KKO:2019:36

PakkokeinoL 10 luku 55 §
PakkokeinoL 10 luku 56 §
OK 17 luku 25 §
RL 38 luku 1 §
RL 38 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati asianajaja A:lle rangaistusta salassapitorikoksesta. Syytteen teonkuvauksen mukaan asianajaja A oli toiminut vangitsemisvaatimuksen istuntokäsittelyssä 19.12.2012 rikoksesta epäillyn S:n avustajana. Käräjäoikeus oli määrännyt istuntokäsittelyn toimitettavaksi yleisön läsnä olematta ja asiassa annetun päätöksen perustelut ja oikeudenkäyntiasiakirjat salassa pidettäviksi. Lisäksi käräjäoikeus oli määrännyt S:lle yhteydenpitorajoituksen, joka koski kaikkia muita henkilöitä kuin asianajaja A:ta. Asianajaja A oli vastoin käräjäoikeuden antamia salassapitomääräyksiä myöhemmin samana päivänä kertonut puhelimitse T:lle vangitsemisvaatimuksen käsittelyn yhteydessä saamansa tiedot tutkittavana olleesta rikoksesta eli sen, että S oli saanut väkivallalla uhaten rahaa eräältä henkilöltä ja että S oli tuolloin ilmeisesti ollut poliisin tarkkailussa.

Syyttäjä nimesi todisteeksi asianajaja A:n tekemästä salassapitorikoksesta muun ohella syytteessä tarkoitettua puhelinkeskustelua koskevan telekuuntelutallenteen ja asianajaja A:n avustajan esitutkintavaiheessa laatiman kirjallisen loppulausunnon.

Asianajaja A kiisti syytteen ja vaati, että telekuuntelutallennetta ja loppulausuntoa ei sallita käyttää todisteina asiassa.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden päätös 10.1.2014

Käräjäoikeus hylkäsi 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n nojalla syyttäjän pyynnön telekuuntelutallenteen käyttämisestä todisteena, koska tallenne sisälsi pakkokeinolaissa tarkoitettua ylimääräistä tietoa eikä salassapitorikos kuulunut niihin rikoksiin, joihin telekuuntelua voitiin kohdentaa. Sen sijaan käräjäoikeus salli esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämisen näyttönä, koska kirjallisesti annettu loppulausunto oli verrattavissa vastaajan esitutkinnassa kirjattuun lausumaan.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 24.1.2014 nro 14/102908

Käräjäoikeus totesi asianajaja A:n myöntäneen esitutkinnassa antamassaan loppulausunnossa kertoneensa T:lle, että S oli väkivallan uhalla saanut rahaa ja että poliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaa. Käräjäoikeus katsoi, että asianajaja A:n kertomat seikat olivat kuitenkin perustuneet hänen S:ltä jo ennen vangitsemisoikeudenkäyntiä saamiinsa tietoihin ja asian julkisista tiedoista tekemiinsä päätelmiin. Asianajaja A:n kertomat seikat eivät olleet sellaisia, että ne olisivat osoittaneet hänen pyrkineen tahallaan vaikuttamaan esitutkinnan toteuttamiseen taikka että ne olisivat vaikeuttaneet esitutkinnan toteuttamista. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi syytteen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Juhani Mähönen sekä käräjätuomarit Kalevi Julkunen ja Tuija Turpeinen.

Syyttäjän valitettua tuomiosta ja telekuuntelutallenteen käyttämistä näyttönä koskevasta päätöksestä hovioikeus ei myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelylupaa. Syyttäjän haettua hovioikeuden päätökseen muutosta Korkein oikeus myönsi 14.3.2016 syyttäjälle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian hovioikeuteen (KKO 2016:17).

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 28.11.2016 nro 721

Hovioikeus totesi, että asiassa sovellettavaksi tulevan, 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momentin sanamuotoon perustuvan tulkinnan mukaan ylimääräistä tietoa sisältävää telekuuntelutallennetta ei voitaisi käyttää näyttönä. Kun pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenttien mukaiset kriteerit ylimääräisen tiedon käyttämiselle jäivät tässä tapauksessa täyttymättä, tuli kuitenkin vielä arvioida, voiko tuomioistuin sallia ylimääräisen tiedon käyttämisen näyttönä muissakin tilanteissa pykälän 3 momentin nojalla. Kun säännöksen tarkoituksena oli, että ylimääräistä tietoa voitaisiin käyttää näyttönä aiempaa rajoitetummin ja kun perusoikeuksien rajoitusten tuli olla täsmällisiä, hovioikeus katsoi, ettei tuomioistuin voinut sallia ylimääräisen tiedon käyttämistä muissa kuin säännöksen 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa. Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi pyynnön telekuuntelutallenteen käyttämisestä todisteena.

Esitutkinnassa annetun loppulausunnon hovioikeus katsoi sisältävän asianajaja A:n itsensä ilmoittamia tietoja hänen ja toisen henkilön välisestä keskustelusta, eikä kysymys ollut telekuuntelulla saadusta tiedosta. Tällä lisäyksellä hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämisestä.

Hovioikeuden tuomio 31.1.2017 nro 103899

Hovioikeus katsoi olevan selvää, että asianajaja A oli ennen S:n vangitsemisasian istuntokäsittelyä saanut tutkinnanjohtajalta ja S:ltä tietoja epäillystä rikoksesta ja että asianajaja A oli asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella voinut tehdä myös päätelmiä rikoksen luonteesta ja poliisin tutkintamenetelmistä. Vangitsemisvaatimuksesta ilmenevät tarkat tiedot asianajaja A oli saanut viimeistään vangitsemiskäsittelyssä. Joka tapauksessa asianajaja A oli saanut kyseiset tiedot toimiessaan päämiehensä puolustajana eli rikoslain 38 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla tehtävää suorittaessaan.

Hovioikeus totesi, että käräjäoikeuden lakiin perustunut salassapitomääräys oli kattanut kaikki salassapidettäviksi määrätyt tiedot, jotka sisältyivät oikeudenkäyntiaineistoon tai olivat tulleet ilmi vangitsemisistunnossa. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut merkitystä sillä, oliko asianajaja A saanut ulkopuoliselle ilmaisemansa tiedot S:ltä tai päättelynsä perusteella jo ennen salassapitomääräyksen antamista, kun asianajaja A olisi saanut ilmaista ulkopuoliselle vain ne seikat, jotka ilmenevät käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen julkisesta versiosta. Kun asianajaja A:n ilmaisemat tiedot koskivat käräjäoikeuden salassapitomääräyksen kattamia rikoksen tekotapaa ja poliisin tutkintatoimenpiteitä koskevia seikkoja, hovioikeus katsoi, että asianajaja A:n menettely täytti salassapitorikoksen tunnusmerkistön.

Hovioikeus totesi, että salassapitomääräys oli ollut yksiselitteinen ja että ammattinsa ja työkokemuksensa perusteella asianajaja A:n oli tullut mieltää menettelynsä oikeudenvastaisuus. Asianajaja A:n menettelyn harkitsemattomuuteen liittyvien seikkojen perusteella hovioikeus kuitenkin katsoi, että hänen syykseen luettava rikos oli kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Tämän vuoksi hovioikeus tuomitsi asianajaja A:n salassapitorikoksen asemesta salassapitorikkomuksesta sakkorangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Hakkarainen, Tero Vauhkonen ja Jussi Huuskonen. Esittelijä Jenni Mikkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Asianajaja A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan asianajaja A vaati, että hänen esitutkinnassa antamansa loppulausunnon käyttäminen näyttönä kielletään ja että syyte hylätään tai että hänet joka tapauksessa jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että todisteena sallitaan käyttää syytteessä tarkoitetun puhelinkeskustelun sisältävää telekuuntelutallennetta ja että valitus joka tapauksessa hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Asianajaja A oli toiminut rikoksesta epäillyn S:n avustajana tähän kohdistetun vangitsemisvaatimuksen istuntokäsittelyssä 19.12.2012. Käräjäoikeus oli määrännyt vangitsemisasian käsiteltäväksi yleisön läsnä olematta ja vangitsemisvaatimuksen johdosta annetun ratkaisun perustelut ja muut oikeudenkäyntiasiakirjat salassa pidettäviksi syytteen käsittelyyn saakka tai kunnes asia on jätetty sillensä. Käräjäoikeus oli lisäksi määrännyt S:lle yhteydenpitorajoituksen, joka koski kaikkia muita henkilöitä kuin asianajaja A:ta.

2. A oli vangitsemisvaatimuksen käsittelyn jälkeen keskustellut puhelimessa T:n kanssa. T oli tuolloin ollut telekuuntelun kohteena häneen kohdistuneen rikosepäilyn perusteella ja sen johdosta puhelinkeskustelusta oli olemassa telekuuntelutallenne. Puhelun sisältöä oli käsitelty myös A:ta avustaneen asianajajan laatimassa, tämän asian esitutkintaa varten annetussa loppulausunnossa.

3. Alemmat oikeudet ovat asettaneet syyttäjän todisteeksi nimeämän edellä mainitun telekuuntelutallenteen hyödyntämiskieltoon, mutta sallineet esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämisen todisteena asiassa. Hovioikeus on sille esitetyn todistelun perusteella lukenut A:n syyksi salassapitorikkomuksen.

4. A:n valituksen johdosta Korkeimman oikeuden arvioitavana on kysymys siitä, voidaanko esitutkinnassa annettua loppulausuntoa käyttää todisteena asiassa siltä osin kuin se sisältää tietoja puhelinkeskustelun sisällöstä, ja syyttäjän vastauksessa esitetyn vaatimuksen johdosta puolestaan siitä, voidaanko syytteessä tarkoitetun puhelinkeskustelun sisältävää telekuuntelutallennetta käyttää todisteena. Lopuksi Korkeimman oikeuden arvioitavana on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan salassapitorikkomukseen.

Telekuuntelutallenteen käyttäminen todisteena

5. Syyttäjä on tässä oikeudenkäynnissä nimennyt todisteeksi tallenteen syytteessä tarkoitetusta A:n puhelinkeskustelusta. Tallenne on syntynyt, kun käräjäoikeuden myöntämän telekuunteluluvan nojalla telekuuntelua on kohdistettu A:n keskustelukumppaniin erään muun rikoksen kuin A:n tekemäksi epäillyn salassapitorikoksen selvittämiseksi.

6. Tallenne on syntynyt laillisia pakkokeinoja käyttäen ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa 1.1.2014. Lain 11 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan lain voimaan tullessa voimassa oleviin pakkokeinoihin sovelletaan uuden lain säännöksiä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2016:17 (kohta 13) todetuin tavoin kysymystä siitä, voidaanko tallennetta käyttää todisteena tässä asiassa, on arvioitava voimassa olevan pakkokeinolain säännösten nojalla.

7. Voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n mukaan ylimääräisellä tiedolla tarkoitetaan telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu.

8. Tällaisen ylimääräisen tiedon käyttämisestä on säännökset mainitun luvun 56 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämisessä, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu. Ylimääräistä tietoa saa pykälän 2 momentin mukaan käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai kyse on jostakin 2 momentissa erikseen luetellusta rikoksesta. Tässä luettelossa ei mainita salassapitorikosta tai -rikkomusta. Pykälän 3 momentin mukaan ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä.

9. A:n tekemäksi epäilty salassapitorikos ja hovioikeuden hänen syykseen lukema salassapitorikkomus eivät ole rikoksia, joiden selvittämiseksi telekuuntelua olisi voitu käyttää. Sanotut rikokset eivät ole myöskään pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentissa tarkoitettuja rikoksia. Syyttäjän vaatimuksen ratkaiseminen riippuu siten siitä, voiko tuomioistuin saman pykälän 3 momentin nojalla päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä todisteena myös muissa kuin pykälän 1 tai 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa.

10. Yksityisyyden suojaa koskevaan perusoikeuteen sisältyy muun ohella perustuslain 10 §:n 2 momentissa säädetty kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus. Pakkokeinolain telekuuntelua koskevissa säännöksissä, ylimääräisen tiedon käyttämistä koskeva lainkohta mukaan lukien, on kysymys tätä perusoikeutta rajoittavista säännöksistä.

11. Perusoikeuksiin tehtävien rajoitusten tulee olla tarkkarajaisia ja täsmällisesti laissa määriteltyjä. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentissa ei säädetä erikseen, minkä perusteiden nojalla tuomioistuimen tulee arvioida sitä, voidaanko ylimääräistä tietoa käyttää näyttönä oikeudenkäynnissä. Säännöksen 1 ja 2 momentissa on sen sijaan säädetty ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytyksistä tarkkarajaisesti ja täsmällisesti. Arvioitaessa mainittuja 56 §:n 1–3 momentin säännöksiä yhdessä perusteltuna voidaan pitää tulkintaa, jonka mukaan 1 ja 2 momentissa säädetään ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytyksistä ja 3 momentissa tuomioistuimen toimivallasta päättää kyseisen aineiston käyttämisestä todisteena.

12. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 14/2013 vp s. 46) on todettu, että tuomioistuimen suorittama arviointi ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä koskisi ensinnäkin niitä edellytyksiä, joita säännöksessä asetetaan ylimääräisen tiedon käytölle rikoksen selvittämisessä mukaan lukien erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Kysymys ei olisi kuitenkaan pelkästään näiden edellytysten tarkastelusta. Arvioinnissa korostuvat toisaalta ne etuudet ja arvot (esimerkiksi perusoikeuksina suojattavat yksityiselämän suoja ja luottamuksellisen viestin suoja), joihin sillä pakkokeinolla on puututtu, jonka käytöllä ylimääräinen tieto on saatu, sekä toisaalta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Tässä yhteydessä huomioitavaksi tulevat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ja Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2007:58 ilmenevät näkökohdat. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti merkitystä on rikoksen vakavuudella.

13. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2016:17 (kohta 19) jo todetulla tavalla pakkokeinolain esityölausumat (HE 14/2013 vp s. 45-46) viittaavat siihen, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä siirrytty sääntelyyn, joka ilmentää entistä rajoitetumpaa suhtautumista ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä. Siten myös esityöt viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt edellytykset ylimääräisen tiedon käyttämiseen rikoksen selvittämisessä soveltuvat silloinkin, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä.

14. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että tuomioistuin ei voi pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin nojalla laajentaa oikeutta käyttää ylimääräistä tietoa näyttönä tilanteisiin, joissa mainitun pykälän 1 ja 2 momentin mukaiset edellytykset jäävät täyttymättä.

15. Salassapitorikos ei kohdassa 9 todetuin tavoin täytä näitä edellytyksiä. Telekuuntelutallennetta syytteessä tarkoitetusta puhelusta ei siten voida käyttää todisteena salassapitorikosta tai -rikkomusta koskevaa syytettä käsiteltäessä. Aihetta hyödyntämiskieltoa koskevan hovioikeuden päätöksen muuttamiseen ei siten ole tältä osin.

Esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttäminen todisteena

16. Esitutkinnassa A:n puolesta annetussa loppulausunnossa, jonka on laatinut hänen asianajajansa, on todettu, että A oli puhelinkeskustelussa kertonut, että hänen päämiehensä S oli väkivallan uhalla saanut rahaa ja että ˮpoliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaaˮ. Loppulausunnossa oli todettu, että vangitsemiskäsittelyssä saatujen tietojen ja A:n puhelinkeskustelussa kertomien tietojen vertailu osoitti, ettei kysymys ollut samoista tiedoista.

17. Loppulausunto on liitetty esitutkintapöytäkirjaan ja se on siten osa sitä. Käräjäoikeus on rinnastanut loppulausunnon esitutkinnassa kirjattuun lausumaan ja hyväksynyt loppulausunnon käytön todisteena. Myös hovioikeus on sallinut loppulausuntoon vetoamisen asiassa katsoen, ettei siitä ilmenevää tietoa puhelinkeskustelun sisällöstä ollut saatu telekuuntelulla, vaan kysymys oli A:n itsensä ilmoittamasta seikasta.

18. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Tällaisten lausumien esittäminen todisteena on saman luvun 47 §:n 2 momentin mukaan kuitenkin sallittua, jos kuultava suullisessa kertomuksessaan poikkeaa siitä, mitä hän on aikaisemmin tuomioistuimelle, syyttäjälle tai esitutkintaviranomaiselle kertonut, tai ei anna kertomusta. Kuultavan aikaisempaa kertomusta saadaan tällöin käyttää todisteena siltä osin kuin suullinen kertomus poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai kuultava ei ole antanut kertomusta.

19. Käräjäoikeuden tuomioon kirjatun mukaan A ei pääkäsittelyssä ole muistanut antaneensa ulkopuoliselle henkilölle mitään yksityiskohtaisia tietoja päämiehensä vangitsemisen perusteesta. Hovioikeuden tuomioon kirjatun mukaan A on siellä kertonut pääpiirteissään kuten käräjäoikeudessa. Valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle A on ilmoittanut, ettei voi enää muistaa keskustelun yksityiskohtia.

20. Tässä tapauksessa kysymystä loppulausunnon käyttämisestä todisteena ei kuitenkaan voida arvioida yksinomaan kohdassa 18 selostettujen säännösten perusteella ja rinnastamalla loppulausunto esitutkinnassa kirjattuun kertomukseen. Arvioitaessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta on kiinnitettävä huomiota myös muihin todistelua koskeviin säännöksiin ja periaatteisiin.

21. A:n puolesta esitutkinnassa annettu loppulausunto ja käsillä oleva tilanne ei rinnastu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä tarkoitettuihin tilanteisiin, joiden osalta laissa on säädetty todisteen hyödyntämiskiellosta. Lähtökohtana vapaan todistelun periaate huomioon ottaen on, että laillisesti hankittua todistetta voidaan käyttää näyttönä oikeudenkäynnissä. Nämä seikat puoltaisivat loppulausunnon käytön sallimista todisteena.

22. A ei esitutkinnassa häntä henkilökohtaisesti kuultaessa tai myöhemminkään oikeudenkäynnin aikana ole kertonut syytteen teonkuvauksessa selostetusta puhelinkeskustelun sisällöstä. Telekuuntelutallenne on esitetty A:lle esitutkinnan aikana. Tämän johdosta A:n avustajalla on esitutkinnan loppulausuntoa laatiessaan ollut tarve lausua tallenteelta ilmenevästä puhelinkeskustelusta. Loppulausunnossa on selostettu tallenteen sisältöä edellä kohdassa 16 todetuin tavoin ja sen pohjalta pyritty perustelemaan sitä, etteivät tallenteelta ilmenneet seikat olleet samoja kuin vangitsemisoikeudenkäynnissä saadut tiedot.

23. Tallennettu puhelinkeskustelu on syytteen teonkuvauksessa tarkoitetuin osin pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitettua ylimääräistä tietoa, jonka käyttämistä todisteena on rajoitettu saman luvun 56 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitettuihin tilanteisiin perusoikeuksina suojattavien yksityiselämän suojan ja luottamuksellisen viestin suojan turvaamiseksi.

24. Korkein oikeus toteaa, että A:n puolesta annetussa esitutkinnan loppulausunnossa siteerataan telekuuntelutallenteelta ilmenevää puhelinkeskustelua. Lausunnosta ei ilmene, että tällä siteerauksella olisi tarkoitettu muuttaa A:n henkilökohtaisesti antamaa esitutkintakertomusta tai tunnustaa hänen tekemäkseen epäilty rikos. Kyseinen telekuuntelutallenne on edellä todetuin tavoin asetettu hyödyntämiskieltoon pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitettuna ylimääräisenä tietona. Korkein oikeus katsoo, että myös esitutkinnassa annetussa loppulausunnossa oleva sitaatti puhelinkeskustelusta on todisteena hyödyntämiskiellon alaista ylimääräistä tietoa. Sen vuoksi Korkein oikeus määrää, ettei loppulausuntoa saa käyttää todisteena asiassa.

Salassapitorikkomus

25. Hovioikeuden tuomio on syyksi lukemisen osalta perustunut Korkeimman oikeuden nyt hyödyntämiskieltoon asettamaan, A:n puolesta esitutkinnassa annettuun loppulausuntoon. Kun muuta näyttöä A:n syyllistymisestä syytteessä tarkoitettuun rikokseen ei ole, on syyte hylättävä ja A vapautettava hänelle tuomitusta rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätös esitutkinnassa annetun loppulausunnon huomioon ottamisesta todisteena kumotaan. Mainittua todistetta ei oteta huomioon.

Hovioikeuden tuomiota muutetaan ja syyte hylätään. A vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo ja Asko Välimaa (eri mieltä). Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Ruohoniemi: Perustelujen kohdissa 1–21 lausutuilta osin mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa.

Telekuuntelutallenteille asetettua hyödyntämiskieltoa koskevista perusteluista ilmenevin tavoin ylimääräisen tiedon käyttämistä näyttönä rajoittavan säännöksen taustalla on tarve huolehtia siitä, ettei valtiovalta puutu puhelun luottamuksellisuuteen pakkokeinoja käyttämällä kuin tarkasti laissa säädetyillä edellytyksillä. Kun nyt ei ole kysymys tilanteesta, jossa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistamiskiellot asettaisivat sille esteen, puhelinkeskusteluun osallistuneella itsellään on oikeus luopua yksityisyytensä suojaamisesta ja halutessaan ilmaista puhelussa kertomiaan tietoja oikeudenkäynnissä.

Korkein oikeus on todennut esimerkiksi ratkaisuissaan KKO 2015:6 (kohdat 11, 22) ja KKO 2017:65 (kohta 12), että rikoksesta epäillyn oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ovat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä vaatimuksia. Itsekriminointisuoja ei kuitenkaan anna suojaa syyllisyyttä tukevia lausumia vastaan sinänsä, vaan turvaa sitä, ettei tällaisia todisteita hankita epäillyltä pakottamalla tai painostamalla. Mikäli epäillyn tai vastaajan puolustautumisoikeuksista on huolehdittu asianmukaisesti ja hän on tietoinen vaitiolo-oikeudestaan, vapaaehtoisesti annettujen lausumien käyttämiselle näyttönä ei ole estettä.

Tutkittavana olevaa rikosta koskevien, A:n kuulustelupöytäkirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan häntä on esitutkintakuulustelun aluksi muistutettu oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikosepäilynsä selvittämiseen ja siitä, että mikäli hän kuitenkin kertoo tietoja epäillystä rikoksesta, näitä tietoja voidaan myös käyttää näyttönä oikeudenkäynnissä. Samoin A:lle on kerrottu oikeudesta käyttää avustajaa ja huomautettu, että avustajan käyttäminen voisi parantaa puolustautumismahdollisuuksia. Edelleen pöytäkirjaan tehdyn merkinnän mukaan A on ilmoittanut, ettei hän tarvitse avustajaa kuulusteluun. Korkein oikeus todennee, että A samoin kuin loppulausunnon myöhemmin laatinut, A:ta tuolloin avustanut asianajaja ovat myös koulutuksensa ja ammattinsa perusteella olleet tietoisia mainituista oikeuksista.

A on vaitiolo-oikeudestaan ja avustajan hankkimisen hyödyistä asianmukaisesti informoituna ja näistä oikeuksistaan muutoinkin tietoisena vapaaehtoisesti ilmaissut käymänsä yksityisen keskustelun sisältöä esitutkintaviranomaiselle antamassaan loppulausunnossa. Loppulausunnossa ilmaistut seikat puhelun sisällöstä ovat keskeinen A:n syyllisyyttä tukeva näyttö. A ei ole myöskään oikeudenkäynnin aikana kiistänyt ilmoittamiensa seikkojen oikeellisuutta, vaikka onkin ilmoittanut, ettei enää voi muistaa puhelun tarkkaa sisältöä. Näin ollen asiassa ei ole estettä perustaa tuomiota loppulausunnossa ilmaistuihin seikkoihin.

Kysymystä voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, onko loppulausunnon hyödyntämisen sallittavuutta harkittaessa annettava merkitystä sille, että siinä käsitellään niitä samoja tietoja, joita sisältävä telekuuntelutallenne on asetettu hyödyntämiskieltoon. Voiko sanotulla hyödyntämiskiellolla olla sellainen vaikutus, ettei myöskään A:n vapaaehtoisesti antamaa samaa tietoa voida hyödyntää todisteena? Loppulausunnon hyödyntämiskieltoon asettamista voitaisiin puoltaa sillä perusteella, että A ei mahdollisesti olisi lainkaan tuonut näitä seikkoja loppulausunnossaan esille, ellei myöhemmin ylimääräiseksi tiedoksi ja hyödyntämiskelvottomaksi määrättyä telekuuntelutallennetta olisi poliisin toimesta hänelle esitetty.

Tällaista hyödyntämiskiellon etäisvaikutusta vastaan kuitenkin puhuu se seikka, ettei A:n olisi puolustuksekseen tarvinnut lausua itse tallenteen sisällöstä mitään. A:n puolesta kysymyksessä olevat seikat on tuotu esille loppulausunnossa, joka on annettu noin kuukautta myöhemmin kuin hänelle esitetty tallenne. A ja hänen asiamiehensä ovat voineet harkita sitä, millä tavoin hän suhtautuu tallenteeseen ja reagoiko hän siihen ylipäätään. A on kertonut pyrkineensä loppulausunnossa mainitsemillaan tiedoilla saamaan syyttäjän jättämään syyte nostamatta. A:ta ei ole sopimattomasti pakotettu tai painostettu lausumaan loppulausunnossa esittämäänsä.

Korkein oikeus todennee kokoavasti, että syyttäjän todisteeksi nimeämässä loppulausunnossa ilmaistujen tietojen käyttämiseen näyttönä ei liity telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskiellon taustalla vaikuttaviin syihin tai itsekriminointisuojaan liittyviä ongelmia. Myöskään hyödyntämiskiellon etäisvaikutuksen asettamista ei voida nyt pitää perusteltuna. Esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämiselle näyttönä ei siten ole estettä. Esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämistä näyttönä koskevaa hovioikeuden ratkaisua ei muutettane.

Salassapitorikkomus

Pohjois-Karjalan käräjäoikeus on A:n päämiehen vangitsemista koskevassa pakkokeinoistunnossa määrännyt oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 16 §:n ja 24 §:n nojalla, että asia käsitellään yleisön läsnä olematta ja että vangitsemispäätöksen perustelut ja asian muut oikeudenkäyntiasiakirjat on pidettävä salassa syyteasian käsittelyyn asti tai kunnes asia on jätetty sillensä.

Lain 18 §:n mukaisesti salassapitopäätös velvoittaa kaikkia suljetussa käsittelyssä läsnä olleita pitämään määräyksen kattamat tiedot salassa siten kuin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:ssä säädetään. Viime mainitun lainkohdan 2 momentista ilmenee, että asianosainen, hänen edustajansa tai avustajansa ei saa ilmaista sivullisille asianosaisaseman perusteella saatuja salassa pidettäviä tietoja, jotka koskevat muita kuin asianosaista itseään.

A on ollut käräjäoikeuden antaman salassapitomääräyksen perusteella velvollinen pitämään salassa suullisessa vangitsemiskäsittelyssä ilmi tulleet sekä oikeudenkäyntiaineistoon sisältyvät, muualta kuin vangitsemista koskevasta päätöslauselmasta ilmenevät tiedot, jotka ovat koskeneet muita kuin hänen päämiestään. Ratkaisusta KKO 2009:3 (kohta 20) ilmenevällä tavalla salassapitomääräys on kieltänyt A:ta ilmaisemasta salassa pidettäviä tietoja sivulliselle riippumatta siitä, onko hän mahdollisesti tiennyt niistä jo ennen vangitsemisoikeudenkäyntiä esimerkiksi päämiehensä kertomana tai omaan päättelyynsä perustuen.

A:n puolesta annetusta esitutkinnan loppulausunnosta ilmenee, että A on kohta vangitsemisistunnon jälkeen puhelinkeskustelussa ilmaissut eräälle ulkopuoliselle henkilölle, että törkeästä kiristyksestä vangittu päämies ˮolisi väkivallan uhalla saanut rahaaˮ ja että ˮpoliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaaˮ. Tällaiset epäillyn rikoksen tekotapaa ja poliisin tutkintamenetelmiä koskevat tiedot ovat vangitsemispäätöksen perusteluista ilmeneviä salassapidettäviä, muita kuin päämiestä itseään koskevia tietoja. Kun salassapitovelvollisuus koskee asianosaisen itsensä ohella myös hänen edustajaansa tai avustajaansa, A:n menettely täyttää salassapitorikoksen tunnusmerkistön. Teon harkitsemattomuuteen liittyvillä perusteilla hovioikeus on tältä osin lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossaan lukenut rikoksen A:n syyksi salassapitorikkomuksena.

Salassapitorikkomus on rangaistava vain tahallisena. Tahallisuusvaatimuksen täyttyminen edellyttää, että tekijä on voinut mieltää menettelevänsä häntä sitovan velvollisuuden vastaisesti. Tekijän on täytynyt mieltää, että kyseessä on tieto, jonka hän on velvollinen pitämään salassa, ja että hänen tekonsa merkitsee tiedon säännösten vastaista paljastamista. Tahallisuuden täyttyminen ei sen sijaan edellytä, että tekijän menettely olisi harkittua tai tarkoituksellista, jos kuitenkin tekijä ja teko-olosuhteet huomioon ottaen voidaan pitää varsin todennäköisenä, että hänen on tullut mieltää menettelynsä oikeudenvastaisuus.

Käräjäoikeuden pakkokeinokäsittelyssä antama lainmukainen salassapitomääräys on yksiselitteinen ja vangitsemisasioissa tavanomainen. Kokeneena rikosasianajajana A:n on täytynyt mieltää, että määräys velvoittaa häntä olemaan ilmaisematta epäillyn rikoksen tekotapaa ja poliisin tutkintamenetelmiä koskevia tietoja pakkokeinokeinoasiaan nähden ulkopuoliselle henkilölle. Menettelyä on pidettävä tahallisena.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain säännösten tuntemista voidaan pitää osana rikosasianajajan ammattitaitoa, ja tarvittaessa salassapitomääräyksen tarkemmasta sisällöstä voi tiedustella sen antaneelta tuomioistuimelta. Näin ollen A:n menettelyyn ei liittyne seikkoja, joiden perusteella sitä olisi pidettävä rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

Vangitsemisasiassa annetulla salassapitomääräyksellä pyritään rikosvastuun toteuttamiseen ja epäillyn oikeussuojan turvaamiseen, mihin nähden määräyksen vastaiseen menettelyyn perustuvia salassapitorikoksia ei voida pitää vähäisinä. Kun hovioikeus on lisäksi A:n menettelyn harkitsemattomuuteen liittyvien seikkojen perusteella lukenut teon syyksi salassapitorikoksen asemesta salassapitorikkomuksena, Korkein oikeus katsonee, ettei A:n rikosta voida pitää rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 kohdan nojalla vähäisenä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus ei muuttane todistelua koskevan hovioikeuden päätöksen tai pääasiassa annetun hovioikeuden tuomion lopputulosta miltään osin.

Oikeusneuvos Välimaa: Hyväksyn esittelijän mietinnön perusteluista kohdissa 1—21 lausutuilta osin sekä myös siltä osin kuin on kysymys esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämisestä todisteena.

Loppulausunnon hyödyntämistä koskevan kysymyksen äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa salassapitorikkomukseen ja lopputulokseen ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.