Presidentti Timo Eskon puhe Lakimiesliiton seniorien tilaisuudessa 4.12.1028: Korkein oikeus 100 vuotta. Minne nyt menossa?

Korkeimman oikeuden 100-vuotisjuhlat alkavat olla takana päin. Koko vuoden kattava juhlaohjelma oli varsin monipuolinen. Siihen kuuluivat tietenkin juhlaistunto heti vuoden alussa sekä pääjuhla yliopiston juhlasalissa 1.10, jolloin tasan sata vuotta oli kulunut korkeimman oikeuden ensimmäisestä istunnosta Senaatintalossa.

Mutta juhlavuoden ohjelmaan on kuulunut paljon muutakin, ja useissa tilaisuuksissa on haettu yhteyttä muihin toimijoihin oikeudenhoidon alueella sekä myös kansalaisiin oikeudenhoidon asiakkaina. Keväällä pidettiin yhteistyössä Valtakunnansyyttäjänviraston kanssa syyttäjäpäivä. Asianajajien, syyttäjien, alioikeustuomareitten ja hovioikeustuomareitten kanssa pohdittiin prejudikaattitapaamisessa sitä, mihin korkeimman oikeuden "ennakkopäätöstuotantoa" on tarpeen suunnata. Oikeustoimittajien kanssa käytiin vilkasta keskustelua alkusyksyn mediatapaamisessa. Juuri ennen mediatapaamista saatiin avattua korkeimman oikeuden Twitter-tilikin. Seuraajia on hirmuinen määrä, 4 500, ja tviittejä on tullut runsaasti.

Avoimet ovet järjestettiin jo toisena perättäisenä vuotena. Jono oli jälleen pitkä ja aikataulua jouduttiin venyttämään, jotta kaikki saatiin kiertokäynnille Standertskjöldin palatsiin.

Juhla tarvitsee myös ulkoiset tunnuksensa. Korkein oikeus sai satavuotisjuhlansa kunniaksi juhlavuoden tunnuksen, oman postimerkin ja uuden mitalin.

Korkeimman oikeuden aikaisempi mitali oli lyötetty Curt Olssonin presidenttinä ollessa vuonna 1988 sen kunniaksi, että KKO:n perustamisesta oli kulunut 70 vuotta. Taiteilija Toivo Jaatisen suunnittelema mitali oli kooltaan suuri ja muutenkin aikansa tyylisuunnan edustaja. Se kuvasi korkeimman oikeuden toimintaa "railojen ja kuilujen symboloimassa ilmiöiden moninaisuudessa" ja vei tätä viestiä eteenpäin arvovaltaisella tavalla. Mitalisäännössä oli määrätty, että mitalin ensimmäinen hopeinen kappale luovutetaan Tasavallan Presidentti Mauno Koivistolle.

Kun päätökset mitalin kaikkien hopeisten kappaleitten jakamisesta oli saatu tehdyiksi, vahvistui käsitys siitä, että tuollaisen mitalin aikakausi oli ohitse. Tilalle haluttiin mitali, joka olisi luontevammin käytettävissä erilaisissa tilaisuuksissa ja annettavissa erilaisille henkilöille kiitokseksi sekä kunnioituksen osoitukseksi. Tässä tarkoituksessa korkein oikeus kääntyi Suomen Rahapaja Oy:n puoleen. Rahapajan pääsuunnittelija Erkki Vainio laati kaksi mitaliehdotusta, joista ensimmäinen, nimeltään Kohtaaminen hyväksyttiin. Mitalin halkaisija on alle neljä senttimetriä, ja mitali kuvaa vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, riippumattomuutta ja mukautuvaisuutta. Sen etupuolella on latinankielinen teksti, joka suomennettuna kuuluu "Anna minulle faktat, niin minä annan sinulle oikeutta."

Eniten keskustelua herätti kuitenkin Suomen Suuriruhtinaan, keisari Aleksanteri I:n palaaminen korkeimpaan oikeuteen yli 80 vuoden poissaolon jälkeen. Keisari oli lahjoittanut Senaatin oikeusosastolle muotokuvansa, jonka korkeus kehyksineen on 275 senttimetriä, ja joka korkeimman oikeuden aloitettua toimintansa sijoitettiin Senaatintalossa korkeimman oikeuden istuntohuoneen seinälle presidentin selän taakse. Tämä on nähtävissä ainakin vielä 1920-luvun täysistuntovalokuvassa.

Kun korkein oikeus muutti Senaatintalosta Pohjoisesplanadille, muotokuva talletettiin Kansallismuseoon vuonna 1934. Juhlavuoden valmistelujen yhteydessä löysi Ateneumissa työskentelevä dosentti Virpi Harju muotokuvan, ja korkein oikeus ilmoitti haluavansa sijoittaa sen takaisin omiin tiloihinsa. Hyväksi onneksi kuva oli restauroitu vuonna 2008 Kansallismuseon omaa näyttelyä varten.

Ulkoiset tunnusmerkit ja juhlamenot eivät kuitenkaan luo juhlavuodelle sisältöä. Korkeimman oikeuden satavuotisjuhlien suuri teema on ollut tuomarin ja tuomioistuimen riippumattomuus ja oikeusvaltion turvaaminen.

Korkeimman oikeuden kokoontuessa ensimmäiseen istuntoonsa saapuvilla oli valtiovallan ylimpiä edustajia, muun muassa senaatin puheenjohtaja, Korkeimman vallan haltia P.E. Svinhufvud. Svinhufvud lausui onnittelunsa sen johdosta, että oli päästy niin pitkälle, että Suomeen oli saatu itsenäinen korkein oikeus. Hän toivoi, että korkein oikeus olisi maassa lujana lainvartijana.

Korkeimman oikeuden ensimmäinen presidentti August Nybergh piti puheen, jonka yhtenä johtavana aiheena oli tuomarin erottamattomuus ja riippumattomuus. Kuten tunnettua, Senaatin oikeusosaston jäsenet olivat olleet määräajaksi nimitettyjä ja heidän tehtäviinsä oli kuulunut päätöksenteko myös eräissä hallintoasioissa. Vasta korkeimman oikeuden myötä ylimpiin tuomarivirkoihin nimitettiin pysyvästi ja oikeus erotettiin hallintovallasta.

Nybergh totesi, että tuomarin erottamattomuuden periaate, joka oli omaksuttu Englannissa jo 1700-luvulla, oli sittemmin tullut sivistyneen maailman yhteiseksi omaisuudeksi. Alun perin periaate oli suojannut tuomioistuimia hallitusvallan painostukselta, mutta periaate oli tärkeä myös sen vuoksi, että se turvasi tuomioistuimia valtiopäivillä edustettuina olevia valtaryhmiä vastaan.

Korkeimman oikeuden perustaminen vuonna 1918 ja vuoden 1919 hallitusmuoto olivat tekijöitä, joiden varassa suomalainen oikeusvaltio alkoi kehittyä. Kehitys ei kuitenkaan tapahtunut tasaisesti, vaan tiellä jouduttiin joskus pysähtymäänkin. Vasta perustettu korkein oikeus joutui monien vaikeitten tehtävien eteen.

Asiasta saa hyvän kuvan perehtymällä vasta ilmestyneeseen korkeimman oikeuden historiateokseen "Lainkäyttöä läpi vuosisadan. Näkökulmia korkeimman oikeuden historiaan 1918 – 2018 (toim. Heikki Pihlajamäki, Edita, Helsinki, 2018)". Teoksen kirjoittajina ovat Suomen tunnetuimmat oikeushistorian tutkijat, professorit Lars Björne, Jukka Kekkonen, Mia Korpiola ja Heikki Pihlajamäki.

Lainaan professori Pihlajamäen ajatuksia, joiden mukaan oikeusvaltion perusrakenne luotiin oikeustieteessä jo 1800-luvun puolella ja lainsäädännössä itsenäistymisen jälkeen. Myrskyinen sisä- ja ulkopoliittinen tilanne 1920-luvulta 1940-luvun lopulle rajoitti kuitenkin oikeusvaltion toteutumista. Vasta sodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalainen oikeuskulttuuri alkoi myös käytännössä suuntautua kohti oikeusvaltion rakentamista. Periaatteessa näin oli ollut itsenäisyyden alusta lähtien, mutta ulko- ja sisäpolitiikan turbulenssit olivat vaikeuttaneet rakennustyötä.

Historiateoksen ensimmäinen jakso käsittää ajanjakson sisällissodasta talvisotaan. Professori Lars Björne on otsikoinut kirjoituksensa "Valkoinen korkein oikeus 1918 - 1939". Alaotsikot ovat karua luettavaa: "Kommunistioikeudenkäynnit", "Sananvapausrikokset", "Mäntsälän kapina" ja "Poliittinen väkivalta: kyyditykset". Ajanjakson "horjuvaa legalismia" arvioidessaan Björne esittää, että korkeimman oikeuden toiminta poliittisissa oikeudenkäynneissä oli monessa suhteessa arveluttavaa, mutta että "laillisuuden haaksirikosta" ei kuitenkaan voida puhua. Pohjoismaisen vertailun perusteella Björne toteaa, että kaikissa Pohjoismaissa on ollut ajanjaksoja, jolloin korkeimpien oikeuksien käytännössä legaliteettiperiaate on joutunut väistymään poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Tuomarikin on poliittinen ihminen poliittisessa ympäristössä, kirjoittaa Björne tutkimuksensa päätökseksi.

Professori Mia Korpiolan tutkimuksessa: " ’Pyhän oikeuden’ turvana? Korkein oikeus sodassa 1939 – 1945" käsitellään toista ajanjaksoa, jolloin poikkeuksellisissa oloissa koeteltiin laillisuusperiaatetta ja oikeusvaltion perusteita. Sota-aikoina siviilioikeuteenkin luettavat jutut saivat erityispiirteitä. Niitä kuvastavat esimerkiksi seuraavat Korpiolan kirjoituksen teemat: "Vakuutustapaukset sotaolosuhteissa", "Perheet sodan varjossa: ennakkotapauksia ja sodan aiheuttamia juttuja", " ’Sotaolosuhteiden erityislaatu’ oikeudellisesti arvioituna" ja vielä rikosoikeuden puolella " ’Säännöstelyn rikollista loiskasvia kitkemässä’: säännöstelyrikokset korkeimman kädessä". Selvimmillään sota-ajan rikosoikeuskäytännön poikkeuksellinen luonne näkyy kuitenkin varsinaisen sotilasoikeudenhoidon piirissä: "Pasifistit, maanpetturit ja käpykaartilaiset korkeimman oikeuden edessä", "Armoa vai oikeutta - armahdukset ja kuolemantuomiot korkeimmassa oikeudessa" sekä "Sotavankisurmat: Sotarikolliset tuomiolla välirauhansopimuksen nojalla".

On kysytty, hukkuiko oikeus sodan ja raa’an väkivallan liekkeihin. Korpiolan mielestä kysymykseen ei ole täysin yksioikoista vastausta. Korkeimman oikeuden jäsenet esimerkiksi kritisoivat legaliteettiperiaatteesta tehtäviä poikkeuksia sota-aikana ja halusivat pitää ne minimissään sekä ajallisesti rajoitettuina. Silti ne katsottiin välttämättömiksi.

Sodan jälkeiset vuosikymmenet olivat korkeimman oikeuden ja koko oikeuslaitoksenkin kehityksessä rauhallisen kehityksen kautta, joka kesti aina 1960-luvun puoleen väliin saakka. Korkein oikeus kykeni varsin hyvin säilyttämään asemansa niin sanotun radikaalin oikeuspolitiikan kaudella (1960 – 1990), vaikka kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun laineet kävivät korkealla ja arvostelua tuli usealta korkealta taholta aina tasavallan presidenttiä myöten. Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjaan ja aseistakieltäytyjien niin sanottuihin yllytysjuttuihin liittyvät oikeudenkäynnit tulivat myös korkeimman oikeuden ratkaistaviksi. Varsinkin yllytysoikeudenkäynnit kävivät presidentti Kekkosen luonnolle: myllykirjeessään vuodelta 1969 hän sanoi niiden muodostuneen tuomioiden suuren vaihtelevuuden vuoksi Suomen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi.

On muistettava, että valtio kehitti oikeuslaitosta tuolloin varsin suurilla rahasummilla. Oikeustaloja rakennettiin, virkoja perustettiin, työtapoja ja työvälineitä modernisoitiin ja lainsäädäntöä uusittiin, vaikka joidenkin mielestä ei aina oikeaan suuntaan. Juttumäärien ja hovioikeusvalitusten kasvaessa voimakkaasti päädyttiin vielä ratkaisuun, jollaista olisi nykyisissä oloissa mahdotonta kuvitella, nimittäin kahden uuden hovioikeusyksikön perustamiseen.

Näissä oloissa korkein oikeus kuitenkin lähti kehittämään toimintaansa kokonaan toisenlaisin keinoin ja tavoittein. Sen sijaan, että olisi lisätty tuomareiden ja toimivaltaisten jaostojen lukumääriä, korkeimmasta oikeudesta muodostettiin vuonna 1980 ennakkopäätös-tuomioistuin. Tuolloin tehtyjä ratkaisuja voidaan pitää sekä onnistuneina että kestävinä. Ajalla 1971 - 1976 oli korkeimpaan oikeuteen saapuneiden asioiden määrä kasvanut 2 762:sta 3 850:een. asiaa. Ratkaisematta olevien asioitten määrä oli viimeksi mainittuna vuonna 3 722.

Ennakkopäätöstuomioistuimen valituslupajärjestelmä karsi pois sellaiset asiat, jotka eivät antaneet aihetta lain soveltamisen yhdenmukaisuuden ohjaamiseen korkeimman oikeuden asiaratkaisuin. Ratkaisematta olevien asioiden määrä putosi hyväksyttävälle tasolle varsin pian uudistuksen voimaantulon jälkeen. Ajan mittaan korkeimman oikeuden ennakkopäätökset ovat saaneet huomattavan merkityksen oikeuskäytännössä ja niihin viitataan runsaasti niin käräjäoikeuksien, hovioikeuksien kuin korkeimman oikeuden omissakin ratkaisuissa.

Tuomioistuinten ja tuomareiden riippumaton asema on meillä vakiintunut ja hyvällä tasolla. Tuomioistuinlaitoksen asema yhtenä valtiomahtina on kehittynyt eteenpäin ja on yleisesti tunnustettu. Toimeenpanovalta ja lainsäädäntövalta eivät puutu tuomarinnimityksiin eivätkä arvostele tuomioistuinten ratkaisuja. Tuomioistuinviraston perustaminen toivottavasti parantaa tilannetta edelleen. Kansalaiskeskustelua toki käydään, ja tutkijat esittävät kritiikkiään. Se on tietysti paikallaan. Presidentti Curt Olssonia lainatakseni: korkeimman oikeuden ratkaisuja saa arvostella, mutta niitä pitää noudattaa.

Mutta kuinka varmalla pohjalla me seisomme. Aivan lähellä Euroopan unionissa on valtioita, joissa tuomareiden ja riippumattomuutta on varsin nopeasti heikennetty tavalla, joka vaarantaa oikeusvaltion olemassaolon. Tuomarit nimittäviä viranomaisia on vaihdettu ja nimitysmenettelyä muutettu päätöksillä, jotka eivät täytä riippumattoman tuomioistuinlaitoksen keskeisiä edellytyksiä. Tuomioistuinvirastojen päätöksenteko on alistettu valtapuolueen politiikalle. Perustuslain tarjoama suoja on osoittautunut riittämättömäksi. Kun erään tällaisen valtion korkealta poliitikolta, joka oli vierailulla Suomessa, kysyttiin perusteita toimenpiteille, joilla tuomareiden ja tuomioistuinten asemaa oli vakavasti vaarannettu, kuului ärtynyt vastaus, että toimenpiteet perustuivat puolueen ohjelmaan ja että puolue oli vapaissa vaaleissa päässyt hallitsevaan asemaan.

Vastaus antaa aihetta selventää oikeusvaltion käsitettä ja sen eri elementtejä. Keskeisellä sijalla ovat tietysti laillisuusperiaate ja hallinnon lainalaisuus. Valtioelimet ja viranomaiset ovat sidottuja demokraattisesti säädettyyn perustuslakiin ja muuhun lainsäädäntöön. Yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista voidaan määrätä vain sellaisen toimielimen päätöksin, jonka asettamiseen yksilö voi itse vaikuttaa. Demokratia on oikeusvaltion yksi keskeinen elementti, mutta vallan tasapainon säilyttämiseksi demokratia vaatii pysyvät julkiset instituutionsa. Sellaisia ovat riippumattomat tuomioistuimet, jotka soveltavat oikeussääntöjä yksittäistapauksiin. Näitä ongelmia pohti filosofian professori Eerik Lagerspetz korkeimman oikeuden 100-vuotisjuhlassa pitämässään esitelmässä "Demokratia ja oikeus".

Oikeusvaltiokokonaisuus on altis vahingoittumiselle, kuten eräitten valtioitten viimeaikainen kehitys on osoittanut. Mutta pelko vahingoittumisen mahdollisuudesta on levinnyt sellaisiinkin valtioihin, joissa oikeuslaitoksen asema on jo pitkään ollut vakiintunut.

Noin puolitoista vuotta sitten Saksan perustuslakituomioistuin (Bundesverfassungsgericht, BVerfG) vieraili Suomessa. Teimme matkan Porvooseen vuoden 1809 valtiopäivien historian merkeissä ja pidimme yhdessä korkeimman hallinto-oikeuden kanssa seminaarin lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta Suomessa. Muun muassa eduskunnan perustuslakivaliokunnan tehtävistä ja työskentelystä tehtiin selkoa. Esityksen jälkeen BVerfG:n presidentti Andreas Vosskuhle totesi, että esityksen kuultuaan hän nyt ymmärtää, että perustuslakivaliokuntaan nojaava ennakkotarkastusjärjestelmä toimii Suomen oloissa. Mutta, hän jatkoi, vastaava järjestelmä ei voisi toimia Saksassa, jossa liittopäiville saattaa tulla valituksi sellaisia merkittäviä ryhmiä, joilla ei ole mitään kunnioitusta oikeusvaltion rakenteita kohtaan.

Ruotsissa ovat korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden puheenjohtaja ovat yhdessä laatineet kirjoituksen (SvJT 2017 s. 345 ss.), jossa on toivottu maan tuomioistuinten riippumattomuuden perustuslaillista suojaa kehitettäväksi entistä paremmaksi. Tuomioistuinlaitos on puheenjohtajien mukaan entistä selvemmin kolmas valtiomahti, ja voi sellaisena joutua aikaisempaa enemmän tekemään rajankäyntiä lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan suuntaan. Eräät ehdotukset tähtäsivät Ruotsin tuomioistuinviraston aseman parantamiseen.

Nyttemmin Ruotsin valtiopäivien perustuslakivaliokunta on tehnyt hallitukselle esityksen selvityksen käynnistämiseksi eräistä tuomioistuinten ja tuomareitten riippumattomuuden turvaamiseen liittyvistä kysymyksistä. Tulee mieleen kysyä, olisiko samanlaisiin toimiin syytä myös Suomessa, varsinkin kun oikeusministeriö on juuri päättänyt pyytää professori Mikael Hidéniä tekemään selvityksen perustuslakimme toimivuudesta.

Presidentti Vosskuhle piti äskettäin Leipzigissä lakimiespäivillä avausesitelmän "Rechtstaat und Demokratie". Esitelmä julkaistiin syyskuun lopulla Die Zeit -sanomalehdessä. Se herättää paljon ajatuksia suomalaisessakin lukijassa.

Esitelmän lopussa Vosskuhle kiinnittää huomiota siihen hyvän tuomioistuinlaitoksen toiminnan perusedellytykseen, että kansalaiset luottavat tuomioistuinten ratkaisuihin. Meillähän kansalaisten on mielipidekyselyissä usein todettu luottavan tuomioistuinlaitokseen. Kuitenkin todellinen luottamus ilmenee vasta siinä, että kansalaiset panevat tuomioistuimessa vireille asioitaan uskoen saavansa puolueettoman käsittelyn ja laillisen ratkaisun. Tällainen käytännön luottamus on meillä valitettavasti jäänyt vähäisemmäksi.

Tuomioistuinkäsittelyyn tulevat asiat ovat kuluneina vuosina vähentyneet merkittävästi. Joissakin käräjäoikeuksissa on ollut vain muutama laajempi sopimusoikeudellinen riita-asia vuodessa. Viiteen hovioikeuteemme saapuneiden valitusten määrä on painunut 8 500:n paikkeille. Myös korkeimpaan oikeuteen saapuvien asioitten määrä on laskenut ja painopiste on siirtynyt siviili- ja rikosoikeuden tasapainotilasta rikosoikeuteen. Epäilemättä yhtenä, mutta ei ainoana syynä tähän on oikeudenkäyntikulujen sietämätön nousu. Asia on otettava tarkastelun kohteeksi.

Aiheellista on Vosskuhlen tavoin myös korostaa, että tuomioistuinten tulee tiedottaa toiminnastaan ja ratkaisuistaan aikaisempaa paremmin eri medioissa. Tuomioista tulee entistä enemmän laatia helppotajuisia tiedotteita. Oikeuden tulee eri tavoin olla elämässä läsnä ja läsnäolon tulee olla nähtävissä. Tuomarit ja syyttäjät eivät enää voi vetäytyä sen vanhan periaatteen taakse, että he puhuvat vain tuomioittensa ja syytteidensä kautta. Täytyy puhua myös syytteistä ja tuomioista.

 
Julkaistu 4.12.2018