksessa sovittuun ehtoon laina-aikaisesta korosta. Tältä osin viivästyskorko ei siten ole määräytynyt suoraan lain nojalla siten, että kansallisen lainsäätäjän voitaisiin katsoa saattaneen unionin tuomioistuimen mainitsemin tavoin tasapainoon viivästysseuraamuksen osalta kaikki osapuolten oikeudet ja velvollisuudet. Viivästyskoron kohtuullisuuteen vaikuttaa suoraan se, minkä suuruiseksi laina-aikainen korko on vakiosopimusehdoissa sovittu. Tämän johdosta Korkein oikeus katsonee, että kysymyksessä ei ole sellainen direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu tilanne, joka jää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Pelkästään se, että nyt kysymyksessä olevalla tavalla muotoiltu viivästyskorkoehto saa tosiasiallisen sisältönsä juoksevaa korkoa koskevasta ja siten direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta sopimusehdosta, ei toisaalta merkitse myöskään sitä, että viivästyskorkoehdossa olisi kysymys tuossa artiklassa tarkoitetusta sopimusehdosta. Viivästyskorkoehtoa koskevan kohtuuttomuusarvioinnin edellytyksenä ei siten ole se, ettei sopimusehtoa ole laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Muu tulkinta johtaisi myös direktiivin tavoitteen vastaiseen tulokseen ja vaarantaisi direktiivillä luodun kuluttajansuojajärjestelmän tehokkuuden.

Viivästysseuraamusta koskevan ehdon kohtuullisuus

Arvioitaessa viivästysseuraamuksen kohtuullisuutta kuluttajansuojalakia on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla.

Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n mukaan kuluttajasopimuksessa olevan ehdon kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei 2 §:stä muuta johdu, olojen muuttuminen sekä muut seikat. Kuluttajansuojalain yleinen kohtuullistamissäännös vastaa sisällöltään varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:ää. Kohtuullistaminen perustuu kokonaisharkintaan, jossa on otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen. Lisäksi direktiivin 5 artiklassa säädetään, että jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla.

Artiklan 3 kohdassa on lisäksi viittaus direktiivin liitteeseen, jossa on esimerkkiluettelo kohtuuttomina pidettävistä ehdoista. Kyseessä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina.

Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään ottanut kantaa siihen, mitä seikkoja kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon arvioidessaan sitä, onko sopimusehtoa pidettävä kohtuuttomana. Unionin tuomioistuin on muun ohella todennut, että direktiivin 3 artiklassa viitataan lojaliteettiperiaatteen sekä osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavan epätasapainon käsitteisiin ja määritellään abstraktilla tavalla ne seikat, jotka tekevät sopimusehdosta kohtuuttoman. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida käsiteltävänä olevan asian olosuhteet huomioon ottaen direktiivissä säädettyjen edellytysten perusteella, täyttääkö sopimusehto lojaliteettiperiaatteen sekä tasapainon ja avoimuuden vaatimukset (tuomio Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 27 kohta ja siinä mainitut tuomiot sekä tuomio Pannon GSM, C-243/08, EU:C:2009:350, 37 ja 42 kohta).

Viivästysseuraamuksen kohtuullisuus tässä tapauksessa

Edellä todetun mukaisesti Korkeimman oikeuden arvioitavana on nyt esillä olevassa muutoksenhakutilanteessa ainoastaan vakiosopimuksen perusteella vaaditun viivästysseuraamuksen kohtuullisuus. Arvioitaessa viivästysseuraamusta koskevan sopimusehdon kohtuullisuutta tulee kokonaisarvioinnissa huomioon otettavaksi myös sopimuksen muut ehdot siltä osin kuin ne vaikuttavat viivästysseuraamuksen kohtuullisuuden arviointiin. Erityisesti viivästysseuraamuksen kohtuullisuuden arviointiin vaikuttaa edellä todetuin tavoin vakioehtoihin sisältyvä laina-aikainen korko, jonka mukaisesti viivästyskorko määräytyy 180 päivän ajalta.

L Oy:n vakioehtojen mukaan, vuosikoroksi muunnettuna, kulutusluotosta on ensin maksettava 15 prosentin suuruinen nostoprovisio ja noin 30 päivän jälkeen 118,80 prosentin korkoa, jota on tullut maksaa maksamatta olevasta luotosta, provisiosta ja jo kertyneistä koroista. Lainalimiitti on vakiosopimuksessa mitoitettu 2 000 euroksi, joka juuri ylittää 1.6.2013 voimaan tulleen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n korkokattosäännöksen soveltamisalan rajan. Tässä tapauksessa jo luottoaikainen nimelliskorko, joka vaikuttaa viivästyskoron määrään, on yli kaksinkertainen säännöksessä mainittuun enimmäiskorkoon nähden. Direktiivin liitteenä olevan ohjeellisen luettelon 1 e kohdan mukaan kohtuuttomana voidaan pitää ehtoa, jonka tarkoituksena tai seurauksena on suhteettoman suuren korvauksen vaatiminen kuluttajalta, joka ei täytä velvollisuuksiaan. Korkein oikeus katsonee, että esillä oleva viivästyskorkoa koskeva ehto yhdistettynä edellä kuvattuihin muihin lainaehtoihin johtaa suhteettoman suurena pidettävään viivästyskorkoon. Näin suurta viivästyskorkoa yhdistettynä luottomäärään ei voida pitää kuluttajan kannalta kohtuullisena.

Kyseinen kuluttajasopimus on koskenut lisäksi kulutusluottoa, josta on sovittu internetissä. Sopimukseen sovelletaan kuluttajansuojalain 6 a luvun säännöksiä rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynnistä sekä 7 luvun säännöksiä kulutusluotoista. L Oy:n laatimassa luottosopimuksessa luottokorko on esitetty epäselvästi ilmaisulla "kuukausierien osamaksuvaihtoehdon kuukausikorko on 9,9 %". Todellista vuosikorkoa ei ole mainittu lainkaan. Ehto luottosopimuksen kestosta on kuvattu kuluttajan valittavissa olevana osamaksuvaihtoehtona. Korkein oikeus katsonee, etteivät A:lle toimitetut yleiset lainaehdot ole täyttäneet kuluttajansuojalainsäädännön vähimmäisvaatimuksia eikä sopimusehtoja ole kokonaisuudessaan laadittu kuluttajalle riittävän selvällä ja ymmärrettävällä tavalla. Sopimusehtojen epäselvyys on omiaan lisäämään sopimusehdon kohtuuttomuutta kuluttajan kannalta, eikä se täytä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään korostamaa avoimuuden vaatimusta (tuomio Kásler ja Káslerné Rábai, C 26/13, EU:C:2014:282, 71 ja 72 kohta sekä tuomio Matei, C 143/13, EU:C:2015:127, 73 kohta).

Mitä sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa

Kuten edellä on todettu, kuluttajansuojalakia on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla tilanteissa, joissa sopimusehto kuuluu direktiivin soveltamisalaan. Tämä koskee myös sopimusehdon kohtuuttomuuden seuraamuksia.

Direktiivin 6 artiklan 1 kohta edellyttää, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Unionin tuomioistuin on katsonut jo 6 artiklan 1 kohdan sanamuodon perusteella, että kansallisten tuomioistuinten on jätettävä kohtuuton sopimusehto soveltamatta mutta niillä ei ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä. Kyseisen sopimuksen tulee säilyä pääsääntöisesti muuttamattomana lukuun ottamatta kohtuuttomien ehtojen poistamista (tuomio Banco Español de Crédito, C-618/10, EU:C:2012:349, 65 kohta ja tuomio Asbeek Brusse ja de Man Garabito, C-488/11, EU:C:2013:341, 57 kohta). Kansallinen tuomioistuin ei siten saa alentaa esimerkiksi kohtuuttomaan ehtoon perustuvaa sopimussakon määrää sen sijaan, että se jättäisi kyseisen ehdon kokonaan soveltamatta kuluttajaan nähden (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta). Tarkoituksena on näin tehokkaasti jo ennalta estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja.

Yleensä ei myöskään ole mahdollista korvata kohtuuton sopimusehto tahdonvaltaisella kansallisella säännöksellä. Sopimusehdon muuttaminen tai sen korvaaminen kansallisella säännöksellä on mahdollista vain tilanteissa, joissa tuomioistuimen olisi kohtuuttoman ehdon pätemättömäksi toteamisen johdosta todettava koko sopimus pätemättömäksi, mistä aiheutuisi kuluttajalle haitallisia seuraamuksia (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta sekä Kásler ja Káslerné Rábai, tuomion 82 – 84 kohta).

Sopimusehtodirektiivin 6 artiklan mukaan kohtuuttoman ehdon seuraamuksena on siten lähtökohtaisesti ehdon mitättömyys. Muutoksenhakutilanteesta kuitenkin seuraa, ettei käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla jo määrättyä korkolain 4 §:n 1 momenttiin perustuvaa viivästyskorkoa voida valitusteitse alentaa Korkeimmassa oikeudessa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei ole syytä muuttaa alempien oikeuksien tuomioita, joissa G Oy:n viivästyskorkovaatimukset on osittain hylätty selvästi perusteettomina.

Oikeusneuvos Pynnä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Sippo: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

 
Julkaistu 15.9.2015  Päivitetty 21.9.2015