KKO:2014:68

Lähestymiskielto - Lähestymiskiellon uudistaminen

Diaarinumero: R2014/70
Taltionumero: 1917
Antopäivä: 26.9.2014

A oli vuosina 2000 ja 2001 annetuilla tuomiolla määrätty ensin hänen ja B:n yhteistä lasta C:tä ja sitten myös B:tä koskevaan laajennettuun lähestymiskieltoon. Lapsen suojaksi kielto oli määrätty sillä perusteella, että oli perusteltu aihe olettaa, että A tulisi tekemään lapsen vapauteen kohdistuvan rikoksen viemällä lapsen ulkomaille vastoin tämän huoltajan B:n suostumusta. B:n suojaksi määrätyn kiellon perusteena oli ollut A:n taholta B:hen kohdistuva väkivallan uhka. Kiellot oli sittemmin useaan kertaan uudistettu ja A oli ollut määrättynä lähestymiskieltoon lähes yhtäjaksoisesti yli kahdentoista vuoden ajan. B ja C pyysivät, että lähestymiskielto edelleen uudistettaisiin. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että edellytyksiä lähestymiskiellon uudistamiselle ei ollut.

L lähestymiskiellosta 2 § 1 mom
L lähestymiskiellosta 2 a §
L lähestymiskiellosta 7 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja hakemus Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

A oli Helsingin hovioikeuden 31.5.2000 antamalla tuomiolla B:n hakemuksesta määrätty A:n ja B:n yhteistä lasta C:tä koskevaan laajennettuun lähestymiskieltoon, joka oli määrätty päättyväksi 30.5.2001. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli välittömästi lapsen syntymästä lukien toistuvasti esittänyt vaatimuksia, joiden mukaan lapsen tuli saada islamilainen kasvatus ja suhtautunut asiaan niin, että kasvatus tuli järjestää Algeriassa. Hovioikeus katsoi, että B oli osoittanut perustellun aiheen olettaa, että A tulisi tekemään C:n vapauteen kohdistuvan rikoksen, ellei asiaan käytettävissä olevin keinoin puututtaisi. Ottaen huomioon uhkana ollut lapsen ulkomaille viemisen vakavuus hovioikeus katsoi, että edellytykset lähestymiskiellon määräämiselle olivat olemassa. Siltä osin kuin B oli vaatinut, että A:lle määrättäisiin lähestymiskielto B:n suojaksi, hovioikeus katsoi, ettei perustetta kiellon määräämiseen ollut.

B:n ja C:n hakemuksesta Salon käräjäoikeus 15.6.2001 antamallaan tuomiolla määräsi A:n B:n ja C:n suojaksi annettuun väliaikaiseen laajennettuun lähestymiskieltoon ja edelleen tuomiollaan 8.8.2001 laajennettuun lähestymiskieltoon, joka määrättiin päättyväksi 8.8.2002. Tämän jälkeen A oli määrätty B:n ja C:n suojaksi asetettuun lähestymiskieltoon tai väliaikaiseen lähestymiskieltoon käräjäoikeuden 6.8.2002, 11.8.2003, 23.2.2004, 24.2.2005, 13.2.2007, 23.2.2009 ja 12.1.2011 antamilla tuomioilla.

B vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 4.1.2013 vireille tulleessa hakemuksessaan, että A määrätään laajennettuun lähestymiskieltoon siten, että A:ta kielletään ottamasta yhteyttä B:hen tai C:hen tai sitä yrittämästä taikka seuraamasta tai tarkkailemasta heitä ja että A:ta kielletään olemasta hakemuksessa mainittujen teiden rajoittamalla alueella. Perusteluinaan B lausui, että A:n taholta kohdistui C:hen vakava kaappausuhka ja B:hen väkivallan uhka.

A vastusti hakemusta. A lausui, että hän oli tavannut B:tä viimeksi vuonna 2003 hovioikeuden istunnossa. Mitään hakemuksessa väitettyä uhkaa ei ollut olemassa.

Käräjäoikeuden tuomio 25.2.2013

Käräjäoikeus määräsi A:n hakemuksen mukaisesti laajennettuun lähestymiskieltoon, joka määrättiin päättymään 24.2.2015. Lähestymiskielto ei koskenut yhteydenottoja, joihin on asiallinen peruste ja jotka ovat ilmeisen tarpeellisia. Kielto ei koskenut myöskään C:n tapaamista Helsingin hovioikeuden 11.6.2003 antaman päätöksen mukaisesti sosiaaliviranomaisten valvomana.

Todistelutarkoituksessa kuultu B oli kertonut, ettei A ollut pyrkinyt kertaakaan tapaamaan lastaan Helsingin hovioikeuden 11.6.2003 antaman päätöksen mukaisesti. B:n ja A:n välillä olivat edelleen voimassa kasvatusristiriidat. Avioliittoa solmittaessa A oli hyväksynyt hakijan tanssiin liittyvän ammatin, mutta myöhemmin suhtautunut siihen kielteisesti. Avioeropuheet olivat alkaneet heti avioliiton solmimisen jälkeen. A oli todennut tässä vaiheessa, että "kun lapsi syntyy, tulen ottamaan oikeuteni". A oli myös esittänyt paperia B:n allekirjoitettavaksi koskien lapsen lähettämistä Algeriaan. B oli kieltäytynyt allekirjoittamasta. A oli pahoinpidellyt kuultavaa tämän raskausaikana. A oli tavannut lastaan viimeksi moskeijassa lapsen ollessa noin kolmevuotias. Mainittuun tapaamiseen oli liittynyt Helsingin hovioikeuden 11.6.2003 antamassa päätöksessä selostettu kaappausuhka. C oli nyt teini-iässä, jolloin isän määräysvalta uskonnon mukaan korostuu. Väkivallan uhka hakijaa kohtaan oli edelleen olemassa huomioon ottaen aikaisemmat pahoinpitelyt. Väkivallan uhka voisi konkretisoitua lapsen kaappaamisyrityksen yhteydessä. B:n elämä oli mennyt puoliksi pilalle kuultavan aiheuttamien seikkojen ja jatkuvan pelkotilan vuoksi. Aikaisemmat lähestymiskiellot olivat vähän rauhoittaneet tilannetta ja mielialoja. Mikäli lähestymiskieltoa ei edelleen määrättäisi, alkaisi C jännittää sellaisia tilanteita, joita hän ei tällä hetkellä jännittänyt. C oli Algerian kansalainen ja isänsä perhekirjaan merkitty. C ei pääsisi pois Algeriasta ilman isän allekirjoittamaa suostumusta. Algerian lain mukaan lapsen isä voisi viedä lapsen Algeriaan.

Todistelutarkoituksessa kuultu A oli kertonut, ettei hän ollut nähnyt B:tä tai C:tä kymmeneen vuoteen. A ei yrittänyt kaapata lastaan. Tilanteen rauhoittamiseksi hän ei ollut ottanut mitään yhteyttä B:hen tai C:hen. A ei halunnut mitään pahaa lapselleen. Hänellä oli tarkoitus asua Suomessa uuden perheensä kanssa. A keskittyi perheeseensä, joka eli normaalisti, eikä uskontoon liittyviä ristiriitoja ollut. Voimassa oleva lähestymiskielto oli haitannut A:n työnsaantia. Hän ei ollut tämän vuoksi päässyt taksinkuljettajaksi.

Käräjäoikeus totesi, että Helsingin hovioikeus oli 11.6.2003 antamassaan päätöksessä katsonut selvitetyksi, että A oli uhannut viedä C:n Algeriaan vastoin B:n tahtoa. Hovioikeus oli edelleen todennut, että asiassa esitetyn selvityksen nojalla oli perusteltua aihetta uskoa, että kysymys ei ollut ollut pelkästään sanallisesta uhkailusta, vaan A:lla oli myös ollut tarkoitus toteuttaa uhkauksensa. Käräjäoikeus yhtyi B:n näkemykseen, ettei A:n ollut näytetty luopuneen suunnitelmastaan viedä C Algeriaan kasvatettavaksi islamin oppien mukaisesti. Se, ettei A ollut lähestymiskieltojen voimassa ollessa toiminut konkreettisesti kasvatusperiaatteittensa toteuttamiseksi, ei osoittanut, että hän olisi luopunut tavoitteestaan. C:tä kasvatetaan tällä hetkellä A:n tärkeinä pitämien oppien vastaisesti. B toimi ammatissa, jota A ei voinut hyväksyä periaatteessa eikä varsinkaan lapsensa huoltajalle ja kasvattajalle. Asiassa ei ollut tapahtunut sellaisia olosuhteiden muutoksia, jotka olisivat antaneet aihetta arvioida kaappausuhkaa epätodennäköisempään suuntaan siitä, mitä on todettu Salon käräjäoikeudessa 6.8.2002, 23.2.2004, 24.2.2005, 13.2.2007, 23.2.2009 ja Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 12.1.2011 annetuissa tuomioissa.

Käräjäoikeus totesi, että A ei ollut millään tavoin ilmoittanut B:lle, että hänen kantansa olisi lapsen kasvatuksen suhteen muuttunut. A ei ollut tehnyt mitään konkreettista hälventääkseen hakijan ja nyt jo ikänsä puolesta asian ymmärtävän C:n pelkotiloja.

B:n kuulemisella saatu selvitys osoitti, että hän ja lapsi edelleen jatkuvasti pelkäsivät lapsen kaappaamista ja B itseensä kohdistuvaa väkivaltaa tähän tilanteeseen liittyen. Henkilökohtaisesti kuultaessa pääkäsittelyssä B oli ollut hyvin kiihtynyt ja todella huolissaan ilmentäen pelkoaan ilmoittamansa kaappausuhan johdosta. Asianosaisten erimielisyys yhteisen lapsensa kasvatusperiaatteista oli edelleen voimassa, mikä käräjäoikeuden harkinnan mukaan saattoi aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä B:tä kohtaan. C:n turvallisuudentunteen ylläpitäminen puolsi lähestymiskiellon määräämistä.

Käräjäoikeus päätyi siihen, että oli perusteltu aihe olettaa, että A tulisi tekemään B:hen kohdistuvan henkeen, terveyteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavalla vakavasti häiritsemään tätä. Mainittu uhka voisi konkretisoitua A:n pyrkiessä B:n tahdon tai tämän tuomion vastaisesti tapaamaan lasta. A oli tuomittu viidestä pahoinpitelystä hakijaa kohtaan, mikä osoitti väkivaltaista käyttäytymismallia jossain tilanteissa.

B:n kuuleminen ja kirjalliset todisteet osoittivat, että oli oletettavissa, että A:n lapsen asumista ja kasvatusta koskevat päämäärät eivät olleet muuttuneet. Kaikki asiassa ilmi tulleet seikat ja asiaan osallisten henkilöiden olosuhteet sekä uhkana olevan lapsen luvattoman ulkomaille viemisen vakavuus huomioon ottaen B oli osoittanut perustellun aiheen edelleen olettaa, että A tulisi tekemään C:n vapauteen kohdistuvan rikoksen, ellei asiaan käytettävissä olevin keinoin puututtaisi. Ulkomaille vieminen vastoin huoltajan tahtoa olisi C:n edun kannalta erittäin vahingollista. Ottaen vielä huomioon, että suojan kohteena oli lapsi, käräjäoikeus ei pitänyt perusmuotoista lähestymiskieltoa riittävänä rikoksen ja sen uhan torjumiseksi. Lähestymiskielto oli tämän vuoksi määrättävä hakijan vaatimin tavoin kummankin suojattavan henkilön osalta laajennettuna.

Lähestymiskiellon määrääminen ei muodostanut kohtuutonta estettä A:n työllistymiselle.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Peltonen.

Turun hovioikeuden tuomio 14.11.2013

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että lähestymiskieltohakemus hylätään.

Hovioikeus arvioi asiassa esitetyn näytön samalla tavalla kuin käräjäoikeus ja teki siitä samat johtopäätökset. Asiassa ei ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella asiaa olisi oikeudellisesti ollut syytä arvioida toisin kuin käräjäoikeus. Käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei ollut siten ilmennyt aihetta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä, Nina Porkka ja Kaarlo Mikkola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja hänet vapautetaan lähestymiskiellosta.

B ja C vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A:n ja B:n yhteinen lapsi C on syntynyt kesäkuussa 1998. A ja B ovat muuttaneet asumaan erilleen syksyllä 1998 ja heidän avioliittonsa on päättynyt avioeroon heinäkuussa 1999. A ja B ovat 18.6.1999 vahvistetulla sopimuksella sopineet lapsen huollon uskomisesta äidille ja valvotuista tapaamisista isän kanssa. A on sittemmin tuomittu yhteiseen sakkorangaistukseen viidestä marraskuun 1997 ja 2.9.1998 välisenä aikana tehdystä B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä Vantaan käräjäoikeuden tuomiolla 24.9.2001. Lapsen tapaamisoikeutta on muutettu Helsingin hovioikeuden antamalla päätöksellä 11.6.2003.

Aikaisemmat lähestymiskieltotuomiot

2. A on ensimmäisen kerran määrätty lähestymiskieltoon Helsingin hovioikeuden tuomiolla 31.5.2000. Hovioikeus on tuolloin määrännyt laajennetun lähestymiskiellon C:n suojaksi mutta hylännyt lähestymiskieltovaatimuksen B:n osalta. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli lapsen syntymästä alkaen toistuvasti esittänyt vaatimuksia, joiden mukaan lapsen tuli saada islamilainen kasvatus, ja suhtautunut asiaan niin, että kasvatus tuli järjestää Algeriassa. A:n ei kuitenkaan ollut kerrottu enää loppuvuoden 1999 aikana toistaneen islamilaista kasvatusta koskevia vaatimuksiaan. B:n osalta hovioikeus on todennut, että A:n loukkaavaksi, uhkaavaksi ja häiritseväksi väitetty käyttäytyminen häntä kohtaan oli ajoittunut pääosin puolisoiden yhteiselämän aikaan ja ettei A:n käyttäytymisessä B:tä kohtaan ollut ainakaan enää kesän 1999 jälkeen ollut kysymys lähestymiskiellosta annetussa laissa (lähestymiskieltolaki) tarkoitetusta vakavasta häirinnästä.

3. Salon käräjäoikeus on 8.8.2001 antamallaan tuomiolla määrännyt A:n laajennettuun lähestymiskieltoon B:n ja C:n suojaksi. Esitetyn näytön ja A:n käyttäytymisen perusteella käräjäoikeus on katsonut olevan oletettavissa, että C:n asumista ja kasvatusta koskevat A:n päämäärät eivät olleet muuttuneet. A:n ja B:n kesken oli ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja niillä uhkaamista. Käräjäoikeus on viitannut Vantaan käräjäoikeudessa tuolloin vireillä olleeseen pahoinpitelyjä koskevaan rikosasiaan. A:n ja B:n erimielisyys yhteisen lapsen kasvatusperiaatteista oli edelleen olemassa, mikä käräjäoikeuden mukaan saattoi aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä B:tä kohtaan.

4. Tuomiossaan 6.8.2002 Salon käräjäoikeus on uudistanut lähestymiskiellon jatkumaan 6.8.2003 saakka. Perusteluissaan käräjäoikeus on viitannut konkreettiseen kaappausuhkaan 24.12.2000 moskeijassa järjestetyn tapaamisen yhteydessä.

5. Tämän jälkeen A on määrätty B:n ja C:n suojaksi asetettuun lähestymiskieltoon tai väliaikaiseen lähestymiskieltoon käräjäoikeuden 11.8.2003, 23.2.2004, 24.2.2005, 13.2.2007, 23.2.2009 ja 12.1.2011 antamilla tuomioilla. Viimeksi mainitulla ratkaisulla määrätty lähestymiskielto oli määrätty päättymään 23.2.2013. A ei ole antanut lähestymiskieltohakemusten johdosta vastausta tai osallistunut oikeuden istuntoihin lähestymiskieltohakemuksia käsiteltäessä lukuun ottamatta edellä kohdassa 2 tarkoitettua Helsingin hovioikeudessa ja kohdassa 4 tarkoitettua Salon käräjäoikeudessa käsiteltyä lähestymiskieltoasiaa.

Lähestymiskieltohakemus ja alempien oikeuksien ratkaisut tässä asiassa

6. B on vaatinut 4.1.2013 vireille tulleessa hakemuksessaan, että A määrätään laajennettuun lähestymiskieltoon hänen ja C:n suojaksi. Perusteluinaan B on lausunut, että A:n taholta kohdistui C:hen vakava kaappausuhka ja B:hen väkivallan uhka. A on vastustanut hakemusta.

7. Käräjäoikeus on tuominnut A:n vaadittuun laajennettuun lähestymiskieltoon, joka on määrätty päättymään 24.2.2015.

8. Perusteluissaan käräjäoikeus on yhtynyt B:n näkemykseen, ettei A:n ollut näytetty luopuneen suunnitelmastaan viedä C Algeriaan kasvatettavaksi islamin oppien mukaisesti. Se, ettei A lähestymiskieltojen voimassa ollessa ollut toiminut konkreettisesti kasvatusperiaatteidensa toteuttamiseksi, ei käräjäoikeuden mukaan osoittanut, että hän olisi luopunut tavoitteestaan. Asiassa ei ollut tapahtunut sellaisia olosuhteiden muutoksia, jotka antaisivat aiheen arvioida kaappausuhkaa epätodennäköisempään suuntaan siitä, mitä oli todettu Salon käräjäoikeudessa 6.8.2002, 23.2.2004, 24.2.2005, 13.2.2007, 23.2.2009 ja Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 12.1.2011 annetuissa tuomioissa. Lisäksi lapsen turvallisuudentunteen ylläpitäminen puolsi lähestymiskiellon määräämistä. B:n suojaksi määrätyn lähestymiskiellon osalta käräjäoikeus on lausunut muun muassa, että asianosaisten erimielisyys yhteisen lapsensa kasvatusperiaatteista oli edelleen voimassa, mikä käräjäoikeuden mukaan saattoi aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä B:tä kohtaan. Uhka rikoksesta tai vakavasta häirinnästä voisi konkretisoitua A:n pyrkiessä B:n tahdon tai tämän tuomion vastaisesti tapaamaan lasta. A oli tuomittu viidestä B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä rangaistukseen, mikä osoitti väkivaltaista käyttäytymismallia joissain tilanteissa. Lähestymiskiellon määrääminen ei käräjäoikeuden mukaan muodostanut kohtuutonta estettä A:n työllistymiselle.

9. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu

10. A:n valituksen johdosta kysymys on siitä, onko asiassa edellytykset määrätä A edelleen lähestymiskieltoon B:n ja C:n suojaamiseksi.

Lähestymiskiellon määräämisen edellytyksistä

11. Lähestymiskieltolain 1 §:n 1 momentin mukaan henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai tällaisen rikoksen uhan tai muun vakavan häirinnän torjumiseksi voidaan määrätä lähestymiskielto. Lain 2 §:n 1 momentin mukaan lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä.

12. Lähestymiskieltolain 2 a §:n mukaan lähestymiskiellon määräämisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon asiaan osallisten henkilöiden olosuhteet, jo tapahtuneen rikoksen tai häirinnän laatu ja toistuvuus sekä todennäköisyys, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, jatkaisi häirintää tai tekisi itsensä uhatuksi tuntevaan henkilöön kohdistuvan rikoksen.

13. Lähestymiskieltolain 7 §:n 1 momentin mukaan lähestymiskielto voidaan määrätä enintään yhdeksi vuodeksi.

14. Lähestymiskieltolain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, että lähestymiskieltoa harkittaessa rikoksen tai vakavan häirinnän vaaran olemassaolo tulisi aina arvioida objektiivisesti. Kuitenkin myös lähestymiskiellolla suojattavan henkilön omalla uhkakokemuksella olisi merkitystä. Väärinkäytösten välttämiseksi vaaran tai ainakin sen jatkuessaan aiheuttaman uhan tulisi olla asiaa objektiivisesti arvioivan sivullisen havaittavissa. Itsensä uhatuksi tuntevan henkilön arvio omasta tilanteestaan olisi lähtökohtana arvioitaessa rikoksen uhan tai häirinnän olemassaoloa (HE 41/1998 vp s. 9 - 10 ja 17).

15. Korkein oikeus toteaa, että lähestymiskielto merkitsee kieltoon määrättävän liikkumisvapauden rajoittamista, rekisteröintiä ja jonkinasteista leimautumistakin. Vaikka lähestymiskieltolain 2 §:ssä säädetty näyttövaatimus "perusteltu aihe olettaa" sinänsä on varsin matala verrattuna erityisesti rikosasiassa vaadittavaan näyttöön, lähestymiskieltoon vaaditun oikeusturva edellyttää kuitenkin, että lähestymiskiellon määräämisen edellytyksistä esitetään objektiivisesti arvioitavissa oleva riittävä näyttö. Näyttövelvollisuus lähestymiskiellon määräämisen edellytyksistä kuuluu lähestymiskiellon hakijalle, mutta myös tuomioistuimen rooli asian selvittämisessä on lähestymiskieltoasioissa korostunut verrattuna rikosasioissa noudatettavaan menettelyyn. Lähestymiskieltolain 6 §:n 3 momentin mukaan käräjäoikeuden on huolehdittava siitä, että lähestymiskieltoasia tulee perusteellisesti käsitellyksi.

Lähestymiskiellon uudistaminen

16. Lähestymiskieltolain 7 §:n 2 momentin mukaan lähestymiskielto voidaan uudistaa. Tällöin kielto voidaan määrätä enintään kahdeksi vuodeksi.

17. Lähestymiskiellon keston enimmäisaika kieltoa uudistettaessa korotettiin kahdeksi vuodeksi 1.1.2005 voimaan tulleella lailla 711/2004. Lain esitöissä todetaan, että usein vuoden pituinen lähestymiskielto tehoaa ja häirintä loppuu tai rikoksen uhka poistuu, jolloin kieltoa ei ole tarvetta uudistaa. Jos tilanne ei ole rauhoittunut vuodessa, voi olla tarkoituksenmukaista määrätä uudistettu lähestymiskielto vuotta pidemmäksi ajaksi. Kieltoa ei tulisi määrätä automaattisesti kahdeksi vuodeksi, vaan kiellon pituus tulisi harkita tapauskohtaisesti. Kielto voidaan uudistaa samoin edellytyksin kuin se voidaan määrätä ensimmäisen kerran. Edellytysten täyttyminen harkitaan aina uudelleen uuden aineiston pohjalta (HE 144/2003 vp s. 32).

18. Korkein oikeus toteaa, että lähestymiskieltolaissa ei sinänsä ole rajoitettu kiellon uudistamiskertoja. Jo siitä lähtökohdasta, että lähestymiskielto voidaan määrätä enintään vuoden mittaiseksi ja että kiellon tarpeellisuus ja sisältö tulevat sitä uudistettaessa uudelleen harkittavaksi vähintään kahden vuoden välein, seuraa, että on edellytettävä riittävää näyttöä siitä, että laissa tarkoitettu uhka ei ole aikaisemman kieltomääräyksen jälkeen poistunut ja tilanne rauhoittunut. Tällaisen näytön esittäminen kuuluu lähtökohtaisesti lähestymiskiellon hakijalle.

19. Lähestymiskiellon uudistamista koskevassa asiassa ensimmäinen lähestymiskieltotuomio ja mahdolliset lähestymiskiellon uudistamista koskevat aikaisemmat tuomiot muodostavat yleensä lähtökohdan arvioitaessa lähestymiskiellon määräämisen edellytyksiä. Koska nämä edellytykset on arvioitava kiellon uudistamista koskevassa asiassa uudelleen uuden aineiston pohjalta, aikaisemmilla tuomioilla voi olla vain todistusvaikutus harkittaessa, onko rikoksen tai vakavan häirinnän vaara edelleen olemassa. Aikaisempien tuomioiden todistusvaikutus uudessa oikeudenkäynnissä on arvioitava tapauskohtaisesti. Merkitystä on tällöin erityisesti niillä aikaisempien tuomioiden perusteluista ilmenevillä seikoilla, joiden perusteella voidaan objektiivisesti arvioida vaaraa rikoksen tai vakavan häirinnän jatkumisesta.

Asiassa esitetty näyttö ja sen arviointi

Lähtökohdat

20. Korkein oikeus toteaa, että nyt kysymyksessä olevan lähestymiskieltohakemuksen perusteeksi esitetyt seikat ovat keskeisiltä osiltaan samoja kuin ne, joiden perusteella A on jo vuosina 2000 - 2002 määrätty laajennettuun lähestymiskieltoon ja joiden perusteella lähestymiskielto on sittemmin useaan kertaan uudistettu. Asiassa on esitetty kirjallisina todisteina muun muassa aikaisemmat lähestymiskieltotuomiot ja lapsen tapaamisoikeutta koskeva Helsingin hovioikeuden päätös 11.6.2003 sekä Salon käräjäoikeuden tuomio 23.4.2002, jossa on ollut kysymys B:n äidin hakemasta lähestymiskiellosta A:ta vastaan.

21. B on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, että ajan kuluminen ei ole vähentänyt kaappausuhkaa, vaan se on päinvastoin nyt suurimmillaan C:n täytettyä 16 vuotta. B:n mukaan häneen itseensä kohdistuva kielto ei ole tarpeen A:n väkivaltaisuuden vaan kaappausuhan vuoksi.

Aikaisemmista tuomioistuinratkaisuista todisteina

22. Lapsen kaappausuhkaa koskevat päätelmät aikaisemmissa tuomioistuinratkaisuissa ovat pääosin perustuneet B:n ja tämän vanhempien kertomuksiin. Kaappausuhan olemassaolo on päätelty ensinnäkin siitä, että A:n oli näytetty C:n syntymän jälkeen vaatineen lapselle islamilaista kasvatusta ja uhanneen viedä tämän vastoin B:n tahtoa Algeriaan. Lisäksi kaappausuhan olemassaoloa on aikaisemmissa tuomioistuinratkaisuissa perusteltu kahdella konkreettisella uhkatilanteella. Salon käräjäoikeuden tuomiossa 23.4.2002 on maininta, jonka mukaan konkreettinen C:n kaappaamisen uhka oli ollut käsillä marraskuussa 1999, kun A oli yrittänyt valvomatonta tapaamista ja oli siinä yhteydessä yrittänyt lähteä lapsen kanssa. Useissa ratkaisuissa on viitattu B:n ja tämän äidin kertomaan tapahtumaan moskeijassa 24.12.2000. Salon käräjäoikeuden antamassa tuomiossa 6.8.2002 tätä tapahtumaa on kuvattu siten, että lapsi oli lähtenyt poistumaan yksin ulos moskeijan ovesta, jossa A:n tuntema mies oli ollut, A:n reagoimatta asiaan. Uhkatilanteiksi arvioituja tapahtumia ei ole kuvattu tarkemmin ratkaisuissa.

23. Selvitys A:n väkivaltaisesta käyttäytymisestä B:tä kohtaan ja väkivallalla uhkaamisesta on perustunut Vantaan käräjäoikeuden tuomioon 24.9.2001, jolla A on tuomittu yhteiseen sakkorangaistukseen viidestä B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä, sekä B:n ja tämän vanhempien kertomuksiin.

Suullinen todistelu Korkeimmassa oikeudessa

24. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä on kuultu B:tä, A:ta ja todistajana A:n nykyisen perheen jäsentä.

25. B on kertonut muun ohessa siitä, miten lapsen varttuessa määräysvalta lapsesta siirtyy islamin oppien mukaisesti kokonaan isälle. Hänen mukaansa A voisi siten hankkia C:lle algerialaisen passin, joka mahdollistaisi lapsen ulkomaille viemisen ilman äidin suostumusta. B on katsonut, ettei A ollut luopunut uskonnollisesta vakaumuksestaan kumpuavasta pyrkimyksestä lähettää C islamilaiseen maahan. Lisäksi B on kertonut C:llä todetusta sairaudesta, jonka vuoksi mahdollinen kaappaus olisi hänelle erityisen vahingollinen.

26. A on kertonut elämästään Suomessa uuden nelilapsisen perheensä kanssa. A:lla ei kertomansa mukaan ollut mitään aikomuksia kaapata C:tä ulkomaille eikä hän halunnut puuttua B:n ja C:n elämään millään tavoin. Edelleen A on kertonut, että hän oli aikoinaan väsynyt oikeudenkäynteihin ja pelännyt niissä hänestä esitettyjä perättömiä väitteitä eikä sen vuoksi ollut osallistunut lähestymiskieltohakemusten käsittelyihin. A:n kertomuksen mukaan lähestymiskielto haittasi hänen mahdollisuuksiaan saada työtä.

Korkeimman oikeuden arvio näytöstä

27. Aikaisemmista tuomioistuinratkaisuista voidaan päätellä, että A on hänen ja B:n avioliiton aikana pahoinpidellyt vuosina 1997 ja 1998 ja uhkaillut väkivallalla B:tä sekä uhannut viedä C:n vastoin äidin tahtoa maasta. A:n ja B:n muutettua erilleen syksyllä 1998 uhkailut ovat ilmeisesti jatkuneet jonkin aikaa ja päättyneet todennäköisesti syksyllä 1999 tai viimeistään vuonna 2000. Aikaisemmissa tuomioistuinratkaisuissa kaappausuhkatilanteiksi arvioitujen, kohdassa 20 selostettujen tapahtumien merkitys on jäänyt epäselväksi huomioon ottaen senkin, ettei A:n ole niissä katsottu tosiasiassa yrittäneen kaapata C:tä. Asian arvioinnin kannalta olennaista aikaisemmissa tuomioistuinratkaisuissa on se, että niissä kuvatuista A:n menettelyistä, joihin lähestymiskielto voitaisiin perustaa, on kulunut jo hyvin pitkä aika, ainakin yli 13 vuotta.

28. B:n Korkeimmassa oikeudessa antamasta kertomuksesta on ilmennyt, että hänen kokemansa uhan tunne on todellinen ja ettei hänen pelkonsa ole hälvennyt vuosien varrella. Hänen uhkakokemuksensa perustuu osaltaan hänen islamin uskontoon liittyvistä ilmiöistä hankkimiinsa tietoihin ja siihen, että hän yhdistää ne A:han. Hänen kertomuksestaan ei kuitenkaan ole tullut esiin uusia seikkoja, joiden perusteella A voitaisiin yhdistää mainittuihin ilmiöihin.

29. A:n kertomuksesta on ilmennyt, että hän on vakiintunut asumaan Suomeen uuden perheensä kanssa. Mikään hänen kertomuksessaan ei viittaa siihen, että B:n edellä todetut pelot olisivat enää aiheellisia. Riidatonta on, ettei A ole yli kymmeneen vuoteen tavannut tai yrittänyt lähestyä B:tä tai C:tä.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

30. Alemmat oikeudet ovat perustelleet ratkaisuaan määrätä A edelleen lähestymiskieltoon pääosin toistamalla aikaisemmissa tuomioistuinratkaisuissa esitettyjä lausumia kaappauksen ja väkivallan vaarasta sekä A:n tavoitteista ja kasvatuspäämääristä ilman, että ne olisivat asianmukaisesti arvioineet mainituista ratkaisuista ilmenevien seikkojen ja niistä kuluneen ajan sekä A:n kertomuksen ja muuttuneiden olosuhteiden merkitystä. Alemmat oikeudet ovat virheellisesti asettaneet A:lle näyttövaatimuksen siitä, ettei lähestymiskiellon määräämisen edellytyksiä enää ole olemassa, vaikka näyttövelvollisuus lähestymiskiellon määräämisen edellytyksistä kuuluu kiellon hakijalle.

31. Lähestymiskiellon määräämisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa asiaan osallisten henkilöiden olosuhteet ja jo tapahtuneen rikoksen tai häirinnän laatu (lähestymiskieltolaki 2 a §). Lähestymiskiellon uudistamista harkittaessa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, onko häirintä loppunut ja rikoksen uhka poistunut voimassa olleen kiellon aikana.

32. A:n syyksi luetuista pahoinpitelyistä, joista on tuomittu sakkorangaistus, ja hänen esittämistään uhkauksista on kulunut jo pitkälti yli 10 vuotta. Pahoinpitelyt kuten uhkauksetkin ainakin pääosiltaan on tehty A:n ja B:n avioliiton aikana A:n olosuhteiden ollessa toisenlaiset kuin nykyään. Objektiivisesti arvioiden ei enää voida perustellusti epäillä, että A tekisi B:hen tai C:hen kohdistuvan rikoksen, jos kieltoa ei määrättäisi. Kuten edellä kohdista 14 ja 15 ilmenee, lähestymiskiellon määräämistä ei voida perustaa yksinomaan kiellolla suojattavan omaan uhkakokemukseen. Lähestymiskiellon uudistamiselle ei siten ole edellytyksiä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Lähestymiskieltohakemus hylätään. A vapautetaan hänelle määrätystä lähestymiskiellosta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Jukka Sippo ja Mika Huovila. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

 
Julkaistu 26.9.2014