KKO:2019:8

OK 5 luku 13 §
KSL 7 luku 6 §
KSL 7 luku 17 a §
Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu direktiivi 93/13/ETY 4 art 2 kohta

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.2.2015 nro 15/7531 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 18.2.2016 nro 286 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari Pekka Savola ja hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jussi Heiskanen, Mikko Saleva ja Kati Lavi-Waltari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

P Oy:lle myönnettiin valituslupa. P Oy uudisti valituksessaan aiemmin esittämänsä vaatimukset.

S ei antanut häneltä pyydettyä vastausta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. S oli joulukuussa 2013 tehnyt R Oy:n kanssa sopimuksen 30 euron määräisestä pienlainasta. Lainan saamisen edellytyksenä oli ollut joko lainanottajan itsensä järjestämä henkilötakaus tai A Oy:n myöntämä maksullinen takaus. Takauspalvelua A Oy:ltä oli voinut hakea lainahakemuksen yhteydessä tai sitä ennen tekstiviestillä tai A Oy:n internetsivulla. Takauspalvelun hakeminen tekstiviestillä oli edellyttänyt maksullisen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen tekemistä takauksen välittäjänä toimineen B Oy:n kanssa. S oli valinnut A Oy:n takauspalvelun, jonka hän oli tilannut tekstiviestillä.

2. S:n tekemän takaussopimuksen ehdot olivat koskeneet toisaalta hänen ja takaajan välistä suhdetta (takauspalvelua koskeva sopimus) sekä toisaalta takaajan ja velkojan välistä suhdetta (takaussitoumus). Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen perusteella A Oy oli antanut R Oy:lle takaussitoumuksen S:n pienlainan pääoman takaisinmaksamisesta. Takaussitoumuksen mukaan kysymys oli ollut toissijaisesta takauksesta, jonka perusteella velkoja sai vaatia takaajalta suoritusta vain, jos velallinen oli asetettu konkurssiin. Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen mukaan velallisen takaajalle maksettava palkkio oli 30 prosenttia luottosopimuksen perusteella nostetun lainan määrästä eli tässä tapauksessa 9 euroa. Mikäli velallinen ei maksanut luottoa takaisin kokonaisuudessaan alkuperäisen sopimuksen mukaisessa ajassa, hänen oli takauspalvelua koskevan sopimuksen mukaan sovittava erikseen takaajan kanssa takauksen keston pidentämisestä, mistä olisi peritty erikseen takauspalkkio. Lisäksi takauspalveluun oli sisältynyt ehtoja muun muassa A Oy:n palvelumaksuista ja sen käyttämän tekstiviestipalvelun tarjoajan B Oy:n perimistä maksuista.

3. S ei ollut suorittanut palveluista veloitettuja maksuja. A Oy ja B Oy ovat siirtäneet saatavansa S:ltä P Oy:lle.

4. P Oy on pannut vireille velkomuskanteen S:ää vastaan käräjäoikeudelle toimittamallaan haastehakemuksella, jossa se on ilmoittanut, ettei asia sen käsityksen mukaan ollut riitainen. P Oy on kanteessaan vaatinut, että S velvoitetaan suorittamaan sille takauspalkkioina myönnetystä takauksesta ja sen keston kahdesta pidentämisestä 27 euroa, sopimussakkoa 7 euroa, palkkiona tekstiviestipalveluista 4,50 euroa sekä korvaukseksi perintäkuluista 52 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 115 euroa, kaikki määrät korkoineen.

5. S ei ole vastannut kanteeseen käräjäoikeudessa. Hän ei ole myöskään vastannut P Oy:n valitukseen hovioikeudessa eikä Korkeimmassa oikeudessa.

6. Käräjäoikeus on tutkinut viran puolesta, onko kanne oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton. Käräjäoikeus on vaatinut P Oy:ltä lisäselvitystä ja saamaansa lisäselvitykseen perustuen katsonut kuluttajansuojalain säännösten nojalla, että koko takausta koskeva oikeustoimi oli osoittautunut kuluttajan vahingoksi näennäiseksi ja kohtuuttomaksi ja siten lainvastaiseksi, sekä hylännyt kanteen selvästi perusteettomana. Käräjäoikeus on perustellut ratkaisuaan muun ohessa sillä, että S ei ollut saanut sopimuksen vastineeksi palvelua, koska sitoumus oli rajattu niin, ettei takaaja käytännössä vastannut mistään.

7. P Oy:n valitettua hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on katsonut, että sopimusehtojen tarkoittamassa takauspalvelussa oli ollut kysymys keinotekoisesta järjestelystä, joka ei ollut vastannut todellisuutta ja jolla oli pyritty ainoastaan kiertämään kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevaa sääntelyä. P Oy:n vaatimus oli hovioikeuden mukaan kuluttajansuojalain pakottavien säännösten vastaisena selvästi perusteeton. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

8. P Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko sen vaatimukset olleet selvästi perusteettomia ja onko ne siten voitu hylätä, vaikka S ei ole vastannut kanteeseen.

Sopimuksen kohtuuttomuuden tutkimisesta viran puolesta

Sovellettavat säännökset ja Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2015:60

9. Asia on tullut vireille summaarisessa menettelyssä, jossa asioiden käsittely aloitetaan normaalia riita-asian haastehakemusta suppeammalla haastehakemuksella. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaan suppeaa haastehakemusta voi käyttää muun muassa tilanteessa, jossa asia koskee tietyn määräistä saamista, ja kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen. Haastehakemuksessa on vaatimuksen perusteena näin ollen ollut tarpeen mainita ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustui. Todisteita ei ole tarvinnut ilmoittaa, mutta haastehakemuksessa on kuitenkin tullut täsmällisesti yksilöidä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa.

10. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, kanne hyväksytään yksipuolisella tuomiolla valmistelua jatkamatta, jos vastaaja ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta määräajassa. Siltä osin, kuin kanne on selvästi perusteeton, kanne kuitenkin hylätään tuomiolla. Tällaisessa asiassa tuomioistuin ei saa oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (väittämistaakka).

11. Kuten Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2015:60 todennut, tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on riita-asioissa säädetty suppeaksi eikä siitä ole kuluttajansuoja-asioita koskevia poikkeuksia. Lähtökohtana on määräämisperiaate, jonka mukaan asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole myöskään katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä (kohta 11).

12. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan esittämillään, unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöön tukeutuvilla perusteilla katsonut, että poikkeuksena edellä sanotusta lähtökohdasta tuomioistuimen tulee kuitenkin omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tuomioistuimen on arvioitava sopimusehdon kohtuuttomuutta viran puolesta. Tuomioistuimen on ryhdyttävä tutkimaan asiaa, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset ja tosiasialliset seikat. Tarvittaessa tuomioistuimen on pyydettävä lisäselvitystä (kohta 22). Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitettuna selvästi perusteettomana ja viran puolesta hylättävänä kanteena on tällöin pidettävä sellaista kannevaatimusta, joka perustuu sopimusehtodirektiivin vastaiseen kohtuuttomaan sopimusehtoon (kohta 23).

13. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan vielä erikseen todennut, että kun tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin osalta ei riipu kuluttajan esittämistä väitteistä, muodostaa se samalla poikkeuksen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ään sisältyvästä yleisestä siviiliprosessuaalisesta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (kohta 24).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

14. Mikäli haastehakemus ei summaarisessa menettelyssä täytä suppealle haastehakemukselle asetettuja, kohdassa 9 kuvattuja vaatimuksia, käräjäoikeuden on oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n mukaan kehotettava kantajaa korjaamaan puutteellinen haastehakemus, jos se on välttämätöntä oikeudenkäynnin jatkamiseksi tai vastauksen antamista varten. Haastehakemuksen korjaaminen on välttämätöntä esimerkiksi silloin, kun sen perusteella ei ole mahdollista antaa yksipuolista tuomiota vastaajan jätettyä vastaamatta kanteeseen. Kun haastehakemus täyttää sille säädetyt vaatimukset, käräjäoikeudella ei yleensä ole perustetta vaatia lisäselvitystä kantajalta. Kuten edellä kohdissa 11 – 13 selostetusta Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenee, poikkeuksen tästä pääsäännöstä muodostaa kuitenkin tilanne, jossa tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta.

15. Käräjäoikeuden vaadittua lisäselvitystä voi ilmetä, että kanteen perusteena oleva sopimusehto ei kuulu sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan tai ole sen perusteella kohtuuton, mutta kannevaatimus voi siitä huolimatta olla perusteeton jollakin muulla perusteella. Tällöin tuomioistuimen tutkimisvaltaa voi rajoittaa Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenevällä tavalla oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n väittämistaakkaa koskeva säännös. Kuten Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa (kohta 11). Väittämistaakan voidaankin katsoa pääsääntöisesti koskevan myös sellaisia seikkoja, joiden perusteella kantajan vaatimus olisi katsottava pakottavan lainsäädännön vastaiseksi.

16. P Oy:n toimitettua käräjäoikeuteen haastehakemuksen käräjäoikeus on pyytänyt P Oy:ltä lisäselvitystä. P Oy on toimittanut käräjäoikeudelle muun muassa S:n pienlainaa koskevan takaussopimuksen. Käräjäoikeus on takaussopimuksen ehdoista ilmenneiden seikkojen - muun muassa takauksen toissijaisuuden ja velallisen konkurssia koskevan takausvastuun rajoituksen - perusteella katsonut takaussopimuksen kokonaisuudessaan kuluttajansuojalain nojalla kohtuuttomaksi.

17. Korkein oikeus toteaa, että P Oy:n alkuperäisestä haastehakemuksesta on ilmennyt muun ohessa takauspalvelua koskevien sopimusehtojen ja niiden perusteella vaaditun palkkion liittyminen 30 euron määräiseen pienlainaan ja se, että takauspalvelua on haettu maksullisella tekstiviestipalvelulla. Jo nämä seikat ovat antaneet käräjäoikeudelle aiheen ja velvollisuuden ryhtyä viran puolesta tutkimaan, perustuvatko haastehakemuksessa esitetyt vaatimukset sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavaan kohtuuttomaan sopimusehtoon. Ryhtyessään arvioimaan takaussopimuksen kohtuuttomuutta viran puolesta hankkimastaan selvityksestä ilmenneiden seikkojen perusteella käräjäoikeuden olisi tullut ensin arvioida, kuuluvatko sopimusehdot direktiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan, ja vastauksen tähän kysymykseen ollessa myönteinen harkita sopimusehtojen kohtuuttomuutta sen pohjalta.

18. P Oy:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeudessa on ollut kysymys siitä, oliko kanne pitänyt hyväksyä yksipuolisella tuomiolla vai hylätä selvästi perusteettomana. Hovioikeuden valta tutkia asia on siten ollut rajoitettu käräjäoikeuden tutkimisvaltaa vastaavin tavoin (KKO 2011:74, kohta 15).

Sopimusehtodirektiivin mukaisen kohtuuttomuusarvioinnin sovellettavuus

Soveltamisalaa koskevat poikkeussäännökset

19. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus koskee vain niitä sopimusehtoja, joiden kohtuuttomuuden arviointi on sopimusehtodirektiivin 6 artiklan nojalla yhdenmukaistettu. Direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät siten erikseen sovitut sopimusehdot samoin kuin direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut sopimusehdot (KKO 2015:60, kohta 41). Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea sopimuksen pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

20. S on suhteessa tämän asian sopimuskumppaneihinsa kuluttajan asemassa. P Oy:n vaatimukset asiassa perustuvat kuluttajasopimuksen vakioehtoihin, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Kyseiset sopimusehdot kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Seuraavaksi on arvioitava, jäävätkö vaatimuksen perusteena olevat sopimusehdot viran puolesta tapahtuvan kohtuuttomuuden arvioinnin ulkopuolelle sen vuoksi, että ne koskevat joko sopimuksen pääkohteen määrittelyä tai hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin.

21. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska siinä säädetään poikkeuksesta kohtuuttomien ehtojen sisällölliseen valvontajärjestelmään (tuomio 26.2.2015, Matei, C-143/13, EU:C:2015:127, 49 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).

22. Sopimuksen pääkohteen määrittelyä koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että "sopimuksen pääkohteen" käsitteeseen kuuluvien sopimusehtojen on ymmärrettävä olevan niitä, joilla vahvistetaan sopimuksen olennaiset suoritukset ja jotka sellaisenaan määrittävät sopimusta. Sitä vastoin sellaiset sopimusehdot, jotka ovat luonteeltaan liitännäisiä sopimussuhteen keskeisen sisällön määrittäviin sopimusehtoihin nähden, eivät kuulu sanotun käsitteen alaan. Arvioitaessa sitä, kuuluuko sopimusehto "sopimuksen pääkohteen" käsitteen soveltamisalaan, sopimusehtoa on tutkittava sopimuksen luonteen, systematiikan ja kaikkien ehtojen sekä sen oikeudellisen ja tosiasiallisen asiayhteyden perusteella (tuomio 23.4.2015, Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 33 ja 37 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin katsoi, ettei sillä, että luotonottajan pankille maksettavan riskipalkkion voitiin katsoa vastaavan melko suurta osaa todellisesta vuosikorosta ja näin ollen tuloista, joita luotonantaja sai luottosopimusten perusteella, ollut lähtökohtaisesti merkitystä arvioitaessa, määritelläänkö tätä palkkiota koskevissa sopimusehdoissa sopimuksen pääkohde (Matei, 68 kohta).

23. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetyn toisen, hinta-laatusuhdetta koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että sen soveltamisala on rajoitettu, koska se koskee vain sovitun hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin. Ehdot, jotka koskevat kuluttajan luotonantajalle tekemää vastasuoritusta tai jotka vaikuttavat todelliseen hintaan, joka kuluttajan on maksettava luotonantajalle, eivät kuulu lähtökohtaisesti hinta-laatusuhdetta koskevaan ehtojen ryhmään lukuun ottamatta kysymystä siitä, onko sopimuksessa määrätty vastasuorituksen määrä tai hinta asianmukainen suhteessa luotonantajan vastineena toimittamaan palveluun (Matei, 55 ja 56 kohdat).

24. Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin on vielä katsonut, ettei sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen käsitteiden "pääkohde" ja "hinta" täsmällistä ulottuvuutta voida määritellä kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 3 artiklan g alakohdassa tarkoitetun käsitteen "kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset" perusteella, koska viimeksi mainittu käsite on tuomioistuimen mainitsemista syistä määritelty erityisen laajasti, kun taas nyt kysymyksessä olevia sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan käsitteitä on tulkittava suppeasti (Matei, 47 – 49 kohdat).

Korkeimman oikeuden arviointi

25. S on sopinut R Oy:n kanssa yhtiön tarjoaman 30 euron pienlainan ottamisesta. Kysymys on ollut niin sanotusta pikaluotosta, jolle on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainan saamisen edellytyksenä on tässä tapauksessa ollut, että lainanottaja järjestää lainalle henkilötakauksen tai tekee sopimuksen A Oy:n kanssa maksullisesta takauspalvelusta. Koska lainanottajan itsensä järjestämää takausta koskeva kirjallinen allekirjoitettu takaussitoumus olisi esitetyn selvityksen mukaan pitänyt lähettää liitteineen postitse R Oy:lle hakemuksen käsittelyä varten, takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen A Oy:n kanssa on ollut tarpeellista lainan saamiseksi nopeasti käyttöön. Kuten alempien oikeuksien tuomioiden perusteluissa on todettu, takaussitoumuksen poikkeuksellisista ehdoista johtuen takauksella ei ole ollut vakuutena tosiasiallista merkitystä luotonantajalle. Tekstiviestipalvelu on puolestaan ollut edeltä ilmenevin tavoin liitännäinen takauspalvelua koskevaan sopimukseen.

26. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus toteaa, että takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen ja sen perusteella suoritetut maksut ovat sinänsä olleet käytännöllisesti katsoen välttämättömiä pienlainasopimuksen ehtojen täyttämiseksi ja lainan saamiseksi S:n käyttöön tällaiselle lainalle ominaisen ajan kuluessa. Sen enempää takauspalvelua koskevalla sopimuksella kuin tekstiviestipalvelua koskevalla sopimuksella ei ole ollut itsenäistä pienlainasopimuksesta erillistä tarkoitusta. Sen vuoksi sopimuksen pääkohdetta ja hinta-laatusuhdetta koskevien sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan poikkeussäännösten soveltamisedellytyksiä on perusteltua arvioida S:n ja R Oy:n tekemän pienlainasopimuksen pohjalta. Arvioitavana siten on, ovatko takauspalvelua ja tekstiviestipalvelua koskevat sopimusehdot kuuluneet pienlainasopimuksen pääkohteeseen ja niistä perittävät maksut olleet osa pienlainasopimuksen mukaista hintaa sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Sillä, että takauspalvelun ja telepalvelun antajat ovat olleet eri oikeushenkilöitä kuin luoton myöntänyt yhtiö, ei siten ole merkitystä edellä mainitun arvion kannalta.

27. Lainasopimuksen tyypillisinä ehtoina voidaan yleensä pitää lainan antamista velallisen käyttöön, sen takaisinmaksua ja juoksevaa korkoa koskevia ehtoja. Vakuuden, kuten takauksen, vaatiminen kysymyksessä olevan kaltaisesta pienlainasta on sitä vastoin erittäin poikkeuksellista. Kyse onkin velkasuhteen päävelvoitteeseen nähden liitännäisestä, velallisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä tukevasta sitoumuksesta. Kun otetaan huomioon kohdissa 21 ja 24 selostettu suppean tulkinnan periaate ja kohdassa 22 mainitut, pääkohteen arvioinnissa huomioon otettavat seikat, on ilmeistä, etteivät takauspalvelua koskevan sopimuksen ja siihen liittyneen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen ehdot kuulu lainasopimuksen pääkohteen piiriin. Korkein oikeus katsoo lisäksi, ettei kysymys myöskään ole säännöksessä tarkoitetuista hinta-laatusuhdetta koskevista ehdoista, kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen tuomiossa Matei tämän käsitteen tulkinnasta lausuttu ja se, ettei lainanantaja ole suoraan tai takaajayhtiön välityksellä tarjonnut mitään todellista vastiketta takauspalvelua koskevan sopimuksen tai tekstiviestipalvelun perusteella S:n maksettaviksi sovituille maksuille. Tämän kysymyksen arvioinnissa ratkaisevaa merkitystä ei sen sijaan ole sillä, että sanotut maksut on jäljempänä kohdassa 36 todetuin tavoin otettava huomioon laskettaessa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja pienlainasopimuksen luottokustannuksia (ks. Matei, 47 – 49 kohdat).

28. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, etteivät sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua kohtuuttomuusarviointia rajoittavat poikkeukset sovellu tässä asiassa. Asiassa ei näin ollen ole enää tarvetta arvioida, onko ehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta on siten tässä tapauksessa arvioitava viran puolesta direktiivin perusteella.

Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointi ja seuraamukset (KKO 2015:60)

29. Kuluttajansuojalain 4 luku sopimuksen sovittelusta ja tulkinnasta on saanut nykyisen sisältönsä sopimusehtodirektiivin voimaanpanon yhteydessä. Luvun 1 §:ssä säädetään kuluttajasopimuksen ehtojen sovittelusta, ja luvun 2 §:ssä on eräitä sopimusehtodirektiiviin perustuvia rajoituksia sovittelusäännöksen soveltamiselle. Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä.

30. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:60 todennut, sekä kuluttajansuojalain että sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuusarviointi tehdään tapauskohtaisesti harkinnanvaraisten perusteiden mukaan. Sopimusehtodirektiivin liitteenä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei - oikeuspaikka- ja välityssopimusehtoja lukuun ottamatta - ole juurikaan saatavissa johtoa siihen, milloin yksittäistä ehtoa on pidettävä kohtuuttomana taikka hintaa epäasianmukaisena. Yksittäistapauksen arviointi on jätetty asiaa ratkaisevan tuomioistuimen harkintaan (kohta 52).

31. Edelleen Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Samoin kuin tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden osalta, myös ehdon kohtuuttomuuden seuraamukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin (kohta 55).

Korkeimman oikeuden arviointi sopimusehtojen kohtuuttomuudesta tässä asiassa

32. Koska S:n ja R Oy:n välisessä pienlainasopimuksessa on kysymys elinkeinonharjoittajan kuluttajalle tarjoamasta kuluttajaluotosta, sopimusehtoihin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä. Luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Myös 7 luvun mukainen sääntely perustuu unionin direktiiveihin. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon on siten otettava kuluttajaluottoja koskeva kuluttajansuojalain 7 luvun pakottava sääntely.

33. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.

34. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momenttia koskevien esitöiden mukaan luottokustannuksiin luetaan mukaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Kyse voi olla siis joko siitä, että luoton saisi vain epäedullisemmin ehdoin ilman lisäpalvelua, tai siitä, että sitä ei ylipäänsä saisi ilman tarjottua lisäpalvelua. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioon ottamiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa (HE 24/2010 vp s. 28).

35. Riidatonta on, että A Oy:n tarjoaman takauspalvelun kustannukset ovat olleet luotonantajan R Oy:n tiedossa. P Oy on kuitenkin katsonut, ettei maksullinen takauspalvelu ole ollut luoton saamisen edellytyksenä. Asiassa on näin ollen arvioitava, onko takauspalvelussa kysymys kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetusta lisäpalvelusta, jota koskevat kustannukset tulee lukea mukaan luottokustannuksiin.

36. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että pienlainan sopimusehtojen mukaan S:llä on ollut mahdollisuus hankkia lainalle henkilötakaaja A Oy:n maksullisen takauspalvelun asemesta. Henkilötakaajan hankkiminen olisi asiassa saadun selvityksen perusteella edellyttänyt yrityksen verkkosivuilta löytyvän lomakkeen täyttämistä ja allekirjoittamista sekä lähettämistä liitteineen postin välityksellä velkojalle. Henkilötakaajan hankkiminen olisi siten vienyt huomattavasti enemmän aikaa ja aiheuttanut enemmän vaivaa kuin A Oy:n tarjoaman takauspalvelun käyttö. Sen on saanut yksinkertaisesti lähettämällä tekstiviestin. Kuten kohdassa 25 on todettu, pienlainoille on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainoja haetaan yleensä tilapäistä lyhytaikaista rahantarvetta varten. Tällaisessa tilanteessa henkilötakausta ei voida pitää varteenotettavana vaihtoehtona A Oy:n tarjoamalle takauspalvelulle. Näin ollen on perusteltua katsoa, että A Oy:n tarjoama takauspalvelu on ollut edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettu lisäpalvelu, jota koskevan sopimuksen tekeminen on ollut edellytyksenä pienlainan saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Sen vuoksi lainan luottokustannuksiin on laskettava myös takauspalvelua koskevan sopimuksen aiheuttamat kustannukset.

37. Jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. S:n tehdessä lainahakemuksensa todellinen vuosikorko olisi saanut olla 50,5 prosenttiyksikköä. Luvun 6 §:n 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan tässä luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

38. Tässä asiassa pienlainan pääoma on ollut 30 euroa. Asiassa ei ole selvitetty lainan kustannuksia tai laina-aikaa. Takaussopimus on tehty 18.12.2013 ja ensimmäinen muistutuskirje lainan takaisinmaksun laiminlyönnin johdosta on päivätty 16.1.2014. Uusimiskuluineen takauspalvelua koskevan sopimuksen kustannukset ovat olleet vajaan kuukauden aikana 27 euroa eli lähes lainapääoman suuruiset. S:n lainan luottokustannukset ovat siis moninkertaisesti ylittäneet kuluttajansuojalaissa säädetyn korkokaton, kun luottokustannuksiin lasketaan takauspalvelua koskevasta sopimuksesta aiheutuneet kulut.

39. Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan luotonantaja ei saa luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä eikä muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa käyttää lisämaksullista tekstiviestipalvelua tai muuta vastaavaa viestipalvelua. Mitä sanotussa kohdassa säädetään, sovelletaan mainitun pykälän 3 momentin mukaan myös luotonvälittäjään, jolla luvun 7 §:n 6 kohdan mukaan tarkoitetaan muuta elinkeinonharjoittajaa kuin luotonantajaa, joka esittelee tai tarjoaa kuluttajille luottosopimuksia taikka muutoin avustaa kuluttajia luottosopimuksen tekemisessä. Tässä asiassa A Oy on avustaessaan S:ää pienlainan saamisessa käyttänyt takauspalvelusopimuksen tekemisessä B Oy:n maksullista tekstiviestipalvelua.

40. Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että A Oy:n palvelusta peritty maksu on ylittänyt laissa luottokustannuksille säädetyn korkokaton ja että B Oy:n lisämaksullinen tekstiviestipalvelu on ollut laissa kielletty tekstiviestipalvelu. Korkein oikeus katsoo, että näitä palveluita koskevat sopimusehdot ovat pakottavan kuluttajansuojalainsäädännön vastaisia ja kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Sopimusehtodirektiivin mukaisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Vaatimukset takauspalkkiosta ja tekstiviestipalvelumaksusta ovat siten oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia. Tästä seuraa, että myös maksuja koskevat perimiskulut ovat selvästi perusteettomia. P Oy:n kanne on tällä perusteella hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jorma Rudanko ja Mika Huovila. Esittelijä Katariina Sorvari.