Presidentti Tatu Leppäsen puhe Suomalaisilla Historiapäivillä 10.10.2025 Lahdessa

Oikeusvaltioperiaate ja oikeudenkäyttö

Hyvät kuulijat;

Suomen demokraattinen oikeusvaltio rakentuu perustuslakimme mukaisesti kansanvallan, perus- ja ihmisoikeuksien suojan sekä oikeusvaltion periaatteille. Aito demokratia ei ole enemmistön diktatuuri, vaan yksilöiden, myös vähemmistöihin kuuluvien yksilöiden, perusoikeuksia suojataan, toisin kuin autoritäärisissä valtioissa, puhumattakaan diktatuureista, joissa ei noudateta edes enemmistöperiaatetta. Oikeusvaltiossa on lisäksi institutionaaliset mekanismit, joilla oikeuksia suojataan ja lain noudattamista toteutetaan.

Oikeusvaltiossa kukaan ei ole lain yläpuolella eikä ulkopuolella, ei ylimmän poliittisen vallan haltija eikä paatunein rikollinen. Perustuslakimme 2 §:n mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin, ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Rule of law, ei rule by law.

Keskeisin instituutio oikeusvaltion varjelemisessa ovat riippumattomat tuomioistuimet. Tuomioistuimissa viime kädessä ratkaistaan ihmisten ja yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutuminen tai toteutumatta jääminen.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan lainkaan ole vähätellä oikeuslaitoksen muiden toimijoiden merkitystä. Aivan keskeistä on Suomessa laillisuusperiaatteen mukaisesti toimiva syyttäjä, jonka on nostettava syyte, jos syyllisyydestä on todennäköisiä syitä. Monessa muussa valtiossa maan mahtavin juristi on valtakunnansyyttäjä, joka tarkoituksenmukaisuusharkinnalla, mahdollisesti poliittisesti ohjattuna, panee syytteeseen tai päästää pälkähästä. Ja yhtä keskeinen oikeusvaltiossa on valtiosta riippumaton asianajajakunta ja muut oikeusavustajat. Enkä myöskään unohda oikeudenkäyntien julkisuuden ja riippumattoman tiedonvälityksen merkitystä, joka saattaa oikeudenkäytön toiminnan valistuneen yleisön arvioinnin kohteeksi. Keskityn nyt kuitenkin seuraavassa nimenomaan tuomioistuimiin.

Kun arvioidaan tuomioistuinten oikeudenkäytön järjestämistä oikeusvaltiossa, katse on mielestäni suunnattava kahdelle tasolle, sekä rakenteelliselle ylätasolle että käytännön ruohonjuuritasolle. Ylätasolla keskeistä on tuomioistuinten riippumattomuus. Tuomareita sitoo vain laki, eivätkä tuomioistuimet saa olla riippuvaisia mistään tahosta, kuten poliittisen tai taloudellisen vallan käyttäjästä. Tuomarit eivät ole riippumattomia itsensä vuoksi, vaan asianosaisten suojaamiseksi. Oikeusvaltiossa tuomioistuimet ovat kansalaisyhteiskunnan puolella ja suojelevat yksilöiltä, toisin kuin autoritäärisissä valtioissa, joissa tuomioistuimet saattavat valitettavasti olla osa valtion repressiokoneistoa.

Ruohonjuuritasolla keskeistä taas on tuomioistuinten käytettävyys ja luotettavuus asianosaisten, tavallisten ihmisten ja yritysten kannalta. Tuomioistuinten pitää olla saavutettavissa (access to justice) ja niiden ratkaisutoiminnan pitää olla luotettavaa.

Perustuslaissamme myös lainkäyttö on saanut huomiota, joskin varsin niukkaa sellaista. Valtiollisten tehtävien jakoa koskevan perustuslain 3 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Lainkäyttöä koskevassa perustuslain 9 luvussa on perussäännökset tuomioistuinlaitoksen rakenteesta, ylimpien tuomioistuinten tehtävistä ja kokoonpanosta sekä tuomareiden nimittämisestä ja erottamattomuudesta.

Asianosaisen näkökulmasta kysymys on hänen perus- ja ihmisoikeudestaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (fair trial). Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa. Vastaava perustava oikeus taataan perustuslain 21 §:ssä ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa.

Paperilla näyttää siis hyvältä, mutta entä reaalitodellisuudessa? Pilaan heti jännityksen toteamalla, että myös käytännössä oikeudenkäyttö Suomessa täyttää pääosin korkeat oikeusvaltiolliset vaatimukset. Näin historiapäivillä haluan erityisesti korostaa yhtä asiaa: oikeusvaltiota on rakennettu Suomessa pitkään, jopa satoja vuosia. Oikeusvaltiota koskevassa keskustelussa itseäni on toisinaan hiukan häirinnyt epähistoriallisuus ja lyhyt perspektiivi. Oikeusvaltio ei ole Suomessa eilen syntynyt. Eikä se ole vain Suomen hallitusmuodon eikä nykyisen perustuslain tai valtiosääntöoppineiden synnyttämä. Tilanne meillä on olennaisesti toinen kuin esimerkiksi itäisen Euroopan valtioissa, joiden korkeimpien oikeuksien edustajien kanssa keskustellessani he tuovat usein selityksenä esiin, että heillä on ollut demokratia ja oikeusvaltio vasta 35 vuotta.

Ennen nykypäivään menemistä sallinette siis lyhyen katsauksen oikeudenkäytön historiaan Suomessa, erityisesti ylimmän tuomioistuimen näkökulmasta.

Kuten tunnettua, myöhäiskeskiajalla Suomessa, tuolloin Ruotsissa, oikeudenkäytöllä oli vahvasti yhteisölliset ja paikalliset juuret, ja oikeudenkäyttö ammattimaistui melko myöhään. Oikeus ei ollut ylhäältä pakolla annettua, vaan syntyi alhaalta päin tapaoikeudesta. Maaseudun talonpoikaiset käräjät ja vanhojen kaupunkien porvarilliset raastuvat ovat meille tuttuja perinteisiä instituutioita. Valtiollista tehtävien jakoa ei vielä tunnettu, vaan tuomioistuimet hoitivat myös moninaisia hallinnollisia tehtäviä. Muutoksenhakuaste oli Tukholmassa istunut Ruotsin kuningas.

Osana hallinnon tehostamista valtakuntaan perustettiin 1600-luvulla ylemmiksi oikeusasteiksi hovioikeuksia, ensin Tukholmaan Svean hovioikeus ja yhdeksän vuotta myöhemmin 1623 Turun hovioikeus, joka vietti kaksi vuotta sitten 400-vuotisjuhliaan. Vaasan hovioikeus puolestaan viettää 250-vuotisjuhlaansa ensi vuonna. Kolmas oikeusaste oli edelleen kuningas itse, aina Suuren vallankumouksen vuoteen 1789 saakka, jolloin perustettiin Ruotsin Högsta domstolen. Se oli myös Suomen korkein oikeus vuoteen 1809 saakka, jolloin valtiollinen yhteys Ruotsiin päättyi.

Suomen suuriruhtinaskunnassa ylin oikeusaste oli keisarillisen Senaatin oikeusosasto. Se ei kuitenkaan ollut nykykatsannon mukaisesti riippumaton ylin tuomioistuin. Sen jäsenet olivat tsaarin määräajaksi nimittämiä. Olennaista kuitenkin on, että käytännön oikeudenhoito jatkui edelleen pitkälti aikaisemman lain ja mallin pohjalta paikallisella ja hovioikeuksien tasolla. Vanha ruotsalainen siviilioikeus muodosti oikeusjärjestyksen selkärangan. Laillisuuden korostaminen sortoaikana ja hovioikeuksien tuomareiden sankarillinen kamppailu sen puolesta on osa kansallista itseymmärrystämme.

Itsenäistymisen jälkeen alkoi itsenäisen suomalaisen oikeusvaltion rakentaminen. Riippumattomat ylimmät tuomioistuimet, korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus perustettiin syksyllä 2018, siis varsin pian sisällissodan ja sen ei-oikeusvaltiollisten jälkiselvittelyjen jälkeen. Korkeimman oikeuden perustamisesta tuli viime viikolla kuluneeksi 107-vuotta. Tuosta alkoi Suomen oikeusvaltion vähittäinen kehittyminen ja vahvistuminen, 1920- ja 1930-luvuilla vielä horjahdellen, sotien jälkeen aina vain vakaammin. Samalla suomalainen oikeudenkäynti säilytti kansanomaisuutensa, helpon lähestyttävyytensä ja käytännöllisyytensä pohjoismaisessa hengessä – kuten voimme vaikkapa vanhoista suomalaisista elokuvista todeta. Keski-Eurooppalaisia oikeuspalatseja ja ylimuodollista prosessia ei täällä tunneta.

Todettu kehitys koski lainkäyttöä ennen muuta yleisissä tuomioistuimissa riita- ja rikosasioissa. Ensiasteen hallintolainkäyttö oli vielä pitkään lähellä hallintoa ja muodostui itsenäiseksi lainkäytöksi vasta 1990-luvulla lääninoikeuksien, sittemmin hallinto-oikeuksien myötä.

Seuraava merkittävä virstanpylväs oli oikeudenkäytön eurooppalaistuminen 1990-luvulla, kun Suomi liittyi ensin Euroopan neuvostoon ja sen ihmisoikeussopimukseen ja sitten Euroopan unioniin. Sittemmin sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin että unionin tuomioistuin ovat opettaneet suomalaisille tuomioistuimille ja juristeille laajemmin länsimaista ihmisoikeus- ja oikeusvaltioajattelua, ja väitän opin menneen hyvin perille. Kansainvälisyys on nykyisin arkipäivää lainkäytössä Suomessa.

Missä sitten mennään tällä hetkellä, mikä on suomalaisten tuomioistuinten oikeudenkäytön oikeusvaltiollisuuden tila? Vastaukseni on, että tilanne on hyvä. Tuomioistuimet ovat riippumattomia, niiden toimintaan luotetaan ja ratkaisutoiminnan laatu on pääosin hyvää. Jos virheitä sattuu, käytettävissä on muutoksenhaku ylempiin asteisiin. Täydellinen tilanne ei tietenkään ole, minkä vuoksi sitä on syytä eritellä hieman tarkemmin.

Väitän, että tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta keskeisintä on ollut ja on edellä kuvaamani pitkä kaari suomalaisen oikeusvaltion rakentamista vuosisatojen ajan. Tämän kehityksen tuloksena meillä on vahva pohjoismainen yhteiskunnallinen ja poliittinen kulttuuri, jossa tuomioistuinten riippumattomuutta ja oikeusvaltion muita keskeisiä elementtejä kunnioitetaan. Valistuneet suomalaiset laajasti ymmärtävät mitä on pelissä ja mitä vaarannettaisiin, jos näitä fundamentteja alettaisiin kyseenalaistamaan. Ehkä sekin auttaa valaisemaan problematiikkaa, että itäisenä rajanaapurina on esimerkkivaltio, jossa tuomioistuinten toiminta on politisoitu.

Kuten totesin edellä, perustuslakimme lainkäyttöä koskeva sääntely on niukkaa. Voisikin sanoa, että tuomioistuinten oikeusvaltiollinen asema on hyvä perustuslain sääntelystä riippumatta. On kuitenkin syytä tervehtiä ilolla sitä, että parhaillaan työskentelee ns. riippumattomuustyöryhmä, joka arvioi ja työstää ehdotuksia siitä, miten myös perustuslain kirjainta olisi terävöitettävä oikeusvaltion turvaamiseksi. Esillä lienevät ainakin korkeimpien oikeuksien jäsenmäärä, eroamisikä ja tuomarin nimittämismenettely. Kysymys ei ole siitä, että näissä kysymyksissä olisi ollut konkreettisia ongelmia, vaan perustuslain vahvistamisesta hyvän sään aikana.

Kuten on toisinaan todettu, tuomiovalta on heikoin kolmesta valtiollisen vallan lajista. Tuomioistuimet saavat voimavarat budjettivallan käyttäjältä, ja muut tahot panevat tuomiot täytäntöön. Tuomioistuimilla on vain sanomisen valta, mutta se sana on väkevä! Katsokaa vaikka länsimaisen demokratian esikuvaa Yhdysvaltoja, jossa liittovaltion tuomioistuimet asettavat rajoja toimeenpanovallalle, kun lainsäädäntövallan haltija on jättäytynyt passiiviseksi. Kauhukuva olisi, jos tuomioistuinten toiminta halvaannutettaisiin tai jos niiden ratkaisuja ei yksinkertaisesti enää noudatettaisi.

Resursseista on ikävää puhua, mutta Suomen osalta joudun toteamaan, että meillä talous on heikko lenkki oikeuslaitoksen asemassa. Itsenäinen tuomioistuinvirasto, yhdessä ylimpien tuomioistuinten kanssa, valmistelee tuomioistuinlaitoksen budjetin. Budjettiehdotus kuitenkin etenee aivan tavalliseen tapaan ministeriöiden kautta valtioneuvostolle annettavaksi, ja tällä matkalla punakynä heiluu. Oikeuslaitoksen tarpeet kilpailevat muiden tärkeiden tarpeiden kanssa valtion rajallisista ja niukkenevista voimavaroista. Valtion koko budjetista oikeuslaitoksen osuus on kuitenkin pieni eikä siitä leikkaamalla voida saada suuria säästöjä aikaan, mutta sen sijaan suurta vahinkoa oikeusvaltiolle.

Voimavaroista pääsemmekin asiaan, joka on mielestäni oikea ongelma suomalaisen oikeusvaltion oikeudenkäytössä: tuomioistuinten toiminta on pääosin laadullisesti hyvää, mutta prosessit kestävät paikoitellen aivan liian pitkään. Jokaisen pitää tarvittaessa voida oikeusongelmassaan kääntyä tuomioistuimen puoleen, mutta tuomioistuimesta pitää päästä myös ulos ja kohtuullisessa ajassa! Jokainen voi miettiä omalta kohdaltaan miltä tuntuisi ns. roikkua löysässä hirressä, jos joutuisi vaikkapa rikosasian asianomistajaksi, ja esitutkinta, syyteharkinta ja oikeudenkäynti monessa oikeusasteessa kestäisi useita vuosia.

Prosessien venymiseen liittyvät myös niiden kohonneet kustannukset asianosaisille, mistä on seurannut se, että kynnys riita-asioiden saattamiselle tuomioistuimen ratkaistavaksi on noussut liian korkeaksi. Eurooppalaisessa vertailussa Suomessa on väkilukuun nähden ylivoimaisesti vähiten siviiliasioita tuomioistuimissa kaikista Euroopan maista. Jokainen voi miettiä omalta kohdaltaan, jos on esimerkiksi ostanut mielestään viallisen tavaran tai palvelun, kuinka suuri intressin täytyisi olla, jotta uskaltaisi lähteä siitä käräjöimään.

On yksinkertaisesti niin, että oikeusvaltiossa tavallisten ihmisten ja yritysten on voitava myös reaalitodellisuudessa hakea oikeutta. Mitään yksittäistä hopealuotia mainittujen ongelmien ratkaisemiseksi ei valitettavasti ole, vaan kaikkia keinoja on käytettävä samaan suuntaan. Lainsäädäntöä on kehitettävä, resurssit on turvattava ja meidän käytännön toimijoiden on jatkuvasti parannettava omaa toimintaamme.

Näiden ruohonjuuritason pohdintojen myötä palaan lähtökohtiin. Tuomioistuimet elävät luottamuksesta. Oikeusvaltiossa jokaisen täytyy voida luottaa siihen, että hänen oikeutensa ja velvollisuutensa toteutuvat, ja jos eivät muuten toteudu, niin ainakin ne voidaan tuomioistuimessa pakolla toteuttaa. Suomessa luottamus tuomioistuimiin on korkealla tasolla, ja oikeusvaltion kannalta on äärimmäisen tärkeää, että se myös tulevaisuudessa säilyy korkeana.

Myös oikeuslaitoksen pidemmän aikavälin uhkakuvana mielestäni on ihmisten luottamuksen horjuminen yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan. Yhteiskunnallista luottamusta heikentävät oikeudenhoitoa laajemmat kehityskulut, mm. ihmisten välisen suoran vuorovaikutuksen vähentyminen, sosiaalisen median eriytyminen ja kärjistyminen, suoranaiset disinformaatiokampanjat sekä ihmisten osattomuuden ja syrjäytymisen kokemukset. Samaan suuntaan vaikuttaa se, jos suomalaisten koulutuksesta ja sivistyksestä tai vapaan median toimintaedellytyksistä aletaan tinkimään.

Hyvät kuulijat;

Yhteenvetona totean, että oikeudenkäytön oikeusvaltiollisuus on Suomessa hyvällä tolalla. Kysymys on enemmän oikeudellisesta ja yhteiskunnallisesta kulttuurista kuin vaikkapa perustuslain pykälistä. Sukupolvia pitkän suomalaisen laillisuusajattelun ja oikeusvaltion pitkän rakentamisen luomalla perustalla on hyvä toimia tänäkin päivänä. Hereillä täytyy kuitenkin olla. Väitän, että oikeusvaltion romuttaminen kävisi selvästi nopeammin kuin sen rakentaminen. Tänä Aleksis Kiven päivänäkään kavala maailma ei ole niin kaukana.